Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste SDP. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SDP. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Keskustan ja SDP:n erot tulivat näkyviin Porissa

Keskusta piti viikonloppuna kokouksensa Porissa ja SDP Kotkassa. Kokouksissa julkistetut linjaukset paljastivat paljon siitä, kuinka nämä puolueet tahtovat Suomea johtaa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä haluaisi myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen valtion menoja. Omistukset menestyvissä yhtiöissä kuitenkin tuottavat valtiolle tuloja. Onko Sipilä tullut ajatelleeksi, että omaisuus voidaan myydä vain kerran? Keskusta voi sillä selvitä tulevasta vaalikaudesta, mutta mitäs tehdään neljän vuoden päästä?

SDP:n Antti Rinne taas ilmoitti, ettei lähtisi myymään valtion omaisuutta. Hän ei pelkää taloudellista elvyttämistä kuten Sipilä, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Yksi elvytyksen keino olisi pieni- ja keskituloisten verojen alentaminen. Talouskasvun näkökulmasta se vaikuttaa uskottavalta keinolta. Kun tavallisten ihmisten ostovoimasta pidetään huolta, se hyödyttää Suomen taloutta. Rikkaiden veroalet tapaavat karata ulkomaille.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa lähes nollakorolla. Koska korjaus- ja muita investointeja on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa tehtävä, eikö nyt ole oikea aika ne tehdä? Laitetaan maan infrastruktuuri kuntoon ja luodaan työpaikkoja tasapainottamaan taantumaa.

Porissa Sipilä kertoi myös haluavansa yksityiselle sektorille 200 000 työpaikkaa. Haluaisin kysyä Sipilältä, miten yksityinen sektori luo työpaikkoja, jos investoinnit ovat pannassa? Julkiset investoinnit ja julkinen työllistäminen rohkaisisivat yksityistä sektoria investoimaan ja työllistämään. Mutta Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

Huhtikuun 2015 eduskuntavaaleista on tulossa talousvaalit. Puolueet näyttävät asemoituvan kahteen ryhmään sen mukaan, kannattavatko ne julkisen sektorin aktiivista toimintaa ja elvytystä, vai menokuria ja vyönkiristystä. Ainakin viikonlopun Rinteen ja Sipilän puheiden perusteella vaikuttaisi siltä, että SDP johtaa elvytyspuolueiden porukkaa ja Keskusta puolestaan lisäsäästöjä ja -leikkauksia vaativien puolueiden ryhmittymää.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Satakunnan kansassa 26.11.2014.

torstai 9. lokakuuta 2014

Sosialidemokratia, perussuomalaisuus ja elitismi

Economistin pilapiirroksessa UKIP:in Nigel Farage
venyttelee oikeiston ja vasemmiston välillä.
“Yksi kaveri kertoi minulle, että hän on aina aiemmin äänestänyt demareita. Mutta nyt SDP on hänen mielestään mennyt liian oikealle ja niinpä hän sanoi äänestävänsä persuja. Aivan käsittämätöntä!”

Jokainen meistä on varmasti kuullut tämän tarinan tai jonkin sen muunnelman. Siksi ajattelin analysoida, mistä juttu kertoo ja voisiko siitä oppia jotakin. Ensinnäkään alkuperäinen kertoja ei selvästikään ole pahantahtoinen. Hän ei kertoisi sosialidemokraatille, miksei hän heitä äänestä, jos toivoisi puolueen menettävän kannatustaan. Päinvastoin hän kertoo opetuksen ohjatakseen porukan oikeaan suuntaan.

Myös kertojan arvot ovat kohdallaan. Hän ei pidä oikeistolaisuudesta ja siihen liittyvästä omanedun tavoittelusta, ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän tahtoisi SDP:n olevan selkeästi vasemmalla ja on aiemmin sitä äänestänyt.

Mutta kieltämättä kuulostaa loogisesti käsittämättömältä, että äänestäjä joka tahtoisi reivata yhteiskuntaa vasemmalle, hylkää SDP:n ja äänestää oikeistopuoluetta. Ajattelutapa tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun emme ajattele vain yksiulotteista janaa, jolle puolueet sijoitetaan niiden aateperinnön perusteella.

Osa oikeistolaistumiskritiikistä perustuu yksittäisten kysymysten asiasisältöihin ja niiden esille tuomiseen. Esimerkiksi työvoiman tarjonnan lisäämisen mantraan on lähdetty aivan liian kritiikittömästi mukaan ja se on vienyt pelitilaa esittää vaihtoehtoja oikeistolaiselle työvoimapolitiikalle.

Merkittävä syy siihen, miksi SDP koetaan oikeistolaisemmaksi, kuin sen aktiivit ja kannattajat tarkoittavat, johtuu nähdäkseni elitistisyydestä. Sosialidemokraatteja ei mielletä sellaisiksi kansan edustajiksi, kuin puolueen slogan lupaa. Puolueesta löytyvään asiaosaamiseen kyllä luotetaan, mutta kansanomaisuudessa olisi parantamisen varaa.

Mieleen tulee kolme pääsyytä, joista tämä voi johtua:

1. Yleinen eliitin erkaantuminen kansasta. Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtenäinen kansakunta, vaan tietty etuoikeutettujen joukko elää omassa, eristetyssä kuplassaan. Taloudelliseen eliittiin ei enää nousta pelkästään hankkimalla korkeakoulututkinto ja työskentelemällä ahkerasti, vaan tulevaisuuden rikkaat ovat nykyisten rikkaiden perijöitä. Möläytykset, jotka ovat osoittaneet vieraantuneisuutta pienituloista arjesta ovat tulleet lähinnä Kokoomuksen suunnasta, mutta monen mielessä ne jäävät leimaamaan koko poliittista eliittiä.

2. Valtionhoitajapuolueen rooli. Sosialidemokratia on kansanliike, joka on saanut vaaleissa kannatusta ja pystynyt muokkaamaan yhteiskuntaa kannattajiensa tahtomaan suuntaan. Mutta puolueen rooli valtion alistajana kansan tahtoon ei ole pysynyt kirkkaana mielessä. Pahimmillaan SDP on joutunut suojelemaan valtion intressejä kansan tahtoa vastaan ja siksi se on samaistettu virkamieseliittiin, jonka mielivallalta puolueen piti alunperin kansaa puolustaa.

3. Epäjohdonmukainen viestintä. "Politiikan ja päättäjien kieli on osin muuttunut tyhjäksi höpöhöpöpuheeksi”, kertoo Yle. Selkeän ja ymmärrettävän ilmaisun lisäksi on kansan syvistä riveistä kannatuksensa hakevan puolueen vältettävä viestinnässään elitistisiä klisheitä. Keskiluokan puhutteleminen on ymmärrettävää, koska Suomessa ns. keskiluokka hankkii tulonsa rehellisellä työnteolla. Mutta ketä esimerkiksi ruotsin kielen opetuksesta käytävässä keskustelussa lämmittää “kaksikielisyys on rikkaus"- tyyppiset fraasit? Jos pakollista ruotsin opiskelua halutaan puolustaa, se täytyy tehdä perustelemalla, kuinka nykyinen malli hyödyttää tavallisista oloista ponnistavaa koululaista ja opiskelijaa.

Mitä siis tulisi tehdä? Oleellista on pitää sekä yksilöinä että porukkana aina selkeästi mielessä, miltä omat teot, puheet ja kirjoitukset vaikuttavat tavallisten ihmisten silmissä. Poliittiset päätöksentekijät ja puolueaktivistit eivät ensisijaisesti kommunikoi toisille establishmentin edustajille, vaan normaalia arkea eläville kansalaisille. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämisestä hössöttäminen vaikuttaa järjettömältä työttömänä tai työttömyysuhan alla elävän ihmisen näkökulmasta.

SDP:llä on jo vuosikymmenten ajalta toimivat keskusteluyhteydet kaikille yhteiskunnan osa-alueille, mukaan lukien elinkeinoelämä ja valtiolliset instituutiot. Nämä tuovat tavallisten palkansaajien edunvalvontaan sellaista uskottavuutta, jota Perussuomalaisilla ei ole. Mutta keskustelukanavia on käytettävä kahteen suuntaan. SDP:n on oltava kanava, jonka kautta kansalaisten huoli työpaikoista, palkoista, asumiskustannuksista, julkisista palveluista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta jne. kulkevat kaikkien päätöksentekijöiden korviin.

