Arvopohjaista ja realistista ulkopolitiikkaa

”Huomispäivänä kansat on veljet keskenään”, lauletaan vappujuhlissa hoilattavassa työväenlaulussa, Kansainvälisessä. Maailman uutisia seuratessa ennustus tuntuu ylioptimistiselta. Sodat eivät maailmasta ole hävinneet, kuten Venäjän ja Georgian lyhyt sota muistutti. Eurokriisi on venyttänyt eurooppalaisten kansojen veljeyden lähelle murtumispistettä. Syyriassa hallitus tappaa omia kansalaisiaan. Korealaiset ovat yhtä ja samaa kansaa, mutta Soulin ja Pjongjangin suhteita ei voi veljellisiksi kutsua.

Ei näytä siltä, että kansat olisivat veljiä keskenään huomenna, eivätkä ehkä vielä ensi viikollakaan. Mitä on tehtävä?

Kyynikot piirtävät mielellään kuvan maailmanpolitiikasta nollasummapelinä, jossa machiavellistiset valtiot raadollisesti kilpailevat vallasta ja voimavaroista keskenään. Tuossa maailmankuvassa valtio on valtiolle susi ja jokaisen valtion on keskityttävä kansallisten etujensa ajamiseen.

Mutta sosialidemokraattiselle unelmalle paremmasta maailmasta kyynikkojen kylmä maailmankuva on vieras! Sen sijaan meidän on esitettävä vaihtoehtoinen maailmanpolitiikan malli, jossa kansakunnat kohtaavat toisensa tasavertaisessa vuoropuhelussa ja sovittelevat kansalliset etunsa yhteen rauhan, eivätkä sodan keinoin.

Presidentti Martti Ahtisaari on todennut, että ”Emme voi olettaa, että jos meillä on oikeus keskittyä vain näiden kovien ja yksisilmäisten kansallisten etujen ajamiseen, niin joku muu hoitaisi laajemmat maailmanlaajuiset ongelmat”. Globalisaation kutistamassa maailmassamme meillä on aivan yhtäläinen vastuu huolehtia yhteisistä ongelmistamme, kuin muillakin kansakunnilla.

Suomi on ollut ja Suomen on oltava jatkossakin aktiivisesti mukana kaikissa niissä kansainvälisissä organisaatioissa ja instituutioissa, joissa maailmanlaajuisia ongelmia ratkotaan. Presidentti Tarja Halonen on jatkanut tähän: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on arvopohjaista. Keskeisenä lähtökohtana on kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja vahvistaminen. Kansainvälinen oikeus on kaikkien maiden tuki ja turva. Erityisen tärkeätä se on pienemmille maille.”

Naiiviuteen tai sinisilmäisyyteen ei ole varaa hairahtua. Jotta ne maailman valtiot, jotka rikkovat yhteisiä sääntöjä, rajoittavat kansalaistensa demokraattisia oikeuksia tai rikkovat heidän ihmisoikeuksiaan, saadaan johdetuksi valoisammalle polulle, on kansainvälisen yhteisön oltava päämäärätietoinen ja tarvittaessa ankarakin.

Myöskään pelkkä saarnaaminen ei auta. On aina pidettävä mielessä, että kansainvälisten neuvottelujen tarkoitus on vaikuttaa toisten maiden todelliseen toimintaan, ei hankkia itselle moraalisen ylevemmyyden sädekehää tai miellyttää kotimaisia äänestäjiä. Vaikka sosialidemokraattisen ulkopolitiikan tulee olla arvopohjaista, on keinojen oltava realistisia.

Työnsarkaa paremman maailman ja oikeudenmukaisemman globalisaation rakentamisessa riittää. YK:n roolia maailmanpolitiikassa on vahvistettava, jotta se voi tarjota puitteet konfliktien rauhanomaiselle ratkaisemiselle. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on edistettävä kaikissa maissa. Globaali kauppapolitiikka on järjestettävä oikeudenmukaisesti niin, että kaikkein köyhimmätkin pääsevät hyötymään kansainvälisen kaupan eduista. Työntekijöiden globaali sorto ja hyväksikäyttö tarvitsee vastavoimakseen globaalin ammattiyhdistysliikkeen.

