Yritysmyönteinen Lahti

Lahteen tarvitaan enemmän työpaikkoja. Kaikki eivät voi olla töissä julkisella sektorilla, vaan yksityisten yritysten mahdollisuuksia työllistää on parannettava. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: Uusien yritysten perustaminen on tehtävä helpommaksi ja houkuttelevammaksi ja olemassa olevien yritysten työllistämisedellytykset on turvattava.

Yritykset tarvitsevat sekä osaavaa työvoimaa, että ostokykyisiä asiakkaita. Osaaminen täytyy ottaa huomioon kaupungin koulutustarjonnassa. Jos Lahti voi kouluttaa työvoimaa sellaisille aloille, joilla on kysyntää työvoimalle, se vetää yrityksiä alueelle. Kun Lahdessa tarjottava koulutus on työllistävää, opiskelupaikkaansa harkitsevat opiskelijat myös kokevat sen houkuttelevaksi.

Kaupunki voisi myös omalta osaltaan olla vähentämässä yrittäjien kohtaamaa byrokratiaa. Tavoitteeksi on asetettava yhden luukun periaate, jossa yrittäjä voi hoitaa kaiken viranomaisasiointinsa samassa palvelupisteessä. Sujuvalla asioinnilla myös helpotetaan vastuullisen yrittäjän lakisääteisten velvollisuuksien hoitamista.

Lahden kaupungin päätöksillä on usein suoria tai epäsuoria vaikutuksia alueen yritysten toimintaedellytyksiin. Kaikkien kaupungin päätöksentekoelinten tulisi pitää kirkkaana mielessä, että kuntalaisten palvelemiseen kuuluu alueen yritysten kannustaminen luomaan lahtelaisille työpaikkoja.

Yritysmyönteisyyttä ei pidä tulkita niin, että se tarkoittaisi hehtaarihallien kaavoittamista kaupan suuryksiköille, tai halpatyövoiman tarjoamista yrityksille. Nimenomaan suuria yrityksiä ei tule päästää tallomaan pieniä yksityis- tai yksinyrittäjiä. Isot marketit eivät lisää työpaikkoja, vaan vähentävät niitä.

Kun yritykset maksavat asiallisia palkkoja, ne varmistavat tuotteilleen ja palveluilleen myös maksukykyisen asiakaskunnan. Lahti on siinä edullisessa asemassa, että sen yritykset voivat hyödyntää myös itärajan takana asuvia, potentiaalisia asiakkaita. Tehokas elinkeinopolitiikka täydentää kotimaista kulutuskysyntää ulkomaisella, erityisesti venäläisten kuluttajien kysynnällä.

Lahdessa on huomattavan vähän valtion työpaikkoja verrattuna muihin kaupunkeihin, mistä Lahden työllisyys kärsii. Tämän haitan kompensoimiseksi on kaikkien kaupungin toimielinten ja valtuustoryhmien tehtävä yhdessä töitä yritysten kasvamisen ja työllistämisen edistämiseksi.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 18.9.2012

Republikaanit ovat vaarallisia

Lupaavasta nimestään Why some politicians are more dangerous than others huolimatta James Gilliganin teos ei ole oppikirja siitä, kuinka sinusta tulee vaarallinen poliitikko. Sen sijaan Gilligan vertailee Yhdysvaltojen henkirikos- ja itsemurhalukuja siihen, kumman suuren puolueen presidentti istuu Valkoisessa talossa. Korrelaatio on selkeä: Henkirikokset ja itsemurhat lisääntyvät aina republikaanipresidentin aikana ja vastaavasti laskevat, kun vallassa on demokraatti.

Kirjoittaja hämmästelee itsekin sitä, kuinka selvästi väkivaltaiset kuolemat Yhdysvalloissa lisääntyvät republikaanien ja vähenevät demokraattien aikana. Hän kertoo olevansa psykiatrian professorina kiinnostunut psykologiasta, eikä politiikasta. Uskoo ken tahtoo, kirjalla on hyvin vahva propaganda-arvo. Gilliganin todistusaineisto on joka tapauksessa vakuuttavaa. Väkivaltaisten kuolemien määrän kuvaaja on kuin vuoristoja ja laaksoja. Ja kaikki nousut sattuvat republikaanien valtakaudella, kaikki laskut demokraattien.

Talouskasvua, sekä lakia ja järjestystä painottava republikaaninen puolue näyttäisi siis käytännössä saavan aikaan vain talouslamoja, jotka aiheuttavat työttömyyttä, syrjäytymistä, väkivaltarikollisuutta ja itsemurhia. Kas kas. Luvut eivät myöskään anna uskottavuutta republikaanien ”tough on crime” – ajattelulle. Vuonna 1975 Yhdysvalloissa oli noin 100 vankia 100 000 asukasta kohden ja maassa tehtiin 8,3 murhaa 100 000 asukasta kohden. Vuoteen 1996 mennessä vankien määrä oli nelinkertaistunut ja 100 000 asukasta kohden vankeja oli yli 400. Montako murhaa tuona vuonna tapahtui 100 000 asukasta kohden? Tasan samat 8,3.

Vuodesta 1900 vuoteen 1912 Yhdysvaltoja hallitsi republikaanipresidentti ja väkivaltaisten kuolemien määrä nousi 15,6:sta 100 000 asukasta kohti lukuun 21,9. Woodrow Wilson pudotti luvun 17,4:än, kunnes republikaanit Harding, Coolidge ja Hoover saivat taas nostettua luvun ennätyksellisen korkealle 26,5:en.

Franklin Roosevelt aloitti vuonna 1933 paitsi kaksikymmentä vuotta kestäneen demokraattipresidenttien kauden, myös 36 vuotta kestäneen ajan, jolloin murhien ja itsemurhien määrä pysyi jatkuvasti alle vuosisadan keskiarvon. Vasta kun republikaanien ”etelän strategia” vuodesta 1968 käänsi 11 osavaltiota demokraattisista republikaanisiksi, pystyi Nixon nousemaan valtaan ja palauttamaan väkivaltaisten kuolemien tason Yhdysvalloissa epideemiselle tasolle.

Politiikka voi joskus vaikuttaa kilpaurheilulta, pelkiltä vaaleilta, joissa joko voitetaan tai hävitään. Gilliganin kirja muistuttaa – karmaisevallakin tavalla – että yhteiskunnallinen päätöksenteko kuitenkin vaikuttaa konkreettisella tavalla ihan oikeiden ihmisten elämään. Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka näyttäisi vahvojen tilastollisten korrelaatioiden perusteella johtavan väkivaltaiseen ja kurjistuvaan yhteiskuntaan. Suomalaisten koalitiohallitusten vaikutukset yhteiskuntaan eivät varmaankaan ole yhtä selkeitä kuin amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän presidenttien, mutta olisi mielenkiintoista nähdä tilastollista analyysia siitä, millaista tuhoa porvarihallitukset ovat tehneet suomalaisen yhteiskunnan koherenssille.

Teksti on julkaistu Debatissa 4.9.2012

Kirja-arvio, Salman Rushdie: Firenzen lumoojatar

Aikomukseni oli lytätä Rushdien kirja,
 mutta se osoittautui hyväksi

Salman Rushdie yhdistelee tarinankerronnassaan itää ja länttä. Sekoituksesta tulee kiehtova veijaritarina, joka tarjoaa hienoa verbaliikkaa, kaihoisaa romantiikkaa, arvoituksellisia persoonallisuuksia ja myytillistä magiaa. Tarina koskettelee historiallisia tapahtumia ja henkilöitä, mutta keskittyy silti omaan kulkuunsa. Kirjoittaja kuvaa tapahtumia epätavanomaisella ja omintakeisen lumoavalla tavallaan, oli kyse sitten oikeudenkäynnistä, taistelukentästä tai ryhmäseksistä.

Seikkailut kulkevat Italian kaupunkivaltioista Ottomaanien valtakunnan, Lähi-Idän ja Persian kautta Intiaan ja lopulta jopa Uuteen Maailmaan, Mundus Novukseen asti. Ajallisesti tarinan ydin pysyy muutamissa viikoissa, jotka Mogor dell´Amore viettää keisari Akbarin kanssa keskustellen, mutta kerrotut tarinat kulkevat läpi sukupolvien kohtaloiden. Kirjailija pitää eri aikakausien tarinat taitavasti käsissään ja kutoo ne yhteen suureksi kertomukseksi, sortumatta kronologisiin kikkailuihin.

Rushdie pukee suuren osan kirjassa esittämistään ajatuksista keisari Akbarin – nimi tarkoittaa suurta – pohdinnoiksi. Keisari kysyy itseltään muun muassa klassisen kysymyksen, tuleeko hallitsijan noudattaa toiminnassaan moraalisia periaatteita, mutta päätyy vastaukseen, että hallitsija itse määrää moraalin, joten mikään hänen tekonsa ei voi olla väärä. Rushdie tunnetaan islamia kritisoivista pohdinnoistaan saamastaan kuolemantuomiosta, eikä hän päästä uskontoja helpolla uusimmassakaan teoksessa. Keisari Akbar yhdistelee piirteitä eri uskonnoista ja maailmankatsomuksista, mutta tunnustaa lopulta vain yhden Jumalan: itsensä.

Symboliikka on ilmeinen. Tältä osin keisari on maallistunut nykyihminen. Rushdien pohdinnat pohjautuvat dikotomioihin, joiden välistä keisari usein löytää itsensä: moraali ja machiavellismi, kohtalo ja valinnanvapaus, moderni ja esimoderni. Kysymykset nivoutuvat luontevasti kirjan tapahtumiin, eivätkä vähennä kerronnan ryhdikkyyttä.

Linkki kirjan esittelyyn kustantajan sivuilla

Soininvaara on oikeassa – ja väärässä

Kotitöiden ulkoistaminen lisäisi
taloudellista tehokkuutta

Vihreiden kansanedustaja ja yhden miehen think tank Osmo Soininvaara esittelee ajatuksiaan talouskasvusta ja työnteosta päivän Hesarin yliössä otsikolla Verotus on kytkettävä irti työnteosta. Soininvaaralla on oikein kannatettavia ja järkeviä ajatuksia, mutta kaikkia hänen ideoitaan en voi allekirjoittaa.

Pääajatus Soininvaaralla on, että verotuksen irrottaminen työnteosta varmistaisi valtion verotulot, kun ihmiset lyhentävät työaikaansa. Työajan lyhentäminen on perusteltua, koska korkealla tulotasolla vapaa-aika lisää elämän hyvinvointia enemmän, kuin lisätulot. Työn verotuksesta siirrytään luonnonvarojen käytön verottamiseen.

Tämä visio perustuu premisseihin siitä, että Maapallon kestokyky asettaa rajat talouskasvulle ja että länsimaat ovat jo riittävän rikkaita, eikä niiden ole tarvetta enää juurikaan kasvattaa kansalaistensa elintasoa. Ensimmäisestä premissistä olen aivan samaa mieltä. Globaalilla tasolla koko talousjärjestelmä on ripeästi suunniteltava uudestaan sellaiseksi, ettei se aiheuta liikaa päästöjä, kuluta liikaa luonnonvaroja, tuhoa luonnon monimuotoisuutta ja niin edelleen.

Verotuksen painopisteen siirtäminen työnteosta luonnonvarojen kulutukseen muuttaisi kuluttajan saatavilla olevien tuotteiden suhteellisia hintoja. Sellaiset tuotteet, joiden hinta muodostuu työstä, tulisivat suhteellisesti halvemmiksi ja sellaiset, joiden hinta koostuu materiaalista, kalliimmaksi. Kuten Soininvaara kirjoittaa ”Kertakäyttökrääsän suhteellinen hinta nousisi, ja laatutuotteiden sekä palvelujen hinta laskisi”.