Sen sijaan ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät EK:n seminaarissa ja ottavat sen jälkeen asiakseen edistää vientiyritysten hintakilpailukykyä palkkoja alentamalla. Ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät Suomen Pankin tilaisuudessa ja omaksuvat kestävyysvajeeseen tulkinnan, että opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Se vie SDP:lta uskottavuuden kansan korvina ja jättää tilaa Perussuomalaisille ja muille populisteille.

Eikö demari sitten saa käydä oopperassa tai pelata golfia? Saa tietysti. Jokainen päättää omista harrastuksistaan, eikä jokin harrastus tee ihmisestä yhtään sen elitistisempää, kuin toinenkaan. Mutta kannattaa pitää mielessä, millaisen kuvan itsestään antaa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jos kovasti hehkutat oopperaa, golfia, katumaastureita ja 30 euron shamppanjabrunsseja, etäännytät tiettyä äänestäjäkuntaa itsestäsi ja puolueestasi.

SDP:n ja sen aktiivien on pidettävä aate ja päämäärät kirkkaana mielessä. Rooli linkkinä tavallisen kansalaisen ja valtiollisen päätöksentekokoneiston välillä on löydettävä uudelleen. Ilolla olen huomannut, että tähän suuntaan kehitys on viime aikoina kulkenutkin. Kun SDP palaa nöyrästi kansan pariin josta se on tullutkin, viedään Perussuomalaisilta yksinoikeus siihen eliitin vastaisuuteen, jota se käyttää hengitysilmanaan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut oikeistopopulistien vastaisista strategioista otsikolla Kuinka populistit kesytetään

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Antti Rinne tarvitsee Demarinaisten tukea

SDP:n työ sukupuolten välisen tasa-arvon
ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu
Toivoisin, että Demarinaiset voisi järjestönä osoittaa yksiselitteisen tukensa SDP:n uudelle puheenjohtajalle, Antti Rinteelle. Merkittävä järjestö olisi näin mukana tukemassa uutta puheenjohtajaa matkan alkaessa ja osoittamassa vääräksi puheita puolueeseen jääneestä eriseuraisuudesta.

Ennen vaalia Demarinaiset otti kantaa Jutta Urpilaisen jatkokauden puolesta. Nyt äänestys on käyty ja jokaista meistä tarvitaan yhteisessä aatteellisessa työssä. Kansanliikkeen johtajan sukupuolella tai muilla identiteettikysymyksillä ei ole merkitystä, vain sillä kuinka liike pystyy parantamaan maailmaa ja tavallisten palkansaajien asemaa siinä. Kannanotto antaisi myös eurovaalikampanjaa käyvälle, Demarinaisten puheenjohtaja Tuula Peltoselle erinomaisen tilaisuuden profiloitua.

Olin eurovaalikampanjoimassa perjantaina, kun uusi puheenjohtaja valittiin. SDP:n vaaliteltalla käyneillä oli mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta monet naiset olivat harmistuneita puheenjohtajan vaihtumisesta. Demarinaisten järjestöä ja kaikkia sen jäseniä tarvitaankin nyt osoittamaan tukeaan puheenjohtaja Rinteelle ja vakuuttamaan naisäänestäjät siitä, että puolueen työ sukupuolten välisen tasa-arvon ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu. Naisäänestäjien kato on estettävä jo ennen kuin se tapahtuu.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Demokraatissa 14.5.2014

Demarinaiset kuuli pyyntöni ja antoi Rinteelle tukensa kannanotossaan

tiistai 13. toukokuuta 2014

Mikä kaatoi Urpilaisen?

Hankalan alun jälkeen Urpilainen syttyi liekkeihin eduskuntavaalien 2011 alla ja vei SDP:n hallitukseen. Vastoin odotuksia hallitusyhteistyö toimi niin hyvin, että SDP hätyytteli kannatuksessa kokoomuksen ykköspaikkaa. Valtaa pitävä koalitio oli kuitenkin liian kapea ja kaikista hyvistä saavutuksista huolimatta vastuullinen talouspolitiikka ajoi Urpilaisen miinaan.

Oppositiossa olo ei ollut helppoa SDP:lle, eikä 2008 kesällä puheenjohtajaksi valitulle Jutta Urpilaiselle. Urpilainen pärjäsi kuitenkin erinomaisesti tv-tenteissä ennen eduskuntavaaleja 2011, mitä on pidetty yhtenä syynä sille, että SDP selvisi persujen jytkystä melko pienin menetyksin. Tämä taitava väittelijä tuli uudelleen esiin Urpilaisen kohdatessa haastajansa Antti Rinteen Paasitornin keskustelutilaisuudessa.

Eduskuntavaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa moni asia saatiin SDP:n toivomaan asentoon ja hallitus muodostettiin kokoomuksen Jyrki Kataisen johdolla. Urpilainen päätti ottaa valtiovarainministerin salkun, jonka hoitaminen on kannatuksen näkökulmasta huomattavasti ulkoministerin tehtävää vaikeampaa.

Vaalien jälkeen rakennettu SDP:n valtakoalitio näytti kuitenkin laajalta ja tasapainoiselta. “Tuomiojalaiset” olivat tyytyväisiä, kun Erkki Tuomioja palasi ulkoministeriksi ja “heinäluomalaiset”, kun Eero Heinäluoma sai eduskunnan puhemiehen paikan.

Mutta muistan katsoneeni listaa, kun kaikki puolueen erityisavustajat ja valtiosihteerit oli saatu valittua. Ihmiset ovat nyttemmin vaihtuneet, mutta silloin näytti siltä, että kaikkiin tehtäviin on valittu henkilöt joko SAK:sta tai kahdesta helsinkiläisestä puolueosastosta. Kenenkään yksittäisen henkilön osaamisessa ei ole huomauttamista, enkä jäänyt asiaa silloin enempää murehtimaan, kun hallitustyö lähti vauhdilla käyntiin. Mutta mieleen jäi kysymys, kuinka laaja koalitio nyt itse asiassa pitääkään puolueessa valtaa?

Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa sujui tavanomaisen kilvoittelun merkeissä, mutta onnistunut hallitusohjelma tuotti tuloksia. Keskinäinen nahistelu esimerkiksi kuntauudistuksen suhteen käytiin aluksi kulisseissa ja kansa antoi luottamuksensa hallituspuolueille.

Kömmähdys kunnallisvaaleissa

Seuraavaa vaalimittelöä eli lokakuun 2012 kunnallisvaaleja kohti mentiin SDP:n kannalta optimistisissa tunnelmissa. Eduskuntaryhmän ryhmäkansliamalli oli päässyt käyntiin ja yhteistyön henki oli hyvä. Kesällä noustiin yli 20 prosentin kannatuksen. Parhaimmillaan SDP oli kannatuksessa vain puoli prosenttiyksikköä kokoomusta ja valtakunnan ykköspaikkaa jäljessä. Vedonlyöntiyhtiö Unibet ehti jo antaa pienemmän kertoimen SDP:n, kuin kokoomuksen kunnallisvaalivoitolle.

Sitten tehtiin strateginen virhe.

Kunnallisvaaleihin päätettiin lähteä haastamalla kokoomus. SDP:n viisaiden keskuuteen on jäänyt elämään ajatus, että eduskuntavaalien 2003 menestys voidaan toistaa haastamalla jokin toinen puolue kaksintaisteluun. Tuolloin SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki keskustelivat vaaliväittelyissä niin tulisesti, että kokoomuksen Ville Itälä jäi aivan sivuun ja kokoomus hävisi vaalit.

Ei SDP:kaan tosin 2003 vaaleja voittanut, vaan keskusta. Toisin voisi kuvitella, kun tuota vaalistrategiaa yhä vain yritetään toistaa. Onhan ajatus ihan hyvä, joskus se toimii, toisinaan taas ei. Eduskuntavaaleissa 2007 se ei toiminut, kun SDP yritti haastaa kokoomusta. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP alkoi potkia omaa hallituskumppaniaan nilkoille ja äänestäjät rankaisivat.

Strategisia virheitä sattuu. Kuka olisi tiennyt etukäteen, ettei haastamisstrategia tule toimimaan? En minä ainakaan. Mutta oleellista olisi edes jälkikäteen myöntää, ettei valittu strategia toiminut. Silloin voisi miettiä, miksi, ja kehitellä uusia strategioita seuraaviin vaaleihin. Omaa poliittisen pelimiehen imagoaan ei saa rakastaa niin paljon, että jää vain toistelemaan “kyllä tämä toimi 2003“.

