Opintojen jälkeinenkin edunvalvonta muistettava

Otaniemen teekkarit tapaavat käydä ajeluilla Espoon Westendissä. Porvarillisen asuinalueen ökytaloista haetaan opiskelumotivaatiota. Jos teekkari laskee yhtälönsä opiskeluaikana ahkerasti, hän saa valmistumisensa jälkeen kovapalkkaisen työpaikan ja voi luottavaisin mielin ottaa ison asuntolainan ylellistä kämppää varten.

Suurimmalle osalle teekkareista, kuten muistakaan opiskelijoista, valmistuminen ei kuitenkaan takaa ruusuista tulevaisuutta. Päinvastoin, Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys on vertailukelpoinen Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kanssa. Pätkä- ja silpputyöt ovat tulleet – ilmeisesti jäädäkseen. Onkin yllättävää huomata, kuinka moni opiskelija pitää silti yllä kuvitelmaa paitsi varmasta, myös leveästä toimeentulosta valmistumisen jälkeen.

Jokainen saa toki rakentaa itselleen ihan sellaisen pilvilinnan kuin haluaa. Mutta opiskelijoiden edunvalvonta kärsii, jos opiskelijoilla itsellään ei ole realistista kuvaa omista tulevista työmarkkinoistaan. Joitain meistä varmasti lykästää, mutta suurimmasta osasta ei tule helppoa elämää viettäviä porvareita, jotka kohtaavat suurimmat vaikeutensa golfkentällä.

Viime vuosina opiskelijat ovat vaatineet aktiivisemmin opiskelun aikaisten etujen parantamista ja saavuttaneet tavoitteitaan, esimerkiksi opintotuen korottamisen suhteen. Samanlaista joukkovoimaa tarvitaan myös opintoja seuraavan työelämän epäkohtien muuttamisessa.

Ranskassa opiskelijat ja työntekijät nousevat barrikadeille rinta rinnan vääryyksiä vastaan. Samanlaista yhteisrintamaa tarvitaan myös Suomessa. Opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole enää varaa ylenkatsoa ammattiliittoja ja ammatillista järjestäytymistä, niin törkeästi työelämä nuoria korkeastikoulutettuja kohtelee.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä 28.3.2011.

Helpotusta Libyan siviilien ahdinkoon?

Kävelen joka päivä työpaikalleni Libyan Nikosian suurlähetystön ohi ja katson, onko lähetystössä jo vaihdettu Libyan vihreä lippu kapinallisten puna-musta-vihreään. Toistaiseksi ei ole vaihdettu.

Ainakin näennäisesti Ranskan johtama kansainvälien liittoutuma on aloittanut ilmaiskut Libyan eversti Gaddafin joukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan operaatio Aamunkoiton Odysseia on onnistunut tavoitteessaan estää Gaddafin joukkojen hyökkäys Bengasiin, suurimpaan Libyan kapinallisten hallitsemaan kaupunkiin. Tosin totuus lienee myös tämän sodan ensimmäinen uhri, joten kaikkeen uutisointiin Libyan tilanteesta on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.

Olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siihen, että kansainvälinen yhteisö löysi rohkeuden ja päättäväisyyden puuttua Libyan tilanteeseen. Olisi ollut sietämätöntä, jos maailma olisi jälleen kerran seurannut sivusta, kun yksi mielipuolinen diktaattori tapattaa omia kansalaisiaan tuhatmäärin. Hetken tilanne näytti todella synkältä. Gaddafi näytti pystyvän lojaalien armeijan osien ja palkkasotureiden avulla murskaamaan kapinan väkivalloin.

Jos Gaddafin olisi sallittu ”palauttaa maahan järjestys” seuraukset olisivat olleet inhimillisesti hirvittävät. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen yhteenotto Bengasissa olisi tarkoittanut luultavasti vähintään tuhansia kuolleita. Näin laajamittaisen kapinan jälkeen Gaddafin olisi myös ollut pakko toimeenpanna massiivisia puhdistustoimia varmistaakseen kansalaistensa lojaaliuden. Kyseessä olisi ollut puhdistustoimet, jollaisia ei ole nähty sitten Stalinin vainojen.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka muun muassa sallii voimankäytön Libyan lentokieltoalueen valvomiseksi ja siviilien suojelemiseksi. Päätöslauselman aikaansaaminen on osoitus kansainvälisen diplomatian onnistumisesta, vaikka viisi turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenmaasta äänestikin tyhjää. Ainoalla turvallisuusneuvoston arabimaalla, Libanonilla, on varmasti ollut mielenkiintoiset keskustelut muiden valtioiden kanssa ennen äänestystä.

Venäjä tai Kiina eivät käyttäneet pysyvän jäsenen veto-oikeuttaan äänestyksessä, mutta äänestivät molemmat tyhjää. Molemmat maat vastustavat yleensä kaikkia valtioiden suvereniteetin loukkauksia ja puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin. Niille on tärkeää westfalenilaiseen järjestykseen implisiittisesti sisältyvä valtioiden oikeus tappaa omia kansalaisiaan.

Hyvä demokratiaa vaativa ja diktaattoreita kaatava momentum arabimaailmassa olisi ollut vaarassa katketa, jos Gaddafin olisi sallittu väkivalloin tukahduttaa kansannousu. Se olisi myös alentanut vallanpitäjien kynnystä käyttää väkivaltaa järjestyksen palauttamiseksi. Nyt kansainvälinen yhteisö lähetti päinvastaisen signaalin: Yksinvaltiaiden ei anneta kohdella kansaansa miten hyvänsä.

Osan Ranskan innokkuudesta kurittaa Gaddafia selittää Ranskan sisäpoliittinen tilanne. Presidentti Sarkozy on menettänyt suosiotaan kansalaistensa keskuudessa, eikä hän äskettäin julkaistun mielipidetiedustelun mukaan pääsisi presidentinvaalissa edes toiselle kierrokselle. Vanhan viisauden mukaan sota on näppärä keino kiinnittää kansalaisten huomio ulkomaille kotimaan sijasta ja älykäs valtiomies osaa valita sopivan heikon vihollisen.

Tästä huolimatta Ranskan rohkeus Libyan tilanteeseen puuttumisessa on ihailtavaa. Joukko muita maita on myös osallistumassa operaatioon. Nyt taistelevien Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Italia, Kanada, Hollanti, Espanja, Tanska ja Norja, sekä arabimaista Arabiemiraatit ja Qatar ovat lähettäneet tai lähettämässä taistelukoneitaan paikalle. En tiedä, onko Suomen ulkoministeriössä tai presidentinkansliassa keskusteltu Suomen osallistumisesta operaatioon.

Sodankäyntiin liittyy aina epävarmuus. Operaatio saattaa myös epäonnistua. Kansalaismielipide saattaa pakottaa liittouman maat vetäytymään, jos taisteluissa tulee omia menetyksiä. Tai Gaddafin joukot saattavat saada ilmaiskuista huolimatta maan kokonaan tai pääosin hallintaansa. Lockerbien terrori-iskut vuonna 1988 muistuttavat myös, että Gaddafi ei epäröi käyttää likaisiakaan keinoja kostaakseen vihollisilleen.

Britannia on ilmoittanut perustavansa Libyan operaation päämajan Kyproksella sijaitsevaan Akrotirin lentotukikohtaan. Kypros – joka usein peesailee kansainvälisessä politiikassa Venäjää ja Kiinaa – on ilmoittanut vastustavansa tätä ja koko operaatiota yleensä.

PS: Kirjoitin kesäkuussa 2009 tekstin Viekö lama diktaattorit? jossa arvelin globaalin talouskriisin voivan johtaa joidenkin diktatuurien kaatumiseen. Arabimaailman viime aikaisten tapahtumien valossa teksti on osoittautumassa jossain määrin ennustusvoimaiseksi.

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.

Kishore Mahbubani neuvoo Eurooppaa

Singaporelainen Kishore Mahbubani on mielenkiintoinen ajattelija ja luen mielelläni hänen kirjoituksiaan. Mittava kansainvälinen kokemus muun muassa diplomaattina ja laaja oppineisuus antavat hänelle kyvyn laittaa suuria globaaleja kehityskulkuja selkeisiin perspektiiveihin. Mahbubanin ajatukset tulevat hänen teksteistään kirkkaasti esiin, eikä hän piilottele mielipiteitään. Hän havainnoi maailman tapahtumia tarkasti, mutta tekee aasialaiseen arvopohjaansa nojautuen jatkuvasti virheellisiä johtopäätöksiä, mikä tekee hänestä herkullista kritisoitavaa.

Newsweekin artikkelissa ”What Asia can teach the indebted West” Mahbubani kehottaa länsimaita ottamaan talouspolitiikassaan mallia Aasiasta. Tapansa mukaan Mahbubani ylistää aasialaista pragmatismia, joka hänen mukaansa on avain Aasian maiden taloudelliseen menestykseen. Esimerkiksi Kiina ja Intia olivat aiemmin ideologioiden riivaamia: tiukan marxismin ja nehrulaisen sosialismin. Kun Kiina 80- ja Intia 90-luvulla avasivat talouksiaan pragmatismin nimissä, lopputulos oli menestystarina.

Yhdysvaltoja Mahbubani kritisoi liiasta uskosta markkinoiden toimivuuteen ja niiden sääntelyn pelosta. Hän esittää amerikkalaisille esimerkiksi pientä kulutusveroa, polttoaineen verottamista ja maataloustukien leikkaamista. Eurooppalaisten saamat torut taas ovat aivan päinvastaisia. Euroopan hallitukset uskoivat liian pitkään kykyynsä kuluttaa rahaa ja lainata sitä lisää. Mahbubanin mukaan Euroopan hallitusten tärkein tehtävä on nyt leikata julkista kulutustaan, esimerkiksi maataloustukia, sekä pyrkiä nostamaan eläkeikää.