Yhteiskunta antaa verotuksella signaalin siitä, millainen taloudellinen toiminta on suositeltavaa. Markkinataloudessa kuluttaja on kuningas, muttei aina kovin valistunut kuningas. Liian usein kuluttaja vaihtaa viihde-elektroniikkansa uuteen, vaikka vanhakin olisi vielä ehjä. Ja liian usein kuluttaja ostaa uuden laukun, vaikkei keksi entisillekään säilytyspaikkaa.

Sen sijaan Soininvaara menee metsään, kun hän rinnastaa talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen toisiinsa. Hänen mielestään teollisuusmaiden tulisi paitsi suunnata talouskasvuaan vähemmän luonnonvaroja kuluttavaan suuntaan, myös hidastaa talouskasvuaan. Jälkimmäisestä olen eri mieltä. Ja tämä on yksi suurimpia tekijöitä, jota vieroksun vihreiden talousajattelussa.

Teollisuusmaat ovat rikkaita, mutta kaikki niiden kansalaiset eivät ole. Vihreiden talousajattelu sopii hyvin henkilölle, jonka palkka alkaa viitosella ja asuntolaina on maksettu. Mutta monet ovat yksinkertaisesti niin vähävaraisia, ettei heidän kulutuksessaan ole oikeastaan mitään, mistä vähentää. Nämä ihmiset eivät selviä laskuistaan ja he tarvitsevat jatkuvaa talouskasvua ja sen muassaan tuomia palkankorotuksia ja sosiaaliturvan parannuksia.

Tärkeämpää kuin irrottaa verotus työnteosta on irrottaa talouskasvu ja hyvinvoinnin kasvu luonnonvarojen kulutuksen ja hiilijalanjäljen kasvusta. Tämä on mahdollista, jos talouskasvu syntyy kasvavien tuotantopanosten sijaan työnjaon erikoistumisesta. Soininvaarakin toteaa tekstissään, että ”Viime vuosikymmeninä luonnonvarojen kulutus on kasvanut talouskasvua hitaammin”.

Kun työpaikoilla tehtävää työaikaa lyhennetään, on mielekästä myös vähentää kotona tehtävää työtä. Kotitöiden ulkoistaminen enenevässä määrin palvelusektorille luo työpaikkoja, lisää työnjaon erikoistumista, parantaa tuottavuutta ja lisää valtion verotuloja. Lisäksi se parantaa sekä suuri-, että pienituloisten elämänlaatua ympäristöystävällisellä tavalla.

Verotuksen painopisteen siirtäminen työn verotuksesta luonnonvarojen kulutuksen suuntaan on perusteltua. Ei pidä kuitenkaan kapsahtaa porvarivihreiden ansaan ja unohtaa verotuksen sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistavaa puolta. Verotuksen tarkoitus ei vain ole hankkia rahaa valtion kassaan, vaan myös tasata tuloeroja. Kulutusta on vaikea verottaa progressiivisesti. Luonnonvarojen kulutuksen verottaminen on myös erotettava yleisen kulutuksen, kuten palveluiden, verottamisesta.

Jotta globaali talous saadaan uudistettua sellaiseksi, että ihmisten taloudellinen toiminta on Maapallon kestokyvyn puitteissa, on mukaan otettava kaikki ihmiset. Talouskasvun lopettamisen maalailu ei houkuttele mukaan niitä ihmisiä, joiden taloudellinen tilanne on jo nykyisillä tuloilla ja menoilla tukala. Ekologisen tuhon estämisen ensimmäisen lähtökohdan on oltava sosiaalinen oikeudenmukaisuus.


Olen aikaisemmin pohdiskellut samoja teemoja otsikolla Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Soininvaaran vieraskynä-teksti on luettavissa tästä linkistä. (Vaatii HS digilehden käyttäjätunnuksen)

Esinahka on perusoikeus

Vaadin Etelä-Suomen Sanomissa lapsille oikeutta
ruumiilliseen koskemattomuuteen ja uskonnonvapauteen

Julkisuudessa on käyty keskustelua siitä, kuinka lasten ei-lääketieteellisiin ympärileikkauksiin tulisi suhtautua. Tällä hetkellä tilanne on Suomessa epäselvä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) on esittänyt poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen sallimista erillislailla.

Lääketieteellisistä syistä ympärileikkaaminen on hyväksyttävää. Muista syistä johtuva ympärileikkaaminen sitä vastoin on yksilön perusoikeuksien vakava loukkaus, eikä sivistyneen yhteiskunnan tule sellaista sallia.

Poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkaamista perustellaan uskonnollisilla, kulttuurisilla ja traditionaalisilla syillä. Ruumiillinen koskemattomuus ja jokaisen oikeus päättää itse omasta vartalostaan on kuitenkin perusoikeus, jota ei voida rikkoa vetoamalla em. syihin.

Harkintakykyisen aikuisen on voitava harjoittaa uskontoa ja tahtoessaan suorittaa valitsemansa uskontokunnan jäsenyyden riitit. Lapselle ei kuitenkaan pidä tehdä pysyvää ja peruuttamatonta ruumiillista vammaa hänen vanhempiensa uskonnollisen vakaumuksen vuoksi.

Poikien ympärileikkaus ei aiheuta yhtä totaalista tuhoa, kuin tyttöjen ympärileikkauksen - tai sukupuolielinten silpomisen - äärimmäiset muodot aiheuttavat. Periaatteellisella tasolla kyse on kuitenkin yhtä vakavasta ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksesta.

Onkin sukupuolista syrjintää suhtautua poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen sallivammin, kuin tyttöjen. Tyttöjen ympärileikkauksen vakavuusasteet vaihtelevat lähes symbolisesta pistosta kaikkien ulkoisten sukupuolielinten poistamiseen. Poikien ympärileikkauksessa poikkeuksetta poistetaan erogeenistä kudosta.

Sekä tyttöjen että poikien ympärileikkaukset ovat tuomittavia.

Poikien ei-lääketieteelliset ympärileikkaukset sallivan lain sijaan Suomeen tulee säätää laki, joka yksiselitteisesti kriminalisoi alaikäisille tehtävät ympärileikkaukset, sukupuolesta riippumatta. Näin suomalainen yhteiskunta osoittaisi rohkeutensa puolustaa tasa-arvoa ja yksilön vapautta päättää itsenäisesti omasta vakaumuksestaan ja omasta vartalostaan.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Etel-Suomen Sanomissa 20.6.2012

Uskonnonvapaus ja ympärileikkaus

On helppo nähdä malka toisen silmässä, vai miten sitä sanotaankaan. Suomessa mielellään kauhistellaan islamilaisten maiden äärimmäisiä uskonnollisia käytäntöjä, kuten burkhia, tai naureskellaan amerikkalaisten fundamentalistikristittyjen käsityksille kreationismista.

Suomessa vallitsee muodollisesti uskonvapaus: jokainen kansalainen saa uskoa tai olla uskomatta mihin hyvänsä, oman tahtonsa mukaan. Käytännössä tämä jalo periaate kuitenkin toteutuu miten kuten. Uskonnonopetuksen pitäisi olla tunnustuksetonta, mutta kaikkialla näin ei ole. Varsinkin pienillä paikkakunnilla monet uskonnonopettajat ovat itse uskovaisia ja katsovat asiakseen sumeilematta siirtää omat arvonsa oppilailleen.

Toinen tapa, jolla ihmisiä epäsuorasti painostetaan uskontojen pariin on se, että kirkot ovat omineet monet ihmiseloon kuuluvat juhlat ja seremoniat omikseen. Ihmisiä on liitetty pariskunniksi, lapsille on annettu nimiä ja nuorille järjestetty initaatioriittejä iät ja ajat. Eivät ne ole seurakuntien yksinoikeutta. Kuitenkin seurakunnat antavat kirkkonsa vain jäsentensä juhlia varten.

Näitä epäsuoria tapoja häijympi tapa varmistaa jäsenten suuri määrä seurakunnissa on kuitenkin lasten uskonnonvapauden loukkaaminen. Suurin osa suomalaisista kuuluu kirkkoon siksi, että vanhemmat päättävät lastensa puolesta näiden uskonnollisesta vakaumuksesta, kun lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät pysty muodostamaan tai ilmaisemaan omaa tahtoaan. Vuonna 2010 Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 78,2 % suomalaista (vuonna 2009 79,7 %) ja samana vuonna syntyneistä 79,3 % kastettiin Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi (vuonna 2009, 80,7 %).

Uskonnonvapauden on oltava aito vapaus. Aito vapaus valita uskontonsa ja maailmankatsomuksensa voi olla vain yksilöllä, jonka kehitysaste sallii hänen pohtia asiaa ja muodostaa oman näkemyksensä. Sylivauva ei tietenkään tällaiseen pysty. Siksi asiaa ei tulisi päättää lapsen puolesta. Lapsi on oma yksilönsä ja hänelle kuuluu samat vapaudet, kuin muillekin yhteiskunnan jäsenille.

Joitain asioita vanhempien on päätettävä lapsensa puolesta hänen ollessa pieni, mutta elämänkatsomuksesta päättäminen ei ole välttämätöntä. On oikeudenmukaisempaa antaa lapsen olla ilman ylhäältä päätettyä uskontoa, kunnes hän on riittävän kypsä päättääkseen asiasta itse. Nykyisin ihminen voi erota vanhempiensa hänelle päättämästä uskontokunnasta tultuaan täysi-ikäiseksi. Minun mielestäni lainsäädäntö on muutettava niin, että ihminen voi liittyä uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi vasta saavutettuaan täysi-ikäisyyden.

Uskonnonvapaus on yksilöllinen, ei kollektiivinen vapaus. Perhe ei päätä uskonnostaan yhdessä, vaan jokainen sen jäsen päättää omastaan itse. Toisen ihmisen puolesta päättäminen ei ole uskonnonvapautta. Valinnanvapauteen ei kuulu, että yksi ihminen käyttää toisen vapautta. Ei edes siinä tapauksessa, että näiden ihmisten suhde on vanhempi-lapsi-suhde.

SDP:n puoluekokouksessa oli käsiteltävänä muutama aloite, jotka koskivat uskonnonvapautta. Yhdessä esitettiin vihkioikeuden poistamista uskonnollisilta yhdyskunnilta, mutta sitä puoluekokous ei hyväksynyt. Klassinen kirkon ja valtion erottamista esittävä aloite taas sai puoluekokouksen aivan sekaisin, vaikka sekulaarin ja modernin valtion luulisi olevan sosialidemokraateille päivänselvä tavoite.

Erityisen paljon minua harmittaa se, ettei lasten uskonnonvapautta vaativaa aloitetta hyväksytty. Aloitteen idea oli tehdä lasten uskonnonvapaudesta todellinen vapaus tyhjän julistuksen sijasta siten, että uskontokuntaan voisi liittyä vasta 15 vuotta täytettyään. Puoluekokous kuitenkin vesitti aloitteen ja päätti sen sijaan ottaa SDP:n linjaksi laskea ikärajaa erota ja liittyä itsenäisesti uskonnolliseen yhdyskuntaan 16 ikävuoteen, mikä on aivan eri asia.