Julkisen talouden sopeuttamisessa ajettiin miinaan

Mutta ei paniikkia. Vaikka ykköspaikkaa ei kokoomukselta saatukaan kaapattua, ei hopea ole häpeä. Vaalikannatus parani kuitenkin eduskuntavaaleista. Keskusta vahvistui, mutta persut olivat 12,3 prosentin kannatuksella aivan sillassa.

Hallitustaipaleen alkupuolella talouspolitiikan asialistalla oli uusi veroluokka yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville eli solidaarisuusvero, harmaan talouden torjunta ja veroparatiisien saaminen kuriin. Selkeästi sosialidemokraattiseksi tunnistettavaa tekemistä.

Vuosi 2013 sen sijaan oli kannatuksen osalta tasaista alamäkeä. Kesälomien jälkeen Urpilainen tuli vahvasti julkisuuteen. Hän oli huolestunut. Kestävyysvajeesta saarnanneet “talousmiehet” olivat saaneet viestinsä viimein läpi. Valtiovarainministeri toi kestävyysvajeen myötä talouspolitiikan fokukseen tasapainottamisen, luottoluokituksen ja sopeuttamisen.

Lehtien pääkirjoitukset ja talouskamreerit kiittelivät, kansa ei. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin.

Kannatusluvut eivät ole kaikki kaikessa. Uskoisin, että SDP:n aktiivit antaisivat johtajalleen anteeksi heikon kannatuksen, jos politiikan sisällöt olisivat olleet sosialidemokraattisia ja tervehdyttäneet kansantaloutta. Mutta kuukaudesta toiseen kasvava työttömien määrä ja jatkuva taantuma eivät jätä selityksille tilaa.

2010-luvulla ei pärjää 90-luvun politiikalla

Ajan henki muuttuu kollektiivisten ja individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden syklissä. 50-luku oli konservatiivista aikaa, jolloin uskottiin kotiin, uskontoon ja isämaahan. 70-luvulla oli yhteisöllisyyden vuoro. Aikakauden avainsanoja olivat demokratia, tasa-arvo ja edistys. 90-luvulla taas korostettiin kilpailukykyä, tehostamista ja ulkoistamista.

Puoluekokouksessa Väinö Tannerin mitalin saanut Paavo Lipponen osasi 90-luvulla lukea ajan henkeä oikein. Hän vei kansainvälisen kolmannen tien sosialidemokratian imussa SDP:ta markkinamyönteisempään suuntaan ja hallitusyhteistyö valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa toimi. 90-luvulla SDP menestyi, vaikka aikakauden henki oli kylmä.

Jonkinlaisena suurena viisautena SDP:ssa on totuttu pitämään myös, että “vaalit voitetaan keskeltä”. Tämä on ehkä toiminut Lipposen aikana, vaikka se onkin virheellinen tulkinta. Vaalit voitetaan tulkitsemalla ajan henkeä oikein. Lipposen aikana menestys vaati siirtymää poliittiseen keskustaan. 2010-luvun iskusanat osataan tiivistää vasta aikakauden päätyttyä, mutta nyt kansa kaipaa kollektiivisia arvoja. Toisista välittämisen ja yhteisöllisyyden ajalla ihmiset vieroksuvat kylmäkiskoista talouden tasapainottamisen politiikkaa.

Entäs tästä eteenpäin?

Virheistä on opittava. Niitä ei voi sälyttää yhden toverin niskaan, sillä päätöksiä on tehty tiiminä. Kamreerimentaliteetista on päästävä eroon. Taseiden hoitamisen on palveltava ihmisten hyvinvointia, eikä päinvastoin. Kun poliittiseen keskustaan siirtyminen ei ole tuonut lisää kannatusta, oikea ratkaisu ei ole siirtyä vielä keskustampaan.

Ns. talousviisaita voi kuunnella vähemmän tarkalla korvalla ja tavallisia ihmisiä paljon tarkemmalla korvalla. Kun talousmiehet tulevat esittämään ikäviä vaihtoehtojaan, on pysyttävä lujana. On vaadittava ratkaisuja, jotka ovat sekä oikeudenmukaisia, että tehokkaita, eikä hyväksyttävä vain jompaakumpaa. Työn tarjonnan korostamisesta on siirryttävä työn kysynnän vahvistamiseen.

Kaikki sosialidemokraatit on otettava mukaan hoitamaan puolueen asioita. Tehtävät eivät saa keskittyä niin harvoille, että osa porukasta ylityöllistyy ja suurin osa kokee olevansa katsomossa. Urpilaista ja hänen esikuntaansa ei missään tapauksessa saa työntää ulkokehälle. Siinä porukassa on valtava osaaminen ja asiantuntemus, jolle on käyttöä. Jutta on yksi meistä.

Analyysi on julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa 9.5.2014

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kuinka populistit kesytetään

Oikeistopopulistit voidaan tuupata ojaan, jos heidän suosionsa syyt ymmärretään ja pidetään oma pesä kunnossa (Kuva Economist)
Perussuomalaisten kannatukselta ei ole onnistuttu katkaisemaan siipiä, koska perussuomalaisia ilmiönä ei ole osattu tulkita oikein. Kun Suomen etabloituneet poliittiset puolueet - ja tämä teksti keskittyy erityisesti SDP:n toimintaan - ovat pyrkineet torppaamaan persuja, ne ovat hyökänneet omaa harhakuvaansa eivätkä todellista vastustajaa vastaan, eivätkä hyökkäykset, kuten puolueiden kannatusmittaukset kertovat, ole olleet tehokkaita.

Tammikuun alkupuolen Economistissa oli erinomaisen hyvä teksti Euroopan teekutsuliikkeistä, siis äärioikeistosta ponnistavista populistipuolueista. Teksti on syytä lukea siksi, että se auttaa ymmärtämään perussuomalaisia yhtäältä osana suurta eurooppalaista protestia tai hätähuutoa, toisaalta sitä, kuinka persut eroavat muista Euroopan oikeistopopulistista puolueista.

Perussuomalaiset eivät ole Kreikan natsistinen Kultainen aamunkoitto- puolue eivätkä edes Unkarin rähinähenkinen Jobbik-puolue. Siksi persuja vastaan ei voi taistella samalla tavalla, kuin näitä puolueita vastaan tulisi taistella. Economistin mukaan globalisaatiomyönteiset etabloituneet puolueet tapaavat leimata oikeistopopulistien maahanmuutto- ja globalisaatiokritiikin rasismiksi.

Näinhän Suomessakin on tehty, mutta huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että äänestäjäkunta ei pidä uskottavana persuihin kohdistuvia rasismisyytöksiä. Vaikka monet heidän kansanedustajienkin puheenvuorot ovat selkeästi rasistisia, vähemmistöjä sortavia ja ksenofobisia ja on syytä vakavasti kysyä, kuinka monta “yksittäistapausta” voi vielä selittää yksittäistapauksiksi, tuntuu äänestäjäkunta toistaiseksi pitävän persuja nimenomaan “maahanmuuttokriittisinä”, eikä rasistisina.

Tämä on yksi asia, joka puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä on syytä pitää mielessä. Perussuomalaisten ehdotuksien leimaaminen rasistisiksi ei riitä, vaan niihin on esitettävä tiukempaa ja jäsennellympää kritiikkiä.

Economist muistuttaa myös protestipuolueiden eliitin vastaisuudesta. Väitän, että tämä piirre on jäänyt hahmottamatta, kun SDP on pyrkinyt lyömään perussuomalaisia. Valitettavasti “perusäänestäjä” assosioi SDP:n etabloituneeksi valtapuolueeksi (Soinin retoriikassa vanhaksi puolueeksi) ja pitää helposti kaikkia poliitikkoja osana sitä kasvotonta sijoituspankkiirien, pääomakapitalistien, veronkiertäjien ja raharikkaiden eliittiä, jonka se katsoo olevan vastuussa Euroopan lamasta ja sitä kautta henkilökohtaisista taloudellisista ongelmistaan.

Vaikeat taloudelliset ajat ovat saaneet ihmiset ympäri maailman kyselemään, millä oikeudella pieni eliitti kahmii itselleen suhteettoman suuren osuuden ihmiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä aikaa kuvaa yleinen tahtotila jakaa varallisuutta oikeudenmukaisemmin: Ottaa vähän enemmän niiltä, joilla on kartanot ja huvipurret ja antaa niille, jotka ovat köyhiä, heikkoja ja sairaita.