Mahbubanin neuvoihin kannattaa suhtautua vakavasti, mutta kriittisesti. Hänen ”pragmatisminsa” on erikoinen käsite, joka tuntuu olevan lähellä ekonomismia: valtio-ideologiaa, joka nostaa taloudellisen kehityksen kaikista valtion tavoitteista tärkeimmäksi. Näin Mahbubani naamioi ideologiansa ei-ideologiaksi ja kutsuu visiotaan pragmatismiksi.

Käsitteellinen epäselvyys tulee näkyväksi myös Mahbubanin ohjeissa Yhdysvalloille. Jos Yhdysvaltojen ongelma todella on, etteivät amerikkalaiset siedä ”isoa valtiota”, joka kuluttaa paljon rahaa, miksi Yhdysvallat sitten ylläpitää liberalistisen ideologian vastaisesti raskasta ja tehotonta maataloustukijärjestelmää? Eikö tämä juuri ole Mahbubanin kuvaamaa pragmatismia? Ideologisesti kestämätöntä talouspolitiikkaa voidaan harjoittaa, jos se on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Kuten se on maataloustukien tapauksessa vaikutusvaltaisen maatalouslobbyn pitämiseksi tyytyväisenä.

Vapaan kaupan tärkeys on kuitenkin asia, josta Mahbubani aiheellisesti muistuttaa länsimaita. Tuntuu melkoisen turhauttavalta näpertelyltä, ettei Yhdysvaltojen kongressi ole voinut hyväksyä vapaakauppasopimuksia esimerkiksi Panaman ja Kolumbian kanssa, kun samaan aikaan maailman suurimmat vapaakauppasopimukset solmitaan Aasiassa: Kiinan ja ASEAN-maiden FTAn (Free Trade Agreement) piiriin kuuluu 1,9 miljardia ihmistä, Intian ja Aseanin 1,7 miljardia. On kuitenkin muistettava, että EU:n ja Etelä-Korean välinen uusi FTA antaa toivoa siitä, etteivät työpaikkojen menettämistä pelkäävät länsimaat ole kokonaan hylänneet vapaan kaupan ideoita.

Länsimaiden tai ainakin Euroopan olisi äärimmäisen tärkeää laatia oma visio tai strategia siitä, kuinka maanosan menestys turvataan pitkällä aikavälillä. Tätä suunnitelmaa laadittaessa on hyvä katsoa Aasian suuntaan ja ottaa oppia asioista jotka siellä on tehty oikein. Mutta suunnitelma on ehdottomasti tehtävä eurooppalaisten arvojen pohjalta ja tiedostaen, että se tulee olemaan nimenomaan ideologinen projekti, ilman pragmatismin tai neutraaliuden kaapua.

Mubarakin lähdön päivä?

Tänään perjantaina täyttyi mieltään osoittavien opposition edustajien Egyptin presidentti Hosni Mubarakille asettama aikaraja eroamiselle. Ilmeisesti Mubarak kuitenkin edelleen istuu presidentinlinnassaan ja hallitsee maataan ainakin de jure. On epäselvää, kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä on antaa määräyksiä ja paneeko ainakaan armeija niitä toteen.

Mubarakia kannattavat vastamielenosoitukset ovat ilmeisesti hävinneet tai häviämässä kaduilta.Osa egyptiläisistä kannattaa Mubarakia vilpittömästi, mutta ainakin osittain vastamielenosoitukset olivat poliittisesti tarkoituksenmukaisesti organisoitua toimintaa, jonka tarkoitus oli klassinen divida et impera. Ilmeisesti tarkoitus oli myös johtaa tilannetta seuraavaa mediaa harhaan relativismin hengessä: Jos yhdet ihmiset osoittavat mieltään diktaattoria vastaan ja toiset hänen puolestaan, eihän silloin voi tietää kummanko puolella pitäisi olla.

Eikö?

Täytyy pitää mielessä, että egyptiläiset osoittavat mieltään autoritaarista poliisivaltiota ja sen 30 vuotta valtaa pitänyttä yksinvaltiasta vastaan. Kyseessä näyttäisi olevan aito kansanliike, eikä kilpailevan valtaklikin masinoima poliittinen painostusoperaatio. Mubarakin hallintoa on lännessä siedetty luottaen sen tuovan vakautta alueelle, vaikka esimerkiksi regiimin tapa kiduttaa pidätettyjä ja muu surkea ihmisoikeustilanne on ollut tiedossa. Samalla argumentilla kovaa hallintoa on perusteltu myös sisäänpäin maan omille kansalaisille ja jotkin ovat sen uskoneetkin. Kuten todettua, Mubarakilla on myös aitoja kannattajia.

” Any society that would give up a little liberty to gain a little security will deserve neither and lose both” tiedetään Benjamin Franklinin sanoneen.



Kuvat: Nikosian seinille on ilmestynyt Egyptin protesteja tukevia iskulauseita

Arabimaissa kuohuu

Autoritaariset regiimit läpi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän horjuvat, kun kansalaiset ovat vallanneet kadut ilmaistakseen tyytymättömyyttään hallitsijoitaan kohtaan. Tällä hetkellä mellakat näyttäisivät olevan voimakkaimmillaan Egyptissä, kun mielenosoittajat vaativat presidentti Hosni Mubarakin eroa. Paineen alla presidentti onkin erottanut hallituksensa, mutta tämä ei näytä riittävän mielenosoittajille ja epävakaa tilanne jatkuu.

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen valtionpäämies joka on joutunut pakenemaan kotimaastaan ja luopumaan virastaan on Tunisian Zine al-Abidine Ben Ali. Nopeasti ja spontaanisti organisoitunut kansannousu – jota on kutsuttu myös sosiaalisen median vallankumoukseksi – yllätti regiimin, eikä armeija puolustanut hallitusta kansannousua vastaan.

Kansa on lähtenyt kaduille vastustaakseen vallanpitäjiään myös ainakin Jordaniassa ja Jemenissä. Osasyynä on yksinkertaisesti köyhyys. Työttömyys ja inflaatio turhauttavat ihmisiä. Joissain maissa hallitus on hillinnyt tyytymättömyyttä ennaltaehkäisevillä toimilla. Esimerkiksi Kuwaitissa hallitus on luvannut jakaa rahaa kansalle.

Länsimaiden suhtautuminen kansan liikehdintään näyttää epävarmalta. Demokratiaa halutaan tukea, mutta demokraattisten vaalien seurauksia pelätään. Palestiinan vapaat vaalit 2006 voitti ääriliike Hamas ja vapaat vaalit muualla alueella voisivat tarkoittaa Muslimiveljeskunnan vaikutusvallan kasvua. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän diktaattoreita on lännen puolesta siedetty, kunhan he ovat pitäneet oman maansa ääriainekset kurissa, eivätkä ole syyllistyneet kohtuuttoman suuriin ihmisoikeusloukkauksiin.

Kansannousut ja protestit sattuvat mielenkiintoiseen aikaan. Etelä-Sudanissa pidetyn kansanäänestyksen tulokset ovat selvät ja maa ilmeisesti jakaantuu kahtia. Mutta vaikuttavatko lähiaikojen tapahtumat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa siihen, kuinka Sudanin presidentti Omar al-Bashir suhtautuu maansa hajoamiseen? Khartumissakin on ollut hallituksen vastaisia mielenosoituksia. Myös Libanon on ajautunut kriisiin hallituksen romahdettua. Hizbollahin tukeman uuden pääministerin Najib Mikatin valtaannousun voi olettaa lisäävän Iranin vaikutusvaltaa maassa, mutta hänen aikeensa jäävät nähtäviksi.

Jääkö vuosi 2011 historiaan Lähi-idän ja Afrikan demokratisoitumisen vuotena? Vai vuotena, jolloin ääriliikkeet pääsivät valtaan ja huntingtonilainen sivilisaatioiden konflikti kärjistyi? Elämme mielenkiintoisia aikoja.

PS: Tätä kirjoittaessani korviini kuuluu rukouskutsut Pohjois-Nikosian minareeteista. Perjantaina 10 000 kyproksenturkkilaista lähti kaduille osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Mielenosoitusten syynä oli ilmeisesti kyproksenturkkilaisten ahdistettu asema Kyproksen tasavallan ja Turkin välissä, eivätkö ne liittyneet suoraan muihin alueen levottomuuksiin.

Vihreät pelaavat kaksilla korteilla

Eduskuntavaalien alla vihreät pyrkivät keräämään kannatusta puolueelleen kahdesta suunnasta. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä kiinnostuneille ja tuloerojen kasvua kavahtaville äänestäjille puhutaan julkisten palvelujen kehittämisestä ja perustulosta. Samaan aikaan kuitenkin paremmin toimeentulevalle keskiluokalle puuhataan veronalennuksia ja mahdollisuutta liiketoimintaan yksityistettyjen palvelujen alalla.

Ristiriita näiden kahden linjan välillä on selkeä. Tämä ristiriita tuli hyvin esiin viime viikolla, kun eduskunta sääti ns. Lex Soininvaaran. Laki mahdollistaa toimeentulotuen leikkaamisen nuorilta, jotka keskeyttävät koulutuksen tai kieltäytyvät siitä. Vihreiden kansanedustajat eivät äänestäneet lakia vastaan, vaikka puolue mielellään esiintyy perusturvaa edistävänä puolueena.

Vihreissä on myös kahdenlaisia aktiiveja. Kivat hippivihreät lähetetään kirpparivaatteisiin puettuina selittämään tulonsiirroilla eläville ihmisille, kuinka perustulo helpottaisi heidän asemaansa. Samaan aikaan uskottavat juppivihreät pikkutakeissaan houkuttelevat keskiluokan ääniä lupaamalla panna julkistalouden kuntoon kannustamalla työttömät töihin – vaikka kepillä jos ei muu auta.