Äärimmäisen törkeällä tavalla lasten uskonnonvapautta loukataan ympärileikkauksella. Ympärileikkaus tehdään lapselle, joka ei pysty muodostamaan omaa mielipidettään, eikä päättämään uskonnostaan. Ympärileikkauksella lapsen vartaloon jätetään lähtemätön jälki, jolla hänet merkitään vanhempiensa valitseman uskonnollisen yhdyskunnan yhteyteen loppuiäkseen. Ruumiillinen koskemattomuus on ehdoton perusoikeus, jota ympärileikkaus loukkaa räikeästi.

Tyttöjen ympärileikkaus on yleisesti ottaen tuhoisampi yksilön loppuelämän kannalta, kuin poikien, mutta periaatteellisella tasolla molemmat ovat yhtä vakavia loukkauksia yksilön ruumiillista itsemääräämisoikeutta kohtaan. Suomessa on epäselvää, voidaanko poikia ympärileikata uskonnollisista syistä, jos operaation suorittaa lääkäri, vai tulkitaanko teko törkeäksi pahoinpitelyksi.

Suomeen on ehdottomasti säädettävä laki, jolla lasten ympärileikkaamisesta tehdään rikos, lapsen sukupuolesta riippumatta. Ruumiillinen koskemattomuus on luovuttamaton periaate, jota ei voi loukata edes uskonnollisten seremonioiden, kulttuurin tai traditioiden vuoksi. Modernissa valtiossa tämä ymmärretään ja moderni valtio suojelee kansalaistensa perusoikeuksia.

Vappupuhe 2012

Punaisten muistomerkillä Lahden Hennalassa

Hyvät ystävät, hauskaa vappua! Tahtoisin näin vapun kunniaksi sanoa teille muutaman sanan työläisyydestä, politiikasta ja sivistyksestä.

Työläisyydestä

Henkilökohtaisesti vappu on ehdottomasti minun suosikkini vuoden juhlista. Vappuna kevään ja kesän kauneimmat päivät ovat vielä edessäpäin. Vapulla on myös yhteiskunnallinen luonne. Vappuna työtä tekevät ovat kokoontuneet juhlimaan yhdessä ja olleet ylpeitä työläisyydestään.

Vuosikymmenten varrella vihamielinen vastakkainasettelu vappuun liittyen on vähentynyt. Pidän itse ehdottoman myönteisenä sitä, ettei vapun viettoon enää liity sellaista porvarivihaa, kuin aikaisempina aikoina, vaan työtä tekevät juhlivat yhdessä ja ovat ylpeitä omista saavutuksistaan, eivätkä hyökkää muita vastaan.

Vuosisataisen historiansa aikana työväenliikkeen suhtautuminen työhön on aina ollut kahtalainen. Yhtäältä työ on ollut se, mikä on orjuuttanut työtä tekevät ihmiset. Työ on ollut se, minkä pääoman omistaja on tahtonut kiskoa työntekijästä irti, koska ilman työtä tehtaat eivät ole toimineet. Toisaalta työ on ollut se ainoa asia, minkä työläiset ovat omistaneet. Työ on se asia, mistä on oltu ylpeitä, jonka ympärille on rakennettu oma ammattiylpeys ja oma identiteetti.

Näin vappuna on hyvä pohdiskella myös niitä haasteita, jotka työväenliikkeen yhtenäisyys kohtaa. Itse näkisin yhtenä suurena haasteena sen, että vaikka omasta työstä osataankin olla ylpeitä, toisten työtä ei aina muisteta arvostaa. Yhteiskunnan muuttuessa myös työn tekemisen tavat ovat muuttuneet suuresti. Työtä tehdään loputtoman monella eri tavalla ja kaikkia näitä tapoja on syytä arvostaa.

Työtä tekevien on pidettävä huolta yhteisestä edunvalvonnastaan, vaikka työn muuttuminen onkin monipuolistanut työn tekemisen tapoja. Monilla aloilla ongelmana on, että työntekijät samaistuvat liiaksi työnantajaansa. Monet työntekijät kuvittelevat, että kun he uhrautuvat pyyteettömästi työnantajansa puolesta, työnantaja muistaa joskus palkita heidän oikeudenmukaisesti.

Toivottavasti näin käykin, mutta mitään takeita siitä ei ole. Minun mielestäni ei ole realistinen oletus, että työnantaja silkkaa hyvää hyvyyttään luopuu omista voitoistaan työntekijänsä vuoksi, jos ei ole pakko. Tällainen työntekijän ehkä naiivi ajattelutapa johtuu keskiluokkaisuusharhasta. Korkeasti koulutettu ja sisäsiistiä toimistotyötä tekevä työntekijä voi alkaa kuvitella olevansa pääoman omistaja, vaikka hän ansaitsee palkkansa omalla työllään, ei pääomatuloilla.

Vappuna onkin syytä muistaa, ettei työläisyys riipu siitä, tekeekö työtään vasaralla vai läppärillä. Ei ole merkitystä sillä, työskenteleekö tehtaassa vai toimistossa, kuljettaako rekka-autoa vai suunnitteleeko mainosgrafiikkaa. Tärkein asia on se, ansaitseeko ihminen tulonsa pääomaa omistamalla, vai omalla työllään. Ja työtä tekevien edunvalvonnan varmistamiseksi kaikille työtä tekeville on annettava mahdollisuus olla mukana yhteisessä ja yhtenäisessä työväenliikkeessä.

Päivänpolitiikasta

Politiikan kevät on ollut täynnä työtä tekeviä ihmisiä koskettavia asioita. Työministeri Lauri Ihalainen joutui tekemään kovan työn, mutta onnistui edesauttamaan työmarkkinajärjestöjä saavuttamaan sovun työurasopimuksesta. Hallituksen kehysriihen kanssa rinnakkain syntynyt työurasopimus pidentää työuria elinkeinoelämän laskelmien mukaan reilulla vuodella. Tämä tuo tuntuvaa helpotusta myös niin sanottuun julkisen talouden kestävyysvajeeseen.

Kova poliittinen vääntö käytiin myös vakausneuvotteluissa. Ja täytyy sanoa, että tiukkana aatteen miehenä olen erittäin tyytyväinen saavutettuun neuvottelutulokseen. Veroja korotetaan siten, että ne kohdennetaan progressiivisiin veroihin. Solidaarisuusverot kiristävät yli 100 000 euroa vuodessa tienaavien ja yli miljoonan euron perintöjä saavien verotusta. Tämä jos mikä on oikeudenmukaista.

Heti vakausneuvottelujen alkuun käytiin kiista siitä, kuinka suuri julkisen talouden vakautustarve on. Kiista oli ideologinen heti alusta lähtien. Kokoomus arvioi tarkoituksellisesti vakautustarpeen ylisuureksi. Poliittiselle oikeistolle valtion menojen leikkaaminen on itsetarkoituksellinen, ideologinen tavoite, jota he ajavat aivan täysin riippumatta siitä, mikä kulloinenkin taloustilanne sattuu olemaan. Vakautustarpeesta saa pätevältä kuulostavan verukkeen tälle ideologiselle tavoitteelle.

Viiden tuhannen miljoonan euron vakautustarvevaatimus saatiin kuitenkin neuvotteluissa torpattua. Pysyvien vakautustoimien määrä on 2800 miljoonaa, joka painottuu veronkorotuksiin. Suomalaisten käsitykseen oikeudenmukaisuudesta sopii se, että tiukkana taloudellisena aikana kaikki osallistuvat yhteisiin ponnisteluihin.

Molemmat oppositiopuolueet ovat keskittyneet omiin sisäisiin kähinöihinsä ja skandaaleihinsa. Aitojen vaihtoehtojen, jotka rakentavasti haastaisivat hallituksen esitykset, luomiselle ei ole ollut aikaa. Se on harmi, sillä mikään hallitus ei ole niin täydellinen, ettei se tarvitsisi hyvää oppositiota sparraajaksi.

Mikael Jungner on puhunut mandariineista ja sitruunoista pohtiessaan ihmisten erilaisia käyttäytymismalleja. Politiikkaa seuratessani olen huomannut, että poliitikot voi jakaa samaan tapaan karkeasti kahteen kastiin. Jotkut poliitikot ovat aidosti kiinnostuneita maailman muuttamisesta ja tekevät politiikkaa ideat edellä. Heille asiakysymykset ovat tärkeitä.

Toisen kastin poliitikot taas tekevät politiikkaa oma henkilö edellä. Heille on tärkeintä, kuka valitaan minnekin ja mieluiten valituksi tulee kyseinen poliitikko itse. He ovat aina ehdolla kaikkiin tehtäviin. He eivät koskaan missaa kokousta, jossa jaetaan paikkoja. Heille asiat ovat vain retorinen työkalu, joita käytetään sen perustelemiseen, miksi heidät pitäisi valita kulloiseenkin tehtävään.

Sivistyksestä

Hyvät kuulijat, vappu on paitsi työn ja työntekijöiden, myös sivistyksen juhla. Olen hyvin iloinen nähdessäni katukuvassa paljon ylioppilaslakkeja, ammattilakkeja ja opiskelijahaalareita. Sivistys on ollut meille suomalaisille aina tärkeä arvo. Sivistyneisyydellä suomalaiset ovat ottaneet paikkansa maailmassa ja ansainneet muiden kansakuntien arvostuksen.

Sivistys nostaa meidän barbariasta ja taantumuksesta kohti ylevämpiä päämääriä. Ihminen tarvitsee sivistystä kasvaakseen täyteen kukoistukseensa ihmisenä, kuten kukka tarvitsee vettä kasvaakseen. Muodollinen koulutus ja sivistys ovat tärkeitä asioita, mutta viime kädessä tärkeintä on sydämen sivistys. Ilman sitä hienotkin tutkinnot jäävät tyhjiksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä työskennellään sen puolesta, että suomalainen sivistys siirretään tulevillekin sukupolville. Ikävä tosiasia, joka on pidettävä mielessä, on se että Suomessa on 110 000 alle 30-vuotiasta nuorta ilman mitään toisen asteen tutkintoa. Sivistystämme ei pidä antaa päästä rapistumaan. Opetusministeri Jukka Gustafsson onkin tehnyt lujasti töitä parantaakseen nuorten mahdollisuuksia koulutukseen. Toisen asteen koulutuksen saavutettavuutta aiotaan parantaa, koska tällä hetkellä ollaan tilanteessa, että ylimääräisiä koulutuspaikkoja on alueilla, joilla ei ole opiskelijoita. Ja toisaalta alueilla, joilla olisi paljon nuoria, ei ole tarpeeksi koulutuspaikkoja.

On tärkeää antaa nuorille mahdollisuus käydä lukiota tai ammattikoulua kotoaan käsin. Ammatillisen koulutuksen puolella keskeyttämisprosentti on noin 30, kun taas lukiokoulutuksen osalta noin 13. Tämä johtuu osittain siitä, että valtaosa lukiolaisista käy korkeintaan 10 kilometrin päässä lapsuudenkodistaan, kun taas ammatilliseen koulutukseen joudutaan usein lähtemään toiselle paikkakunnalle.

Hyvät ystävät, arvoisat kuulijat!

Pidetään yhdessä huolta sivistyneestä ja työtä tekevästä yhteiskunnastamme. Pidetään huolta toisistamme.

Näillä sanoin tahdon toivottaa teille kaikille hauskaa vappua!

Puhe pidetty Lahden torilla 1.5.2012 auringonpaisteessa

Perustulo ei yksin tuo täystyöllisyyttä

Perustulosta käydyssä keskustelussa työttömyyttä on lähestytty vain työn tarjonnan ongelmana (Ville Niinistö ja Outi Alanko-Kahiluoto HS Vieraskynä 28. 3., Touko Aalto HS Mielipide 31. 3.).