Ajan merkkejä ei ole luettu oikein. Kun ihmiset palelevat ja ovat nälissään, ei todellakaan ole tyylikästä rehvastella golfbageilla ja design-huonekaluilla. On asetuttava tavallisten ihmisten puolelle, puolustettava sitä 99 prosenttia ihmisistä, jotka maksavat eliitin porsastelun. Erityisesti talouspoliitikon on käsitettävä, ettei hänen roolinsa ole kovistella kansalaisia suostumaan kylmäkiskoisten “talousviisaiden” kurjistavaan politiikkaan. Poliitikon tehtävä on viedä kansan syvien rivien tunnot talouseliitin kabinetteihin ja ilmoittaa, etteivät kasvavat tuloerot, heikentyvät hyvinvointipalvelut ja lisääntyvä työttömyys ole suinkaan sellaisia tuloksia, joiden vuoksi näille “talousmiehille” palkka maksetaan.

Keväällä 2012 SDP esitti yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville uutta veroluokkaa, solidaarisuusveroa. Kesäksi puolueen kannatus nousi yli 20 prosentin ja vedonlyöntitoimisto Unibet veikkasi SDP:n voittavan Kokoomuksen kunnallisvaaleissa.

Kesällä 2013 talouspolitiikan fokuksessa oli tasapainottaminen, kestävyysvaje, luottoluokitus ja sopeuttaminen. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin. Voiko äänestäjäkunta jotenkin antaa vielä vahvemman signaalin siitä, tahtooko se solidaarista ja tavallisia työntekijöitä tukevaa politiikkaa, vai elitististä, huippupalkkoja nostavien talousmiesten kurjistuspolitiikkaa?

Kansan edustaja, muistatteko? Ei luottoluokittajien kuvitteellisen tahdon edustaja.

Perussuomalaiset eivät esitä mielekkäitä talous- tai veropoliittisia puheenvuoroja. Mutta tilanteessa, jossa niitä eivät esitä mitkään muutkaan puolueet, persut saavat edun sillä, ettei heitä assosioida taloudelliseen eliittiin, jota äänestäjäkunta karsastaa. Jotta SDP voi kompensoida tämän edun, sen on tehtävä erityisen johdonmukaista työtä siinä, että valtiontaloudenhoito asetetaan vahvistamaan talouskasvua ja työllisyyttä, eikä haittamaan niitä. Samoin SDP:n on tehtävä selkeä pesäero valtavirtaisten talousmiesten “kyllä nyt pittää säästää ja nyt pittää leikata"- kuoroon.

Tulkitsisinkin persujen kannatuksen hätähuutona hyvinvointipalveluiden ja -valtion puolesta. En oikein usko, että keskiverto persujen äänestäjä tahtoo Suomesta muukalaiskammoisemman ja maailmalta sulkeutuvamman paikan. Väittäisin, että usein äänestyspäätöksessä on kyse itsensä poliittisen eliitin unohtamaksi kokevan, pienen ihmisen protestista.

Puolueaktiivit uskovat mielellään, ettei vasemmiston ja oikeiston ero ole kadonnut minnekään. Mutta riviäänestäjän kokemus on toinen. Jos Kokoomus haluaa leikata hyvinvointiyhteiskuntaa siksi, että on ahne ja SDP siksi, että on vastuullinen, on tavallisen äänestäjän vaikea nähdä niiden välillä mitään todellista eroa.

Jos Perussuomalaiset ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”, on SDP:n oltava hyvinvointipuolue ilman rasismia.

Sillä minä väitän, että hyvinvointivaltio on tavalliselle suomalaiselle palkansaajalle ja työelämän ulkopuolella olevalle niin tärkeä ja rakas, että hän on jopa valmis hyväksymään jonkin verran rasismia ja seksismiä, jos näkee sen ainoaksi tavaksi puolustaa hyvinvointivaltiota. SDP:n saavutuksia vähemmistöjen puolustajana tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta sen maine hyvinvointivaltion puolustajana on saanut lukuisia kolhuja.

Ensimmäinen ja tärkein askel oikeistopopulistien niistämiselle Suomesta onkin tarjota äänestäjälle suvaitseva ja tasa-arvoinen vaihtoehto, joka on sataprosenttisen sitoutunut hyvinvointivaltion puolustamiseen. Lupauksen siitä, että äänestäjän lapset ja lapsenlapsetkin voivat elää hyvinvointivaltiossa - ei samanlaisessa hyvinvointivaltiossa, kuin nyt, mutta hyvinvointivaltiossa - on oltava luotettava kuin peruskallion.

Samoin vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta on osattava vastata. On osattava ja viitsittävä selittää, miksi siirtyminen teollisesta jälkiteolliseen talouteen, maahanmuutto ja liikkuvuus, sekä kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kaupankäynti lisäävät tavallisen kansalaisen hyvinvointia, eivätkä vaaranna sitä.

Ja heti perään on osattava vastata jatkokysymykseen siitä, kuinka käytännössä kuitenkin kansalaisten arvostamat hyvinvointipalvelut tuntuvat olevan koko ajan liipaisimella, vaikka Suomi on hyötynyt globalisaatiosta ja on nyt laskennallisesti vauraampi kuin koskaan. On osattava sanoa, missä on tehty virheitä, kuka on vetänyt välistä ja luvattava hakea tavallisen kansalaisen rahat takaisin kansainväliseltä finanssieliitiltä.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, kuinka oikeistopopulistien kanssa tehdään yhteistyötä niin, että se toimii heitä vastaan ja tiivistän ohjeet perussuomalaisten lyömiseksi.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kommentit kunnallisvaaleista 2012

Valtakunnan taso

Kaikkia lukemiani kunnallisvaalianalyyseja tuntuu yhdistävän hämmennys siitä, että mitään radikaalia ei tapahtunut. Vaali-illasta tuli jännityksen jälkeen anti-kliimaksi. SDP ei saanut kammettua Kokoomusta suurimman puolueen paikalta, eivätkä Perussuomalaiset yltäneet eduskuntavaalien kaltaiseen invaasioon.

Monissa yksittäisissä kunnissa puolueiden voimasuhteet muuttuivat radikaalistikin, mutta valtakunnan tasolla kansalaisten voi tulkita äänestäneen status quon jatkumisen puolesta. Suurin muutos puolukentässä oli paluu kolmen suuren puolueen tilanteeseen. Perussuomalaisten vitsi ei enää jaksanut naurattaa ja puolue putosi keskikastiin.

Voinee olettaa, että Timo Soinia eläkkeelle puoluejohtajan tehtävistä tönivät pyrkyrit saivat lisää intoa vaatimuksilleen päästä kalifiksi kalifin paikalle. Olisi mielenkiintoista päästä seuraamaan kärpäsenä katossa sisältä päin, kuinka Perussuomalaiset jakavat Soinin ennakkoperintöä. Paljon rahaa, valtaa ja näkyvyyttä on jaossa, kun muu puolue pääsee päivänvaloon Soinin varjosta.

Huolestuttavaa on myös se, kuinka yhteistyökykyisiä monissa kunnissa suurissakin määrin valituiksi tulleet Perussuomalaisten valtuutetut ovat. Valtuustokausi alkaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta neuvottelut luottamustehtävien jakamisesta ovat jo antaneet neuvottelijoille käsityksen siitä, kuinka helppo tai vaikea kausi tulee olemaan.

Pahimmassa tapauksessa Perussuomalaiset heittäytyvät kunnissa kiukuttelemaan ja saavat kunnan päätöksenteon sakkaamaan seuraavan neljän vuoden ajaksi. Jarruttaminen ja kapuloiden heittäminen rattaisiin on aina helpompaa, kuin asioiden edistäminen ja kunnan kehittäminen paremmaksi.

Kunnissa ei ole samanlaista hallitus-oppositio-asetelmaa, kuin eduskunnassa. Pieni känkkäränkkäryhmä voidaan sulkea päätöksenteon ulkopuolelle, kuten tehtiin kaikista yhteistyötarjouksista kieltäytyneille Perussuomalaisille Jyväskylässä 2008 vaalien jälkeen. Mutta koska suurta ryhmää ei voi asettaa tällaiseen de facto - oppositioon, tulisi mielestäni harkita, voitaisiinko erityisissä ongelmatapauksissa kaupunginhallitus ja muut toimielimet valita valtuuston yksinkertaisella enemmistöllä.

