SDP:n rooli 2010-luvun murroksessa

Yhteiskunnallisten arvojen trendit tuntuvat vaihtelevan edistyksellis- kollektiivisten ja konservatiivis- individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden aikasyklillä. 50-luvulla yhteiskunnallinen eetos oli ”koti, uskonto ja isänmaa”- tyyppistä konservatismia.

70-luvulla siirryttiin aivan toisenlaiseen poljentoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun siirryttiin aallon ääripäästä toiseen ja yhteiskunnan kehittäminen eteenpäin ja yhteisöllisemmäksi nähtiin tärkeäksi. Tämän aikakauden iskusanat olivat demokratia, tasa-arvo ja emansipaatio.

Takaisin individualismin aallonpohjaan tultiin 90-luvulla, kun yhteiskuntaa ja julkishallintoa kehitettiin ”yksityistäminen, tehostaminen, ulkoistaminen” - mantralla. Talouden sääntelyn vähentämisestä ja tuloerojen kasvusta tuli jos ei nyt varsinaisesti haluttua yhteiskuntapolitiikkaa, niin ainakin talousmiesten puheissa välttämätön paha.

Uusliberalismiksikin nimetyn trendin kuolinkouristukset alkoivat viimeistään vuoden 2008 talouskriisistä. Kriisin syyksi nähtiin yleisesti sääntelemättömän finanssikapitalismin taipumus tuhota itsensä mutta siinä ohessa myös reaalitalous, sekä markkinamiesten ahneus. Alettiin kysellä sellaisia sääntelyn vastustajien kannalta kiusallisia kysymyksiä, kuten miksi sallimme rahoitusjärjestelmän, joka pikemmin haittaa kuin auttaa reaalitaloudellisten investointien rahoittamista. Ja miksi palkitsemme sellaisia rahoitusalan ihmisiä, joiden sijoitusinstrumentti-innovaatiot ajoivat maailmantalouden raskaaseen lamaan, yhä miljoonien optioilla ja bonuksilla?

Ihmiset tahtovat muutosta. Ja tässä on SDP:n ja sosialidemokratian tuhannen taalan paikka.

Ensimmäisenä herkkäkorvaisuutta ihmisten muutoshalukkuudelle löytyi Barack Obamalta. Hän otti muutoksen ykkösvaaliteemakseen ja äänestäjät palkitsivat sen Yhdysvaltain presidenttiydellä. Sittemmin murroksen merkit ovat olleet ilmassa monessa muodossa. Euroopan valtioiden säästökuureja vastustaneet mielenilmaukset levisivät Yhdysvaltoihin ja yhdistyivät arabikevään taktiikoihin, joista syntyi Occupy Wall St.- liike. Liike ilmoittaa edustavansa 99 % enemmistöä, joka vastustaa rikkaimman yhden väestöprosentin ahneutta.

Suoran toiminnan lisäksi muutoksen puolesta puhuu viime aikoina käyty teoreettisempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu. Vaihtoehtoisia talouden hahmottamisen malleja ovat tarjonneet ainakin Zeitgeist- ja Talousdemokratia- liikkeet. Akateemisia puheenvuoroja murroksen puolesta näkee lähes päivittäin. Viimeksi eilen Antti-Ville Suni kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä.”

Murros siis vastaansanomattomasti on täällä. Mutta vaikka muutoksen suunta on markkinakriittinen, se ei tule hyödyttämään poliittista vasemmistoa, ellei vasemmisto ole valmis adaptoitumaan muutokseen. Puoluepolitiikan paradokseihin kuuluu, että näiden yhteiskunnallisten megatrendien vaihtelu saattaa aiheuttaa aivan päinvastaista äänestyskäyttäytymistä. Esimerkiksi Anthony Giddensin kolmannen tien sosialidemokratia nosti sosialidemokraatit valtaan monissa Euroopan maissa 90-luvulla, joka oli markkinaorientoitunutta aikaa.

Sosialidemokratia on vastaus muutosta vaativille vastarintaliikkeille ja ihmisten muutoksenhalulle. Siihen kuuluu tuloerojen tasoittaminen, rahoitusjärjestelmän sääntely ja ihmisten voimauttaminen päättämään itse omista ja yhteiskuntansa asioista. SDP:n onkin tehtävä johdonmukaista, 2010-luvun sosialidemokraattista politiikkaa. Hyviä osoituksia siitä, että oikealla tiellä ollaan, ovat esimerkiksi perusturvan korotus, pääomatuloveron progressointi ja varainsiirtoveron edistäminen.

SDP:n on kuunneltava ihmisten muutoshalua herkällä korvalla. Samalla sen on myös työskenneltävä sen puolesta, että se vakuuttaa ihmiset omasta visiostaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Näin hahmoton muutoshalu kanavoituu rakentavaksi yhteiskunta- ja talouspolitiikaksi ja tuottaa ihmisille sellaisen reilun yhteiskunnan, jonka he ansaitsevat.

Valtiovarainministeriöpuolue (VMPP) riehuu

Mikä puolue on Suomessa vaikutusvaltaisin? Pääministeripuolue kokoomus? Omia tavoitteitaan hyvin hallitusohjelmaan saanut SDP? Vai suuren voiton saanut perussuomalaiset, joka pakottaa muut puolueet peesailemaan kannanottojaan?

Nähdäkseni suurinta valtaa Suomessa käyttää kuitenkin valtiovarainministeriöpuolue. Enkä tarkoita tällä sitä puoluetta, joka kulloinkin pitää valtionvarainministeriössä valtaa, vaan kyseisen ministeriön virkamiesjohdosta ja sille myötämielisistä tutkijoista koostuvaa epävirallista joukkoa, joka pystyy hämmästyttävän tehokkaasti sanelemaan suomalaisen talouspoliittisen keskustelun asialistan.