Pikkuisella Suomellakin on maailmalle annettavaa. Ehkä eniten voimme olla avuksi kansainvälisissä yhteyksissä sellaisilla alueilla, kuin työelämän perusoikeudet ja kollektiivinen sopiminen, kansainväliset verot kuten finanssitransaktiovero, demokratian ja avoimen hallinnon vahvistaminen, sekä sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja ongelmakohtien paikallistaminen.

Eettinen ulkopolitiikka ei ole mikään dogmi, opinkappale jota on sokeasti noudatettava, vaan eettisten arvojen kansainvälistä edistämistä tarkoituksenmukaisilla ja kestävillä keinoilla. Tärkeintä on, ettei kyynisyydelle anneta periksi, eikä unelmaa paremmasta maailmasta haudata.

Sillä kaikkien kansojen on syytä ymmärtää paitsi olevamme veljiä keskenämme, myös että meidät on heitetty asumaan yhteiseen kotiin, yhteiselle Maapallollemme. Ja tuo yhteinen kotimme tarvitsee meidän huolenpitoamme nyt enemmän kuin koskaan.

Teksti on julkaistu Ari Reunasen kampanjasivuilla. Ari pyrkii Demarinuorten puheenjohtajaksi toukokuussa.

Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

Helpotusta Libyan siviilien ahdinkoon?

Kävelen joka päivä työpaikalleni Libyan Nikosian suurlähetystön ohi ja katson, onko lähetystössä jo vaihdettu Libyan vihreä lippu kapinallisten puna-musta-vihreään. Toistaiseksi ei ole vaihdettu.

Ainakin näennäisesti Ranskan johtama kansainvälien liittoutuma on aloittanut ilmaiskut Libyan eversti Gaddafin joukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan operaatio Aamunkoiton Odysseia on onnistunut tavoitteessaan estää Gaddafin joukkojen hyökkäys Bengasiin, suurimpaan Libyan kapinallisten hallitsemaan kaupunkiin. Tosin totuus lienee myös tämän sodan ensimmäinen uhri, joten kaikkeen uutisointiin Libyan tilanteesta on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.

Olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siihen, että kansainvälinen yhteisö löysi rohkeuden ja päättäväisyyden puuttua Libyan tilanteeseen. Olisi ollut sietämätöntä, jos maailma olisi jälleen kerran seurannut sivusta, kun yksi mielipuolinen diktaattori tapattaa omia kansalaisiaan tuhatmäärin. Hetken tilanne näytti todella synkältä. Gaddafi näytti pystyvän lojaalien armeijan osien ja palkkasotureiden avulla murskaamaan kapinan väkivalloin.

Jos Gaddafin olisi sallittu ”palauttaa maahan järjestys” seuraukset olisivat olleet inhimillisesti hirvittävät. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen yhteenotto Bengasissa olisi tarkoittanut luultavasti vähintään tuhansia kuolleita. Näin laajamittaisen kapinan jälkeen Gaddafin olisi myös ollut pakko toimeenpanna massiivisia puhdistustoimia varmistaakseen kansalaistensa lojaaliuden. Kyseessä olisi ollut puhdistustoimet, jollaisia ei ole nähty sitten Stalinin vainojen.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka muun muassa sallii voimankäytön Libyan lentokieltoalueen valvomiseksi ja siviilien suojelemiseksi. Päätöslauselman aikaansaaminen on osoitus kansainvälisen diplomatian onnistumisesta, vaikka viisi turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenmaasta äänestikin tyhjää. Ainoalla turvallisuusneuvoston arabimaalla, Libanonilla, on varmasti ollut mielenkiintoiset keskustelut muiden valtioiden kanssa ennen äänestystä.

Venäjä tai Kiina eivät käyttäneet pysyvän jäsenen veto-oikeuttaan äänestyksessä, mutta äänestivät molemmat tyhjää. Molemmat maat vastustavat yleensä kaikkia valtioiden suvereniteetin loukkauksia ja puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin. Niille on tärkeää westfalenilaiseen järjestykseen implisiittisesti sisältyvä valtioiden oikeus tappaa omia kansalaisiaan.

Hyvä demokratiaa vaativa ja diktaattoreita kaatava momentum arabimaailmassa olisi ollut vaarassa katketa, jos Gaddafin olisi sallittu väkivalloin tukahduttaa kansannousu. Se olisi myös alentanut vallanpitäjien kynnystä käyttää väkivaltaa järjestyksen palauttamiseksi. Nyt kansainvälinen yhteisö lähetti päinvastaisen signaalin: Yksinvaltiaiden ei anneta kohdella kansaansa miten hyvänsä.