SDP:n menestys ja strategia

SDP valitsi strategiakseen kunnallisvaaleissa Kokoomuksen haastamisen. Vastakkainasettelu tekee äänestäjille vaihtoehdot selkeiksi ja antaa kahdelle puolueelle mahdollisuuden keskinäisellä kisailullaan hallita julkisuuden ilmatilaa. Paras esimerkki tämän strategian soveltamisesta on eduskuntavaaleista 2003, jolloin vaalikeskusteluissa pääministeri Paavo Lipponen ja häntä haastanut keskustajohtaja Anneli Jäätteenmäki debatoivat ja Kokoomuksen Ville Itälä jäi sivustakatsojaksi. Kokoomus hävisi vaalin kirkkain luvuin.

Kokoomuksen haastaminen on myös herkkua demareiden jäsenkunnalle ja uskollisille kannattajille. Kokoomus näyttäytyy ideologisesti kaukaisena oikeistopuolueena ja hyvinvointiyhteiskunnan vihollisena, joten sen kanssa taisteleminen tuntuu aatteellisemmalta, kuin muiden puolueiden kanssa.

Mutta strategia ei tuottanut toivottua lopputulosta. Miksi?

Yksi syy on se, että muutkin puolueet kävivät Kokoomuksen kimppuun. Vaalikamppailun asetelma ei näyttäytynyt olevan SDP vs Kokoomus, vaan Kokoomus vastaan maailma. Jyrki Katainen pystyi vastaamaan haastajille hillitysti ja rauhallisesti - ja puhumaan Kokoomuksen kannattajien rakastamasta uudistamisesta, vaikka kaikki uudistukset olivatkin seisahtuneet. Kokoomus keräsi kaikkien niiden äänet, jotka Katainen vakuutti. Niiden äänet, joita Katainen ei vakuuttanut, hajaantuivat kaikille muille puolueille.

Toinen selittävä tekijä on se, että vaikka Kokoomuksen haastaminen miellyttää SDP:n peruskannattajia, ei se tunnu puhuttelevan liikkuvia äänestäjiä. Kokoomuksen haastaminen on järkevää, jos tahdotaan innostaa omia kannattajia, mutta yhdistettynä vaaliteemoihin, jotka myös olivat demarien peruskauraa ei ilmeisesti pystytty vakuuttamaan liikkuvia äänestäjiä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö Kokoomusta pitäisi haastaa tai etteivätkö "perushyvinvointiyhteiskuntateemat" olisi tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaalikampanja on eri asia, kuin puolueen aatteellinen sisältö. Kampanja on väline, jolla hankitaan ääniä, joiden avulla toteutetaan puolueen aatteellisia tavoitteita.

En voi olla miettimättä, kuinka vaalissa olisi käynyt, jos nyt valitun haastamisstrategian sijaan olisi jatkettu hyvän perusduunin tekemistä, puhuttu suhteellisen myönteisiä asioita hallituskumppaneista ja otettu vaalikampanjassa esiin jokin uusi, räväkkä ja demareille epätyypillinen teema, kuten pienyrittäjät kunnissa. Jälkiviisautta, tiedän, mutta mielestäni tarpeellista pohdintaa.

Jukan kohtalo

Omalta osaltani vaalit eivät menneet kovin hyvin. Sain 33 ääntä. (Äänet äänestysalueittain tämän kirjoituksen lopussa) Sillä ei kovin pitkälle pötkitä, mutta olen erittäin kiitollinen siitä, että kaikki nämä ihmiset ovat asiaa pohtineet, päättäneet mennä äänestyspaikalle ja antaa ainoan äänensä niille tavoitteille, joita minä edustan. Lämmin kiitos teille.

Mukava ajatus on myös se, että kaikki äänet ovat tulleet kampanjoimalla. Koska minulla ei ole sukulaisia tai juurikaan ei-poliittisia ystäviä Lahdessa, jokainen ääni piti hankkia kampanjoimalla. Ne ihmiset, jotka ovat minua päättäneet äänestää, ovat tehneet sen joko kadulla kohdatessa käytyjen keskustelujen tai saamansa vaalikirjeen pohjalta. Asioiden perusteella, joka tapauksessa.

Vaalikampanjointi oli huikeaa! Ensin ihmisten lähestyminen tuntuu vieraalta ja tungettelevalta, mutta pian siitä tulee luontevaa, mukavaa ja jopa huumaavaa. Nyt pitäisi päästä takaisin normaaliin, vaalien väliseen tilaan. Edelleen korkeita taloja nähdessä tulee mietittyä, kuinka paljon esitteitä sinne voisi jakaa ja lastenvaunuista tulee mieleen "Noille täytyy antaa ilmapallo ja esite", mutteiköhän se mene ohi.

Kampanjoidessa sain paljon hyvää palautetta, mikä auttoi ratkaisevasti jaksamaan intensiivistä vaalityötä. Moni kiitteli kahveista tai sanoi "oikea puolue". Jotkut kertovat kohdanneensa vaalikentillä hyvinkin epäasiallista ja jopa vihamielistä suhtautumista, mutta itse en sellaiseen törmännyt.

Sen sijaan olin havaitsevinani, että ennakkoäänestyksen päättymisen ja varsinaisen vaalipäivän välillä tapahtui jonkinlainen ilmapiirin muutos. Myönteistä palautetta alkoi tulla vähemmän ja kansalaiset suhtautuivat joko minuun, SDP:hen, yleisesti vaaleihin tai kaikkiin näistä aiempaa epäluuloisemmin ja varovaisemmin. Oliko kyse vaaliväsymyksestä vai tapahtuiko jotain muuta?

Muita havaintoja

Vaali-ilmapiirin äkillinen muuttuminen saattoi johtua Keskustan tekemästä välikysymyksestä, johon hallitus päätti vastata keskiviikkona 24.10., eli ennakkoäänestyksen päättymisen jälkeen, mutta ennen varsinaista äänestyspäivää. Tekemällä välikysymyksen paljon puhutusta sote-uudistuksesta Keskusta halusi saada hallituspuolueet vaikuttamaan aikaansaamattomilta riitelijöiltä, jotka eivät pysty toteuttamaan suunnittelemiaan uudistuksia.

Ilmeisesti suunnitelma ainakin jossain määrin onnistui. Keskusta pystyi kylvämään epävarmuutta äänestäjien joukkoon ja monet jättivät kokonaan äänestämättä varsinaisena vaalipäivänä. Keskusta tapaa saada suhteellisesti enemmän ääniä ennakkoäänestyksessä, kuin muut puolueet. Siksi Keskusta pystyi hyvin ajoitetulla välikysymyksellään nousemaan takaisin suurten puolueiden kastiin. En voi muuta, kuin onnitella.

Mielenkiintoinen tapaus on myös toveri Riitta Mäkisen menestys Jyväskylässä. Riitta sai vaaleissa uskomattomat 1870 ääntä ja jätti taaksensa esimerkiksi ministeri Henna Virkkusen ja keskustakonkari Mauri Pekkarisen. Riitta on toiminut Jyväskylän perusturvalautakunnan puheenjohtajana ja tässä tehtävässään johdonmukaisesti puolustanut perusturvaa leikkauksilta. Hän on näyttäytynyt hyviksenä, pienten puolustajana joka uskaltaa asettua vastustamaan leikkausintoilijoita.

Riitan menestyksessä on tärkeä opetus. Heikkojen puolella oleminen ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen toimii ja äänestäjät palkitsevat sen vaaleissa. Sen sijaan "Kyllähän minä haluaisin puolustaa heikkoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta kun piilokokoomuslainen asiantuntija näytti sellaiset ja tällaiset madonluvut, niin nyt pitääkin leikata" ei toimi.

Ensi vuosi on pitkästä aikaa vaaliton vuosi. Puolueet pääsevät mittelemään voimiaan ja äänestäjät vertailemaan ideologioita kesällä 2014 Euroopan parlamentin vaaleissa. Silloin SDP:llä on erittäin hyvä tilaisuus palauttaa demarimeppien määrä takaisin kolmeen.


Myös Esa Suominen on kirjottanut hyvän ja minua kriittisemmän vaalianalyysin.