Olen muutaman kerran ollut kuuntelemassa VM:n esitelmän Suomen taloudellisesta tilanteesta ja viesti on aina sama: Julkisia menoja täytyy vähentää. Menoja täytyy leikata silloin kun taloudella menee hyvin ja silloin kun taloudella menee huonosti. Sekä talouden nousu-, että laskukaudella täytyy leikata. Leikata täytyy myös, jos talouden kokonaiskysyntä on korkealla tai matalalla, tai jos työttömyys on kasvamassa tai vähentymässä.

Yleensä poliittiset puolueet pyrkivät verkostoitumaan erilaisten instanssien, kuten viranomaisten, järjestöjen, ministeriöiden ja median suuntaan ja saamaan omia arvojaan läpi niihin. Valtiovarainministeriöpuolue (VVMP) taas tekee toisin päin: Se järjestää koulutuksia puolueille ja kertoo niille ideologisesta taustasta ja väristä riippumatta, että täytyy leikata. Puolueiden tehtäväksi VVMP taas jättää leikkausten selittämisen äänestäjille, jotka yleensä vastustavat leikkauksia.

Viestinsä markkinoinnin VVMP osaa. Olin viimeksi torstaina kuulemassa ministeriön madonluvut eduskunnassa pidetyssä aivopesutilaisuudessa, joka oli nimetty budjetti-seminaariksi. Yksi kerrallaan eri luennoitsijat VM:stä ja Suomen Pankista kävivät selittämässä, että julkisia menoja on leikattava. Perustelut hieman vaihtelivat, mutta pääpiirteissään niitä oli kolme: Huoltosuhde, valtionvelka ja inflaatio.

Huoli huoltosuhteesta tarkoittaa sitä, että Suomessa on suuri joukko ikääntyviä ihmisiä suhteessa siihen, kuinka moni uusi työntekijä tulee työmarkkinoille. Siispä jokaisella työssä käyvällä on pian karusti ilmaistuna enemmän vanhuksia elätettävänään, kuin aikaisemmin. Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä.

Valtionvelkaa tunnutaan kammoavan lähinnä intuitiivisesti. Valtio samaistetaan talouskeskustelussa usein kotitalouteen, jonka täytyy pitkällä aikavälillä saada tulonsa ja menonsa tasapainoon. Tällainen rinnastus on kuitenkin huono, sillä valtio ei ole vain rahan käyttäjä, vaan myös sen liikeellelaskija. Vero- tai mitkään muutkaan tulot eivät aseta rajoituksia valtion kulutukselle, vaan rajoitukset ovat poliittisia. Esimerkiksi Kreikan maksuvaikeudet eivät johdu suoranaisesti korkeasta valtionvelasta, vaan siitä, että Kreikka joutuu keräämään rahoituksensa markkinoilta ja ne vaativat Kreikan valtiolta kohtuutonta korkoa lainoistaan. Japanin velan suhde bruttokansantuotteeseen on huomattavasti suurempi kuin Kreikan (noin 250 % kun Kreikan on 160 %), mutta Japanin valtio pystyy edelleen lainaamaan tarvitsemansa rahat markkinoilta käytännössä nollakorolla.

Inflaation hillitseminen, tai hintavakauden säilyttäminen, kuten asian markkinointinimi kuuluu, tuntuu myös olevan kyseenalaistamaton totuus, jota keskuspankkien on edistettävä. Hintavakaus on toki kannatettava asia, mutta kuinka suhteuttaa se muihin kannatettaviin taloudellisiin päämääriin? Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?

VVMP ei pidä tällaisista ikävistä kysymyksistä. Sen talouspoliittinen eetos on sisäisesti johdonmukaista ja argumentatiivisesti loogista, kunhan se saa itse asettaa tietyt reunaehdot. Tällaisia reunaehtoja ovat esimerkiksi inflaation hillintä ja se, ettei veroja saa nostaa. Näiden reunaehtojen ulkopuolisesta todellisuudesta tulevat kysymykset ovat VVMP:lle kiusallisia.

Kukkona tunkiolla näyttäisi riehuvan roque-valtiosihteeri Raimo Sailas, joka katsoo oikeudekseen laukoa suoraviivaisia kommenttejaan tavoiteltavasta talouspolitiikasta, olipa VM:ssä millainen poliittinen ohjaus hyvänsä. Sailaan linjauksilla on julkisessa keskustelussa samanlainen asema, kuin Björn Wahlroosin kommenteilla; media katsoo asiakseen tehdä niistä uutisia, olivatpa ideat miten älyvapaita hyvänsä. Viimeisimpänä neronleimauksenaan Sailas esitti palkankorotuksiin nollalinjaa, eli tämän hetken inflaation olosuhteissa palkkojen reaalisen ostovoiman alentamista kolmella prosentilla. Samaan aikaan kaveri itse nostaa valtion pussista yli sadan tonnin vuosipalkkaa.

Yleisesti ottaen talouspoliittinen keskustelu Suomessa näyttäisi olevan melko ankeaa ja muutamien itse itsensä asiantuntijoiksi nostaneiden keskustelijoiden käsissä. Vahvasti ideologisesti latautuneetkin puheenvuorot onnistutaan valitettavan usein piilottamaan teknokraattisen asiantuntemusverhon taakse ja puhutaan kansantalouden parhaasta, kun tosiasiassa tavoitellaan oman pankkitilin parasta. Kun rikas pankkiiri suosittelee verojen alentamista media valitettavan harvoin tulee kysyneeksi, onko hänellä tosiaan pyyteettömästi Suomen talouden pelastaminen kirkkaana mielessä, vai sittenkin ketunhäntä kainalossa.