Osan Ranskan innokkuudesta kurittaa Gaddafia selittää Ranskan sisäpoliittinen tilanne. Presidentti Sarkozy on menettänyt suosiotaan kansalaistensa keskuudessa, eikä hän äskettäin julkaistun mielipidetiedustelun mukaan pääsisi presidentinvaalissa edes toiselle kierrokselle. Vanhan viisauden mukaan sota on näppärä keino kiinnittää kansalaisten huomio ulkomaille kotimaan sijasta ja älykäs valtiomies osaa valita sopivan heikon vihollisen.

Tästä huolimatta Ranskan rohkeus Libyan tilanteeseen puuttumisessa on ihailtavaa. Joukko muita maita on myös osallistumassa operaatioon. Nyt taistelevien Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Italia, Kanada, Hollanti, Espanja, Tanska ja Norja, sekä arabimaista Arabiemiraatit ja Qatar ovat lähettäneet tai lähettämässä taistelukoneitaan paikalle. En tiedä, onko Suomen ulkoministeriössä tai presidentinkansliassa keskusteltu Suomen osallistumisesta operaatioon.

Sodankäyntiin liittyy aina epävarmuus. Operaatio saattaa myös epäonnistua. Kansalaismielipide saattaa pakottaa liittouman maat vetäytymään, jos taisteluissa tulee omia menetyksiä. Tai Gaddafin joukot saattavat saada ilmaiskuista huolimatta maan kokonaan tai pääosin hallintaansa. Lockerbien terrori-iskut vuonna 1988 muistuttavat myös, että Gaddafi ei epäröi käyttää likaisiakaan keinoja kostaakseen vihollisilleen.

Britannia on ilmoittanut perustavansa Libyan operaation päämajan Kyproksella sijaitsevaan Akrotirin lentotukikohtaan. Kypros – joka usein peesailee kansainvälisessä politiikassa Venäjää ja Kiinaa – on ilmoittanut vastustavansa tätä ja koko operaatiota yleensä.

PS: Kirjoitin kesäkuussa 2009 tekstin Viekö lama diktaattorit? jossa arvelin globaalin talouskriisin voivan johtaa joidenkin diktatuurien kaatumiseen. Arabimaailman viime aikaisten tapahtumien valossa teksti on osoittautumassa jossain määrin ennustusvoimaiseksi.

Arabimaissa kuohuu

Autoritaariset regiimit läpi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän horjuvat, kun kansalaiset ovat vallanneet kadut ilmaistakseen tyytymättömyyttään hallitsijoitaan kohtaan. Tällä hetkellä mellakat näyttäisivät olevan voimakkaimmillaan Egyptissä, kun mielenosoittajat vaativat presidentti Hosni Mubarakin eroa. Paineen alla presidentti onkin erottanut hallituksensa, mutta tämä ei näytä riittävän mielenosoittajille ja epävakaa tilanne jatkuu.

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen valtionpäämies joka on joutunut pakenemaan kotimaastaan ja luopumaan virastaan on Tunisian Zine al-Abidine Ben Ali. Nopeasti ja spontaanisti organisoitunut kansannousu – jota on kutsuttu myös sosiaalisen median vallankumoukseksi – yllätti regiimin, eikä armeija puolustanut hallitusta kansannousua vastaan.

Kansa on lähtenyt kaduille vastustaakseen vallanpitäjiään myös ainakin Jordaniassa ja Jemenissä. Osasyynä on yksinkertaisesti köyhyys. Työttömyys ja inflaatio turhauttavat ihmisiä. Joissain maissa hallitus on hillinnyt tyytymättömyyttä ennaltaehkäisevillä toimilla. Esimerkiksi Kuwaitissa hallitus on luvannut jakaa rahaa kansalle.

Länsimaiden suhtautuminen kansan liikehdintään näyttää epävarmalta. Demokratiaa halutaan tukea, mutta demokraattisten vaalien seurauksia pelätään. Palestiinan vapaat vaalit 2006 voitti ääriliike Hamas ja vapaat vaalit muualla alueella voisivat tarkoittaa Muslimiveljeskunnan vaikutusvallan kasvua. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän diktaattoreita on lännen puolesta siedetty, kunhan he ovat pitäneet oman maansa ääriainekset kurissa, eivätkä ole syyllistyneet kohtuuttoman suuriin ihmisoikeusloukkauksiin.

