Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.

Konsumerismi toisinpäin

Klassisen sosialidemokratian kannattajien usein parjaama Anthony Giddens on tuottelias kirjoittaja. Häneltä ilmestyy uusi kirja noin kerran vuodessa. Giddens tuottaa runsaasti uusia yhteiskunnallisia ideoita ja kaikesta ansaitsemastaan kritiikistä huolimatta mahtuu näin idearikkaan kaverin repertuaariin myös hyviä osumia.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Europe in the Global age Giddens tykittää uusia visioita hyvin suurella tulinopeudella. Joitain ajatuksia hän toistaa moneen kertaan, toiset jäävät yksittäisiksi maininnoiksi. Eräs minun mielestäni kehityskelpoinen heitto, jota Giddens ei jää kovin pitkäksi aikaa pohtimaan, on tuottajan ja kuluttajan suhteessa myytävään tuotteeseen. Giddens tunnistaa nykyistä yhteiskuntaa vaivaavan ongelman, että tuottajilla on intressi tehdä tuotteistaan mahdollisimman lyhytikäisiä pitääkseen yllä kysyntää. Kuluttajilla vastaavasti olisi intressi saada mahdollisimman pitkään kestäviä tuotteita.

Konsumerismi ei ole varsinaisesti Giddensin asialistalla, mutta siihen tämä ilmiö tietysti liittyy. Kun pääomaa omistavat luokat joutuvat maksamaan työntekijöille palkkaa, saavat he nämä rahat takaisin sitä paremmin, mitä enemmän työntekijät kuluttavat. Ja sitä enemmän he kuluttavat, mitä vähemmän aikaa saavat tarpeensa tyydytettyä ostamallaan tuotteella.

Giddens pyrkii etsimään ongelmaan ratkaisua markkinamekanismin avulla. Mikäli kuluttaja maksaisi tuotteesta tuottajalle sen mukaan, kuinka kauan tai paljon hän sitä käyttää, olisi myös tuottajalla intressi tehdä mahdollisimman kestäviä tuotteita. Tämä tarkoittaisi sitä, että nykyisen kulutushyödykkeiden ostamisen sijaan niitä alettaisi enenevässä määrin vuokraamaan tai liisaamaan.

Nythän esimerkiksi kodinkoneet kannattaa suunnitella niin, että ne kestävät vain takuuajan. Uudenlaisessa kaupankäynnissä kuluttaja voisi ostaa jääkaapin tekemällä myyjän kanssa sopimuksen, että hän maksaa jääkaapistaan esimerkiksi kuusi euroa kuussa seuraavan 20 vuoden ajan. Halutessaan kuluttaja ja myyjä voisivat sopia, että puolet summasta maksetaan jääkaappi ostettaessa ja toinen puoli kymmenen vuoden kuluttua. Mikäli jääkaappi rikkoutuu sillä aikaa käyttäjästä riippumattomista syistä, on myyjä velvollinen sen huoltamaan tai vuokrasopimus katsotaan päättyneeksi.

Tällainen uudistus kulutustavaroiden kaupankäyntiin paitsi parantaisi kuluttajien oikeusturvaa ja tehostaisi tuotantolaitosten toimintaa, säästäisi oleellisesti energiaa, päästöjä ja jätettä.

Mikäli samanlaista uutta kaupankäyntitapaa sovellettaisi myös vaatteisiin, olisi sen vaikutus muodin kehittymiseen mielenkiintoista nähdä. Jos tuottajilla olisi taloudellinen pakko tehdä vaatteista kestäviä, pyrittäisikö vaatteiden ”vanhenemista” ja sitä kautta konsumerismin ylläpitoa vauhdittamaan nopeuttamalla muodin ja trendien vaihtelua entisestään?

Kuvassa Anthony Giddensin Lego-figuuri

Pluralistinen demokratia odottaa kuluttajien järjestäytymistä

Demokratian historia ei ole pelkkää voittokulkua edistysaskeleesta toiseen. Hallittavien tahtoon perustuva hallintatapa, johon esimerkiksi suomalaiset ovat tottuneet, on melkoinen kummallisuus tarkasteltaessa kaikkia ihmisyhteisöjä koko ihmiskunnan historian ajalta. Demokratialla on aina ollut vastavoimansa, jotka uskovat autoritaarisiin hallintatapoihin. Uudistuminen on demokratialle kohtalon kysymys: mikäli kansanvaltainen hallintatapa ei kykene vastaamaan uusiin haasteisiin, vaan jää paikalleen hykertelemään itsetyytyväisyydessään, se tullaan hylkäämään hyödyttömänä reliikkinä.

Vastaukset kysymykseen, mitä demokratia on, ovat loputtomat. Demokratian vahvuus onkin siinä, ettei sitä pystytä tunkemaan yhteen määritelmään, vaan se saa elinvoimaa erilaisista tavoista, joilla se määritellään ja ymmärretään. Tämän ominaisuuden toinen puoli on, että mikä tahansa yksittäinen demokratian hahmotustapa on riittämätön. Demokratiaa ei myöskään voida puolustaa, jollei sen monipuolisuutta tunnusteta.