Käsitys, että Suomen työttömyys johtuisi ainoastaan liian joustamattomasta sosiaaliturvasta suhteessa palkkoihin on virheellinen ja tarkoitushakuinen. Työttömyys johtuu myös työn kysynnän puutteesta.

Jos Suomessa on töitä haluavia 200 000 enemmän kuin on työpaikkoja, se tarkoittaa työttömyyttä.

Yhtälö ei muuksi muutu, vaikka työn vastaanottamisesta tehtäisiin perustulon avulla helpompaa. Osa-aikatyön lisääntyminen on vajaatyöllisyyttä, ei täystyöllisyyttä.

Jos työn kysyntää tahdotaan lisätä, on pidettävä huoli siitä, että yritysten tuotteille ja palveluille on kysyntää. Tämä tarkoittaa ostovoimaisia kuluttajia. Ostovoima syntyy siitä, että sekä yksityinen että julkinen sektori maksavat työntekijöilleen riittävän suuria palkkoja.

Perustulo on kannatettava järjestelmä, koska se vahvistaa yksilön autonomiaa. Mutta jos perustulo toteutetaan ilman tehokasta työllisyyspolitiikkaa, joka pitää huolen työpaikkojen luomisesta ja asiallisesta palkkatasosta, jää perustulon lupaus täystyöllisyydestä lunastamatta.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 4.4.2012. Mielipidesivuja ei julkaista verkkolehdessä, mutta digilehdestä teksti löytyy.

Minna Canth vuonna 2012



Nykyinen tasa-arvokeskustelu
tarvitsisi Minna Canthia

1800-luvun loppupuolella elänyt Minna Canth tarttui oman aikansa epäkohtiin pelottomasti ja perinpohjaisesti. Hänen maailmankuvansa perustui rationaalisuuteen ja ihmisten väliseen tasa-arvoisuuteen, joten hän piti erityisesti esillä kahta oman aikansa sorron muotoa: Sitä kuinka omistava luokka sortaa työtätekeviä ja kuinka miessukukunta sortaa naisia.

Jos Minna Canth tulisi vierailemaan nykyaikaamme, hän varmasti ilahtuisi monista edistysaskeleista, joita yhteiskunnassamme on tehty. Naisten ja työläisten asema on parantunut paljon ja voitaneen sanoa, että yhteiskuntamme on ylipäätään inhimillisempi ja jalompi, kuin Canthin aikaan.

Mutten usko, että Canth olisi tyytyväinen yhteiskuntamme tasa-arvoon nykyajassa vieraillessaan. Hän havaitsisi hyvin pian, että luokkayhteiskunta elää ja voi hyvin. Yhteiskuntamme on edelleen jaettu niihin, joilla on ja niihin joilla ei ole. Hän huomaisi varmasti hyvin, kuinka meille on kehittynyt uudestaan 1800-luvulta tuttu aatelisto. Nykyajan aatelisto koostuu huikeita palkkoja ja bonuksia toisilleen jakavista hyvistä veljistä, jotka katsovat etteivät muuta yhteiskuntaa ohjaavat normit ja kohtuus koske heitä.

Erityistä turhautuneisuutta Canth kokisi tutustuessaan sukupuolten välisten suhteiden ja tasa-arvon tilaan. Tulistuvana persoonana hän saattaisi ärähtää: ”Teillä on ollut yli sata vuotta aikaa, miksette ole saaneet mitään aikaan!?” Ja nykyihmisten korvia olisi syytäkin kuumottaa. Miksi yhä edelleen naiset joutuvat kokemaan turvattomuutta arkisessa elämässään? Miksi yhä edelleen niin usein nainen on ensin isänsä ja sitten aviomiehensä omaisuutta?

Canth voisi olla hyvillään siitä, että ihmiset – naisetkin – osaavat nykypäivänä lukea. Koulutusta ja kirjoja on laajasti saatavilla ja lukeneisuutta pidetään arvossaan. Kirjakaupassa vieraillessaan hän tosin hölmistyisi. Hän ei voisi olla panematta merkille, että kirjat on selkeästi, mutta sanattomasti jaoteltu naisten ja miesten kirjoihin. Naisten kirjat ovat erinäköisiä ja käsittelevät eri aiheita, kuin miesten kirjat ja ovat usein naisten kirjoittamiakin.

En tiedä, käytettiinkö Canthin aikaan sanaa segregaatio. Mutta sana tulisi hänelle hyvin tutuksi, eikä ainoastaan kirjakaupassa.

Kirjoja tutkaillessaan Canth kiinnostuisi varmasti naisten päivänä julkaistusta Katja Ketun päätoimittamasta antologiasta Pimppini on valloillaan, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Päätään pudistelleen Canth joutuisi toteamaan, että yli sadan vuoden jälkeenkin sukupuolten väliset suhteet ovat edelleen aivan solmussa.

Riittävää analyysia sukupuolten välisestä konfliktista ei ole tehty. Naiset ja miehet eivät kohtaa rakentavan vuoropuhelun merkeissä, jonka tarkoitus olisi analysoida sukupuolten toisiinsa kohdistamia vallankäytön tapoja ja purkaa niitä. Liian usein yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa molemmat sukupuolet pyrkivät edistämään omia tasa-arvotavoitteitaan toisen osapuolen kustannuksella. Ja niin hyväksikäyttö jatkuu.

Canth voisi kysyä, aiommeko aikuistua lähiaikoina ja siirtyä riitelystä sopimiseen. Vai kirjoitetaanko sadan vuoden päästä taas kirja, jossa todetaan että edelleen naiset ovat seksuaalisen vallankäytön ja väkivallan uhreja, eikä asialle ole tehty mitään?

Kaipaan nykyiseen tasa-arvokeskusteluun Canthin kaltaista rohkeaa periaatteen ihmistä, joka ei kuvia kumartele. Mielestäni suomalaista tasa-arvokeskustelua vaivaa liiallinen nurkkakuntaisuus ja sovinnaisuus. Nurkkakuntaisuudella tarkoitan sitä, että usein oman ryhmän edunvalvonta puetaan tasa-arvoretoriikkaan. Kun itselle ja samaan ryhmään kuuluville tavoitellaan rahaa ja valtaa, puhutaan kauniisti tasa-arvosta.

Toisaalta tasa-arvokeskustelussa on tietyt hyväksytyt dogmit, joiden toistelua pidetään hyväksyttävänä keskusteluna. Uusia avauksia tai kriittisiä analyyseja, joille aito keskustelu voisi pohjautua, on valitettavan vähän. Ja toisaalta puheenvuoroja, joiden tavoite ei ole ajaa tasa-arvoa vaan nostaa puoluetta tai poliitikkoa itseään esille toistelemalla vanhoja fraaseja on liian paljon.

Minna Canth ei istuisi turhissa kokouksissa jaarittelemassa, eikä kirjoittelisi lehtiin sovinnaisuuksia tasa-arvosta! Hän panisi tuulemaan. Hän repisi rikki hyssyttelyn verhon tasa-arvo-ongelmien edestä ja pakottaisi jokaisen haastamaan oman ajattelunsa ja siihen pesiytyneet epätasa-arvon siemenet. Canth käsittäisi, etteivät tasa-arvo ja emansipaatio ole mannaa, jonka satamista taivaalta voi odotella kuin kevätaurinkoa. Tasa-arvo ja emansipaatio vaativat aktiivista työtä, omistautumista, kriittisyyttä ja vaikeita valintoja.

Uutta Minna Canthia odotellessa toivotan optimistista ja emansipatorista tasa-arvon päivää kaikille, sukupuolesta riippumatta!

Pohdiskelin tasa-arvoa myös Minna Canthin päivänä 2009

Arvopohjaista ja realistista ulkopolitiikkaa

”Huomispäivänä kansat on veljet keskenään”, lauletaan vappujuhlissa hoilattavassa työväenlaulussa, Kansainvälisessä. Maailman uutisia seuratessa ennustus tuntuu ylioptimistiselta. Sodat eivät maailmasta ole hävinneet, kuten Venäjän ja Georgian lyhyt sota muistutti. Eurokriisi on venyttänyt eurooppalaisten kansojen veljeyden lähelle murtumispistettä. Syyriassa hallitus tappaa omia kansalaisiaan. Korealaiset ovat yhtä ja samaa kansaa, mutta Soulin ja Pjongjangin suhteita ei voi veljellisiksi kutsua.

Ei näytä siltä, että kansat olisivat veljiä keskenään huomenna, eivätkä ehkä vielä ensi viikollakaan. Mitä on tehtävä?

Kyynikot piirtävät mielellään kuvan maailmanpolitiikasta nollasummapelinä, jossa machiavellistiset valtiot raadollisesti kilpailevat vallasta ja voimavaroista keskenään. Tuossa maailmankuvassa valtio on valtiolle susi ja jokaisen valtion on keskityttävä kansallisten etujensa ajamiseen.

Mutta sosialidemokraattiselle unelmalle paremmasta maailmasta kyynikkojen kylmä maailmankuva on vieras! Sen sijaan meidän on esitettävä vaihtoehtoinen maailmanpolitiikan malli, jossa kansakunnat kohtaavat toisensa tasavertaisessa vuoropuhelussa ja sovittelevat kansalliset etunsa yhteen rauhan, eivätkä sodan keinoin.

Presidentti Martti Ahtisaari on todennut, että ”Emme voi olettaa, että jos meillä on oikeus keskittyä vain näiden kovien ja yksisilmäisten kansallisten etujen ajamiseen, niin joku muu hoitaisi laajemmat maailmanlaajuiset ongelmat”. Globalisaation kutistamassa maailmassamme meillä on aivan yhtäläinen vastuu huolehtia yhteisistä ongelmistamme, kuin muillakin kansakunnilla.

Suomi on ollut ja Suomen on oltava jatkossakin aktiivisesti mukana kaikissa niissä kansainvälisissä organisaatioissa ja instituutioissa, joissa maailmanlaajuisia ongelmia ratkotaan. Presidentti Tarja Halonen on jatkanut tähän: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on arvopohjaista. Keskeisenä lähtökohtana on kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja vahvistaminen. Kansainvälinen oikeus on kaikkien maiden tuki ja turva. Erityisen tärkeätä se on pienemmille maille.”

Naiiviuteen tai sinisilmäisyyteen ei ole varaa hairahtua. Jotta ne maailman valtiot, jotka rikkovat yhteisiä sääntöjä, rajoittavat kansalaistensa demokraattisia oikeuksia tai rikkovat heidän ihmisoikeuksiaan, saadaan johdetuksi valoisammalle polulle, on kansainvälisen yhteisön oltava päämäärätietoinen ja tarvittaessa ankarakin.

Myöskään pelkkä saarnaaminen ei auta. On aina pidettävä mielessä, että kansainvälisten neuvottelujen tarkoitus on vaikuttaa toisten maiden todelliseen toimintaan, ei hankkia itselle moraalisen ylevemmyyden sädekehää tai miellyttää kotimaisia äänestäjiä. Vaikka sosialidemokraattisen ulkopolitiikan tulee olla arvopohjaista, on keinojen oltava realistisia.

Työnsarkaa paremman maailman ja oikeudenmukaisemman globalisaation rakentamisessa riittää. YK:n roolia maailmanpolitiikassa on vahvistettava, jotta se voi tarjota puitteet konfliktien rauhanomaiselle ratkaisemiselle. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on edistettävä kaikissa maissa. Globaali kauppapolitiikka on järjestettävä oikeudenmukaisesti niin, että kaikkein köyhimmätkin pääsevät hyötymään kansainvälisen kaupan eduista. Työntekijöiden globaali sorto ja hyväksikäyttö tarvitsee vastavoimakseen globaalin ammattiyhdistysliikkeen.

