Nähdäkseni suurinta valtaa Suomessa käyttää kuitenkin valtiovarainministeriöpuolue. Enkä tarkoita tällä sitä puoluetta, joka kulloinkin pitää valtionvarainministeriössä valtaa, vaan kyseisen ministeriön virkamiesjohdosta ja sille myötämielisistä tutkijoista koostuvaa epävirallista joukkoa, joka pystyy hämmästyttävän tehokkaasti sanelemaan suomalaisen talouspoliittisen keskustelun asialistan.
Olen muutaman kerran ollut kuuntelemassa VM:n esitelmän Suomen taloudellisesta tilanteesta ja viesti on aina sama: Julkisia menoja täytyy vähentää. Menoja täytyy leikata silloin kun taloudella menee hyvin ja silloin kun taloudella menee huonosti. Sekä talouden nousu-, että laskukaudella täytyy leikata. Leikata täytyy myös, jos talouden kokonaiskysyntä on korkealla tai matalalla, tai jos työttömyys on kasvamassa tai vähentymässä.
Yleensä poliittiset puolueet pyrkivät verkostoitumaan erilaisten instanssien, kuten viranomaisten, järjestöjen, ministeriöiden ja median suuntaan ja saamaan omia arvojaan läpi niihin. Valtiovarainministeriöpuolue (VVMP) taas tekee toisin päin: Se järjestää koulutuksia puolueille ja kertoo niille ideologisesta taustasta ja väristä riippumatta, että täytyy leikata. Puolueiden tehtäväksi VVMP taas jättää leikkausten selittämisen äänestäjille, jotka yleensä vastustavat leikkauksia.
Viestinsä markkinoinnin VVMP osaa. Olin viimeksi torstaina kuulemassa ministeriön madonluvut eduskunnassa pidetyssä aivopesutilaisuudessa, joka oli nimetty budjetti-seminaariksi. Yksi kerrallaan eri luennoitsijat VM:stä ja Suomen Pankista kävivät selittämässä, että julkisia menoja on leikattava. Perustelut hieman vaihtelivat, mutta pääpiirteissään niitä oli kolme: Huoltosuhde, valtionvelka ja inflaatio.
Huoli huoltosuhteesta tarkoittaa sitä, että Suomessa on suuri joukko ikääntyviä ihmisiä suhteessa siihen, kuinka moni uusi työntekijä tulee työmarkkinoille. Siispä jokaisella työssä käyvällä on pian karusti ilmaistuna enemmän vanhuksia elätettävänään, kuin aikaisemmin. Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä.
Valtionvelkaa tunnutaan kammoavan lähinnä intuitiivisesti. Valtio samaistetaan talouskeskustelussa usein kotitalouteen, jonka täytyy pitkällä aikavälillä saada tulonsa ja menonsa tasapainoon. Tällainen rinnastus on kuitenkin huono, sillä valtio ei ole vain rahan käyttäjä, vaan myös sen liikeellelaskija. Vero- tai mitkään muutkaan tulot eivät aseta rajoituksia valtion kulutukselle, vaan rajoitukset ovat poliittisia. Esimerkiksi Kreikan maksuvaikeudet eivät johdu suoranaisesti korkeasta valtionvelasta, vaan siitä, että Kreikka joutuu keräämään rahoituksensa markkinoilta ja ne vaativat Kreikan valtiolta kohtuutonta korkoa lainoistaan. Japanin velan suhde bruttokansantuotteeseen on huomattavasti suurempi kuin Kreikan (noin 250 % kun Kreikan on 160 %), mutta Japanin valtio pystyy edelleen lainaamaan tarvitsemansa rahat markkinoilta käytännössä nollakorolla.
Inflaation hillitseminen, tai hintavakauden säilyttäminen, kuten asian markkinointinimi kuuluu, tuntuu myös olevan kyseenalaistamaton totuus, jota keskuspankkien on edistettävä. Hintavakaus on toki kannatettava asia, mutta kuinka suhteuttaa se muihin kannatettaviin taloudellisiin päämääriin? Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?
VVMP ei pidä tällaisista ikävistä kysymyksistä. Sen talouspoliittinen eetos on sisäisesti johdonmukaista ja argumentatiivisesti loogista, kunhan se saa itse asettaa tietyt reunaehdot. Tällaisia reunaehtoja ovat esimerkiksi inflaation hillintä ja se, ettei veroja saa nostaa. Näiden reunaehtojen ulkopuolisesta todellisuudesta tulevat kysymykset ovat VVMP:lle kiusallisia.