Tässä keskusteluilmapiirissä raikas poikkeus on Raha ja talous- blogi, joka pyrkii katsomaan talouden maailmaan totunnaisen valtavirta-ajattelun ulkopuolelta. Blogin väitteet voivat välillä tuntua hurjilta, mutta ovat hyvin perusteltuja ja selitysvoimaisia. Suosittelen tutustumaan!

Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

Paavo Lipponen presidenttiehdokkaaksi - mahtavaa!

Viikon energisoivin poliittinen uutinen on entisen pääministerin ja pitkän linjan valtiomiehen, Paavo Lipposen, ilmoitus pyrkiä presidentiksi. Ilmoitusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla "So what?" Ennen tätä uutista tammikuun presidentinvaalit vaikuttivat erittäin epämielenkiintoisilta, kuin kruunajaisilta, joissa huudetaan kuninkaaksi ennaltamäärätty ennakosuosikki.

Jos Lipponen valitaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, saa kokoomuksen ennakkokuningas Sauli Niinistö hänestä merkittävän vastuksen vaaliin. Molempien miesten profiileissa on paljon yhteistä. He ovat olleet samassa hallituksessa, Lipponen pää- ja Niinistö valtionvarainministerinä (ja molemmilla on itse asiassa tismalleen yhtä montaa ministeripäivää takanaan, 2927). Molemmat ovat toimineet eduskunnan puhemiehenä ja päivänpolitiikasta vetäytymisen jälkeen ottaneet tavakseen kommentoida poliittisia asioita. Joko valtiomiesmäisen viisaasti tai besserwissermäisesti, tulkitsijasta riippuen.

Lipposen mukaantulo antaa myös aivan uudenlaista virtaa SDP:n jäsenäänestykselle presidenttiehdokkaastaan. Jäsenäänestys paitsi herättää hyvää aatteellista keskustelua, antaa jokaisen jäsenen jäsenyydelle tietynlaista demokraattista lisäarvoa ja muistuttaa sosialidemokratian roolista suurena kansanliikkeenä, joka vie kansan syvien rivien terveiset ja tahdon valtakunnan ylimmän päätöksenteon tasoille asti. Täytyy muistaa itsekin maksaa jäsenmaksuni.

Niissä puolueissa, joissa ei ole vielä omia ehdokkaita nimitetty, mietitäänkin nyt kuumeisesti omia strategioita. Keskustalle ei taida jäädä muita vaihtoehtoja, kuin pelata naiskortti. Pääehdokkaiden ollessa miehiä naisehdokas kerää kannatusta niiltä äänestäjiltä, joille sukupuoli on tärkeämpi ehdokkaan valintakriteeri kuin poliittinen kompetenssi tai ideologia. Jos Anneli Jäätteenmäki suostuu keskustan ehdokkaaksi, tulee vaaliväittelyistä kuin herkullinen revanssi vuoden 2003 eduskuntavaaleista. Paitsi että tällä kertaa vanhojen ystävien Lipposen ja Jäätteenmäen keskustelua sparraa Ville Itälän sijaan Sauli Niiistö!

Lipponen kelpasi vasemmistoliitolle pääministeriksi vuosina 1995 - 2003 kun vasurit olivat edellisen kerran samassa hallituskoalitiossa SDP:n kanssa. Toivottavasti Lipponen kelpaa heille myös presidentiksi, sillä vasemmistoliiton apu toisi Lipposen taakse todella vahvan vasemmistolaisen kansanliikkeen. Se myös varmistaisi, että presidentinvaalien toisella kierroksella on vasemmistolainen, hyvinvointiyhteiskuntaa ja avointa Eurooppaa kannattava ehdokas, vastassaan joko konservatiivis-oikeistolainen tai konservatiivis-nationalistinen ehdokas.

Tärkeintä on kuitenkin, että juuri nyt Euroopassa tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista presidenttiä. Nurkkakuntainen nationalismi nostaa päätään Euroopassa ja pyrkii syyttelemään kaikista vaikeuksista "ulkopuolisia", keitä he sitten koskaan ovatkaan. Protektionismi ja rajojen sulkeminen yritetään tarjota legitiiminä vaihtoehtona avoimelle taloudelle ja yhteiskunnalle. Toisaalta suurpääoman omistajat syyttävät vaikeuksista Euroopan korkeita palkkoja ja sanovat, ettei Euroopan sosiaaliseen malliin ole enää varaa.

Juuri tällaisessa tilanteessa Suomen kansa voi huutaa selkeästi "EI!" näille vastenmielisille ajatuksille ja valita presidentikseen eurooppalaisen visionäärin, joka on sitoutunut avoimen Euroopan ylläpitoon ja kehittämiseen ja joka työväenliikkeen miehenä pystyy puolustamaan suomalaisia työntekijöitä globalisaation myllerryksessä.

PS: Myös Jani Kokko kommentoi Lipposen ehdokkuutta blogissaan

Kuva: Ulla Winter / Uutispäivä Demari

Nykymurheet korjataan politiikalla

Kiitos Pekka Vahvaselle ilmeisen kieli poskessa kirjoitetusta tekstistä politiikan ajan lopusta (KSML 3.7.). Politiikan ja poliitikkojen julkinen halveksiminen on tunnetusti hyvä tapa herättää huraa-huutoja kansan syvistä riveistä. Pariin tekstin julkilausumattomaan oletukseen tahtoisin kuitenkin kiinnittää huomiota.