Pikkuisella Suomellakin on maailmalle annettavaa. Ehkä eniten voimme olla avuksi kansainvälisissä yhteyksissä sellaisilla alueilla, kuin työelämän perusoikeudet ja kollektiivinen sopiminen, kansainväliset verot kuten finanssitransaktiovero, demokratian ja avoimen hallinnon vahvistaminen, sekä sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja ongelmakohtien paikallistaminen.

Eettinen ulkopolitiikka ei ole mikään dogmi, opinkappale jota on sokeasti noudatettava, vaan eettisten arvojen kansainvälistä edistämistä tarkoituksenmukaisilla ja kestävillä keinoilla. Tärkeintä on, ettei kyynisyydelle anneta periksi, eikä unelmaa paremmasta maailmasta haudata.

Sillä kaikkien kansojen on syytä ymmärtää paitsi olevamme veljiä keskenämme, myös että meidät on heitetty asumaan yhteiseen kotiin, yhteiselle Maapallollemme. Ja tuo yhteinen kotimme tarvitsee meidän huolenpitoamme nyt enemmän kuin koskaan.

Teksti on julkaistu Ari Reunasen kampanjasivuilla. Ari pyrkii Demarinuorten puheenjohtajaksi toukokuussa.

Yrittäjä on duunari

Pariskunta pitää pientä ravintolaa. Myynti ei ole kovin suurta, eikä tuloilla pysty palkkaamaan ylimääräisiä työntekijöitä. He tekevät työn yhdessä, yksi työskentelee keittiössä, toinen ravintolasalin puolella. Leipätyönsä lisäksi he hoitavat ravintolan kirjanpidon, tukkuostokset, markkinoinnin, siivouksen ja remontoinnin itse. Se onnistuu, kun tekee töitä viikonloputkin. Iltaisin riitelevät lounaslistojen laatimisesta.

Useinkaan yritykset eivät ole rahaa takovia koneita, jotka tuottavat omistajalleen ilmasta vaurautta sillä aikaa, kun hän lekottelee Karibialla. 93 % suomalaisista yrityksistä on 1-9 hengen mikroyrityksiä. Suurin osa suomalaisista yrittäjistä hankkii tulonsa omalla työllään. Yrittäjälle kaikki tulo ei tule palkkana, vaan yritystulona, mutta yhtä kaikki se on hankittava työtä tekemällä.

Kukaan ei suostuisi työskentelemään palkollisena sellaisilla työehdoilla ja tuloilla, joilla monet yrittäjät omassa yrityksessään työskentelevät. Vuonna 2009 noin neljänneksellä yrittäjistä tulot jäivät alle 15 000 euroon, lähes kahdella kolmanneksella alle keskipalkan. Onko yrittäjän nimikkeen käyttäminen niin hienoa, että vastineeksi siitä yrittäjä on valmis myymään työtään ja sen tuotoksia alihintaan?

Jonkinlaista glooriaa yrittäjyyteen liitetään. Yrittäjät ovat korvaamassa sotaveteraanit ryhmänä, jonka nimissä perustellaan milloin mitäkin poliittista linjaa (Lauri Holappa kirjoittaa tästä hauskasti). Ottaen huomioon yrittäjien joukossa olevan pienituloisuuden ja sen, että suurin osa yrittäjistä ansaitsee elantonsa omalla työllään, on yrittäjien yleinen affilioituminen poliittiseen oikeistoon kummallista.

Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka ei pienyrittäjiä auta. Yritykset tarvitsevat ostovoimaisia asiakkaita. Oikeistolainen palkkojen alentaminen ja julkisen kulutuksen rajoittaminen vievät yrityksiltä näitä asiakkaita ja luonnollisestikin haittaavat niiden toimintaedellytyksiä. Siinä ei paljon oikeiston haikailema ”yrittäjyysmyönteinen asenneilmasto” auta, jos yrityksen tuotteille tai palveluille ei ole kysyntää.

Vaikka poliittinen oikeisto ja postmodernistit mielellään muuta väittävät, suomalaisessa politiikassa on yhä pitkälti kyse tulonjakopolitiikasta. Siitä, miten yritysten tuotto jaetaan niiden työntekijöiden ja omistajien kanssa. Työntekijät omistavat vain työnsä ja elävät sen tuotolla, kapitalisteilla on myös pääomaa ja he elävät sen tuotolla. Kun työn ja pääoman intressit ovat ristiriidassa, oikeisto on aina pääoman puolella.

Valtava enemmistö suomalaisista yrittäjistä elää työllään, ei pääomalla. Siksi onkin suomalaisten yritysten toimintaedellytysten kannalta haitallista, että monet yrittäjät huiputetaan oikeiston kannattajiksi. Oikeiston tavoitteet määrää suurpääoma, eivät pienyritykset. Näillä kahdella ei juurikaan ole yhteisiä intressejä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Apunen kaipaa suomalaisista poliitikoista bisneksen puolustajia ja selittelee, kuinka vaurastumista ei tulisi pitää ahneutena sekä toistaa yleisen harhan, että yritykset luovat työpaikkoja. Työpaikkojen määrällä ja yrittäjyysasteella ei kuitenkaan ole korrelaatiota keskenään. Korkeimmat yrittäjyysasteet eurooppalaisissa OECD-maissa on Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näistä maista ei ole kuultu pelkästään myönteisiä talousuutisia viime aikoina.

Vaurastumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Jos joku tekee kovasti töitä, joko pienyrittäjänä tai palkkatyöläisenä, ja saa kerättyä sillä mukavan elintason, onneksi olkoon! Usein porvarilliset vaurastumishaaveet pohjautuvat kuitenkin äkkirikastumiseen. Olisi kiva, jos yritys vaan tuottaisi itsestään rahaa, ettei tarvitsisi tehdä juuri töitä. Muutamien ahneus myös tehokkaasti estää monien vaurastumisen. Tästä on esimerkkiä tarjonnut Finnair, jossa johto on käärinyt muhkeita bonuksia samaan aikaan, kun työntekijät on laitettu talkootöihin.

Tärkeää olisi vapauttaa suomalaiset pienyrittäjät suurituloisuusharhastaan ja saada heidät muodostamaan poliittinen identifioitumisensa sen ajatuksen pohjalta, että he hankkivat tulonsa omalla työllään, eivät pääomalla. Yrittäjyyspolitiikassa taas olisi painotettava yritysten työllistämismahdollisuuksia ja kokonaiskysyntää, eikä yritysten itsetarkoituksellista lukumäärän kasvattamista ja niiden toimintakustannusten karsimista. Näin alun esimerkin ravintoloitsijapariskuntammekin voisi palkata työntekijöitä ja pitää joskus itse vapaapäivän.

Presidentinvaalit menivät – mitä jäi käteen?

Moni jätti presidentinvaaleissa äänestämättä,
koska äänestämällä ei voinut ottaa kantaa tulonjakoon

Merkittävintä presidentinvaaleissa oli se, mihin suuntaan, mihin asioihin ja mille ristiriitaulottuvuudelle keskustelu ohjautui ja pysyvätkö presidentinvaaleissa keskeiseen asemaan nousseet kysymykset ratkaisevina myös tulevaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä valtaa on siirretty presidentiltä pääministerille, eikä presidentillä ole enää niin suurta vaikutusta maamme asioihin, kuin aiemmin.

Mutta keskustelemisella on merkitystä. Eri keskustelunaiheet ja poliittiset kysymykset vaikuttavat eri tavoin eri poliittisten ryhmien ja yksittäisten poliitikkojen kannatukseen. Klassinen esimerkki on, että keskustelun painottuminen yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen kysymyksiin hyödyttää oikeistoa, kun taas keskusteleminen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta hyödyttää vasemmistoa.

Politiikan taitoa ei olekaan kyky keskustella poliittisista kysymyksistä, vaan kyky manipuloida ja johdatella julkista keskustelua sellaisiin teemoihin, joista poliitikko arvioi olevan itselleen ja ryhmälleen hyötyä.

Presidentinvaaleissa yhteiskunnallista tulonjakoa, verotusta ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat teemat jäivät taka-alalle jo ensimmäistä kierrosta edeltävissä keskusteluissa – sekä paneeleissa, että äänestäjien kahvipöytäkeskusteluissa. Sen sijaan keskeisiksi teemoiksi nousivat yhteiskunnan ja Euroopan avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Timo Soini ja Paavo Väyrynen asemoituivat eurokriittisiksi änkyröiksi. Paavo Lipponen, Paavo Arhinmäki, Pekka Haavisto ja Eva Biaudet taas avoimuuden, sivistyksen ja suvaitsevaisuuden edistäjiksi. Sauli Niinistö luotti kansansuosioonsa, eikä tahtonut hakea mitään selkää positiota. Sari Essayahin profiili jäi muuten vain epäselväksi.

Ensimmäisellä kierroksella tietty äänestäjäryhmä, joka tekee äänestyspäätöksensä edistysmielisten, suvaitsevaisten ja markkinakriittisten arvojen pohjalta, haki ehdokkaista vakavasti otettavaa vastavoimaa ennakkosuosikkina pidetylle Niinistölle. Sattuneista syistä, esimerkiksi sopivaan aikaan julkaistuista mielipidetiedusteluista ja sosiaalisen median rummutuksesta johtuen, uskottavimmaksi haastajaksi nousi Pekka Haavisto, joka äänestettiin taktisesti toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella eroja Niinistön ja Haaviston välille haettiin arvopohjaiselta konservatismi-liberalismi – akselilta. Myönteinen piirre tässä keskustelussa oli, että moni äänestäjä joutui pohtimaan omia arvojaan ja vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Moni tuli miettineeksi, voiko julkihomo olla Suomen presidentti. Ja moni tuli pohdinnassaan siihen lopputulokseen, että kyllä voi. Tämä yksilöllinen ja kollektiivinen pohdinta teki varmasti hyvää ja tervehdytti yhteiskunnallisia asenteitamme.

Mutta kaikki eivät päätyneet edellä mainittuun johtopäätökseen. Mielestäni julkisessa keskustelussa suhtauduttiin turhan naiivisti kansalaisten mielipiteisiin, kun mediassa toisteltiin, ettei Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ratkaise vaalin tulosta. Valitettavasti meillä on Suomessa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan äänestää homoa presidentiksi.

Keskustelu suvaitsevaisuuden ja ennakkoluuloisuuden välillä on tärkeää, mutta julkiseen keskusteluun on tuotava muitakin ristiriitaulottuvuuksia. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta keskeinen ulottuvuus on se, kuinka yhteiskunnan tulot ja varallisuus jaetaan. Tuloerojen kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmeninä nopeinta OECD-maissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaana olo on Suomessa entistä hauskempaa, mutta köyhänä olo entistä kurjempaa.

Pelkään, että äärimmilleen vietynä keskustelun vieminen arvopohjaisiin ja moraalisiin kysymyksiin johtaisi amerikkalaiseen poliittisen keskustelun kulttuuriin. Yhdysvalloissa tulojen ja omaisuuden jako on erittäin epäoikeudenmukainen. Rikkain prosentti ihmisistä on ominut 37 % yhteiskunnan yksityisomistuksessa olevasta varallisuudesta. Köyhät ovat todella köyhiä kovasta työnteosta huolimatta ja köyhinä pysyvätkin. Silti amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ei puhuta progressiivisesta verotuksesta, tulonsiirroista, tulonjaon tasaamisesta tai luokkayhteiskunnan purkamisesta. *

Yhdysvalloissa politiikka keskittyy moraalisiin kysymyksiin. Saako tehdä abortteja vai ei? Saako polttaa pilveä? Saako homostella? Hyväksytäänkö kuolemanrangaistus? Annetaanko nuorisolle seksuaalikasvatusta? Mitä tehdään paperittoman maahantulijan palkanneelle?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne piilottavat tulonjakoon ja omaisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset poliittisen päätöksenteon agendalta. Osittain tämä keskustelun vieminen tulonjaon kysymyksistä moralistisiin kysymyksiin on republikaanien tarkoituksellisesti masinoimaa. Se peittää alleen ne kysymykset, jotka söisivät republikaanien kannatusta.