Kukkona tunkiolla näyttäisi riehuvan roque-valtiosihteeri Raimo Sailas, joka katsoo oikeudekseen laukoa suoraviivaisia kommenttejaan tavoiteltavasta talouspolitiikasta, olipa VM:ssä millainen poliittinen ohjaus hyvänsä. Sailaan linjauksilla on julkisessa keskustelussa samanlainen asema, kuin Björn Wahlroosin kommenteilla; media katsoo asiakseen tehdä niistä uutisia, olivatpa ideat miten älyvapaita hyvänsä. Viimeisimpänä neronleimauksenaan Sailas esitti palkankorotuksiin nollalinjaa, eli tämän hetken inflaation olosuhteissa palkkojen reaalisen ostovoiman alentamista kolmella prosentilla. Samaan aikaan kaveri itse nostaa valtion pussista yli sadan tonnin vuosipalkkaa.
Yleisesti ottaen talouspoliittinen keskustelu Suomessa näyttäisi olevan melko ankeaa ja muutamien itse itsensä asiantuntijoiksi nostaneiden keskustelijoiden käsissä. Vahvasti ideologisesti latautuneetkin puheenvuorot onnistutaan valitettavan usein piilottamaan teknokraattisen asiantuntemusverhon taakse ja puhutaan kansantalouden parhaasta, kun tosiasiassa tavoitellaan oman pankkitilin parasta. Kun rikas pankkiiri suosittelee verojen alentamista media valitettavan harvoin tulee kysyneeksi, onko hänellä tosiaan pyyteettömästi Suomen talouden pelastaminen kirkkaana mielessä, vai sittenkin ketunhäntä kainalossa.
Tässä keskusteluilmapiirissä raikas poikkeus on Raha ja talous- blogi, joka pyrkii katsomaan talouden maailmaan totunnaisen valtavirta-ajattelun ulkopuolelta. Blogin väitteet voivat välillä tuntua hurjilta, mutta ovat hyvin perusteltuja ja selitysvoimaisia. Suosittelen tutustumaan!
4 kommenttia:
Lueskelin taas pitkästä aikaa blogiasi, enkä malttanut olla kommentoimatta, kun liittyi juuri viikonloppuiseen keskusteluun. Pari pointtia:
"Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä."
Onhan se hyödyllistä sosiologisestikin, että ihmisillä on työpaikkoja, mutta jollain ne julkisenkin sektorin palkat tulee kattaa. Se raha saadaan verotuksesta. Julkisen sektorin työpaikkojen lisäys on verotuksen kautta pitkällä aikavälillä pois yksityisen sektorin työpaikoista: ei tällä tavalla huoltosuhdetta ratkaista. Julkisen sektorin työllistäminen on perusteltua, mikäli sillä on keskeinen yhteiskunnallinen funktio, mikä sitten lopulta kasvattaa myös kansantuloa (vaikka epäsuorasti). Mikäli näin ei kuitenkaan ole, ei julkisen sektorin tempputyöllistäminen millään tavalla reaalisesti paranna heikkenevän huoltosuhteen ongelmaa.
Olen samaa mieltä siitä, että työllisyyttä on kasvatettava, mutta avain siihen ei ole verorahoilla työllistäminen, vaan työmarkkinoiden rakenteisiin vaikuttaminen. Flexicurity on oiva esimerkki tällaisesti, oikeasti pitkällä aikavälillä työllisyyttä parantavasta ratkaisusta.
"Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?"
Inflaatiota tuskin onnistutaan hillitsemään niin paljon, että se aiheuttaa alituotantoa (paitsi Japanissa). Moderni valtavirran talousteoria (sekä Keynesiläinen, että uusklassinen koulukunta) on varsin yksimielinen siitä, että inflaation hillitseminen on viisaampi ratkaisu, sillä pitkällä aikavälillä rahapolitiikalla ei voida vaikuttaa työllisyyteen. Lyhyellä aikavälillä taas inflaation ja työllisyystavoitteiden välillä vallitsee ristiriita. Kuitenkaan niissä maissa, joissa työllisyys on asetettu ensisijaiseksi tavoitteeksi, ei työllisyys ole kummoisesti parantunut pitkällä aikavälillä. Sen sijaan inflaatio on räjähtänyt käsiin, kuten teoria ennustaa. Siksi EKP (aivan oikein nykyisen taloustietämyksen mukaan) toimii ensisijaisesti inflaatiota vastaan. En näe tässä mitään sellaista arvokysymystä, että keskuspankkeja tarvitsisi tämän takia politisoida, mikä olisi uhka rahapolitiikan yleiselle uskottavuudelle (ja sitä kautta tehokkuudelle, sillä markkinat reagoivat uskottavuuteen).