Olen itse aikaisemmin sympatiseerannut vihreitä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että vihreät ovat pääasiallinen kanava sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneiden äänestäjien kannatuksen kanavoimisessa porvarihallituksen eriarvoistavalle politiikalle.

Kaksilla korteilla pelaaminen on kannattava poliittinen strategia, jos äänestäjäkunta sallii sen. Vihreiden kannatus on kuitenkin lähtenyt luisumaan alaspäin. Ilmeisesti äänestäjät eivät enää suostu purematta nielemään vihreiden politiikan ristiriitaisuuksia.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 17.12.2010

Erikoinen tapaus Jyväskylän OKL:ssa

Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos on ollut kuluvalla viikolla julkisuudessa. Pienimuotoisen kohun ytimessä on ollut kasvatustieteiden lisensiaatti Pekka Räihä. Hänen väitöskirjaansa ei päästetty Jyväskylässä tarkastettavaksi, mutta Tampereen yliopisto tarjosi mahdollisuuden väitöskirjan hyväksymiseen ja väittelytilaisuuteen. Väitöstilaisuus pidettiin lauantaina 20.11.

Ensimmäisenä mediana kummalliseen tapaukseen tarttui Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri. Se haastatteli Räihää ja kertoi, että ensin laitos oli kiiruhtanut häntä tekemään väitöskirjansa valmiiksi, mutta sitten muotoseikkoihin vedoten kieltäytynyt lähettämästä väitöskirjaa esitarkastajille.

Jylkkäri ei lähde spekuloimaan, mistä Räihän kohtaamat hankaluudet johtuvat, mutta kirjoittaa ”Räihä haastoi työssään ”Koskaan et muuttua saa! Luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalintojen uudistamisen vaikeudesta” yliopiston vallitsevia käytänteitä sekä sisällön että muodon osalta”. Erikoista on myös se, että väitöskirjan esitarkastajat ovat samat henkilöt, joiden oli suunniteltu tarkastavan työn myös Jyväskylässä.

Kun STT teki uutisen aiheesta, myös muut mediat kuten Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat, Aamulehti ja iltapäivälehdet julkaisivat sen. Näissä uutisissa keskityttiin kuitenkin sivuseikkoihin. Asian ydin on, mikä on Räihän väitöskirjan sisältö ja mistä hänen Jyväskylässä kohtaamansa hankaluudet johtuvat.

Sisältö

Räihän väitöskirja koskee siis luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalintoja. Vaikka aihe voi ensi kuulemalta vaikuttaa tieteenalan sisäiseltä puheenvuorolta, joka kiinnostaa vain asiaan perehtyneitä tutkijoita, sen yhteiskunnallinen merkitys on itse asiassa melko suuri. Nyt valittavat opettajaopiskelijat voivat opettaa vielä 40 vuoden päästä ja heidän opissaan tuolloin olevat lapset jäävät eläkkeelle ehkä sadan vuoden kuluttua.

Väitöskirjasta julkaistun lehdistötiedotteen mukaan Räihä osoittaa opiskelijavalintaa uudistaneen Vakava-hankkeen epäonnistuneen tavoitteessaan lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajakoulutukseen valittavien joukosta. Vaikka uusien ylioppilaiden määrä opiskelijaksi valituissa kaksinkertaistui Vakavan myötä, kasvu jäi ennakoitua pienemmäksi.

Opettaja-lehden haastattelussa Räihä on melko skeptinen sen suhteen, onko uusien ylioppilaiden ottaminen suoraan opiskelemaan ilman välivuotta mielekästä.

” – Kun nopeus ja tehokkuus ovat kaikki kaikessa, nuoret halutaan heti jatko-opintoputkeen.
Räihä varoittaa, että ylenpalttinen työurien pidentäminen niiden alkupäässä voi tulla hyvinkin kalliiksi, jos ihmiset tekevät liian nopeita valintoja.
– Se saattaa näkyä keskeytyksinä ja hitaina opintoina. Tutkimukset osoittavat, että varsin monilla on uranvalinta ylioppilaskeväänäkin vielä vähän hakusessa. Kuitenkin jo seuraavana syksynä asia on useille selkiytynyt.”

Opetusministeriö olisi halukas antamaan ylioppilastodistukselle suuremman painoarvon korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Myös tämän Räihä haastattelussa kyseenalaistaa. ”Ylioppilastodistus ei kerro sitoutumisen astetta eikä anna tietoa nuoren tunne- ja luonnetekijöistä, jotka ovat opettajan työssä olennaisia.”

Politiikka

Opettaminen on poliittista ja siksi Räihän kommentit täytyy lukea paitsi tieteellisenä tutkimuksena, myös yhteiskunnallisina puheenvuoroina. Tutkimukseen nojaten hän asettuu kritisoimaan valintakoemenettelyä. Politiikan ja tieteen ristiriita tulee esiin Kansan uutisten artikkelissa: ”Luokanopettajakoulutuksen valintojen uskotaan nojaavan tieteelliseen ja perusteltuun pohjaan. Räihä ei ole löytänyt oletukselle katetta.”

Tutkimustulos ajaa Räihän törmäyskurssille opetusministeriön ”nopeasti sisään, nopeasti ulos”- korkeakoulupolitiikan kanssa. Mitään salaliittoteoriaa tapauksen ympärille tuskin kannattaa rakentaa, mutta kriittisiä ajatuksia esittäneen tutkijan savustaminen ulos laitokselta epämääräisin perustein vaikuttaa poliittiselta ajojahdilta.

Tämän näkökulman Räihä tuo itsekin esiin Kansan uutisten haastattelussa: ”Oletan, että koska työni haastaa vallassa olevia rakenteita, sitä ei haluttu päästää eteenpäin omassa tiedekunnassa.” Tiedekunnan versio on, ettei Räihä kertonut, onko väitöstutkimus artikkelikokoelma vai yksittäinen tutkimus.

Räihä pääsee joka tapauksessa väittelemään, joten loppu hyvin kaikki hyvin? Toivottavasti. Toivottavasti keillekään tutkijoille ei annettu signaalia, että tietynlaiset tutkimustulokset ovat toivottavampia kuin toiset. Mutta ainakaan niille opiskelijoille, jotka seuraavat yliopistojensa tapahtumia ei annettu sitä kuvaa, että uusi yliopistolaki olisi tuonut yliopistoihin pelkkää reilua peliä.

Kiista yhteiskuntaopetuksesta althusserilaisesta näkökulmasta

Porvarillisen Vapaan koulutuksen tukisäätiön (VKTS) paljastuminen on herättänyt jonkin verran julkista keskustelua siitä, tulisiko kouluissa opettaa yhteiskunnallisia asioita ja millä tavalla. Säätiöstä tiedetään, että se keräsi listoja vasemmistolaisina pidetyistä opettajista. Tämä oli keino, mutta minkä päämäärän tavoittelemiseksi tätä keinoa käytettiin?

Poliittinen oikeisto vastusti suomalaista peruskoulujärjestelmää jo kun sen luomisesta käytiin keskustelua. Koko peruskoulun olemassaolon ajan oikeisto on kritisoinut sitä esimerkiksi tasapäistämisestä. Tasavertainen koulutus on oikeistolle ymmärrettävästi ideologisesti vaikea pala purtavaksi. Kun koulutus ei ole enää etuoikeutetulle eliitille varattu tapa ylläpitää erottelua suhteessa alempiin luokkiin vaan koko kansalle tarjottava perusoikeus, sosiaalinen kierto nopeutuu eikä porvariston aseman periytyvyys ole enää itsestäänselvyys.

Rintamalinjat taisteluun peruskoulusta ovatkin olleet selkeät. Vasemmisto on ajanut universaalia, tasapuolista ja vapaata koulutusta kaikille. Oikeisto on sitä vastustanut vedoten tehokkuuteen ja valinnanvapauteen.

Sama jako näkyy myös suhtautumisessa yhteiskuntaopetukseen. Vasemmisto on halunnut kouluihin yhteiskuntaoppia, joka rohkaisee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja antaa siihen välineitä, kuten tietoa yhteiskunnallisista valtarakenteista, vaikuttamiskeinoista ja yhteiskunnan sisäisistä konflikteista. Porvarillinen käsitys yhteiskuntaopista taas on ei-poliittista ja nojaa muodollisten valtioinstituutioiden kuten eduskunnan esittelyyn, hämärtäen tarkoituksellisesti eri sosiaalisten luokkien konfliktit.

Ranskalainen filosofi Louis Althusser on kirjoittanut ideologisista valtiokoneistoista. Ne linkittyvät oleellisesti valtion toimintaan, mutta ovat kuitenkin erillisiä valtiovallasta ja valtiokoneistosta. Siinä missä valtio käyttää valtaa viime kädessä väkivallan, kuten poliisin ja armeijan keinoin, ideologiset valtiokoneistot toimivat ideologian keinoin. Ne opettavat, levittävät ja ylläpitävät asenteita, arvostuksia ja mielipiteitä.

Esimerkkeinä Althusser mainitsee muiden muassa uskonnollisen ideologisen valtiokoneiston (IVK:n), koulutuksellisen IVK:n, oikeudellisen IVK:n, ammatillisen IVK:n, tiedotuksen IVK:n ja niin edelleen. Samoin kuin eri yhteiskuntaryhmät käyvät poliittisten puolueiden kautta taistelua valtiollisesta vallasta, myös eri ideologisissa valtiokoneistoissa taistellaan ideologisesta vallasta. Riippumattomuus valtiovallasta tarkoittaa, että IVK:issa valtaa voivat pitää myös aivan eri ryhmät, kuin jotka kulloinkin käyttävät valtiovaltaa.