Kansannousut ja protestit sattuvat mielenkiintoiseen aikaan. Etelä-Sudanissa pidetyn kansanäänestyksen tulokset ovat selvät ja maa ilmeisesti jakaantuu kahtia. Mutta vaikuttavatko lähiaikojen tapahtumat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa siihen, kuinka Sudanin presidentti Omar al-Bashir suhtautuu maansa hajoamiseen? Khartumissakin on ollut hallituksen vastaisia mielenosoituksia. Myös Libanon on ajautunut kriisiin hallituksen romahdettua. Hizbollahin tukeman uuden pääministerin Najib Mikatin valtaannousun voi olettaa lisäävän Iranin vaikutusvaltaa maassa, mutta hänen aikeensa jäävät nähtäviksi.

Jääkö vuosi 2011 historiaan Lähi-idän ja Afrikan demokratisoitumisen vuotena? Vai vuotena, jolloin ääriliikkeet pääsivät valtaan ja huntingtonilainen sivilisaatioiden konflikti kärjistyi? Elämme mielenkiintoisia aikoja.

PS: Tätä kirjoittaessani korviini kuuluu rukouskutsut Pohjois-Nikosian minareeteista. Perjantaina 10 000 kyproksenturkkilaista lähti kaduille osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Mielenosoitusten syynä oli ilmeisesti kyproksenturkkilaisten ahdistettu asema Kyproksen tasavallan ja Turkin välissä, eivätkö ne liittyneet suoraan muihin alueen levottomuuksiin.

Tähtäimessä turvallisuusneuvosto

Tälläkin hetkellä Suomen ulkoministeriössä mietitään kuumeisesti diilien tekemistä. Mitä Suomi voisi luvata toisille maille vastineeksi siitä, että ne lupaavat kannattaa Suomea YK:n turvallisuusneuvostoon? Paikka turvallisuusneuvostossa on erittäin haluttu näköalapaikka kansainvälisen politiikan ytimeen. Siksi ehdokasmaat käyvät vuosien mittaisen kampanjan ja taivuttelevat muita YK:n jäsenmaita puolelleen erilaisin lupauksin tuesta muissa äänestyksissä ja taloudellisesta avusta.

Suomen kampanjaan on kuulunut aktiivista tapaamista eri maiden edustajien kanssa ja diplomaattisten suhteiden solmiminen esimerkiksi Mikronesian kanssa. Kampanjan vetovastuussa on kokenut diplomaatti Pasi Patokallio.

Tavoitellessaan paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa Suomi tekee näkyväksi kansainvälisen politiikan kahtalaisuuden. Yhtäältä valta tekee mahdolliseksi edistää Suomen ideologisia tavoitteita, kuten aseriisuntaa, ihmiskaupan kitkemistä ja ihmisoikeuksien suojelua. Toisaalta vallan tavoittelemiseksi on käytettävä epäilyttäviäkin keinoja, kuten äänten vaihtamista toisten maiden kanssa.

Myös Suomen lähetystöverkko maailmalla palvelee tätä kahtalaista tarkoitusta. Lähetystöt maailman valtakeskittymissä takaavat, että Suomi pysyy hyvin informoituna asioista ja varmistaa Suomen vaikutusvallan niissä pöydissä, joissa kansainvälisesti merkittävistä asioista päätetään. Toisten edustustojen tärkeänä tehtävänä on kehitysyhteistyö, kuten esimerkiksi Mosambikissa, Nicaraguassa ja Vietnamissa.

Suomen ulkopolitiikan uusi painopiste Keski-Aasiassa?

Viimeisin Suomen avaama suurlähetystö maailmalla on Kazakstanin pääkaupungissa, Astanassa. Kazakstan on suurin Keski-Aasian maista (joita joskus kutsutaan ystävällisesti yhteisnimellä Absurdistanit) ja läsnäolo siellä tarjoaa tehokkaat mahdollisuudet tarkkailla muidenkin alueen valtioiden kehitystä.

Keski-Aasian painoarvo maailmanpolitiikassa on viime vuosikymmeninä noussut, eikä vähiten alueen runsaiden energiavarojen vuoksi. Suurvallat käyvätkin alueella ”suurta peliään”, jonka nappuloina toimivat esimerkiksi öljy- ja kaasuputket. Suomi tekee fiksusti ollessaan alueella läsnä ja Suomella on varmasti annettavaa myös Keski-Aasian maiden ihmisoikeustilanteen kohentamiseksi.