Suomessa tulonjaon kysymykset ovat perinteisesti olleet vahvasti politiikanteon agendalla. Esimerkiksi nykyinen hallitus korotti perusturvaa sadalla eurolla, mikä tasaa tulonjakoa ja auttaa kaikkein kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta minua huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos suomalainen poliittinen oikeisto ottaa oppia republikaaneilta.

Presidentinvaalien toisen kierroksen voisi ajatella tämän uuden politiikan asialistan määrittelemisen tavan harjoituksena. Ne tahot, jotka ottavat yhteisistä varoistamme enemmän, kuin heille kuuluisi, voittivat presidentinvaalin jo ensimmäisellä kierroksella. Äänestäjille jäi valittavaksi liberaalimpi tai konservatiivisempi markkinajärjestelmän kannattaja. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei ollut lainkaan. Moni äänestäjä huomasikin, ettei voi tässä tilanteessa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tulonjakoon ja jätti äänestämättä. Äänestysprosentti jäi toisella kierroksella ennätysalhaiseksi.

Tätä ajatusta vasten tarkastellen Paavo Lipposen ylimieliseltä kalskahtanut toteamus, että hän olisi ollut ainoa varteenotettava haastaja Niinistölle toisella kierrokselle, saa uuden merkityksen. Paitsi että Haavisto hävisi toisen kierroksen rökälemäisin luvuin, myös aito ideologinen vastakkainasettelu hävisi vaaleista. Jos toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Lipponen, vaalit olisivat saaneet selkeän vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ideologian välisen kamppailun luonteen. Nyt toinen kierros oli Lipposen sanoin läpihuutojuttu, nimenomaan siinä mielessä, että markkinauskolle ei esitetty vaihtoehtoa.

Jos toden teolla maalataan piruja seinille, yhteiskunnallisten kysymyksen asettelujen painopisteen vaihtuminen tulonjaosta moralismiin voi tarkoittaa koko demokraattisen päätöksentekokoneiston merkityksen muuttumista. Jos ajatellaan, että eduskunnan asialistaa hallitsisivat tulevaisuudessa moraaliset kysymykset, kuten abortti, kannabis ja tiedostojen luvaton lataaminen verkossa, sen kyky vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin heikentyisi.

Jos eduskunta ja muu poliittinen päätöksentekokoneisto menettäisi otteensa sellaisista asioista, kuin tulonjaosta, verotuksen oikeudenmukaisuudesta, yhteiskuntaluokkien fatalistisuudesta, pääoman kasautumisesta ja yritysten voittojen jakamisesta niiden omistajien ja työntekijöiden kesken, se myös menettäisi mahdollisuutensa efektiivisesti analysoida yhteiskunnan rakenteita, muokata niitä ja johtaa yhteiskuntaa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Pahimmillaan parlamentista tulisi merkitykseltään seremoniallinen. Neljän vuoden välein pidettäisiin vaalit ja vallanpitäjät vaihtuisivat. Sitten eduskunta joko sallisi alkoholin mainonnan tiettyyn kellonaikaan tai kieltäisi sen ja puuhaisi muuta yhtä merkityksellistä - samaan aikaan kun ihmisten elämää todella koskevat päätökset tehtäisiin jossain muualla, kuten suuryrityksissä ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa, jotka eivät ole minkäänlaisessa demokraattisessa kontrollissa. Vallan vaihtumisella parlamentissa olisi sama merkitys, kuin kuninkaan vaihtumisella eurooppalaisissa monarkioissa. Suuri näkyvyys, mutta ei mitään vaikutusta.

Nyt Suomen eduskunnalla on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, tulonjakoon eri yhteiskuntaryhmien välillä ja yksilöiden mahdollisuuksiin liikkua yhteiskuntaryhmästä toiseen. Siksi edellä kuvaamani kehityskulku ei olekaan reaalinen uhka, vaan kaukaa haettu ja kärjistetty kauhuskenaario. Toivottavasti se myös pysyy sellaisena.




* Yhdysvaltojen Occupy Wall Street - liike on esimerkki siitä, että ihmiset kyllä tiedostavat tulonjaon epäoikeudenmukaisuuden, mutta se että protesti manifestoituu katujen valtaamisena eikä äänestämisenä tai uusien puolueiden perustamisena puolestaan kertoo, ettei näitä asioita pystytä kanavoimaan osaksi poliittista päätöksentekokoneistoa.

Haaviston innostava arvomaailma

En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa joudun äänestämään vaaleissa, joissa ei ole sosialidemokraattista ehdokasta. On ideologisesta näkökulmasta vaikeaa ottaa kantaa kahden ehdokkaan välillä, joista kumpikaan ei kannata samaa ideologiaa minun kanssani. Sosialidemokratia ei etene näissä vaaleissa, äänestinpä kuinka hyvänsä.

Oman ehdokkaani valitseminen toiselle kierrokselle selvinneiden Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön väliltä on kuitenkin helppoa. Kumpikaan ei ole sosialidemokraattinen tai vasemmistolainen ehdokas, mutta Haaviston maailmankuva on paljon lähempänä omaani. Niinistön ja kokoomuksen markkina-ajattelu ei vastaa minun ajatteluani. Sen sijaan Haavistolla on sellainen arvomaailma, jonka minä voin allekirjoittaa presidentinvaalien toisella kierroksella.

Toivon, että Haaviston arvot näkyvät hänen ulkopolitiikassaan, joka on presidentin tärkein tehtävä. Suvaitsevaisuus, sivistys ja kansainvälinen solidaarisuus ovat sellaisia arvoja, joita minä tahdon Suomen vievän maailmalle. Ja maailma tarvitsee johtajia, jotka ovat omaksuneet nämä arvot. Niillä sitä maailmaa parannetaan.

Niinistön kanssa minulla taas on niin erilainen maailmankuva, että häntä en voisi äänestää. Niinistö on kiitettävän pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti rakentanut itsestään kuvaa empaattisena porvarina ja myötätuntoisena konservatiivina, joka ymmärtää muidenkin kuin vain suurpääoman murheita. Mutta kuitenkin hänen todellinen värinsä tulee ajoittain esiin, esimerkiksi Hesarin kysyessä Niinistön mielipidettä tuloeroista. "Jos köyhienkin tulot nousevat, mennään eteenpäin", presidenttiehdokas totesi.

Ei mennä, vaan mennään taaksepäin. Jos tuloerojen kasvua katsotaan edelleen sivusta, mennään ajassa taaksepäin, kohti sellaista keskiaikaista yhteiskuntaa, jossa tietty etuoikeutettu eliitti ottaa yhteisestä kakusta tuhdin siivun päältä ja antaa ihmiskunnan enemmistön jakaa keskenään muruset. Köyhien absoluuttisen kurjuuden vähentäminen on hyvä asia, mutta vähintään yhtä tärkeää on tuloerojen suhteellinen tasoittaminen. Jos rikkaille annetaan sata euroa jokaista köyhille annettavaa euroa kohti, yhteiskunta on vakavasti sairas.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaiden vaalityöhon mukaan on lähtenyt paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin ole olleet kiinnostuneita politiikasta. He ovat innostuneet keskustelemaan politiikasta, yhteiskunnallisista asioista ja omista arvoistaan. Toivottavasti mielenkiinto keskustella ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon jatkuu presidentinvaalien jälkeenkin!

Monetarismin musta kirja

Naomi Klein suomii kirjassaan
monetaristista talouspolitiikkaa

(Löysin vanhan kirja-arvion ja julkaisen sen, koska monetarismia on lyötävä joka päivä)

Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism)

Tuhokapitalismin nousu on massiivinen teos. Vaikka kyseessä on vasta Kleinin kolmas julkaistu kirja, hän on jo saavuttanut huomattavan aseman globalisaatiokriittisissä aktivistipiireissä kahden aiemman teoksensa No logo (WSOY 2001) ja Vastarintaa ja vaihtoehtoja (WSOY 2003) aiheuttaman yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuhokapitalismin nousu on selkeästi pitkään ja huolellisesti valmisteltu teos, joka nostaa Kleinin keskeisimpien globaalin kapitalismin kriitikoiden ja vaihtoehtoisten maailmantalousjärjestelmien pohtijoiden joukkoon.

Tuhokapitalismissa on kyse yhdestä keinosta globaalin talousjärjestelmän ja kansantaloudellisten super-trendien muuttamiseksi. Tuhokapitalismin ydin on siinä, että joko itse aiheutettuja tai luonnonkatastrofeja käytetään avuksi, kun demokraattisesti päätettyjä sääntöjä halutaan pyyhkiä pois suuryritysten voitontavoittelun tieltä. Tällä epäreilulla tavalla pyritään murtamaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut suuri konsensus siitä, että vapaiden markkinoiden toimintaa tulee tasapainottaa valtion suhdannepolitiikalla ja että yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi valtioiden tulee turvata tietty toimeentulon taso kaikille kansalaisilleen.

Ihmiset ympäri maailman vastustavat markkinoiden ja suuryritysten ylivaltaa ja vaativat itselleen oikeutta maahansa ja elinkeinoihinsa, sekä sitä kautta parempaa elämänlaatua itselleen ja perheelleen. Siksi kapitalismin jatkuva laajeneminen kohtaa vastarintaa ja demokraattisesti toimivat valtiot usein hylkäävät markkinoiden vallan laajentamisen. Tuhokapitalismin toimijat iskevät markkinareformeineen juuri silloin, kun kansa on heikoimmillaan ja keskittynyt hengissä selviämiseen, siis katastrofin aikana ja välittömästi sen jälkeen. Tulvan, hirmumyrskyn tai tsunamin jälkeen kuolleita omaisiaan etsivä ihminen ei ehdi miettiä yksityistämistä tai ay-liikkeen heikentämistä.

Ja jos sopiva katastrofi ei ota luonnosta syntyäkseen, sellainen voidaan järjestää vallankaappauksen tai sodan muodossa.

Merkillepantavaa Tuhokapitalismin nousussa on Kleinin systemaattinen ja laaja aineiston käyttö. Kirja on hänelle suuri projekti, selvästi Kleinin kirjallisen historian suurin, joka kulkee läpi neljän vuosikymmenen ja viiden mantereen. Kirjailija käy läpi ihmiskuntaa kohdanneita katastrofeja ja niitä seurannutta epädemokraattista kapitalisoimista alkaen Etelä-Amerikan diktatorisista vallankaappauksista 70-luvulla, edeten Etelä-Afrikan, Kiinan, Puolan ja Venäjän demokraattisten reformien murskaamisen kautta ja päätyen yhä jatkuviin jälleenrakennustöihin New Orleansissa, Sri Lankassa ja Irakissa.

Klein tahtoo kiskoa oikeistolaiset taloustieteilijät esiin sen tieteellisen objektiivisuuden verhon takaa, jonka taakse he usein piiloutuvat, ja asettaa heidät vastuuseen kannattamansa talousideologian seurauksista. Kirjailijan tähtäimessä on erityisesti Chicagon koulukunta ja Milton Friedman, jotka ovat pääsyytettyjä tässä monetarismin mustassa kirjassa.