Saamani äänet alueittain:

012 Ahtiala 3
014 Asemantausta 2
017 Hennala 0
024 Jalkaranta 1
011 Karisto 1
003 Kartano 2
016 Kerinkallio 0
001 Keski-Lahti 8
002 Keskusta 2
008 Kilpiäinen 0
005 Kiveriö 3
009 Kivimaa 1
013 Kunnas 2
021 Kärpänen 0
018 Laune 0
015 Liipola 1
023 Metsäkangas 0
007 Mukkula 0
010 Möysä 1
006 Niemi 1
019 Nikkilä 0
004 Paavola 3
022 Pirttiharju 0
020 Renkomäki 2

torstai 31. toukokuuta 2012

Uskonnonvapaus ja ympärileikkaus

On helppo nähdä malka toisen silmässä, vai miten sitä sanotaankaan. Suomessa mielellään kauhistellaan islamilaisten maiden äärimmäisiä uskonnollisia käytäntöjä, kuten burkhia, tai naureskellaan amerikkalaisten fundamentalistikristittyjen käsityksille kreationismista.

Suomessa vallitsee muodollisesti uskonvapaus: jokainen kansalainen saa uskoa tai olla uskomatta mihin hyvänsä, oman tahtonsa mukaan. Käytännössä tämä jalo periaate kuitenkin toteutuu miten kuten. Uskonnonopetuksen pitäisi olla tunnustuksetonta, mutta kaikkialla näin ei ole. Varsinkin pienillä paikkakunnilla monet uskonnonopettajat ovat itse uskovaisia ja katsovat asiakseen sumeilematta siirtää omat arvonsa oppilailleen.

Toinen tapa, jolla ihmisiä epäsuorasti painostetaan uskontojen pariin on se, että kirkot ovat omineet monet ihmiseloon kuuluvat juhlat ja seremoniat omikseen. Ihmisiä on liitetty pariskunniksi, lapsille on annettu nimiä ja nuorille järjestetty initaatioriittejä iät ja ajat. Eivät ne ole seurakuntien yksinoikeutta. Kuitenkin seurakunnat antavat kirkkonsa vain jäsentensä juhlia varten.

Näitä epäsuoria tapoja häijympi tapa varmistaa jäsenten suuri määrä seurakunnissa on kuitenkin lasten uskonnonvapauden loukkaaminen. Suurin osa suomalaisista kuuluu kirkkoon siksi, että vanhemmat päättävät lastensa puolesta näiden uskonnollisesta vakaumuksesta, kun lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät pysty muodostamaan tai ilmaisemaan omaa tahtoaan. Vuonna 2010 Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 78,2 % suomalaista (vuonna 2009 79,7 %) ja samana vuonna syntyneistä 79,3 % kastettiin Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi (vuonna 2009, 80,7 %).

Uskonnonvapauden on oltava aito vapaus. Aito vapaus valita uskontonsa ja maailmankatsomuksensa voi olla vain yksilöllä, jonka kehitysaste sallii hänen pohtia asiaa ja muodostaa oman näkemyksensä. Sylivauva ei tietenkään tällaiseen pysty. Siksi asiaa ei tulisi päättää lapsen puolesta. Lapsi on oma yksilönsä ja hänelle kuuluu samat vapaudet, kuin muillekin yhteiskunnan jäsenille.

Joitain asioita vanhempien on päätettävä lapsensa puolesta hänen ollessa pieni, mutta elämänkatsomuksesta päättäminen ei ole välttämätöntä. On oikeudenmukaisempaa antaa lapsen olla ilman ylhäältä päätettyä uskontoa, kunnes hän on riittävän kypsä päättääkseen asiasta itse. Nykyisin ihminen voi erota vanhempiensa hänelle päättämästä uskontokunnasta tultuaan täysi-ikäiseksi. Minun mielestäni lainsäädäntö on muutettava niin, että ihminen voi liittyä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi vasta saavutettuaan täysi-ikäisyyden.

Uskonnonvapaus on yksilöllinen, ei kollektiivinen vapaus. Perhe ei päätä uskonnostaan yhdessä, vaan jokainen sen jäsen päättää omastaan itse. Toisen ihmisen puolesta päättäminen ei ole uskonnonvapautta. Valinnanvapauteen ei kuulu, että yksi ihminen käyttää toisen vapautta. Ei edes siinä tapauksessa, että näiden ihmisten suhde on vanhempi-lapsi-suhde.

SDP:n puoluekokouksessa oli käsiteltävänä muutama aloite, jotka koskivat uskonnonvapautta. Yhdessä esitettiin vihkioikeuden poistamista uskonnollisilta yhdyskunnilta, mutta sitä puoluekokous ei hyväksynyt. Klassinen kirkon ja valtion erottamista esittävä aloite taas sai puoluekokouksen aivan sekaisin, vaikka sekulaarin ja modernin valtion luulisi olevan sosialidemokraateille päivänselvä tavoite.

Erityisen paljon minua harmittaa se, ettei lasten uskonnonvapautta vaativaa aloitetta hyväksytty. Aloitteen idea oli tehdä lasten uskonnonvapaudesta todellinen vapaus tyhjän julistuksen sijasta siten, että uskontokuntaan voisi liittyä vasta 15 vuotta täytettyään. Puoluekokous kuitenkin vesitti aloitteen ja päätti sen sijaan ottaa SDP:n linjaksi laskea ikärajaa erota ja liittyä itsenäisesti uskonnolliseen yhdyskuntaan 16 ikävuoteen, mikä on aivan eri asia.

Äärimmäisen törkeällä tavalla lasten uskonnonvapautta loukataan ympärileikkauksella. Ympärileikkaus tehdään lapselle, joka ei pysty muodostamaan omaa mielipidettään, eikä päättämään uskonnostaan. Ympärileikkauksella lapsen vartaloon jätetään lähtemätön jälki, jolla hänet merkitään vanhempiensa valitseman uskonnollisen yhdyskunnan yhteyteen loppuiäkseen. Ruumiillinen koskemattomuus on ehdoton perusoikeus, jota ympärileikkaus loukkaa räikeästi.

Tyttöjen ympärileikkaus on yleisesti ottaen tuhoisampi yksilön loppuelämän kannalta, kuin poikien, mutta periaatteellisella tasolla molemmat ovat yhtä vakavia loukkauksia yksilön ruumiillista itsemääräämisoikeutta kohtaan. Suomessa on epäselvää, voidaanko poikia ympärileikata uskonnollisista syistä, jos operaation suorittaa lääkäri, vai tulkitaanko teko törkeäksi pahoinpitelyksi.

Suomeen on ehdottomasti säädettävä laki, jolla lasten ympärileikkaamisesta tehdään rikos, lapsen sukupuolesta riippumatta. Ruumiillinen koskemattomuus on luovuttamaton periaate, jota ei voi loukata edes uskonnollisten seremonioiden, kulttuurin tai traditioiden vuoksi. Modernissa valtiossa tämä ymmärretään ja moderni valtio suojelee kansalaistensa perusoikeuksia.

maanantai 31. lokakuuta 2011

SDP:n rooli 2010-luvun murroksessa

Yhteiskunnallisten arvojen trendit tuntuvat vaihtelevan edistyksellis- kollektiivisten ja konservatiivis- individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden aikasyklillä. 50-luvulla yhteiskunnallinen eetos oli ”koti, uskonto ja isänmaa”- tyyppistä konservatismia.

70-luvulla siirryttiin aivan toisenlaiseen poljentoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun siirryttiin aallon ääripäästä toiseen ja yhteiskunnan kehittäminen eteenpäin ja yhteisöllisemmäksi nähtiin tärkeäksi. Tämän aikakauden iskusanat olivat demokratia, tasa-arvo ja emansipaatio.

Takaisin individualismin aallonpohjaan tultiin 90-luvulla, kun yhteiskuntaa ja julkishallintoa kehitettiin ”yksityistäminen, tehostaminen, ulkoistaminen” - mantralla. Talouden sääntelyn vähentämisestä ja tuloerojen kasvusta tuli jos ei nyt varsinaisesti haluttua yhteiskuntapolitiikkaa, niin ainakin talousmiesten puheissa välttämätön paha.