Vahvanen väittää, ettei kehittyneiden maiden ihmisten pahaa oloa pystytä poistamaan politiikalla, koska biologia määrää ihmiset ominaisuuksiltaan ja lahjakkuuksiltaan erilaisiksi. Tämä on totta, mutta biologia ei määrää että pienempi aivoisina tai vähemmän viehättävinä syntyneiden pitäisi välttämättä olla yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, että heidän asemansa aiheuttaa heille pahaaoloa.

Ihmisten eriarvoisuuden ottaminen annettuna on vanha historiallinen ilmiö. Keskiajalla pidettiin luonnollisena, että aateliset ottavat kaikki rahat, eivätkä tee töitä. Yhtä typeriltä tuntuvat tulevaisuudessa meidän aikamme itsestäänselvyydet.

Sekä Pekka Vahvanen, että Yhdysvaltain perustajaisä James Madison ovat yksinkertaisesti väärässä: Ihmisten tulonhankkimiskyvyissä ei ole eroja. Tuloerot johtuvat vain siitä, miten erilaisia inhimillisiä ominaisuuksia päätetään yhteiskunnassa palkita. Pankkiiri, jolla on lahjakkuutta kehittää niin mielikuvituksellisia rahoitusinstrumentteja finanssimarkkinoille, että koko maailmantalous romahtaa, ui rahassa.

Samaan aikaan lahjakas runoilija kituuttaa apurahoilla, jos sattuu saamaan niitäkään. Mitään tulonhankkimiskykyä ei ole olemassakaan. Kyse on vain globaalin yhteiskuntamme päätöksestä arvottaa erilaisia lahjakkuuksia. Meidän kaikkien tekemästä yhteisestä päätöksestä. Hyvällä politiikanteolla voimme myös päättää toisin.

Myös parinmuodostus, niin kompleksista kuin se onkin, muuttuu paljon yksinkertaisemmaksi hyvällä politiikalla. Fyysisiä ja henkisiä heikkouksia on ihmisillä aina ollut, ei Facebook ole niitä tuonut tullessaan. Se, että nykyisessä yhteiskunnassa on enemmän yksinäisyydestä kärsiviä miehiä ja naisia, kuin Vahvasen kuvaaman ”menneisyyden maalaiskylän ujon pojan” aikaan, ei johdu siitä, että ihmiset olisivat nykyisin virheellisempiä kuin ennen, vaan siitä että yhteiskunta on virheellinen.

Kukaan ei valitse kumppaniaan elokuvien tai viihdesarjojen antaman ihannekuvan varassa. Tietenkään. Mutta olisi naiivia väittää, ettei elinikäinen altistuminen hollywood-romantiikalle ja juorulehtien skandaalinhakuisille ihmissuhdeuutisille vaikuttaisi mitenkään siihen ihmisyksilön mielen tiedostamattomaan puoleen, joka on ratkaisevassa roolissa kumppaninvalinnassa.

Tämä on nimenomaan yhteiskunnallinen ongelma. Valistunut yksilö voi pyrkiä pitämään maailmankuvansa korruptoimattomana, mutta hän jää yksin maailmassa jonka jäsenet on opetettu valitsemaan kumppaninsa elokuvan tehosteiden pohjalta; ”sen oikean” tunnistaa siitä, että taustalla alkaa soida soittokunnan esittämä hempeä kappale ja kamerakulma pyörii dramaattisesti toisilleen tarkoitetun parin ympärillä.

Yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista vain - anteeksi että joudun taas sanomaan tämän ruman sanan - politiikalla. Esimerkiksi koulujen ja armeijan ehkäisyvalistuksen yhteydessä voitaisiin mainita, että muutkin ihmiset kuin nhl-jääkiekkoilijat ja silikonimissit voivat olla aivan kelvollisia kumppaneita.

Yhdessä asiassa Vahvanen kuitenkin on oikeassa: Pienellä ihmisellä on ongelmia tarpeeksi. Nämä ongelmat aiheuttavat kuitenkin toiset pienet ihmiset - useimmiten tahtomattaan - ja niiden purkamiseksi tarvitaan politiikkaa.

Vastine on julkaistu Keskisuomalaisessa 10.7.2011

Pekka Vahvasen kolumni on julkaistu Keskisuomalaisessa 3.7.2011

Huomautuksia hallituksesta ja sen ohjelmasta

Yksi suuri seikkailu näyttää päättyneen, kun hallituspohja on saatu neuvoteltua, hallitusohjelma sovittua ja hallituspuolueet ovat valinneet ministerinsä. Suurta sosialistista vallankumousta odotellessa sixpäck-hallituspohjaan täytyy eduskuntavaalien tuloksen pohjalta olla tyytyväinen.

Mielenkiintoista on, että kokoomuksen noustua eduskunnan suurimmaksi puolueeksi Suomeen muodostettiin selvästi vasemmistolaisiin arvoihin nojaava hallitus. Tämä näkyy hallitusohjelmassakin monessa kohtaa, kuten pääomatulojen verotuksen progressivoinnissa, harmaan talouden torjumisessa ja työttömyysetuuksien ja toimeentulotuen korotuksissa.

SDP neuvotteli hallituksen kokoonpanosta ja hallitusohjelmasta erittäin päämäärätietoisesti. Täytyy myöntää, että neuvottelujen alkaessa olin huolissani siitä, että oppositiokauden turhauttama SDP olisi valmis menemään kokoomusjohtoiseen hallitukseen aivan millä ehdoilla hyvänsä. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, kun demarit osoittivat olevansa valmiit jäämään oppositioon, mikäli heidän vaalitavoitteitaan ei oteta hallitusohjelmaan.