”Sikäli kuin tiedämme, mikään luokka ei pitkän päälle voi säilyttää valtiovaltaa, ellei se samanaikaisesti toteuta hegemoniaansa ideologisiin valtiokoneistoihin ja näissä koneistoissa. […] ideologiset valtiokoneistot voivat olla paitsi luokkataistelun kohde, myös usein kiivaaksikin käyvän luokkataistelun kenttä.” kirjoittaa Althusser*.

Tätä taustaa vasten porvarien tavoite kaventaa yhteiskuntaopin opetusta tulee ymmärrettäväksi. Jos kouluissa opetettaisiin kyseenalaistamaan vallitsevat talous- ja valtarakenteet, alkaisivat ihmiset kyselemään etuoikeutetun eliitin kannalta kiusallisia kysymyksiä.

Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus aloitti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman alla projekteja nuorison yhteiskunnallisen osallistumisen lisäämiseksi. Toistaiseksi suomalaisnuorten yhteiskunnallisessa osallistumisessa ei kuitenkaan ole tapahtunut suuriakaan viriämisen merkkejä. Projektit toteutettiin, mutta konkreettiset aikaansaannokset jäivät laihoiksi.

Kansainvälisen ICCS 2009 –tutkimuksen mukaan suomalaisten nuorten yhteiskunnallinen tietämys on maailman huippua. Vain Tanska ylsi vertailumaiden joukossa samaan tulokseen, mutta Suomen nosti Tanskan edelle pienempi keskihajonta. Toisin sanoen tietämys on suomalaisten 8.-luokkalaisten parissa tasaisempaa.

Sama tutkimus mittasi myös nuorten kiinnostusta politiikkaan ja osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan. Suomalaisten osalta tulokset ovat hämmästyttäviä. Nuoret eivät osallistu, eivätkä ole kiinnostuneita politiikasta. Samaan aikaan he kuitenkin luottavat yhteiskunnallisiin instituutioihin. Suomalaisnuorten aikomus äänestää vaaleissa on myös kansainvälistä keskiarvoa korkeammalla tasolla.

Johtopäätöksenä voisi väittää, että porvarillinen koulutuspolitiikka on tuottanut halutunlaista tulosta. Suomalaisista nuorista on kasvatettu hyviä alamaisia, jotka tietävät kuinka yhteiskunta toimii, mutteivät halua sitä muuttaa tai muuten kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. VKTS:n toimijat ovat luultavasti korkanneet shamppanjan kun ICCS 2009 –tutkimuksen ensitulokset kesäkuussa julkaistiin.

Porvarihallitus tietää valtakautensa ennemmin tai myöhemmin päättyvän. Siksi se pyrkii sementoimaan oman ideologiansa mahdollisimman vahvasti suomalaisiin koulutus- ja kasvatuslaitoksiin ennen valtiovallan vaihtumista. Uusi yliopistolaki on yksi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi, koulujen yhteiskuntaoppi toinen. Vaikuttamalla siihen, millaisia opettajia ja oppilaita suomalaisissa perus- ja toisen asteen kouluissa työskentelee ja opiskelee, porvarillinen hegemonia pystyy turvaamaan omien arvojensa ja asenteidensa säilymisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä vuosikymmeniksi eteenpäin.


* Althusser, Louis. Ideologiset valtiokoneistot. Vastapaino, 1984, sivut 103-104.

Katsaus päivänpoliittiseen keskusteluun

Tällä kertaa polemiikki alkoi siitä, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kertoi, että hänen mielestään SDP olisi mieluisampi hallituskumppani perussuomalaisille, kuin nyt vallassa olevat porvaripuolueet. Se ei tullut hänen mieleensä, että SDP antaisi rukkaset tälle populismiin, ennakkoluuloihin ja pelon lietsomiseen nojaavalle puolueelle.

Soini perusteli näkemystään sillä, että sekä SDP että perussuomalaiset äänestivät eduskunnassa Kreikan lainapakettia vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että puolueet olisivat asiasta samaa mieltä. Äänestyksessä voi äänestää vain puolesta tai vastaan, ei ole eri tavoilla vastaan äänestämistä. SDP perusteli vastaan äänestämistä sillä, että pakettiin olisi lisätty ehtoja sen estämiseksi, että lainarahat valuvat samoille raharikkaille, jotka ovat vastuussa koko kriisistä. Perussuomalaiset taas äänestivät vastaan yleisestä vastustamisen ilosta.

Tämä riitti kuitenkin säikäyttämään keskustan. Puoluesihteeri Timo Laaninen purki säikähdystään julkisuudessa ja kuvasi SDP:n hyvin maaseutuvastaisena puolueena. Vaalitaktisesti ymmärrettävä siirto Laaniselta: Keskusta on menettänyt kannatustaan perussuomalaisille ja pyrkii siksi saamaan maaseudun asukkaiden kuvitteelliset rivit suoriksi ja äänestämään peloissaan keskustaa. Tempun toimivuus nähdään vaaleissa, mutta se kertoo paljon siitä paniikista mikä keskustan puoluetoimistolla nyt vallitsee, kun perussuomalaiset ovat saamassa sen gallup-kannatuksessa kiinni.

SDP ajaa maatalouden tukiriippuvuuden vähentämistä, eli sitä että maaseudun elinkeinot menestyisivät myös ilman valtavan kallista, byrokraattista ja epäkannustavaa tukiaisjärjestelmää. On hämmentävää, jos keskustassa tällaista ajattelua pidetään maaseutuvihamielisenä. Ovatko keskustalaiset niin epävarmoja kannatuksestaan jopa maanviljelijöiden parissa, että tahtovat pitää heitä tukiaisten hirttosilmukassa puolueuskollisuuden varmistamiseksi?

Maaseudun elinkeinorakennetta on monipuolistettava, sillä pelkkään elintarvikkeiden massatuotantoon perustuva politiikka on kannattamatonta ja vaatii kalliita tukiaisia ja tulleja. Elintarviketuotannossa on panostettava tukirahaa tuotannosta tuotekehitykseen, jotta tuotannossa voidaan laajentaa luomutuotantoa ja kehittää korkeamman jalostusasteen, esimerkiksi funktionaalisia elintarvikkeita.

Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi

Älyllistä ja kriittistä kuvaa itsestään ei saa millään tempulla annettua niin helposti, kuin haukkumalla poliitikkoja. Mikä tahansa poliitikkoihin liittyväkin käy: Voi haukkua kansanedustajien palkkoja, ministerien virka-autoja, puolueita sekä yksittäin että puolueina yleensä tai vaikkapa poliitikkojen avustajia.

Haukut uppoavat aina hedelmälliseen maaperään ja saavat intomielisiä myötäilijöitä liittymään urputuskuoroon. Samanmielisten löytämistä helpottaa paitsi ihmisten yleinen epäluuloisuus kaikkea poliittiseksi koettua kohtaan, myös viehtyneisyys pikemminkin teknokratiaan, kuin demokratiaan. ”Miksi niiden poliitikkojen täytyy tähän asiaan puuttua, eikö tätä voisi vain päättää järkevästi?!”

Poliitikkoja yleisönosastoilla ja kapakkakeskusteluissa haukkuvaa pidetään myös selkärankaisena, rohkeana ja omilla aivoillaan ajattelevana yksilönä, kun hän uskaltaa kritisoida valtaapitäviä ja esittää oman näkemyksensä asioista.

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sankarillista tai yksilöllistä on siinä, että esittää samoja yleisiä politiikan vastaisia ja populistisia fraaseja, kuin itseoppineet yhteiskuntakriitikot Hannu Karposta Tony Halmeeseen.

Mieluummin näkisin kansalaiskeskusteluissa analyyseja siitä, miksi politiikka niin usein epäonnistuu hyvistä tavoitteista huolimatta ja mitkä ryhmät tai instanssit käyttävät yhteiskunnassa valtaa, vaikkei näitä pidetä poliittisina. Myös poliitikkojen kritisoiminen on äärimmäisen tärkeä osa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa, mutta nimenomaan poliitikkojen kritisoiminen yksilöinä. Kansalainen, joka ei osaa tehdä eroa hyvän ja huonon poliitikon välillä on demokratian kannalta hyödytön. Suomalaisen muka-intellektuellin, joka on laittanut kaikki politiikot huonon kategoriaan, kyky vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen on yhtä heikko, kuin poliittisesti alistetun kiinalaisen, joka pitää kaikkia poliitikkoja hyvinä.

Vastaiskuna yleiselle politiikan vastaisuudelle esitän kolme anti-populistista poliittista teesiä:

1) Kansanedustajien määrää lisättävä

Kun Suomen eduskunta perustettiin ja kansanedustajien määrästä päätettiin 1907, Suomessa oli alle kolme miljoonaa asukasta. Nyt väestö on kasvanut yli viiteen miljoonaan, mutta kansanedustajien määrä on yhä 200. Siinä missä eduskunnan alkuaikoina jokainen kansanedustaja edusti noin 15 000 kansalaista, nyt kansanedustajaa kohden on noin 25 000 edustettavaa. Melkoinen työnsarka! Ei ihme, että monet kokevat, ettei kukaan eduskunnassa aja heidän asioitaan.

Jotta päästäisiin takaisin tilanteeseen, jossa jokaisella kansanedustajalla on keskimäärin 15 000 edustettavaa kansalaista, kansanedustajia pitäisi olla 358. Minusta 300 voisi olla hyvä kompromissi.

Tämä uudistus ei ole tärkeä vain siksi, että poliitikkojen mahdollisuus edustaa kansalaistensa mielipiteitä parantuu, vaan myös eduskunnan inhimillisten resurssien parantamiseksi. Tällä hetkellä liian moni kansanedustaja on tusinatavaraa, rivikansanedustajia, joiden ymmärrys yhteiskunnasta on hyvin kapea ja jotka keskittyvät vain pienen ryhmän tai alueen etujen ajamiseen.