Uusliberalismiksikin nimetyn trendin kuolinkouristukset alkoivat viimeistään vuoden 2008 talouskriisistä. Kriisin syyksi nähtiin yleisesti sääntelemättömän finanssikapitalismin taipumus tuhota itsensä mutta siinä ohessa myös reaalitalous, sekä markkinamiesten ahneus. Alettiin kysellä sellaisia sääntelyn vastustajien kannalta kiusallisia kysymyksiä, kuten miksi sallimme rahoitusjärjestelmän, joka pikemmin haittaa kuin auttaa reaalitaloudellisten investointien rahoittamista. Ja miksi palkitsemme sellaisia rahoitusalan ihmisiä, joiden sijoitusinstrumentti-innovaatiot ajoivat maailmantalouden raskaaseen lamaan, yhä miljoonien optioilla ja bonuksilla?

Ihmiset tahtovat muutosta. Ja tässä on SDP:n ja sosialidemokratian tuhannen taalan paikka.

Ensimmäisenä herkkäkorvaisuutta ihmisten muutoshalukkuudelle löytyi Barack Obamalta. Hän otti muutoksen ykkösvaaliteemakseen ja äänestäjät palkitsivat sen Yhdysvaltain presidenttiydellä. Sittemmin murroksen merkit ovat olleet ilmassa monessa muodossa. Euroopan valtioiden säästökuureja vastustaneet mielenilmaukset levisivät Yhdysvaltoihin ja yhdistyivät arabikevään taktiikoihin, joista syntyi Occupy Wall St.- liike. Liike ilmoittaa edustavansa 99 % enemmistöä, joka vastustaa rikkaimman yhden väestöprosentin ahneutta.

Suoran toiminnan lisäksi muutoksen puolesta puhuu viime aikoina käyty teoreettisempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu. Vaihtoehtoisia talouden hahmottamisen malleja ovat tarjonneet ainakin Zeitgeist- ja Talousdemokratia- liikkeet. Akateemisia puheenvuoroja murroksen puolesta näkee lähes päivittäin. Viimeksi eilen Antti-Ville Suni kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä.”

Murros siis vastaansanomattomasti on täällä. Mutta vaikka muutoksen suunta on markkinakriittinen, se ei tule hyödyttämään poliittista vasemmistoa, ellei vasemmisto ole valmis adaptoitumaan muutokseen. Puoluepolitiikan paradokseihin kuuluu, että näiden yhteiskunnallisten megatrendien vaihtelu saattaa aiheuttaa aivan päinvastaista äänestyskäyttäytymistä. Esimerkiksi Anthony Giddensin kolmannen tien sosialidemokratia nosti sosialidemokraatit valtaan monissa Euroopan maissa 90-luvulla, joka oli markkinaorientoitunutta aikaa.

Sosialidemokratia on vastaus muutosta vaativille vastarintaliikkeille ja ihmisten muutoksenhalulle. Siihen kuuluu tuloerojen tasoittaminen, rahoitusjärjestelmän sääntely ja ihmisten voimauttaminen päättämään itse omista ja yhteiskuntansa asioista. SDP:n onkin tehtävä johdonmukaista, 2010-luvun sosialidemokraattista politiikkaa. Hyviä osoituksia siitä, että oikealla tiellä ollaan, ovat esimerkiksi perusturvan korotus, pääomatuloveron progressointi ja varainsiirtoveron edistäminen.

SDP:n on kuunneltava ihmisten muutoshalua herkällä korvalla. Samalla sen on myös työskenneltävä sen puolesta, että se vakuuttaa ihmiset omasta visiostaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Näin hahmoton muutoshalu kanavoituu rakentavaksi yhteiskunta- ja talouspolitiikaksi ja tuottaa ihmisille sellaisen reilun yhteiskunnan, jonka he ansaitsevat.

torstai 25. elokuuta 2011

Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Katsaus päivänpoliittiseen keskusteluun


Tällä kertaa polemiikki alkoi siitä, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kertoi, että hänen mielestään SDP olisi mieluisampi hallituskumppani perussuomalaisille, kuin nyt vallassa olevat porvaripuolueet. Se ei tullut hänen mieleensä, että SDP antaisi rukkaset tälle populismiin, ennakkoluuloihin ja pelon lietsomiseen nojaavalle puolueelle.

Soini perusteli näkemystään sillä, että sekä SDP että perussuomalaiset äänestivät eduskunnassa Kreikan lainapakettia vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että puolueet olisivat asiasta samaa mieltä. Äänestyksessä voi äänestää vain puolesta tai vastaan, ei ole eri tavoilla vastaan äänestämistä. SDP perusteli vastaan äänestämistä sillä, että pakettiin olisi lisätty ehtoja sen estämiseksi, että lainarahat valuvat samoille raharikkaille, jotka ovat vastuussa koko kriisistä. Perussuomalaiset taas äänestivät vastaan yleisestä vastustamisen ilosta.

Tämä riitti kuitenkin säikäyttämään keskustan. Puoluesihteeri Timo Laaninen purki säikähdystään julkisuudessa ja kuvasi SDP:n hyvin maaseutuvastaisena puolueena. Vaalitaktisesti ymmärrettävä siirto Laaniselta: Keskusta on menettänyt kannatustaan perussuomalaisille ja pyrkii siksi saamaan maaseudun asukkaiden kuvitteelliset rivit suoriksi ja äänestämään peloissaan keskustaa. Tempun toimivuus nähdään vaaleissa, mutta se kertoo paljon siitä paniikista mikä keskustan puoluetoimistolla nyt vallitsee, kun perussuomalaiset ovat saamassa sen gallup-kannatuksessa kiinni.

SDP ajaa maatalouden tukiriippuvuuden vähentämistä, eli sitä että maaseudun elinkeinot menestyisivät myös ilman valtavan kallista, byrokraattista ja epäkannustavaa tukiaisjärjestelmää. On hämmentävää, jos keskustassa tällaista ajattelua pidetään maaseutuvihamielisenä. Ovatko keskustalaiset niin epävarmoja kannatuksestaan jopa maanviljelijöiden parissa, että tahtovat pitää heitä tukiaisten hirttosilmukassa puolueuskollisuuden varmistamiseksi?

Maaseudun elinkeinorakennetta on monipuolistettava, sillä pelkkään elintarvikkeiden massatuotantoon perustuva politiikka on kannattamatonta ja vaatii kalliita tukiaisia ja tulleja. Elintarviketuotannossa on panostettava tukirahaa tuotannosta tuotekehitykseen, jotta tuotannossa voidaan laajentaa luomutuotantoa ja kehittää korkeamman jalostusasteen, esimerkiksi funktionaalisia elintarvikkeita.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

SDP:n temmattava poliittinen aloite


Viime vuosina poliittinen oikeisto on pystynyt hallitsemaan poliittista keskustelua niin Suomessa, kuin muuallakin Euroopassa. Tämä hallinta on näkynyt myös vaalituloksissa. Poliittisen vasemmiston on saatava julkisesta keskustelusta parempi ote.

Sosialidemokratian erottaa oikeistolaisesta konservatismista se, että se on progressiivinen ja eteenpäin kulkeva aate, joka pyrkii rakentamaan tulevaisuudesta paremman. Siksi sosialidemokratia on strategisesti parhaimmillaan hyökätessään olemassaolevia vääryyksiä vastaan. Puolustuskannalla ollessaan, esimerkiksi puolustaessaan hyvinvointivaltiota oikeistolaiselta markkinaistamishuumalta, sosialidemokratia pärjää heikommin.

Poliittinen keskustelu onkin siis käännettävä tilanteesta, jossa oikeisto purkaa hyvinvointivaltiota ja vasemmisto puolustaa sitä tilanteeksi, jossa vasemmisto esiintyy hyvinvointivaltion kehittäjänä ja uudistajana. Näin SDP pääsee tekemään poliittista offensiiviä ja oikeisto joutuu altavastaajaksi.

Sosialidemokratian saavutukset koko pohjoismaalaisen hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa ovat kiistattomat. Äänestäjiä ei kuitenkaan vakuuteta näitä tekoja muistelemalla, vaan kirkkaalla visiolla siitä, kuinka tulevaisuuden yhteiskunnasta tehdään vielä parempi. Viime aikoina SDP on edennyt hyvään, proaktiiviseen suuntaan. Puoluekokous 2010 antaa mahdollisuuden lujittaa tätä kehitystä ja vahvistaa sosialidemokratian roolia yhteiskunnallisena uudistusvoimana.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 11.3.2010.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Perustulosta on syytä käydä keskustelua



SDP:n puoluehallitus ei ole vastauksissaan yhtynyt puoluekokousaloitteisiin 60 tai 61, jotka koskevat Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kehittämistä perustulon suuntaan. Perustelut, joissa korostetaan työnteon merkitystä toimeentulon hankkimisessa ovat ymmärrettäviä ja kannatettavia, mutta niistä on vaikea tunnistaa perustuloa sellaisena, kuin itse sitä kannatan.