Tiedotusvälineet uutisoivat ehkä hieman liian dramaattisesti hallitusneuvotteluissa tapahtuneen katkoksen. Ei ole mitenkään tavatonta, että neuvottelijat hieman kokeilevat, kuinka vakavissaan vastapuoli on vaatimuksissaan ja ajavat neuvottelut jopa niin tiukalle, että ulosmarsseja tai – heittämisiä tapahtuu. Ehkei tällainen ole aikaisemmin ollut tapana Suomen hallitusneuvotteluissa, mutta on liioittelua käyttää sanaa ”hallituskriisi” tilanteesta, joka on aivan normaalia poliittista toimintaa.

Täydellinen hallitusohjelma ei tietenkään ole, vaan kokoelma kompromisseja. Mutta demokratiassa on otettava huomioon heidänkin mielipiteet, jotka ovat eri mieltä kuin itse on. Ihmettelen vasemmistoliiton vänkäilyä hallitustyöskentelyyn osallistumisessa. Ideaaleja totta kai tarvitaan ja epäkohtien osoittaminen hallitusohjelmassa on ansiokasta, mutta myös poliittista lukutaitoa tarvitaan: Eduskuntavaalien tuloksella nykyinen hallitusohjelma on poliittisen vasemmiston kannalta käytännössä paras vaihtoehto, joka pystytään neuvottelemaan.

Jotain hallitusohjelmasta pystyy päättelemään myös siitä, kuinka sitä ovat kommentoineet yhteiskunnan taantumukselliset tahot. EK:n edustaja pidätteli itkuaan kommentoidessaan ohjelmaa, kun työnantajien tavoitteet eivät menneet läpi. Maaseudun tulevaisuus lyttäsi sekä hallituksen, että ohjelman. Ja mahtaa tasaverottajia ja muita ideologisia köyhät kyykkyyn- kokoomuslaisia nyt vituttaa.

Pelin politiikka ei tietysti hallituksessa tähän lopu. Kokoomus ja SDP tarvitsevat omissa pyrkimyksissään liittolaisia hallituksen pienpuolueista. Sinänsä hallituksen oikeisto-vasemmisto-painotus ei ole edullinen, mutta jos koalitiot muodostuvat asiakohdittain, ovat kristillisdemokraatit demareille luonteva yhteistyökumppani kehitysapuasioissa siinä missä vasemmistoliitto työelämäkysymyksissä.

Terveinen Tahrir-aukiolta



Mielenosoittajia pylvään päällä

 Kävin Kairossa katselemassa, mitä Tahrir-aukiolla tapahtuu. Aukiosta on tullut ikään kuin Lähi-idän viime aikojen tapahtumien keskus, joka olemassaolollaan muistuttaa siitä, että kansat voivat yhteisen tahtonsa löytäessään vapauttaa itsensä diktatorisista hallitsijoistaan. Uudistusmieliset muissa arabimaissa kuten Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä seuraavat aukion tapahtumia tarkkaan etsien merkkejä omasta tulevasta kohtalostaan.

Tulen aukiolle perjantaina 25.5. Tuolle päivälle on suunniteltu suurmielenosoitusta, ”Toista vihan päivää.” Ensimmäisenä kiinnitän huomiota aukion ystävällismieliseen ja karnivalistiseen tunnelmaan. Ihmiset hymyilevät ja pitävät hauskaa, kuin oltaisiin festareilla ja lavoilla olisi bändejä poliittisten palopuhujien sijaan. Ulkomaalaisena olo on tervetullut: Ihmiset huutelevat ”Welcome to Egypt”. Yksi pojista maalaa käteeni Egyptin lipun vesiväreillä.


Lippuja aukiolla näkyy paljon


”Kaikki voi muuttua muutamassa minuutissa” varoittelee useampaan kertaan muuan tapaamani miekkonen, joka kertoo olevansa lomaa viettävä armeijan erikoisjoukkojen sotilas. ”Ins`allah kaikki menee rauhallisesti. Mutta olen kuullut aukiolle olevan tulossa myös henkilöitä, joiden tavoitteena on aiheuttaa epäjärjestystä” hän kertoo. Mustafaksi esittäytynyt lomaileva sotilas myös sanoo tunnistavansa aukion yleisön joukosta monia poliisin asiamiehiä, jotka ovat soluttautuneet mielenosoittajien pariin.

Egyptin lippuja näkyy paljon, jokaisella näyttäisi olevan omansa. Egyptiläiset ovat silmin nähden ylpeitä vallankumouksestaan, joka on koko kansan vallankumous. Paljon näkyy myös Libyan kapinalippua, sillä aukion egyptiläiset sympatiseeraavat libyalaisia kapinallisia. Koko kansan vallankumouksesta kertoo myös, että aukiolle kokoontuu väkeä monista eri kansanryhmistä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia.


Nainen pitää puhetta, mies heiluttaa lippua


Kun ihmisten kanssa juttelee vallankumouksesta ja perjantain mielenosoituksesta, kaikki kertovat tarinan vähän eri tavalla. Tässä näkyy vallankumouksen tämän hetken suuntaa hakeva tila. Kaikki tukevat vallankumousta, mutta heillä on kovin erilaiset näkemykset siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Muslimiveljeskunta ilmoittikin jo, ettei se osallistu enää Vallankumouksen nuorisoliiton (Coalition of the Youth of the Revolution) toimintaan ja kehotti kannattajiaan olemaan osallistumatta perjantain mielenosoitukseen.

Jotkut järjestön jäsenet kuitenkin osallistuivat, vaikkakin yksityishenkilöinä eivätkä Muslimiveljeskunnan edustajina.

Armeijan, Muslimiveljeskunnan ja uudistusmielisten vallankumouksellisten koalitio on muutenkin hajoamassa liitoksistaan. Armeija on vastannut valtaapitävää sotilaskomiteaa kritisoineisiin julisteisiin pidättämällä niiden levittäjiä. Tämä taas on johtanut vastalauseiden ryöppyyn vallankumouksellisten pääasiallisessa toimintaympäristössä, Facebookissa.