Tyypillisesti demokratia voidaan ajatella demokraattisten instituutioiden, kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, eduskunnan, oikeusvaltioperiaatteen ja parlamentaarisesti valvotun hallituksen kautta. Tällaiselta muodolliselta demokratialta voidaan kuitenkin vetää matto jalkojen alta, jollei sitä täydennetä mekanismeilla, jotka aktualisoivat kansalaiselle kuuluvan poliittisen vallan. Esimerkiksi kansalaisten mahdollisuus poliittisten päättäjien vaihtamiseen vaaleissa on aivan hyödytön, jos merkittävää valtaa todellisuudessa käyttävät kuitenkin suuryritysten omistajat. Vaaleista tulee lähinnä seremoniallinen tapahtuma, joka ei mitenkään vaikuta yhteisön elämään.

Kun yhteiskunnat 1700-luvulta lähtien kehittyivät maatalousyhteiskunnista teollisuusyhteiskunniksi, teollisuus pystyi tuottamaan suuria määriä materiaalisia hyödykkeitä tarviten paljon työvoimaa. Kun tämä työvoima oppi organisoitumaan ja vaatimaan teollisuuslaitosten omistajilta parempia palkkoja ja työoloja, se oli mukana demokratiaa vahvistavassa prosessissa. Taloudellista ja poliittista päätösvaltaa siirrettiin harvoilta tuotannollisen pääoman omistajilta suurelle määrälle työntekijöitä, jotka pystyivät käyttämään valtaansa ammattiyhdistysliikkeensä kautta. Näin työntekijät saivat edes tasavertaisemman aseman suhteessa työnantajiin.

Keskeinen poliittinen toimija teollisuusajan yhteiskunnassa oli siis proletaarinen teollisuustyöntekijä. Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin avannut uusia tapoja siirtää poliittista valtaa enemmistön ulottumattomiin. Markkinatalouteen perustuvassa maailman talousrakenteessa kuluttaja on kuningas – mutta lapsikuningas. Ainakin periaatteessa kaikki taloudellinen ja tuotannollinen toiminta maailmassa riippuu siitä, millaisiin tuotteisiin kuluttaja on valmis rahansa käyttämään. Valitettavasti maailman kuluttajat ovat kuitenkin hajanaisuudessaan helposti harhaan johdettavissa ja pitävät kulutuspäätöksillään tietämättään yllä tuotantotapoja, joita eivät hyväksy.

Vallankäyttöä harvalukuisten tuottajien ja kuluttajien suuren määrän välillä voitaisiin demokratisoida. Kuluttajat voisivat organisoitua omien etujensa ja arvojensa toteutumista valvovaksi kuluttajaliikkeeksi – vastaavalla tavalla kuin teollisuusyhteiskunnan työntekijät aikoinaan. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi tuotevastuun paranemista. Siinä missä yksittäistä kuluttajaa voidaan pompotella myyjän, valmistajan ja maahantuojan välillä loputtomasti, voisi yhtenäinen kuluttajaliike tarvittaessa julistaa suuren boikotin sellaisia tuotteita vastaan, joita ostaessaan kuluttaja ei saa rahoilleen vastinetta.

Kuluttajaliikkeen vaikutusmahdollisuudet eivät suinkaan rajautuisi tuotevastuun valvomiseen. Järjestäydyttyään kuluttajat voisivat vaatia tuottajilta esimerkiksi ihmisoikeuksien, ympäristön ja demokratian kannalta kestäviä tuotanto-olosuhteita. Olisi mahdollista vaatia selvitystä kaikista tuotteessa käytetyistä kemiallisista aineista ja niiden vaikutuksista ihmisen terveyteen ja ympäristöön. Kuluttajaliike voisi vaatia yrityksiltä minimipalkkoja työntekijöilleen ja rohkaista työntekijöitä osallistumaan demokraattiseen ja järjestölliseen toimintaan.

Hyvin järjestäytynyt kuluttajaliike voisi myös saavuttaa merkittävää vaikutusvaltaa ylikansallisessa politiikassa. Kuluttajaliike voisi uhata boikotilla valtioita, jotka rikkovat demokraattisia ja poliittisia osallistumisoikeuksia. Kuluttajat voisivat myös painostaa esimerkiksi aggressiivista ja sotaisaa valtiota, joka ei noudata kansainvälisiä sopimuksia. Jos 500 miljoonan jäsenen kuluttajaliitto uhkaisi tämän maan tuotteita boikotilla, jollei maan ulkopolitiikka muutu, jääräpäisimmänkin presidentin olisi pakko kuunnella. Viimeistään boikotista kärsivät, voittojaan menettävät yrittäjät saisivat hänet kuuntelemaan.

Kuluttajaliikkeen yhteistyö työväenliikkeen kanssa vaikuttaisi luontevalta, sillä molempien intresseissä on reilun pelin hengen tuominen talouselämään niin tuotannossa kuin kulutuksessakin. Näin kuluttajaliike olisi kehittämässä demokratiaa kosmopoliittisempaan suuntaan, sillä se antaisi kaikkien maiden kuluttajille suojaa kasvotonta, globaalia tuotanto- ja markkinointikoneistoa vastaan. Kuluttajaliikkeestä muodostuisi eräänlainen rautahansikas, jonka avulla kansalaiset voisivat varmistaa saavansa ne oikeudet, jotka heille on laissa säädetty.

Kirjoitus on julkaistu 9.2.2007 Pätkätyöläinen-lehdessä.

Lue uusin Pätkätyöläinen