Uuden lähetystön avaaminen aiheuttaa kuitenkin taloudellisia vaikeuksia. Julkishallinnon tuottavuusohjelma on heikentänyt valtion palvelujen toimintaa jo pitkään ja sama koskee myös ulkoasiainhallintoa. Uuden lähetystön avaaminen ei tarkoittanut resurssien lisäämistä ulkoasiainhallintoon, vaan tarvittavien rahavarojen säästämistä muualta.

Pahimmillaan huono resursointi vaarantaa lähetystöjen kyvyn tehdä työtään tehokkaasti ja tarjota Suomen kansalaisille ulkoasiainpalveluita. Ruotsi ja Norja ovat jo karsineet lähetystöverkkojaan. Onko sama tie edessä Suomessakin?

Tulevaisuuden ulkopolitiikkaa

Tulevaisuudessakin Suomen ulkopolitiikkaa määrittää kahtalainen pyrkimys turvata omat intressit ja vaikutusvalta, ja toisaalta parantaa maailmaa. Pienellä maalla voi olla kokoaan selvästi suurempi impakti maailmaan, kuten Norjan edistyksellinen, proaktiivinen ja humaani ulkopolitiikka osoittaa. Suomi pystyy lisäksi käyttämään ulkopolitiikassa hyödykseen Euroopan unionia.

Tulevina vuosikymmeninä – ja luultavasti vuosisatoina – globaalipoliittisen painopisteen siirtyminen Aasiaan tulee olemaan vastustamatonta. Eurooppa tulee hyötymään hyvistä suhteistaan Aasiaan poliittisesti ja taloudellisesti. Suomi on ollut muiden EU-maiden kanssa mukana vuodesta 1996 käynnissä ollessa ASEM-prosessissa, joka tuo Euroopan ja Aasian maiden johtajat yhteisten pöytien ääreen kahden vuoden välein järjestettävissä huippukokouksissa. Yhdysvallat ja Eurooppa joutuvat tulevaisuudessa kilpailemaan Aasian huomiosta ja Euroopalla on toistaiseksi hyvät asemat tähän kilpaan.

Vuonna 2020 Suomen menestys riippuu ulkopolitiikan onnistumisesta. Laajoilla vapaakauppasopimusten verkostoilla Suomi voi integroitua vahvasti maailmantalouteen ja olla dynaaminen ja kilpailukykyinen kansantalous. Onnistuminen kansainvälisissä neuvotteluissa vaatii rohkeutta luopua esimerkiksi kohtuuttoman suurista maataloustuista. Uhkana on Suomen marginalisoituminen ja muuttuminen globaalin talouden epäkiinnostavaksi reuna-alueeksi.

Vaikka arkinen ulkopolitiikan hoito on valtion lyhyen tähtäimen intressien varmistamista, kansainvälisessä politiikassa on tilaa myös suurille visioille, jopa unelmille. Siirtomaajärjestelmien romahtaminen tapahtui yllättävän nopeasti toisen maailmansodan jälkeen ja nykyisin ihmiskunta on ainakin kansainvälisjuridisesti vapaa kolonialismista. Minä uskon, että jos oikea tahtotila löytyy, ihmiskunta voi samalla tavalla vapautua myös sodista. Jos olemme valmiit työskentelemään sen puolesta, eräänä päivänä päättyy ihmiskunnan viimeinen sota ja saavutamme ikuisen rauhan.

****FAKTAT****

Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013-2014

Suomi kuuluu WEOG (Western European and Others Group)- vaaliryhmään

Suomen kampanjaa vetää suurlähettiläs Pasi Patokallio

Kilpailevia ehdokkaita turvallisuusneuvostoon ovat Australia ja Luxemburg


Kirjoitus on julkaistu JSDN:n Pätkätyöläinen-lehdessä 1.9.2010

Vallan pysäyttämätön siirtyminen Aasiaan

The New Asian Hemisphere avaa taidokkaasti Aasian nousun aiheuttamaa maailmanjärjestyksen muutosta. Mutta sen antama kuva demokratian tulevaisuudesta on huolestuttava


Ennusmerkit ovat olleet selkeästi nähtävillä jo pitkään. Aasialaiset maat vahvistavat asemiaan joka suhteessa; taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että valtaa siirtyy vanhoista suurvalloista Aasiaan.