Naiset ovat pukeutuneet valkoiseen symboloidakseen
valkoisia vaatteita,joihin Hosni Mubarakin vaimo joutuu
pukeutumaan vankilassa


Suojellakseen liittoa ja estääkseen mahdolliset konfrontaatiot armeijan ja mielenosoittajien välillä armeija ilmoitti, ettei se valvo järjestystä perjantain mielenosoituksessa, vaan siirsi järjestysvallan vallankumouksellisten itse muodostamille komiteoille. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorista miehistä koostuvia ad hoc-ryhmiä, jotka tarkastavat Tahrir-aukiolle tulevat aseiden varalta.

Minäkin kuljen näiden komiteoiden tarkastusten läpi. Pojat ovat innokkaita, mutteivät ammattilaisia. Halutessani voisin helposti kuljettaa aukiolle aseen tai pommin.

Mustafan pelkäämiä levottomuuksia ei perjantain toisena vihan päivänä esiintynyt, vaan mielenosoitus sujui rauhallisesti. Osallistujamäärä ei tavoittanut odotettuja miljoonia, vaan noin 200 000 mielenosoittajaa saapui aukiolle.

Vallankumouksessa ei ole kyse vain leivästä

Suomessa vallankumouksen motiivit on ehkä uutisoitu liian paljon materialistisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Esimerkiksi tässä Ylen uutisessa kommentaattori toteaa "Köyhät ja kouluttamattomat massat äänestävät vatsallaan, ja Muslimiveljeskunta lupaa leipää. Harva välittää demokratiasta".

Totta kai Egyptissä on äärimmäistä köyhyyttä, mutta tämä ei ole riittävä selittävä tekijä ihmisten poliittiselle käyttäytymiselle. Mubarakin hallintokin tarjosi jonkinlaisen elintason. Tässä vallankumouksessa on myös kyse ylpeydestä ja halusta olla osa Suurta Tarinaa, tammikuun 25. päivän vallankumousta.
Yleisesti mielenosoittajien parissa oli tyytymättömyyttä entisen presidentin, Hosni Mubarakin, ja hänen vaimonsa sekä poikiensa oikeudenkäyntien hitautta kohtaan. Toinen turhauttava asia oli sotilaskomitean epädemokraattisiksi koetut toimet, kuten mielipiteenvapauden rajoittaminen.



Hirttoköysi Mubarakin kuvan ympärillä



Vallankumous on toki egyptiläisten oma ja maan asioista päättäminen kuuluu heille. Ensimmäisen kysymyksen suhteen toivoisin egyptiläisille kuitenkin kärsivällisyyttä. Seuraamalla Mubarakin oikeudenkäynnissä mahdollisimman huolellisesti oikeusvaltion periaatteita – samoin kuin säästämällä ex-presidentin barbaariselta kuolemantuomiolta – uusi regiimi osoittaisi olevansa legitiimimpi, kuin edeltäjänsä. Ilmaisunvapauden suhteen Egyptissä on paljon opittavaa pitkän epävapaan ajan jälkeen. Armeijan on muistettava, että se voi säilyttää legitimiteettinsä kansan silmissä vain suojelemalla ilmaisunvapautta, ei rajoittamalla sitä.

Vihreät vaaleissa – signaaleja maailmalta

Voisiko Suomen huhtikuun eduskuntavaalien tulosta ennakoida sen perusteella, mitä muiden EU-maiden vaaleissa – ja maailmalla yleisestikin – on keväällä tapahtunut? Irlannissa päädyttiin ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin ja äänestäjät pääsivät 25.2. uurnilla osoittamaan tyytymättömyytensä vallanpitäjiä kohtaan. Voimapuolue Fianna Fail putosi parlamentin ykköspaikalta kolmanneksi ja äänestäjät nostivat Fine Gaelin ja Labourin sen edelle. Äänestäjät näyttivät ovea myös vihreille ja puolue menetti kaikki kansanedustajansa.

Virossa pidettiin riigikogu-vaalit heti perään 6.3. Niiden tulokset olivat ristiriitaisia. Yhtäältä oikeistolaiset hallituspuolueet saivat äänestäjiltä mandaatin jatkaa hallituksessa, toisaalta opposition sosialidemokraatit kaksinkertaistivat paikkamääränsä ja näin poliittinen vasemmisto vahvistui huomattavasti. Yksi viesti Viron vaaleista oli kuitenkin selkeä: Vihreät menettivät kaikki kansanedustajansa.

Saksassa sen sijaan vihreiden kannatus on lähtenyt jyrkkään nousuun ja vihreät menestyivät hyvin toissa viikonloppuna pidetyissä osavaltiovaaleissa Baden-Württembergissä ja Rheinland-Pfaltzissa. B-W:ssä vihreät nousivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi CDU:n jälkeen nostaen kannatuksensa 24,2 % (+12,5 % viime vaaleista) ja R-P:ssä vihreät nousivat kolmanneksi 15,4 % (+10,8 %) kannatuksella. Koska konservatiivisen CDU:n liittolainen liberaali FDP jäi äänikynnyksen alle R-P:ssä, vihreiden ja sosialidemokraattisen SPD:n allianssi voi nyt nimittää osavaltiolle Saksan historian ensimmäisen vihreän pääministerin.