Tehtävä on vaikea ja Kleinin suurin kompastuminen onkin kirjan kaksinaisessa rakenteessa, joka etenee esitellen vuoroin yhteiskuntien muokkaamista katastrofien kautta ja yksilöiden murtamista kidutuksen avulla. Argumentti taloudellisen ja poliittisen vapauden suhteesta olisi johdonmukainen myös ilman yksityiskohtaisia selontekoja erilaisista kidutusmenetelmistä, jotka sinänsä mielenkiintoisena materiaalina toimisivat kenties paremmin omana kirjanaan. Kirjailija ei onnistu rohkeassa tavoitteessaan nivoa yhteen kaksi hyvin erilaista ilmiötä, kliininen kidutus ja katastrofeja hyödyntävä voiton tavoittelu. Analogiaa yksilön kiduttamisen ja yhteisön murskaamisen välillä toistetaan johdonmukaisesti koko kirjan ajan, mutta silti Milton Friedmanin suora syyttäminen groteskeilla kidutuskuvauksilla ei vakuuta.

Tuhokapitalismin nousu on yhtaikaa yhteiskuntatieteellinen analyysi eräästä ilmiöstä, mutta myös vahva poliittinen pamfletti. Se ei kuitenkaan tarjoa suoria ohjeita siihen, kuinka yksittäinen lukija voisi antaa tukensa monetarismin vastaiseen työhön. Paljon harkittavaa jää lukijan oman päättelyn varaan ja lukijan itsensä vastuulle.

Poeettisesti Klein katsoo Etelä-Amerikan ja sen vasemmistopresidenttien suuntaan uuden globaalin järjestyksen luomisessa ja vakiinnuttamisessa oikeistolaisen taloushegemonian jälkeen. Näin hän sulkee uusmonetarismin ympyrää, sillä sen voittokulun alun Klein sijoittaa Pinochetin toteuttamaan Chilen vallankaappaukseen.

Toivottavasti kirjailija saa joskus kirjoittaa teoksen nimeltään Tuhokapitalismin romahdus.

Paljain rinnoin prostituutiota vastaan

Mielenosoitus yläosattomissa -
vapautumista vai alistumista?

Ryhmä naisia yläosattomissa seisoo parlamenttitalon edessä ja huutaa ”Ukraina ei ole bordelli!” Mielenkiinto kieltämättä herää, tässä saattaa olla kyse keskustelua herättävästä ilmiöstä.

Katsoin Ylen Silminnäkijät- dokumentin Topless-taistelijat. Ukrainassa on perustettu Femen- niminen feministiliike. Lukuisista muista feministiliikkeistä Femen eroaa siinä, kuinka se tuo viestiään esiin: naiset esiintyvät mielenilmauksissaan rinnat paljaina.

Medianäkyvyyden kannalta valittu viestinvälitystapa on täysosuma. Kaikissa järjestön mielenilmauksissa on median mielenkiinto taattu ja dokumentin perusteella kaikissa mielenilmauksissa näytti olevan monikymmenkertainen määrä valokuvaajia paikalla verrattuna mielenosoittajien määrään.

Femen syntyi ensisijassa prostituutiota ja naiskauppaa vastaan, mutta vastustaa myös diktatuuria ja oligarkkien valtaa. Femen käyttää seksikaupan omia aseita - eli alastonta naisvartaloa - sitä itseään vastaan.

Kysymys, jonka Femen herättää on ilmeinen. Kehittääkö naisten vaatimusten esittäminen alasti naisten emansipaatiota ja tasa-arvoa, vai tunnustetaanko siten, että naiset ovat mielenkiintoisia vain kehoina?

Järjestössä toimivien naisten vaatimukset eivät ole kovin pitkälle kehiteltyjä tai syvällisiä. He vastustavat prostituutiota ja oligarkkeja, sekä vaativat feminististä vallankumousta, eli nykyisten vallanpitäjien korvaamista naisilla. He kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että esimerkiksi opiskelu on niin kallista, ettei köyhillä perheillä ole varaa elättää opiskelevia lapsiaan ja monet ajautuvat prostituutioon ansaitakseen edes välttämättömän elannon.

Analyysia ei viedä sen pidemmälle. Dokumentissa ei mietitä tuloerojen tasaamista progressiivisella verotuksella tai toimeentulon turvaamista kattavalla hyvinvointivaltiolla, tulonsiirroilla ja maksuttomalla opiskelulla. Yhdellä Femenin perustajista, Alexandralla, on talouspolitiikan tutkinto. Mutta ilmeisesti hänen mielipiteistään ei olla kiinnostuneita tutkinnon, vaan aivan muiden syiden vuoksi.

”Oligarkit ja porvarit ovat kaikki rikollisia, jotka pitää syöstä vallasta ja korvata naisilla. Pitää tehdä feministinen vallankumous.” toteaa yksi järjestön aktivisteista. Ensimmäisestä lauseesta voin olla samaa mieltä, mutta pelkäänpä että tämän aktivistin näkemys on hieman naiivi. Jos vaikkapa nykyisten oligarkkien sijaan valtaa alkaisivat käyttää heidän vaimonsa, tehtäisiinkö ongelmille kuten tuloeroille jotain? Tuskin.

Alistavan patriarkaatin korvaaminen alistavalla matriarkaatilla ei tee ihmiskunnasta yhtään vapaampaa, vaan ainoastaan vaihtaa sortajat toisiin. Tätä ilmiötä on kuvattu hyvin Orwellin kirjassa vuonna 1984, jossa hän kuvaa mielikuvitusvaltionsa totalitaarista poliittista järjestelmää. Järjestelmälle ei ole mitään merkitystä, ovatko johdossa sosialistit vai porvarit, juutalaiset vai natsit, miehet vai naiset. Järjestelmälle on merkitystä vain sillä, että järjestelmä itse säilyy.

Naiset eivät ole yhtäläinen ryhmä, jossa kaikilla jäsenillä olisi yhtenevät intressit. Joitain yhteisiä teemoja voidaan löytää, kuten perheväkivallan vastustaminen, mutta sen tavoitteen jakaa suurin osa miehistäkin. Todellisuudessa köyhällä ja rikkaalla naisella ei ole sen enempää yhteistä keskenään kuin on köyhällä ja rikkaalla miehellä. Politiikan teon kannalta yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen ryhmä ovat tärkeämpiä tekijöitä kuin sukupuoli.

Mutta kuinka vastaisin omaan kysymykseeni, eli onko Femenin tapa välittää viestiään kannatettava vai tuomittava? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että naisten mielipiteitä on kuunneltava silloinkin, kun heillä on vaatteet päällä.

Emansipoitunut ja itsenäinen nainen päättää täysin itse omasta vartalostaan. Ylhäältä käsin sanellun moralismin, yhteiskunnallisten pakkojen tai minkäänlaisen porvarillisen repression ei pidä kahlita naisen, tai yleensä ihmisen, vapautta saada päättää itse, mitä tai kuinka tekee omalla kehollaan. Yksilön seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kontrollointi on tehokkain tapa pitää yksilö alistettuna.

Mutta tämä ei ole vielä riittävä näkökulma, josta käsin miettiä topless-protesteja. Emansipoitunut yksilö on vapaa, mutta käyttää vapauttaan vastuullisesti. Femenin protestien pahin ongelma on mielestäni, että ne tekevät yksilön seksuaalisuudesta kauppatavaraa. Dokumentin alussa yksi naisista sanoo: ”Meillä naisilla on kauneutemme, viehätysvoimamme ja kehomme. Ne ovat tärkeimmät aseemme ja me käytämme niitä. Topless- protesti ei tarkoita sitä, että me myymme itseämme.”

Eikö? En voi välttyä kiinnittämästä huomiota siihen, että Femenin suhde mediaan on nimenomaan vaihtosuhde. Sopimus on implisiittinen, mutta silti selkeästi näkyvä: Femenin naiset näyttävät rintansa ja vastineeksi media pitää heidän agendaansa esillä.

Minä uskon, että kauneus, viehätysvoima, kehollisuus ja seksuaalisuus yleisesti ovat jotain arvokkaampaa kuin kauppatavaraa, jota voi vaihtaa joko medianäkyvyyteen kuten Femenin tapauksessa, tai rahaan, mitä Femen puolestaan vastustaa.

Femen tuo esiin esimerkiksi perheväkivallan, yliopistoissa tapahtuvan professorien ja oppilaiden välisen seksuaalisen hyväksikäytön ja ydinvoiman vaarat. Tämä kaikki on ansiokasta ja näitä asioita on tärkeää pitää esillä. On valitettavaa, että media ja yleisö jaksaa kiinnostua näistä asioista vain, koska viesti esitetään paljaisiin rintoihin kirjoitettuna.

Kritiikkiä osoittaessa on kai rehellistä tehdä itsetarkastelua. En olisi varmasti katsonut Topless- taistelijat dokumenttia, jos en olisi nähnyt Hesarin televisio-ohjelmasivuilla kuvaa yläosattomasta naisesta. Enkä varmasti olisi kirjoittanut tätä tekstiä naisten emansipaatiosta, jolleivät Femenin aktivistit olisi esiintyneet dokumentissa paljaine rintoineen.

Auts. Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Menestystä kuitenkin Femenille sen edistämissä tärkeissä tavoitteissa!


Olen aikaisemmin ehdottanut prostituution vähentämistä puuttumalla sekä kysyntään, että tarjontaan tekstissä Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.


Topless-taistelijat Silminnäkijä dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa 6.1.2012 asti


Femenin verkkosivu

Huomioita tulevista presidentinvaaleista



Kuva: YLE

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros pidetään ensi kuussa ja kampanjointi on lähtenyt käyntiin. Paneelikeskusteluja on käyty, puheita on pidetty, äänestäjiä on kahvitettu ja gallupeja on julkaistu. Hyvä näin.

Mielipidemittauksia voidaan tulkita monella tavalla. Hyvin erikoinen tulkinta löytyy Helsingin Sanomien otsikosta viikon takaa, jossa kerrotaan Paavo Lipposen kannatuksen polkevan paikallaan. Otsikointi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, kun ottaa huomioon, että kaikkien muiden pääehdokkaiden kannatus oli pudonnut edellisestä kyselystä, kun Lipposen oli pysynyt samassa.

Timo Soinin kannatus oli pudonnut 11 prosentista yhdeksään ja Paavo Väyrysen kymmenestä kahdeksaan. Samaan aikaan Sauli Niinistön kannatus oli romahtanut 44 prosentista 41:en. Kun ottaa huomioon, että kuukautta aiemmin tehdyssä kyselyssä Niinistön kannatus oli vielä 50 %, näyttää Salen kannatus olevan syöksykierteessä alaspäin.

Kokoomuksen politrukkien reaktioita presidentinvaaliin ja hupeneviin kannatuslukuihin onkin mielenkiintoista seurata. Puoluesihteeri Taru Tujunen on fiksu ja hän tajusi jo monta vuotta sitten Niinistön kannatuksen olevan niin korkealla, ettei se voi tulla kuin alaspäin. Tujunen onkin luultavasti ohjeistanut joukkojaan olemaan nöyrällä mielellä, vaikka välillä Niinistön pohjoiskoreamaiset kannatusluvut olisivat varmasti innostaneet ylpeyteen.