Suurempaan eduskuntaan toki valikoituisi enemmän myös näitä rivikansanedustajia, mutta sillä ei ole merkitystä, koska he ovat vaarattomia. Massan mukana eduskuntaan valikoituisi myös kansanedustajahelmiä, joilla olisi selkeitä ja kirkkaita visioita yhteiskunnan kehittämisestä. Ei montaa, mutta muutamakin voisi saada suuria asioista aikaan.

2) Poliitikkojen palkkoja korotettava

Kansanedustajille ei voi niin pientä palkkaa maksaakaan, etteikö siitä joku purnaisi. Palkka on kuitenkin välttämättömyys. Ilman riittävää palkkaa politiikkaa olisi varaa tehdä vain joutilaalla luokalla, jonka omaisuus takaa heille riittävän toimeentulon ilman työntekoakin. Muiden on tehtävä työtä. Riittävä palkkatulo myös suojaa poliittisia päättäjiä ja virkamiehiä korruptiolta.

Poliitikon tulojen jatkuvuus on aina epävarmaa, sillä äänestäjät voivat vapauttaa hänet tehtävistään seuraavissa vaaleissa. Poliitikkojen palkkojen on oltava tasolla, jolla tästä epävarmuudesta huolimatta pystytään houkuttelemaan kyvykkäitä ja maailmasta kiinnostuneita ihmisiä mukaan politiikkaan.

Ainakin minä OY Suomi AB:n osakkaana tahdon, että minulle työtä tekeville poliitikoille maksetaan kilpailukykyistä palkkaa, jotta Suomi valtiona saa hyviä työntekijöitä ja pystyy tekemään parempaa tulosta kansalaisilleen, siis parempaa politiikkaa.

3) Eduskunta-avustajien määrää lisättävä

Eduskunta käsittelee valtavan määrän lakialoitteita ja muita asioita. EU-agendan tulo eduskunnan arkeen ei ainakaan ole vähentänyt sitä määrää asioita, joista kansanedustajien olisi oltava tietoisia. Kansanedustajien aika ei yksinkertaisesti riitä perehtymään kaikkiin asioihin, joista on päätettävä, huolellisesti. Vuorokauteen ei voi lisätä tunteja, mutta asioita käsittelevien työntekijöiden määrää voidaan lisätä.

Jos jokaiselle kansanedustajalle palkattaisiin kaksi eduskunta-avustajaa nykyisen yhden sijaan, paranisi edustajien kyky palvella äänestäjiä merkittävästi. Yksi avustaja voisi työskennellä eduskunnassa ja auttaa sen rutiinien hallitsemisessa, toinen työskennellä edustajan kotimaakunnassa ja auttaa välittämään tietoa ja mielipiteitä edustajan ja äänestäjien välillä. Myös työnjaon erikoistuminen siten että molemmilla avustajilla olisi omat erityisasiantuntijuuden osa-alueensa toisi edustustiimin työskentelyyn tehokkuutta.


Näiden teesien tarkoitus on kyseenalaistaa tavanomainen tapa nähdä politiikka hyödyttömänä kulueränä, jota ilman yhteisiä asioita voisi hoitaa jotenkin järkevästi. Kansakunnan, Euroopan ja maailman tulevaisuus riippu ensisijaisesti politiikasta. Hyvä politiikka tarkoittaa muun muassa laajoja kansalaisoikeuksia, menestyvää liike-elämää, laadukkaita ja tasapuolisia julkisia palveluita, korruptoitumattomuutta ja yleisesti hyvää ja onnellista elämää kaikille kansalaisille.

Jos politiikan tekemisen annetaan näivettyä ja se jätetään halpahintaisten säästötavoitteiden vuoksi kyvyttömien tunareiden hoidettavaksi, lopputulos on hidas mutta varma katastrofi.

Tähtäimessä turvallisuusneuvosto

Tälläkin hetkellä Suomen ulkoministeriössä mietitään kuumeisesti diilien tekemistä. Mitä Suomi voisi luvata toisille maille vastineeksi siitä, että ne lupaavat kannattaa Suomea YK:n turvallisuusneuvostoon? Paikka turvallisuusneuvostossa on erittäin haluttu näköalapaikka kansainvälisen politiikan ytimeen. Siksi ehdokasmaat käyvät vuosien mittaisen kampanjan ja taivuttelevat muita YK:n jäsenmaita puolelleen erilaisin lupauksin tuesta muissa äänestyksissä ja taloudellisesta avusta.

Suomen kampanjaan on kuulunut aktiivista tapaamista eri maiden edustajien kanssa ja diplomaattisten suhteiden solmiminen esimerkiksi Mikronesian kanssa. Kampanjan vetovastuussa on kokenut diplomaatti Pasi Patokallio.

Tavoitellessaan paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa Suomi tekee näkyväksi kansainvälisen politiikan kahtalaisuuden. Yhtäältä valta tekee mahdolliseksi edistää Suomen ideologisia tavoitteita, kuten aseriisuntaa, ihmiskaupan kitkemistä ja ihmisoikeuksien suojelua. Toisaalta vallan tavoittelemiseksi on käytettävä epäilyttäviäkin keinoja, kuten äänten vaihtamista toisten maiden kanssa.

Myös Suomen lähetystöverkko maailmalla palvelee tätä kahtalaista tarkoitusta. Lähetystöt maailman valtakeskittymissä takaavat, että Suomi pysyy hyvin informoituna asioista ja varmistaa Suomen vaikutusvallan niissä pöydissä, joissa kansainvälisesti merkittävistä asioista päätetään. Toisten edustustojen tärkeänä tehtävänä on kehitysyhteistyö, kuten esimerkiksi Mosambikissa, Nicaraguassa ja Vietnamissa.

Suomen ulkopolitiikan uusi painopiste Keski-Aasiassa?

Viimeisin Suomen avaama suurlähetystö maailmalla on Kazakstanin pääkaupungissa, Astanassa. Kazakstan on suurin Keski-Aasian maista (joita joskus kutsutaan ystävällisesti yhteisnimellä Absurdistanit) ja läsnäolo siellä tarjoaa tehokkaat mahdollisuudet tarkkailla muidenkin alueen valtioiden kehitystä.

Keski-Aasian painoarvo maailmanpolitiikassa on viime vuosikymmeninä noussut, eikä vähiten alueen runsaiden energiavarojen vuoksi. Suurvallat käyvätkin alueella ”suurta peliään”, jonka nappuloina toimivat esimerkiksi öljy- ja kaasuputket. Suomi tekee fiksusti ollessaan alueella läsnä ja Suomella on varmasti annettavaa myös Keski-Aasian maiden ihmisoikeustilanteen kohentamiseksi.

Uuden lähetystön avaaminen aiheuttaa kuitenkin taloudellisia vaikeuksia. Julkishallinnon tuottavuusohjelma on heikentänyt valtion palvelujen toimintaa jo pitkään ja sama koskee myös ulkoasiainhallintoa. Uuden lähetystön avaaminen ei tarkoittanut resurssien lisäämistä ulkoasiainhallintoon, vaan tarvittavien rahavarojen säästämistä muualta.

Pahimmillaan huono resursointi vaarantaa lähetystöjen kyvyn tehdä työtään tehokkaasti ja tarjota Suomen kansalaisille ulkoasiainpalveluita. Ruotsi ja Norja ovat jo karsineet lähetystöverkkojaan. Onko sama tie edessä Suomessakin?

Tulevaisuuden ulkopolitiikkaa

Tulevaisuudessakin Suomen ulkopolitiikkaa määrittää kahtalainen pyrkimys turvata omat intressit ja vaikutusvalta, ja toisaalta parantaa maailmaa. Pienellä maalla voi olla kokoaan selvästi suurempi impakti maailmaan, kuten Norjan edistyksellinen, proaktiivinen ja humaani ulkopolitiikka osoittaa. Suomi pystyy lisäksi käyttämään ulkopolitiikassa hyödykseen Euroopan unionia.

Tulevina vuosikymmeninä – ja luultavasti vuosisatoina – globaalipoliittisen painopisteen siirtyminen Aasiaan tulee olemaan vastustamatonta. Eurooppa tulee hyötymään hyvistä suhteistaan Aasiaan poliittisesti ja taloudellisesti. Suomi on ollut muiden EU-maiden kanssa mukana vuodesta 1996 käynnissä ollessa ASEM-prosessissa, joka tuo Euroopan ja Aasian maiden johtajat yhteisten pöytien ääreen kahden vuoden välein järjestettävissä huippukokouksissa. Yhdysvallat ja Eurooppa joutuvat tulevaisuudessa kilpailemaan Aasian huomiosta ja Euroopalla on toistaiseksi hyvät asemat tähän kilpaan.

Vuonna 2020 Suomen menestys riippuu ulkopolitiikan onnistumisesta. Laajoilla vapaakauppasopimusten verkostoilla Suomi voi integroitua vahvasti maailmantalouteen ja olla dynaaminen ja kilpailukykyinen kansantalous. Onnistuminen kansainvälisissä neuvotteluissa vaatii rohkeutta luopua esimerkiksi kohtuuttoman suurista maataloustuista. Uhkana on Suomen marginalisoituminen ja muuttuminen globaalin talouden epäkiinnostavaksi reuna-alueeksi.