Perustulo ei ole passiivinen tulonsiirto, vaan sen keskeinen vahvuus on siinä, että perustulo kannustaa työntekoon. Perustuloon eivät vaikuta ihmisten palkka- tai muut tulot. Tällöin ihminen ei joudu koskaan kannustinloukkuun, jossa hän ei voisi parantaa tulojaan työnteolla tai yrittäjyydellä.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä rankaisee tulonsiirtojen varassa eläviä, kuten työttömiä, leikkaamalla heidän tulonsiirtojaan, jos he hankkivat ansioita. Tällainen järjestelmä pohjautuu ajatukseen työttömistä passiivisina ja tuottamattomina ihmisinä. Perustulo vapauttaisi työttömät hyödyntämään omaa työpanostaan, ahkeruuttaan ja ideoitaan, mikä piristäisi myös kansantaloutta. Suomella ei ole varaa jättää näin suuren ihmismäärän lahjakkuutta käyttämättä.

Minä olen sitä mieltä, että puoluekokouksen 2010 tulee tehdä päätös sosialidemokraattisen perustulomallin kehittämisestä.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 4.3.2010.

Olen aikaisemmin kirjoittanut laajemman kirjoituksen perustulon eri piirteistä otsikolla Perustulo sosiaalisen ahdingon lievittäjänä ja talouden dynamisoijana. Tekstiin on tullut muutama hyvä kommenttikin, kannattaa tsekata!

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Meidän Jyväskylämme













Jyväskylän sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö on vahvistanut minut ehdokkaakseen vuoden 2008 kunnallisvaaleihin. Tämä tarkoittaa, että minulla on erinomainen tilaisuus päästä työskentelemään uuden Jyväskylän asukkaiden hyvinvoinnin puolesta.

Kaupungivaltuutettujen tehtävä demokraattisessa hallinnossa on viedä kaupunkilaisten mielipiteitä ja näkemyksiä valtuustoon, joka on jokaisen kunnan korkein päätöksiä tekevä elin. Minä tahdon kuulla jyväskyläläisten ääntä, heidän murheitaan, ideoitaan ja ehdotuksiaan ja tehdä näistä valtuustossa politiikkaa, joka aidosti parantaa kaupunkilaisten elämää.

Minulle keskeisen tärkeää on Jyväskylän palveluiden kehittäminen julkiselta pohjalta, jotta ne tavoittavat kaikki kaupunkilaiset. Liian pitkälle viety yksityistäminen tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät enää ole tasa-arvoisia palveluiden suhteen, vaan palvelut koskevat vain niitä joilla on niistä varaa maksaa. Kannatan myös Jyväskylän kävelykadun jatkamista yliopiston kampukselle asti, sillä näin Kauppakadusta muodostuisi viihtyisä ja turvallinen olohuone, jossa myös perhe- ja yksityisyrityksen menestyvät. Lisäksi minulle tärkeitä asioita ovat muun muassa energiatehokas rakentaminen ja reilu kauppa.

Kampanjani vauhdittamiseksi olen avannut kotisivut osoitteessa jukkatorikka.fi. Sieltä löydät lisää tietoja kampanjastani, minusta, teemoistani ja Meidän Jyväskylästämme. Mikäli käytät Facebookia, voit tutustua minulle perustettuun tukiryhmään täällä. Meidän Jyväskylämme ja aate reilusta Jyväskylästä tarvitsee lisää ihmisiä mukaan, ja juuri sinua tarvitaan!

torstai 26. kesäkuuta 2008

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka


Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta

maanantai 25. helmikuuta 2008

Omituinen kysely


Gallupien pätevyyden kyseenalaistaminen tuntuu olevan melko yleinen huvittelun muoto blogosfäärissä. Yhdyn tähän hurvitteluun ottamalla fokukseen tänään Hesarissa julkaistun gallupin SDP:n kannattajien näkemyksistä puolueen tulevasta puheenjohtajasta ja puolueen linjasta.

Suurin osa SDP:n kannattajista, 63 %, katsoo puolueen nykyisen linjan olevan hyvä. Tämä on jo sinänsä mielenkiintoista. Olisiko kaikkien heidän mielestään sitten eduskuntavaalien tappio selitettävissä aivan muilla syillä, kuin poliittisilla? Harmillisesti tämä kysely ei tavoittanut heitä, jotka ovat aiemmin kannattaneet SDP:ta mutta sittemmin muuttaneet mieltään. Heillä olisi voinut olla enemmänkin sanottavaa puolueen linjasta.

Tulosta voi tosin selittää vaihtoehdottomuus vastausmahdollisuuksissa. Mikäli ei kannata nykyistä linjaa, sitä oli kyselyssä mahdollista muuttaa vain oikealle tai vasemmalle. Mitä tulisi sellaisen henkilön vastata, joka ei hyväksy nykyistä linjaa, mutta jonka mielestä sekä oikealle että vasemmalle siirtyminen ovat liian yksinkertaisia vastauksia? Vastanneista 8 % oli vastannut, etteivät osaa sanoa.

23 % vastanneista katsoo, että SDP:n pitäisi siirtyä poliittisella kartalla enemmän vasemmalle ja 6 % siirtyisi enemmän oikealle. Politiikassa tällaiset metaforat ovat aina hankalia ja erityisen ongelmallisiksi ne tulevat, kun puhutaan yksittäisten puolueiden tai aatesuuntausten sijoittumisesta.

Mikäli sosialidemokratian kannattajien sisällä tahdotaan tehdä näkyviksi eroavaisuuksia, on hahmoteltava uudenlaista poliittista akselistoa vasemmisto-oikeisto-erottelun sijaan. Hedelmällistä aatteelista erottelua voisi syntyä esimerkiksi suhtautumisessa universaaliin vs. syyperusteiseen sosiaaliturvaan, globalisaation hallintaan vs. kansalliseen edunvalvontaan, Yhdysvaltain vetämään vs. YK-keskeiseen ulkopolitiikkaan, julkiseen vs. yksityiseen palvelutuotantoon ja moniin kysymyksiin liittyen esimerkiksi verotuksen painopisteisiin, maatalouteen ja tuotantovälineiden omistukseen.

Blogosfäärissä on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kuka puheenjohtajaehdokkaista muistuttaa ketäkin poliittiselta profiililtaan ja kuka on missäkin oikeisto-vasemmisto-akselilla. Hesarin tutkimuksen mukaan vasemmalle nojaavien suosikit ovat Erkki Tuomioja ja Tarja Filatov, kun taas oikealle kallellaan olevien kannatus jakaantuu tasaisemmin.

Tuomioja ja Filatov ovat myös kyselyn selkeästi suosituimmat ehdokkaat. Voidaanko tästä kaikesta tehdä johtopäätös, että he erottuvat muiden ehdokkaiden joukosta vasemmistolaisiksi ehdokkaiksi ja että tämä miellyttää valitsijakuntaa ottaen huomioon, että puoluetta veisi vasemmalle noin nelinkertainen määrä ihmisiä verraten niihin, joiden mielestä suunnan tulisi olla oikealle?

maanantai 11. helmikuuta 2008

Ryhdikäs ratkaisu


Eero Heinäluoma ei hae toista kautta SDP:n puheenjohtajana. Tämän ilmoittaminen eilen SDP:n kuntapäivien ja tulevaisuusfoorumin lopuksi herätti suurta hämmästystä koko osallistujajoukon keskuudessa.

Ratkaisu oli ryhdikäs. Heinäluoma otti vastuun eduskuntavaalien tappiosta ja asetti puolueen uudistamistyön oman henkilökohtaisen menestyksensä edelle.

Paitsi SDP:n, myös koko pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistaminen toivottavasti saa tästä uutta pontta. Toivottavasti keskustelu seuraavasta puheenjohtajasta on intohimoista, mutta kriittistä, ja tulee keskittymään asiakysymyksiin.

Heinäluoman päätöstä kommentoivat muiden muassa Pekka Komu, Esa Suominen, Arto J. Virtanen, Petteri Oksa ja Petri Mustakallio