Sinänästä ymmärrän myös sen, että VM puhuu leikkausten puolesta mieluummin kuin veronkorotusten, vaikka olenkin siitä eri mieltä. Leikkaukset nimittäin vaikuttavat valtion budjettiin nopeammin ja tehokkaammin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi poliittisesti tai edes kansantaloudellisesti oikea valinta. Mutta olen itsekin pari VM:n synkistelyluentoa kuunnellut ja olen sitä mieltä, että niistä kannattaa pienen filtterin läpi ottaa myös opiksi: meillä oikeasti on julkisen talouden kestävyysvaje, joka on paljon valtion budjettia laajempi: eläkevelka, ympäristövelka, jne. Siitä voi sitten olla montaa mieltä, millä keinoin tilanne ratkaistaan.
T: Toveri Jyväskylästä
Kiitos Erno kommentista ja pahoitteluni, että kesti näin kauan vastata! On hienoa, että olet kiinnostunut talouspoliittisista kysymyksistä. Liian usein hyvien puolella olevat ihmiset jättävät talouspolitiikan porvareille.
Virheellinen käsitys siitä, että julkisen sektorin kulutus, esimerkiksi työntekijöiden palkkojen maksaminen, olisi pakko rahoittaa verovaroin on kuitenkin porvarillista taloustiedettä pahimmillaan. Verotuksella on monia yhteiskunnallisesti tärkeitä funktioita, mutta julkisen sektorin kulutuksen rahoittaminen ei ole yksi niistä.
Rahoituksen sijaan olisi syytä kiinnittää huomiota reaalitalouteen ja siihen, kuinka tehokkaassa käytössä eri tuotannontekijät ovat. Minusta monetaristeilla on paljon selittämistä siinä, kuinka he väittävät talouden toimivan paremmin, jos olennaisen suuri osa työvoimaa sysätään työttömyyteen, verrattuna talouspolitiikkaan jonka päämääränä on täystyöllisyys sekä yksityisen, että julkisen sektorin työllistämänä.
Flexicurityn edistyksellisyydestä en ole vakuuttunut. Joskaan en täysin sen taantumuksellisuudestakaan, ehkä flexicurityssä voi olla ihan hyviäkin puolia.
On totta, että sekä uusklassinen että keynesiläinen talousteoria pitävät inflaation hillintää tärkeänä. Mutta minä kaipaisin uudenlaisia tapoja ajatella tämä asia, sellaista outside the box- talousajattelua. Sillä pelkään, että nämä molemmat teoriat saadaan valjastettua palvelemaan sellaisia ideologisia päämääriä, joiden tavoitteena on valtion roolin yhteiskunnassa vähentäminen antamalla näennäisen tieteelliset reunaehdot valtion kulutukselle.
Samoin VM:n into leikkauksiin veronkorotusten sijaan on nähdäkseni ideologista, eikä teknokraattista. VM:n kauhuskenaariot ovat pitkän aikavälin skenaarioita, joten niihin voitaisiin aivan hyvin vastata myös hitaammilla tasapainottavilla toimilla, kuten veronkorotuksilla. Mutta Sailaan sanoin "Tätä ei haluta tehdä".
Pahoittelut itsenikin puolesta, kun vasta nyt olen tähän vastailemassa.
Kuitenkin miä muita keinoja sie löydät julkisen kulutuksen rahoittamiseen kuin verotuksen? Ekspansiivisen velanoton? Julkiset käyttäjämaksut? Käyttäjämaksut on miusta kyllä paljon oikeistolaisempi tapa rahoittaa julkinen toiminta kuin verotus.
Siinä olen samaa mieltä, että VM:n into leikkauksiin on todellakin ideologista. VM on kuitenkin politiitinen, ei tieteellinen, laitos.
Miuta vähän häirihtee, että sie puhut taloustieteestä itsestään "porvarillisena". En tiedä, onko olemassa vasemmistolaista ja oikeistolaista valtio-oppia, mutta ainakin taloustieteessä riitelevät tulkinnat ja teoriat, eivät aatteet. Se miten niitä teorioita käyttää on asia erikseen, mutta se ei ole enää tieteen piirissä. Ei tiede olisi tiedettä, jos siinä olisi joku arvovastakkainasettelu. Jos taloustiede olisi "porvarillista", niin sehän tarkoittaisi, että tiede tukisi oikeistolaisia näkemyksiä! Tämä ei kuitenkaan, onneksi, pidä paikkaansa.
Ja noista monetaristeista (joita oli 70-luvulla, nykyään on uusklassinen koulukunta) - en ihan ymmärrä siun pointtia. Yleensähän nimenomaan tämä porukka haluisi kaiken työsuojelun mahdollisimman matalaksi (minimipalkat pois, jne.), jotta työllisyys nousisisi mahdollisimman korkeaksi. Vastaavasti palkkataso laskisi. Mie en tätä kuitenkaan kannata, sillä ihminen tarvitsee turvaa epävarmuutta vastaan. Kuitenkin tällaisessa mallisissä työttömyys epäilemättä olisi nykyistä alhaisempi.
Lähetä kommentti