Vaikka arkinen ulkopolitiikan hoito on valtion lyhyen tähtäimen intressien varmistamista, kansainvälisessä politiikassa on tilaa myös suurille visioille, jopa unelmille. Siirtomaajärjestelmien romahtaminen tapahtui yllättävän nopeasti toisen maailmansodan jälkeen ja nykyisin ihmiskunta on ainakin kansainvälisjuridisesti vapaa kolonialismista. Minä uskon, että jos oikea tahtotila löytyy, ihmiskunta voi samalla tavalla vapautua myös sodista. Jos olemme valmiit työskentelemään sen puolesta, eräänä päivänä päättyy ihmiskunnan viimeinen sota ja saavutamme ikuisen rauhan.

****FAKTAT****

Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013-2014

Suomi kuuluu WEOG (Western European and Others Group)- vaaliryhmään

Suomen kampanjaa vetää suurlähettiläs Pasi Patokallio

Kilpailevia ehdokkaita turvallisuusneuvostoon ovat Australia ja Luxemburg


Kirjoitus on julkaistu JSDN:n Pätkätyöläinen-lehdessä 1.9.2010

Vihreiden asevelvollisuuskanta puutteellinen

Vihreät ovat esittäneet valikoivaan asevelvollisuuteen siirtymistä ja reservin määrän tuntuvaa vähentämistä 75 000 – 150 000 sotilaaseen. Ehdotukseen sisältyvä sukupuolineutraali asevelvollisuus on tärkeä ja kannatettava asia, mutta muilta osin vihreiden ehdotus vaikuttaa perustuvan puutteelliseen analyysiin.

Keskusteltaessa asevelvollisuudesta täytyy ottaa huomioon sen kaksoisrooli sekä ulko- että sisäpolitiikkana. Vihreiden ulkopoliittinen analyysi näyttäisi nojaavan Francis Fukuyaman historian loppuun ja Robert Kaganin ajatukseen Euroopasta postmodernina paratiisina. Valtiot kulkevat rauhanomaisesti yhtä jalkaa kohti syvempää yhteistyötä, konfliktit häviävät ja armeijoista luovutaan.

Muutoksilla sotilaallisessa voimassa on kauaskantoisia suoria ja epäsuoria vaikutuksia maan turvallisuuspoliittiseen ympäristöön. Euroopan sotilaallinen kapasiteetti on nytkin riittämätön puolustamaan omaa mannertaan ja Euroopan puolustus on ulkoistettu Yhdysvalloille. Toistaiseksi Yhdysvallat on hoitanut tätä tehtäväänsä nurisematta, mutta se on tarkoittanut että Yhdysvalloilla on paljon vaikutusvaltaa Eurooppaan ja että Euroopassa on amerikkalaisia ydinaseita. Molempi pahempi?

Kuten todettua, sisäpoliittisesti vihreiden kannanoton ehdoton ansio on sen sukupuolineutraalius. Ase- tai maanpuolustusvelvollisuus on niin valtava yhteiskunnallinen instituutio, että se on huolellisesti suunniteltava lisäämään kansalaisten tasa-arvoa, ei vähentämään sitä. Nykyinen asevelvollisuus on selkeästi diskriminoiva ja epätasa-arvoinen. Mutta olisiko vihreiden malli itse asiassa sen parempi?

Vihreiden asevelvollisuusmallin ongelma on, että se voisi vähitellen siirtää asevelvollisuuden vain köyhimmistä oloista tulevien suoritettavaksi.

Sukupuolten tasa-arvo vihreiden asevelvollisuusmallissa on huomioitu, mutta epätasa-arvoa on myös muiden yhteiskuntaryhmien, kuin sukupuolten välillä. Yksillä on enemmän omaisuutta ja vaikutusvaltaa kuin toisilla.

Universaali asevelvollisuus koskee kaikkia kansalaisia, eivätkä sitä pääse pakoon edes ne ryhmät tai yksilöt, jotka ovat kaikkein kyvykkäimpiä hankkimaan yhteiskunnalta itselleen erilaisia etuisuuksia. Jos tämä universaalius murretaan, ovi avataan poliittisille lehmänkaupoille siitä, ketkä valikoiva asevelvollisuus asepalveluksesta oikein vapauttaakaan.

Tähän suuntaan vihjaa myös vihreiden kannanoton kansantaloudellinen näkökulma. Jos asevelvollisuuden kustannuksena pidetään sitä, etteivät varusmiehet pysty osallistumaan työelämään, vapauttaminen kannattaa aloittaa kaikkein tuottavimmasta päästä: Rikkaat, koulutetut ja yritteliäät ensin.

Suomalainen asevelvollisuus on ollut egalitaristinen järjestelmä, joka on tuonut samoihin tupiin kaupunkilaiset ja maalaiset, köyhät ja rikkaat, porvarit ja työläiset. Vapaaehtoiseen palvelukseen ja ammattiarmeijaan siirtyneissä maissa sotiminen on usein jäänyt yhteiskunnan köyhimpien tehtäväksi. Jos Suomessa aiotaan kulkea samaan suuntaan, on aiheesta syytä käydä vakavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Kirjoitus on julkaistu uudelleen otsikoituna Keskisuomalaisessa 4.9.2010

Kepulaiset vetävät taas välistä

Hallituksen esityksessä energiaveroa aiotaan korottaa. Päätöstä perustellaan kahdella suurella tavoitteella: Valtion talous täytyy saada tasapainoon ja energian tuotannon päästöjä täytyy vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Suurin osa veronmaksajista varmasti pitää molempia tavoitteita legitiimeinä ja on valmis kantamaan kortensa kekoon valtion talouden ja ilmaston pelastamiseksi. Kansalliseen yhtenäisyyteen vetoaminen onkin hyvä tapa saada epäsuosittuja ratkaisuja hyväksytyksi. Ihmiset ovat valmiit uhraamaan omasta hyvinvoinnistaan yhteisen hyvän vuoksi, jos he tietävät muidenkin osallistuvan samalla mitalla.

Energiaverotuksessa paistaa läpi muuan suoranainen törkeys. Tilanteessa, jossa ihmisiä rohkaistaan yhteisiin ponnisteluihin yhteisten tavoitteiden vuoksi, yhden ryhmän sallitaan jatkaa itsekästä oman edun tavoitteluaan: Maanviljelijöiden.

Maanviljelijöille energiaveron korotus korvataan, joten heidät on vapautettu valtion talouden tasapainottamisesta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun maanviljelijöiden etuoikeutettua luokkaa varten luodaan aivan omat lait.

Kolmen miljardin euron laittaminen omaan taskuun yhteisistä verovaroista ei maanviljelijöille riitä. Ilmeisesti he kuvittelevat olevansa modernin yhteiskunnan feodaalinen aatelisto, jolle luodaan erilaisia privilegioita kulloisenkin tarpeen mukaan.

Mitä seuraavaksi? Voitaisiinko valikoivaan asevelvollisuuteen siirtyminen aloittaa vapauttamalla maanviljelijöiden pojat asevelvollisuudesta? Jos he ovat puolikin vuotta pois tuhlaamasta perheen tukiaisrahoja muotivaatteisiin, kulutuselektroniikkaan ja kaukomatkoihin, perheen taloushan menee aivan sekaisin! Minne kaikki rahat nyt pannaan?

Hämmästyttävää ei ole, että ollessaan hallituksessa keskusta keksii kaikenlaisia tapoja siirtää yhteisiä rahojamme peruskannattajakuntansa eli maanviljelijöiden lihaville tileille. Tämä on ymmärrettävää, sillä vaalien alla viljelijät puolestaan tukevat näillä samoilla rahoilla keskustan vaalikampanjaa. Ihmeellistä on se, kuinka keskustalaiset eivät edes viitsi kätkeä tätä ahneuttaan ja ryöstöään ja se miten maksumiehiksi joutuvat äänestäjät valitsevat tämän puolueen kerran toisensa jälkeen eduskunnan suurimmaksi.

Sukupuolineutraaliavioliittolaki. Nyt.

Avioliittolakia on muutettava niin, että se sallii kahden samaa sukupuolta olevan henkilön vihkimisen avioliittoon. Tämä on periaatteellisesti tärkeää kansalaisten universaalisen tasa-arvoisuuden vuoksi. Modernin valtion tai kirkon tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen, millaiset avioliitot ovat toivottavia ja millaiset eivät, vaan kaikki liitot on laitettava samalle viivalle.

Julkisessa keskustelussa on arveltu homoseksuaalien kirkollisen vihkimisen heikentävän avioliittoinstituution arvostusta. Onpa jopa esitetty, että kirkko voisi luopua kokonaan oikeudesta vihkiä ihmisiä avioliittoon. Tämä tosin haiskahtaa ikävästi keppihevoselta homofobian nostattamiseksi.

Minun mielestäni avioliitto on tarpeellinen ja hyödyllinen instituutio - ja sosiaalinen innovaatio. Se on osa kansalaisten oikeutta tehdä sopimuksia. Avioliitossa on kyse sopimuksesta taloudellisten, seksuaalisten ja sosiaalisten resurssien yhteisestä jakamisesta, sekä puolisoiden poistumisesta parinmuodostusmarkkinoilta.

Loputtoman kilpailun tärvelemässä yhteiskunnassamme tällaiselle instituutiolle on tilausta ja avioliiton voisikin kuvitella kokevan renesanssin. Se tosin vaatii avioliiton modernisointia, johon sukupuolineutraaliavioliitolaki kuuluu.

Ranskan huivikielto paljastaa vapaan tahdon näennäisyyden

Ranskan parlamentin alahuone on hyväksynyt lain, joka kieltää kasvot peitttävän pukeutumisen julkisilla paikoilla. Päätös on merkittävä monellakin tapaa.

Keskustelua on käyty lähinnä kulttuurien välisen suvaitsevaisuuden ja maahanmuuttajien assimiloitumisen näkökulmasta. Tällainen kysymyksenasettelu johtaa epärakentavaan vastakkainasetteluun. Liberaalien, humaanien ja suvaitsevaisten ihmisten tulisi vastustaa "huivikieltoa", rasististen, nationalististen ja islam-kammoisten tahojen taas puolustaa sitä.