Vihreiden menestys Saksassa johtuu suurelta osin maan ydinvoimapolitiikasta. CDU:n ja FDP:n hallitus oli hyvin ydinvoimamyönteinen Japanin kolmoiskatastrofiin ja Fukushiman ydinvoimalan onnettomuuteen asti. Merkelin äkillistä takinkääntöä ydinvoiman suhteen pidettiin lähinnä taktikointina ja äänestäjät palkitsivat vihreät, jotka ovat johdonmukaisesti vastustaneet ydinvoimaa. Sosialidemokraattien kanssa yhteistyössä toimivat vihreät näyttäytyivät vaaleissa muutenkin varteenotettavana vaihtoehtona uskottavuusongelmista kärsivälle porvarihallitukselle.

Mielenkiintoista onkin nähdä, miten äänestäjät palkitsevat Suomen vihreät vaaleissa heidän neljän vuoden kaudestaan porvarihallituksessa. Samanlaista nostetta kuin Saksan vihreät Suomen vihreät eivät tule saamaan, sillä he ovat olleet mukana hallituksessa, joka on rakentanut ydinvoimaa. Fukushiman katastrofia säikähtäneet äänestäjät voivatkin olla ihmeissään: Mistä löytyy takuupuolue estämään lisäydinvoiman rakentaminen, kun vihreätkin pettävät?

Toisaalta näissä vaaleissa näyttää olevan kyse materiaalisesta hyvinvoinnista. Kun äänestäjät Virossa ja Irlannissa pääsivät äänestämään taloudellisista kysymyksistä, he osoittivat vihreille ovea. Kun taloudellinen tilanne on tiukka, eivät vihreiden kivat postmaterialistiset ideat tunnu houkuttelevilta. Kun täytyy saada leipää pöytään ja selvitä laskuista, ei yksinkertaisesti ole varaa äänestää vihreitä. Idea perustulosta on hyvä ja kannatettava, mutta mitä vihreät ovat tällä hallituskaudella tehneet tämän yhteiskuntapoliittisen innovaation edistämiseksi? Eivät mitään.

Tuskin vihreät aivan Viron ja Irlannin veljespuolueiden kohtaloita kokevat, sillä puolueuskolliset politrukit ja politiikkaa heikommin seuraavat imagoäänestäjät kyllä antavat äänensä vihreille. Mutta keskustellessani ihmisten kanssa viesti on ollut selvä. "Olen ennen äänestänyt vihreitä, mutta nyt he ovat luopuneet periaatteistaan ja menevät mukaan mihin tahansa" sanovat monet.

Vaalitappio tekisi hyvää vihreille myös siinä mielessä, että puolue on ylpistynyt liikaa. Vihreät kuvittelevat voivansa tehdä aivan mitä hyvänsä ja selvitä siitä, kun vain lähettävät spin doctorinsa selittelemään asian parhain päin. Suuri osa vihreiden kannattajista ajattelee vasemmistolaisesti, mutta silti puolue kuvittelee voivansa tehdä porvarillista politiikkaa. Kenties yksi vaalikausi oppositiossa veisi Suomen vihreitä Saksan ja Ruotsin vihreiden suuntaan ja muistuttaisi puolueelle, että kannattajien mielipidettä on kunnioitettava.

Olen aikaisemmin kritisoinut vihreitä tekstissä Vihreät pelaavat kaksilla korteilla.

PS. Myös Susanna Huovinen tylyttää vihreitä. "Viime vuosina ydinvoimalupia on aina tavattu antaa yhtä monta, kuin on ollut istuvia vihreiden ministereitä."

Opintojen jälkeinenkin edunvalvonta muistettava

Otaniemen teekkarit tapaavat käydä ajeluilla Espoon Westendissä. Porvarillisen asuinalueen ökytaloista haetaan opiskelumotivaatiota. Jos teekkari laskee yhtälönsä opiskeluaikana ahkerasti, hän saa valmistumisensa jälkeen kovapalkkaisen työpaikan ja voi luottavaisin mielin ottaa ison asuntolainan ylellistä kämppää varten.

Suurimmalle osalle teekkareista, kuten muistakaan opiskelijoista, valmistuminen ei kuitenkaan takaa ruusuista tulevaisuutta. Päinvastoin, Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys on vertailukelpoinen Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kanssa. Pätkä- ja silpputyöt ovat tulleet – ilmeisesti jäädäkseen. Onkin yllättävää huomata, kuinka moni opiskelija pitää silti yllä kuvitelmaa paitsi varmasta, myös leveästä toimeentulosta valmistumisen jälkeen.

Jokainen saa toki rakentaa itselleen ihan sellaisen pilvilinnan kuin haluaa. Mutta opiskelijoiden edunvalvonta kärsii, jos opiskelijoilla itsellään ei ole realistista kuvaa omista tulevista työmarkkinoistaan. Joitain meistä varmasti lykästää, mutta suurimmasta osasta ei tule helppoa elämää viettäviä porvareita, jotka kohtaavat suurimmat vaikeutensa golfkentällä.

Viime vuosina opiskelijat ovat vaatineet aktiivisemmin opiskelun aikaisten etujen parantamista ja saavuttaneet tavoitteitaan, esimerkiksi opintotuen korottamisen suhteen. Samanlaista joukkovoimaa tarvitaan myös opintoja seuraavan työelämän epäkohtien muuttamisessa.

Ranskassa opiskelijat ja työntekijät nousevat barrikadeille rinta rinnan vääryyksiä vastaan. Samanlaista yhteisrintamaa tarvitaan myös Suomessa. Opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole enää varaa ylenkatsoa ammattiliittoja ja ammatillista järjestäytymistä, niin törkeästi työelämä nuoria korkeastikoulutettuja kohtelee.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä 28.3.2011.

Helpotusta Libyan siviilien ahdinkoon?

Kävelen joka päivä työpaikalleni Libyan Nikosian suurlähetystön ohi ja katson, onko lähetystössä jo vaihdettu Libyan vihreä lippu kapinallisten puna-musta-vihreään. Toistaiseksi ei ole vaihdettu.