Onkin hätkähdyttävää, kuinka vaatimattomia ja nöyriä kokoomuslaiset nyt ovat verrattuna kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen! Kuusi vuotta sitten kokoomuslaiset lähtivät kampanjaan voitonvarmoina, pöyhkeinä ja ylimielisinä. Nyt kaikki se turha uho on poissa. Kokoomuksessa kai nyt toivotaan, että jos vaan ollaan hissukseen ja kovasti toivotaan, niin koko Niinistön suosio ei ehdi sulaa pois ennen vaaleja.

Hyvin ankea skenaario olisi sellainen, jossa toisella kierroksella ovat vastakkain Sauli Niinistö ja Timo Soini. Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavalle tavalliselle kansalaiselle valinta näiden kahden miehen edustamien maailmankuvien välillä olisi epämiellyttävä. Nurkkakuntainen nationalismi ja erilaisuuden kammo eivät kuulu moderniin yhteiskuntaan. Toisaalta olisi surkeaa joutua äänestämään oikeistolaista porvariehdokasta tilanteessa, jossa kansainvälinen finanssikapitalismi ja oikeistolainen sääntelemättömyyteen perustuva talouspolitiikka ovat juuri tuhoamassa koko globaalia taloutta.

Kannatan itse Paavo Lipposta presidentinvaaleissa. On äärimmäisen tärkeää, että toiselle kierrokselle pääsee vasemmistolainen ehdokas, jonka arvoihin kuuluu avoimuus, sivistys ja solidaarisuus.

Tiedän, että minulla on monia vasemmistolaisesti ajattelevia ystäviä, jotka eivät affilioidu mihinkään yksittäiseen puolueeseen, mutta jotka kannattavat avointa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja suhtautuvat kriittisesti oikeistolaiseen markkinauskoon siitä, kuinka laissez faire - politiikka panee kaiken itsestään kuntoon.

Vetoankin nyt näihin ystäviin, että he voisivat kanssani kannattaa Lipposta ja näin auttaa häntä pääsemään ensin toiselle kierrokselle ja siten haastamaan pankkiiri Niinistön. Sillä presidentinvaaleissa ei ole kyse vain henkilöistä, vaan myös ideologioista. Enkä minä tahdo toista kierrosta, jolla täytyy valita konservatiivisen oikeistolaisuuden ja markkinaoikeistolaisuuden väliltä.

Linkki: Paavo Lipposen kampanjasivusto

Puolustuspolitiikan murros

Puolustuspolitiikka on ollut julkisessa keskustelussa esillä viimeisen muutaman kuukauden aikana poikkeuksellisen paljon. Lakkautusuhan alla olevat varuskunnat, suomalaiset sotilaat Afganistanissa, Ottawan sopimus ja jalkaväkimiinoista luopuminen, sekä puolustusvoimiin kohdistuvat säästövaatimukset ovat tuoneet puolustuspolitiikan otsikoihin vähintään kerran viikossa.

Puolustusvoimien PR-osastolla ei nukuttu kesälläkään, vaan tiedotteita medialle laadittiin ahkerasti. Näin poliittisesti muuten hiljaista heinäkuuta käytettiin puolustusvoimien toivomien näkökulmien tuomiseen julkiseen keskusteluun. Onkin pidettävä mielessä, että puolustusvoimat on poliittinen toimija. Se pyrkii vaikuttamaan päätöksentekijöihin edistääkseen omia tavoitteitaan.

Puolustusministeriö ja valtiovarainministeriö käyvät puolustusbudjetista asemasotaa, jossa puolustusministeriö näyttäisi jäävän altavastaajaksi. Tällaisessa tilanteessa puolustusvoimien kannattaa uhkailla, että näin suuret säästöt pakottavat johonkin poliittisesti epäsuosittuun toimenpiteeseen, kuten varuskuntien lakkauttamiseen tai kertausharjoitusten lopettamiseen. Joskus tällainen rivien väliin piilotettu uhkaus yhdistettynä taitavaan poliittiseen vaikuttamiseen voi johtaa säästöjen perumiseen tai vähentämiseen, kuten kävi puolustusministeri Seppo Kääriäisen kaudella.

Puolustusvoimien huoli siitä, kuinka niille asetetut velvoitteet pystytään toteuttamaan, on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Yhtälö on vaikea: Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamiseksi on hankittava uusia asejärjestelmiä ja muuta olemassa olevaa kalustoa vanhenee tilanteessa, jossa määrärahoja vähennetään. Lisäksi ikäluokkien pieneneminen ja asevelvollisuuden vieminen vähitellen valikoivampaan suuntaan tarkoittaa sitä, että varusmiehille on Suomen varuskunnissa 1000 - 1500 ylimääräistä vuodepaikkaa. Varuskuntien lakkauttaminen on kuitenkin aluepoliittisesti epätarkoituksenmukaista, sekä vaikeasti yhteen sovitettavissa koko valtakunnan alueen puolustamisen kanssa.

Tiukassa tilanteessa ei kuitenkaan ole syytä jäädä tuleen makaamaan, vaan on temmattava aloite omiin käsiinsä! Toivoisin laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä on puolustusvoimien rooli ja mitkä ovat sen tehtävät 2000-luvun Suomessa. Ja kun päätökset on tehty, on niistä pidettävä johdonmukaisesti kiinni, esimerkiksi takaamalla tehtävien toteuttamiseen riittävä rahoitus.

Puolustuspolitiikan on vastattava lähitulevaisuudessa ainakin seuraaviin haasteisiin:

1) Puolustuskyvyn ylläpito vähenevällä rahoituksella

2) Puolustusmateriaalin kallistuminen

3) Jalkaväkimiinat

4) Sotilaallisen tyhjiön estäminen

5) Asevelvollisten valikoituvuus

6) Sukupuolten tasa-arvo

7) Kansainvälinen kriisinhallinta vs. Suomen puolustaminen

8) Nato

Kolme ensimmäistä kohtaa muodostavat pirullisen ongelman. Modernit sotalaitteet kallistuvat suhteettoman paljon samaan aikaan, kun puolustusmateriaalin hankkimiseen osoitetaan yhä vähemmän rahaa. Lisäksi jalkaväkimiinoista luopumisesta johtuva suorituskyvyn menetys pitäisi korvata esimerkiksi pimeänäkölaitteilla ja panssarimiinojen uudenlaisilla laukaisimilla.

Helppoa ratkaisua tähän ei ole. Jonkin verran säästöjä voidaan saada aikaan puolustusyhteistyöllä muiden maiden kanssa. Nyt harkinnassa on hävittäjälentäjien yhteiskoulutus Ruotsin kanssa. Toteutuessaan hanke säästäisi kustannuksia, joita molemmille maille on tulossa niiden joutuessa uusimaan käytöstä poistuvia harjoitushävittäjiään. Toinen tapa säästää asehankinnoissa olisi luopua Nato-standardeista ja hankkia halvempia, mutta yhtä suorituskykyisiä puolustusvälineitä ilman Nato-yhteensopivuutta.

Joskus säästökohteeksi tarjotaan varuskuntien lakkauttamista. Varuskuntaverkostoa onkin syytä tarkastella kriittisesti ikäluokkien pienentyessä ja aseellisen palveluksen muuttuessa valikoivammaksi. Sotilaallisen tyhjiön luominen ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut vakautta ja turvallisuutta. Venäjän ei tarvitse olla Suomesta huolissaan niin kauan, kuin Venäjä voi luottaa Suomen pystyvän puolustamaan koko aluettaan. Siksi kaikkea varusmieskoulutusta ei voi keskittää ruuhka-Suomeen.

Ikäluokkien pienentyminen säästää jonkin verran varusmieskoulutuksen kustannuksia, samoin kuin asevelvollisuuden universaaliuden kaventaminen. Vaivihkaa puolustusvoimat on alkanut valikoimaan koulutukseen otettavia tarkemmin, vaikka muodollisesti koko ikäluokan varusmieskoulutuksesta pidetään yhä kiinni.

Tulevaisuuden suunta voisi olla, että koko ikäluokan kouluttamisen universaalista pidetään kiinni, mutta aseellisen palveluksen suorittavien määrää edelleen vähennetään. Tämä tapahtuu niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otetaan muita Suomen turvallisuuden ja tulevaisuuden riskien ehkäisemisen kannalta oleellisia kansalaiskoulutusmuotoja, kuten kouluttaminen väestönhallintaan ja –suojeluun, ympäristökatastrofien torjumiseen ja niin edelleen. Näin suomalainen väestö on koulutettu muihinkin kriisitilanteisiin, kuin sotilaallista hyökkäystä vastaan.

Tätä kautta päästään kuudenteen haasteeseen, eli sukupuolten tasa-arvoon. Kun asevelvollisuus korvataan kansalaispalveluksella, on perusteltua ottaa myös naiset tasaveroisesti mukaan suomalaisen yhteiskunnan turvaamiseen. Kansalaiset voivat sukupuolestaan riippumatta, vain henkilökohtaisiin kykyihinsä perustuen valita itselleen sopivimman kansalaisvelvollisuuden suorittamisen tavan, joko komposiittikypärä päässä tai öljyntorjuntapuku päällä. Kun tämä epätasa-arvoistava ja sukupuolittava instituutio puretaan, päästään samalla keskustelemaan siitä, kuinka nykyisen epäreilun järjestelmän kustannukset kompensoidaan niille sukupolville, joiden naiset ja miehet se on asettanut eriarvoiseen asemaan.

Osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin tukee tietyiltä osin Suomen puolustamista. Mahdollisen sotilaallisen kriisin sattuessa Suomessa, on hyvä, että puolustusvoimilla on käytössään henkilöstöä, joilla on kokemusta todellisista taistelutilanteista. Mutta osin tavoitteet yhtäältä luoda modernisti varusteltu ja nopeasti kriiseihin reagoimaan kykenevä kriisinhallintajoukko ja toisaalta laaja massa-armeija, joka huolehtii koko maan koskemattomuudesta, ovat ristiriidassa keskenään. Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on puhunut jonkinlaisen välimallin puolesta.

Yksi vaihtoehto olisi, että Suomi panostaisi tulevaisuudessa enemmän siviilikriisinhallintaan, kuin sotilaalliseen kriisinhallintaan. Tässä voisi hyödyntää suomalaisen yhteiskunnan olemassa olevia vahvuuksia, joista Suomi jo nyt maailmalla tunnetaan. Se tarkoittaisi, että suomalaiset lähtisivät maailmalle jatkossa kädessään karttakeppi rynnäkkökiväärin sijaan.

Natoon suomalaisten enemmistö ei tahdo liittyä ja puolueista vain kokoomus liputtaa Naton puolesta. Nato-vastaisuuden syyt vaihtelevat, mutta sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltain kanssa on syytäkin suhtautua epäluuloisesti. Yhdysvaltojen kansainvälinen politiikka ei ole sellaista, jota Suomen kannattaisi lähteä tukemaan ja Natoon liittyminen voisi tuoda Yhdysvaltoja väkivaltaisesti vastustavien tahojen vihat myös Suomen päälle, näin vähentäen suomalaisten turvallisuutta.

Yhteenvetona voisin todeta, että Suomen puolustuspolitiikka kohtaa hankalan yhtälön, jossa on monta toisiinsa vaikuttavaa osaa. Tämän suon yli ei mennä niin, että heilahtaa, mutta ongelmien edessä ei ole syytä kaivaa esiin valkoista lippuakaan. Yhtälöön on löydettävissä ratkaisut ja tärkeää on löytää nimenomaan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näin päästään arvokeskusteluun siitä, millainen puolustuspoliittinen malli parhaiten noudattaa suomalaisten arvoja ja toteuttaa puolustuspolitiikan tehtävän.