Nousua johtavat Kiina ja Intia, mutta myös Kaakkois-Aasian Asean-maat ja Itä-Aasian teollistuneet valtiot ovat saaneet kansainvälisestä menestyksestä osansa. Eurooppa ja Yhdysvallat eivät voi enää sopia maailman asioista keskenään, vaan pikemminkin löytävät itsensä tilanteesta, jossa ne joutuvat kilpailemaan keskenään Aasian huomiosta.

Nousu on monien tekijöiden summa

Kishore Mahbubani avaa kirjassaan syitä, jotka ovat Aasian nousun takana. Yksi syy on silkka väestön volyymi. Suureen määrään ihmisiä mahtuu paljon lahjakkuutta ja Aasian maat, erityisesti Intia, ovat panostaneet koulutukseen. Koulutus on yksi väline, jonka avulla Aasian maat päämäärätietoisesti tavoittelevat menestystä ja vaikutusvaltaa.

Vaikka kuvaus Aasian noususta on asiantuntevasti kirjoitettu, nousee teoksen merkittävimmäksi anniksi sen avaama näköala aasialaiseen ajattelutapaan. Kirjailija on työskennellyt aiemmin Singaporen pysyvänä edustajana YK:ssa. Hänen maailmankuvaansa tiivistyy aasialaisten tapa hahmottaa nykyistä maailmanjärjestystä.

Mahbubanin pääviesti on Aasian optimistisuus. Hän osoittaa, kuinka muutaman vuosisadan kestänyt eurosentrinen häiriö maailmanhistoriassa on päättymässä ja globaalin mahdin painopiste palaa jälleen Aasiaan. Aasialaiset ovat hyvin tietoisia tästä, mutta he eivät tyydy vain odottamaan menestystä. Mahbubani neuvoo kirjassaan Aasiaa siinä, kuinka se varmistaa paikkansa maailman tärkeimpänä mantereena.

Nämä neuvot ovat erittäin tärkeitä myös länsimaalaisille kansainvälisen politiikan seuraajille. Ne paljastavat millainen Aasian suurstrategia tulevina vuosikymmeninä ja -satoina mahdollisesti tulee olemaan.

Aasia näyttäytyy uhkana

Mahbubani moittii länsimaita siitä, että ne turhaan pelkäävät Aasian nousua. Hän on aivan oikeassa siinä, että ekonomistinen panostaminen taloudelliseen kasvuun on tehokkaasti vähentänyt sotilaallisia konflikteja Aasiassa. Aseiden vaikeneminen eittämättä tuo maailmaan vakautta, muttei välttämättä demokratiaa.

Vähäinen sitoutuminen demokratiaan ja avoimuuteen antaakin kansanvallan ystävälle erittäin painavia syitä olla huolissaan Aasian noususta. Kirjailija asettaa henkilökohtaisen vapauden arvona vähäpätöisemmäksi, kuin materialistisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden. Tällainen ajattelutapa näkyy erittäin selkeästi hänen kotimaassaan Singaporessa, joka on yksi maailman vauraimmista maista, mutta myös People´s Action Partyn yksinvaltaisesti johtama poliisivaltio.

Singaporen esimerkki osoittaa, ettei taloudellinen kehitys välttämättä johda vapauteen ja demokratiaan. Kiina jäljittelee samaa mallia, jossa se panostaa talouskasvuun mutta pitää poliittisen vallan tiukasti kommunistisen puolueen käsissä. Kritisoinnin sijaan Mahbubani kehuu Kiinaa ja puhuu sen yhteydessä suhteellisesta vapaudesta. Se tarkoittaa kansalaisen vapautta valita työpaikkansa, muttei poliittisia johtajiaan. Pahimmillaan Aasiassa toteutuu kapitalismi ilman yksilöä ja yksilönvapauksia.

Mahbubanin ilmaisu on selkeää ja siinä tuntuu kokemuksen ja sivistyksen tuoma kosmopoliittisuus. Tekstinä sen lukeminen on miellyttävää. Mahbubanille on kuitenkin toivottava vastapuheenvuoroja kansanvallan kannattajien leiristä tai maailmanjärjestyksen tulevaisuus voi olla demokratian kannalta synkkä.

Teksti on julkaistu Sonkin Debatti-lehdessä