Tämä kaksijakoisuus on ilmestynyt keskusteluun siitä huolimatta, että Ranskassa on oltu lakitekstin muotoilussa hyvin varovaisia sen suhteen, ettei tekstiä pystyisi lukemaan mitään kansanryhmää vastaan suunnattuna. Laissa ei mainita mitään yksittäisiä vaatekappaleita tai uskontoja, vaan kielletään kasvot peittävä pukeutuminen ylipäätään.

On kuitenkin sanomattakin selvää, että kiellon pääasiallisena kohteena ovat burkhaa käyttävät musliminaiset. Kielto ei ole kuitenkaan suunnattu heitä vastaan, vaan heitä auttamaan. Kieltämällä burkhan käyttö yritetään musliminaiset vapauttaa pakosta käyttää sitä.

Tässä on huivikiellon ensimmäinen merkittävä poliittinen piirre. Se tunnustaa, että yhteiskuntaan voi muodostua valtarakenteita, jotka alistavat joitain sen jäseniä näennäisen valinnanvapauden nimissä. Tällainen voi olla esimerkiksi alakulttuuri, joka edellyttää jäseniltään tietynlaista käyttäytymistä tai pukeutumista. Joskus alistussuhde voi muodostua niin tukalaksi, ettei pelkkä sosiaalinen laissez faire- linja riitä, vaan alistetut on ravistettava irti alistussuhteesta lainsäädännöllä. Juuri tästä on kyse Ranskan huivikiellossa.

Huivikieltoa on vastustettu myös vetoamalla yksilön vapauteen pukeutua, kuten tahtoo. Tästä oikeudesta tuskin kukaan onkaan eri mieltä, mutta huivikiellolla paradoksaalisesti edistetään vapautta ilmaista itseään vapaasti pukeutumisellaan. Lainsäätäjä on tulkinnut, että kasvot peittävää huivia käyttävät naiset eivät toimi vapaasta tahdostaan, vaikka he kysyttäessä ilmoittaisivatkin pukeutumisensa olevan täysin oma valintansa.

Toinen huivikiellon merkittävä poliittinen piirre liittyy siis näennäiseen valinnanvapauteen. Nykyisen poliittisen diskurssin hegemonia on vahvasti vulgaariliberalistinen: Yksilön mielihalut ja fiilikset ovat kaiken päätöksenteon ylin auktoriteetti, eikä niitä käy kritisoiminen.

Jos siis ihminen haluaa tuhlata kaikki rahansa nettipokeriin, se on okei. Tai jos ihminen haluaa ostaa 70 paria kenkiä, se on okei. Ja jos ihminen haluaa pukeutua burkhaan, se on okei. Kukaan ei kysy, mistä nämä halut johtuvat tai millainen vaikutus niillä on ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

"Mistä sen voisi tietää, mikä on ihmiselle hyväksi. Antaa jokaisen tehdä, mitä lystää, eikä siihen pidä valtion puuttua" argumentoi vulgaariliberalisti. Nyt tältä relativismilta on katkaistu niska! Holhouksen alainen lapsi ei muutu taikaiskusta emansipoituneeksi ja kriittiseksi kansalaiseksi saavuttaessaan täysi-ikäisyyden, vaan aikuisen ihmisen harkintakyky ja vapaa tahto voi sumentua, tai voidaan sumentaa, ja hänen päätöksiään voidaan manipuloida.

Mielenkiintoista on, millaisia seurauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun on sillä, että harhakuva vapaasta, manipuloimattomasta tahdosta on nyt murrettu. Tuoko se keskusteluun uusia näkökulmia siitä, että valtion tulisi tukea kansalaistensa aitoa itsemääräämisoikeutta?

Ranskan huivikieltoa kannattavat nationalistit, konservatiivit, rasistit, ksenofoobikot ja islam-kammoiset omista, vastenmielisistä syistään. Niin kannattavat myös emansipaation ja tasa-arvon ystävät, mutta aivan eri syistä.

Korkeintaan välttävä ehdotus Hetemäeltä

Martti Hetemäen vetämän työryhmän esitys verotuksen uudistamisesta on herättänyt jonkin verran julkista hälinää. Asiasta onkin syytä käydä mahdollisimman laajaa ja kriittistä kes-kustelua, sillä verotus on niitä harvoja keinoja, joita nykyisillä ”kevytvaltioilla” on käytettävissään yhteiskunnallisina ohjaustyökaluina.

Myönteisiä puolia esityksessä ovat pääomatuloveron korottaminen ja verovapaiden osinkotulojen paneminen verolle. Nämä esitykset ovat tietysti aiheuttaneet myös kritiikkiä, kyllähän sijoittajille ilmainen raha kelpaa. Yhtä vahvasti kuin porvarillisiin unelmiin kuuluu rikastuminen toisten työllä, kuuluu niihin vastenmielisyys näiden tuottojen verottamista kohtaan.

Myös tavoite työn matalammasta verottamisesta suhteessa pääomatuloihin on kannatettava. Ongelmallista on, että veroasteen alentaminen kaikissa tuloluokissa johtaa verotuksen progression lieventymiseen. Tuloerot suomalaisessa yhteiskunnassa ovat jatkuvassa kasvussa ja progressiivinen verotus on harvoja tehokkaita keinoja niiden hillitsemiseksi. Siksi verotuksen progressiota tulisi tiukentaa, eikä lieventää.

Suuri periaatteellinen ongelma liittyy kulutuksen verottamiseen. Termissä ”kulutuksen verottaminen” on selkeästi poliittista tarkoituksenmukaisuutta, sillä se tuo mieleen assosiaatiot resurssien kuluttamisesta. Rajallisten luonnonvarojen maailmassa resurssien kulutusta tulee vähentää ja kulutuksen verottaminen tuntuisi antavan kannustimen siihen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kulutuksen verottaminen arvonlisäverona koskee myös hyvin arkista ja ympäristöystävällistä kuluttamista, kuten asunnon vuokraa, junalippuja, ruokaa ja polkupyöriä.

Kulutuksen verottamisen vaikutukset yhteiskunnan tulonjakoon ovat selvät. Köyhemmät käyttävät suuremman osan tuloistaan kulutukseen, joten veroa kerätään suhteellisesti eniten juuri heiltä. Arvonlisävero on myös kaikille tulotasosta riippumatta sama, joten se kirpaisee suurituloisia suhteellisesti vähemmän, kuin pienituloisia. En ole nähnyt keskustelua siitä, kuinka tulonsiirtojen varassa eläville ihmisille korvataan välillisten verojen korottamisen aiheuttama tulojen heikkeneminen.

Tarve suomalaisen verotuksen uudistamiseen on suuri, mutta Hetemäen ryhmän esitys ei ratkaise ongelmia vaan pahimmillaan lisää niitä. Ylipäätään yhteiskunnassa pitäisi siirtyä erilaiseen verotus-paradigmaan. Nyt verotus nähdään kilpakenttänä, jolle eri intressiryhmät lähettävät lobbareitaan taistelemaan sen puolesta, että heidät vapautettaisiin veroista ja verot siirrettäisiin muiden maksettaviksi. Ilmiö näkyy myös keskustelussa Hetemäen työryhmän ehdotuksesta. Televisiohaastatteluissa mielipiteitä kysytään intressiryhmien edustajilta. Jotka saavat, ovat tyytyväisiä. Jotka menettävät, moittivat esitystä.

Tästä verotuksen kilpailuparadigmasta tulisi siirtyä konsensusparadigmaan. Se perustuu ajatukseen, että kaikki hyötyvät verotuksesta, joten kaikkien tulee osallistua verojen maksuun. Verotuksessa vältetään verohelpotuksia ja muita vippaskonsteja, joilla jotkut ryhmät voisivat sälyttää verotaakkaa toisten harteille. Konsensusparadigmaa varten tulisi luoda verotusjärjestelmä, joka on universaali, oikeudenmukainen, kannustava, tuottava ja elegantti.

Anssi Häkkinen käsittelee Globaalisosialidemokraattien blogissa verotusta ja funktionaalista tulonjakoa hyvin kattavasti. Kannattaa tsekata!

Vallan pysäyttämätön siirtyminen Aasiaan

The New Asian Hemisphere avaa taidokkaasti Aasian nousun aiheuttamaa maailmanjärjestyksen muutosta. Mutta sen antama kuva demokratian tulevaisuudesta on huolestuttava


Ennusmerkit ovat olleet selkeästi nähtävillä jo pitkään. Aasialaiset maat vahvistavat asemiaan joka suhteessa; taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että valtaa siirtyy vanhoista suurvalloista Aasiaan.

Nousua johtavat Kiina ja Intia, mutta myös Kaakkois-Aasian Asean-maat ja Itä-Aasian teollistuneet valtiot ovat saaneet kansainvälisestä menestyksestä osansa. Eurooppa ja Yhdysvallat eivät voi enää sopia maailman asioista keskenään, vaan pikemminkin löytävät itsensä tilanteesta, jossa ne joutuvat kilpailemaan keskenään Aasian huomiosta.

Nousu on monien tekijöiden summa

Kishore Mahbubani avaa kirjassaan syitä, jotka ovat Aasian nousun takana. Yksi syy on silkka väestön volyymi. Suureen määrään ihmisiä mahtuu paljon lahjakkuutta ja Aasian maat, erityisesti Intia, ovat panostaneet koulutukseen. Koulutus on yksi väline, jonka avulla Aasian maat päämäärätietoisesti tavoittelevat menestystä ja vaikutusvaltaa.

Vaikka kuvaus Aasian noususta on asiantuntevasti kirjoitettu, nousee teoksen merkittävimmäksi anniksi sen avaama näköala aasialaiseen ajattelutapaan. Kirjailija on työskennellyt aiemmin Singaporen pysyvänä edustajana YK:ssa. Hänen maailmankuvaansa tiivistyy aasialaisten tapa hahmottaa nykyistä maailmanjärjestystä.

Mahbubanin pääviesti on Aasian optimistisuus. Hän osoittaa, kuinka muutaman vuosisadan kestänyt eurosentrinen häiriö maailmanhistoriassa on päättymässä ja globaalin mahdin painopiste palaa jälleen Aasiaan. Aasialaiset ovat hyvin tietoisia tästä, mutta he eivät tyydy vain odottamaan menestystä. Mahbubani neuvoo kirjassaan Aasiaa siinä, kuinka se varmistaa paikkansa maailman tärkeimpänä mantereena.

Nämä neuvot ovat erittäin tärkeitä myös länsimaalaisille kansainvälisen politiikan seuraajille. Ne paljastavat millainen Aasian suurstrategia tulevina vuosikymmeninä ja -satoina mahdollisesti tulee olemaan.

Aasia näyttäytyy uhkana

Mahbubani moittii länsimaita siitä, että ne turhaan pelkäävät Aasian nousua. Hän on aivan oikeassa siinä, että ekonomistinen panostaminen taloudelliseen kasvuun on tehokkaasti vähentänyt sotilaallisia konflikteja Aasiassa. Aseiden vaikeneminen eittämättä tuo maailmaan vakautta, muttei välttämättä demokratiaa.

Vähäinen sitoutuminen demokratiaan ja avoimuuteen antaakin kansanvallan ystävälle erittäin painavia syitä olla huolissaan Aasian noususta. Kirjailija asettaa henkilökohtaisen vapauden arvona vähäpätöisemmäksi, kuin materialistisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden. Tällainen ajattelutapa näkyy erittäin selkeästi hänen kotimaassaan Singaporessa, joka on yksi maailman vauraimmista maista, mutta myös People´s Action Partyn yksinvaltaisesti johtama poliisivaltio.

Singaporen esimerkki osoittaa, ettei taloudellinen kehitys välttämättä johda vapauteen ja demokratiaan. Kiina jäljittelee samaa mallia, jossa se panostaa talouskasvuun mutta pitää poliittisen vallan tiukasti kommunistisen puolueen käsissä. Kritisoinnin sijaan Mahbubani kehuu Kiinaa ja puhuu sen yhteydessä suhteellisesta vapaudesta. Se tarkoittaa kansalaisen vapautta valita työpaikkansa, muttei poliittisia johtajiaan. Pahimmillaan Aasiassa toteutuu kapitalismi ilman yksilöä ja yksilönvapauksia.

Mahbubanin ilmaisu on selkeää ja siinä tuntuu kokemuksen ja sivistyksen tuoma kosmopoliittisuus. Tekstinä sen lukeminen on miellyttävää. Mahbubanille on kuitenkin toivottava vastapuheenvuoroja kansanvallan kannattajien leiristä tai maailmanjärjestyksen tulevaisuus voi olla demokratian kannalta synkkä.

Teksti on julkaistu Sonkin Debatti-lehdessä

Käänteinen asuntolaina ja luokkayhteiskunta

Käänteisessä asuntolainassa on kyse siitä, että asunnon omistaja myy asuntonsa pankille, mutta saa jäädä asumaan siihen. Pankki maksaa asukkaalle kuukausittaista ”lisäeläkettä” korvaukseksi asunnosta. Jos asunnon myyjä kuolee ennen kuin koko asunnon hinta on maksettu, siirtyy loppu asunnon arvo perillisille. Voi käydä myös toisinpäin, eli että asunnon myyjä elää pidempään, kuin pankki on sitoutunut maksamaan hänelle asunnostaan.

Finanssialan keskusliitto on esittänyt ja valtiovarainministeriö valmistelee lainmuutosta, joka sallisi käänteisten asuntolainojen tekemisen elinikäisinä. Pankkien lisäksi vakuutusyhtiöt voisivat tehdä tällaisia sopimuksia, mutta ne maksaisivat sovittua summaa asunnon myyjän koko lopun eliniän ajan. Kuoleman jälkeen perillisille ei jää mitään, vaan asunto siirtyy vakuutusyhtiölle.

Kyse on makaaberista vedonlyönnistä. Jos asunnon myyjä kuolee aikaisin, vakuutusyhtiö voittaa enemmän. Jos hän elää kauemmin, vakuutusyhtiö voittaa vähemmän. Joissain tapauksissa asunnon myyjä saattaa elää niin kauan, että rahallisesti laskettuna hän jää voitolle. Yhtä kaikki perilliset jäävät joka tapauksessa häviölle. He eivät saa mitään.

Vakuutusyhtiöt odottavat elinikäisestä käänteisestä asuntolainasta suurta liiketoimintaa ja lisätuottoja. Jos unohdetaan kuolemalla vedonlyömisen eettiset ongelmat, käänteinen asuntolaina on huolestuttava myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta. Kohtuullinen palkkataso on mahdollistanut yritysten voittojen jakamisen omistajien lisäksi myös työntekijöille ja monilla on ollut varaa ostaa oma asunto.

Pääoma on näin jakautunut tuotantovälineiden omistajilta myös laajemmalle yhteiskuntaan. Käänteinen asuntolaina palauttaa varallisuuden takaisin harvojen käsiin, pankeille ja vakuutusyhtiöille. Luokkayhteiskunnan – ihmisten jakautumisen niihin jotka omistavat ja niihin jotka eivät – purkamisen näkökulmasta tämä on askel taaksepäin. Yksi sukupolvi voi siirtää merkittävän määrän varallisuutta rahoituslaitoksille ja seuraava sukupolvi joutuu hakemaan uudet asuntolainat ostaakseen asunnot takaisin. Ja mistä asuntolainat haetaan – pankeista. Kas kas.

Työnjaosta ja vieraantumisesta, osa 1

Työnjako luo taloudellista tehokkuutta. Eri ihmisillä on erilaiset taidot ja vahvuudet. Kun jokainen keskittyy tekemään asioita, joita osaa parhaiten ja vaihtaa työnsä hedelmät muiden ihmisten kanssa, yhteiskunnan talous tehostuu ja sen jäsenten hyvinvointi kasvaa. Kaikkien ei tarvitse kaivaa ojia, joku voi valmistaa ojankaivajille lapioita.

Modernissa yhteiskunnassa ihmisiä on paljon ja heillä on laajat mahdollisuudet käydä kauppaa keskenään. Tämä antaa oivat mahdollisuudet paitsi työnjaon tuomaan taloudelliseen tehokkuuteen, myös itsensä kehittämiseen ja omista vahvuuksista nauttimiseen. Kaupankäynnin molempia osapuolia hyödyttävä luonne on oleellinen osa modernin ideaa. Toisin kuin merkantilistisessa talousajattelussa, kaupankäyntiä ei modernissa ajattelussa tarvitse nähdä nollasummapelinä.

Työnjaon erikoistumista tulisikin pyrkiä lisäämään tietoisella ja päämäärähakuisella talouspolitiikalla sekä kansantalouksien sisällä, että niiden välillä. Tehokas keino tähän on hintamekanismi. Tilanteessa, jossa mitään elinkeinoja ei tueta toisten kustannuksella ja kaikki voivat vapaasti valita ammattinsa, ihmiset asettuvat luonnostaan heille sopiviin töihin.

Käytännössä työnjaon kehittäminen voisi valtion sisällä tarkoittaa sitä, että työntekijän ei tarvitsisi päivätyönsä lisäksi käyttää aikaa ja vaivaa esimerkiksi kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon ja siivoamiseen, vaan hänellä olisi mahdollisuus ostaa nämä palvelut eloisalta ja työllistävältä palvelusektorilta.

Hintamekanismi ja vapaakauppasopimukset lisäisivät työnjakoa myös valtioiden välillä. Globaalissa kilpailussa menestyvät valtiot, jotka ovat valmiita adaptoitumaan uusiin tilanteisiin, eivätkä pidä väkisin kiinni heikosti menestyvistä elinkeinoista. Esimerkiksi Suomi tukee maatalouttaan miljardeilla vuosittain, vaikka huomattavasti suurempi hyvinvointi saataisiin aikaan sijoittamalla nämä rahat tuottavampaan toimintaan ja sallimalla elintarvikkeiden laajempi tuonti ulkomailta. Kuten ihmisyksilöillä on erilaisia taitoja, myös valtioilla on erilaisia suhteellisia ja absoluuttisia etuja eri hyödykkeiden valmistamiseen.

Taloudellisen tehokkuuden parantaminen on laajasti hyväksytty tavoite, sillä se tarkoittaa suurempaa hyvinvointia pienemmällä resurssien kulutuksella ja työnteolla. Ajatus, että työt on tehtävä huonosti, suurella vaivalla ja resursseja tuhlaillen on järjetön. Silti usein ihmisten arkisissa mielipiteissä esiintyy merkantilistisen ajattelun jäänteitä siitä, kuinka tärkeää on että tietyt asiat tehdään itse; kuka tämä ”itse” sitten onkaan, yksilö, oma maakunta tai valtio.

Ihmistä ei kuitenkaan tule nähdä vain ja ainoastaan taloudellisena oliona, jonka arvo voidaan redusoida hänen työnsä tuottavuuteen. Työnjako ei saa johtaa vieraantumiseen. Kaupankäyntiä ei pidä nähdä itsetarkoituksena, vaan keinona hyvinvointiin ja tarpeiden tyydytykseen. Taloudellinen tehokkuus antaa mahdollisuuden kulutukseen, mutta kuluttaminen voi orjuuttaa ihmisen aivan samoin kuin tuotanto. Palaan näihin teemoihin seuraavassa kirjoituksessa.