Ainakin näennäisesti Ranskan johtama kansainvälien liittoutuma on aloittanut ilmaiskut Libyan eversti Gaddafin joukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan operaatio Aamunkoiton Odysseia on onnistunut tavoitteessaan estää Gaddafin joukkojen hyökkäys Bengasiin, suurimpaan Libyan kapinallisten hallitsemaan kaupunkiin. Tosin totuus lienee myös tämän sodan ensimmäinen uhri, joten kaikkeen uutisointiin Libyan tilanteesta on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.

Olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siihen, että kansainvälinen yhteisö löysi rohkeuden ja päättäväisyyden puuttua Libyan tilanteeseen. Olisi ollut sietämätöntä, jos maailma olisi jälleen kerran seurannut sivusta, kun yksi mielipuolinen diktaattori tapattaa omia kansalaisiaan tuhatmäärin. Hetken tilanne näytti todella synkältä. Gaddafi näytti pystyvän lojaalien armeijan osien ja palkkasotureiden avulla murskaamaan kapinan väkivalloin.

Jos Gaddafin olisi sallittu ”palauttaa maahan järjestys” seuraukset olisivat olleet inhimillisesti hirvittävät. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen yhteenotto Bengasissa olisi tarkoittanut luultavasti vähintään tuhansia kuolleita. Näin laajamittaisen kapinan jälkeen Gaddafin olisi myös ollut pakko toimeenpanna massiivisia puhdistustoimia varmistaakseen kansalaistensa lojaaliuden. Kyseessä olisi ollut puhdistustoimet, jollaisia ei ole nähty sitten Stalinin vainojen.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka muun muassa sallii voimankäytön Libyan lentokieltoalueen valvomiseksi ja siviilien suojelemiseksi. Päätöslauselman aikaansaaminen on osoitus kansainvälisen diplomatian onnistumisesta, vaikka viisi turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenmaasta äänestikin tyhjää. Ainoalla turvallisuusneuvoston arabimaalla, Libanonilla, on varmasti ollut mielenkiintoiset keskustelut muiden valtioiden kanssa ennen äänestystä.

Venäjä tai Kiina eivät käyttäneet pysyvän jäsenen veto-oikeuttaan äänestyksessä, mutta äänestivät molemmat tyhjää. Molemmat maat vastustavat yleensä kaikkia valtioiden suvereniteetin loukkauksia ja puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin. Niille on tärkeää westfalenilaiseen järjestykseen implisiittisesti sisältyvä valtioiden oikeus tappaa omia kansalaisiaan.

Hyvä demokratiaa vaativa ja diktaattoreita kaatava momentum arabimaailmassa olisi ollut vaarassa katketa, jos Gaddafin olisi sallittu väkivalloin tukahduttaa kansannousu. Se olisi myös alentanut vallanpitäjien kynnystä käyttää väkivaltaa järjestyksen palauttamiseksi. Nyt kansainvälinen yhteisö lähetti päinvastaisen signaalin: Yksinvaltiaiden ei anneta kohdella kansaansa miten hyvänsä.

Osan Ranskan innokkuudesta kurittaa Gaddafia selittää Ranskan sisäpoliittinen tilanne. Presidentti Sarkozy on menettänyt suosiotaan kansalaistensa keskuudessa, eikä hän äskettäin julkaistun mielipidetiedustelun mukaan pääsisi presidentinvaalissa edes toiselle kierrokselle. Vanhan viisauden mukaan sota on näppärä keino kiinnittää kansalaisten huomio ulkomaille kotimaan sijasta ja älykäs valtiomies osaa valita sopivan heikon vihollisen.

Tästä huolimatta Ranskan rohkeus Libyan tilanteeseen puuttumisessa on ihailtavaa. Joukko muita maita on myös osallistumassa operaatioon. Nyt taistelevien Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Italia, Kanada, Hollanti, Espanja, Tanska ja Norja, sekä arabimaista Arabiemiraatit ja Qatar ovat lähettäneet tai lähettämässä taistelukoneitaan paikalle. En tiedä, onko Suomen ulkoministeriössä tai presidentinkansliassa keskusteltu Suomen osallistumisesta operaatioon.

Sodankäyntiin liittyy aina epävarmuus. Operaatio saattaa myös epäonnistua. Kansalaismielipide saattaa pakottaa liittouman maat vetäytymään, jos taisteluissa tulee omia menetyksiä. Tai Gaddafin joukot saattavat saada ilmaiskuista huolimatta maan kokonaan tai pääosin hallintaansa. Lockerbien terrori-iskut vuonna 1988 muistuttavat myös, että Gaddafi ei epäröi käyttää likaisiakaan keinoja kostaakseen vihollisilleen.

Britannia on ilmoittanut perustavansa Libyan operaation päämajan Kyproksella sijaitsevaan Akrotirin lentotukikohtaan. Kypros – joka usein peesailee kansainvälisessä politiikassa Venäjää ja Kiinaa – on ilmoittanut vastustavansa tätä ja koko operaatiota yleensä.

PS: Kirjoitin kesäkuussa 2009 tekstin Viekö lama diktaattorit? jossa arvelin globaalin talouskriisin voivan johtaa joidenkin diktatuurien kaatumiseen. Arabimaailman viime aikaisten tapahtumien valossa teksti on osoittautumassa jossain määrin ennustusvoimaiseksi.

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.

Kishore Mahbubani neuvoo Eurooppaa

Singaporelainen Kishore Mahbubani on mielenkiintoinen ajattelija ja luen mielelläni hänen kirjoituksiaan. Mittava kansainvälinen kokemus muun muassa diplomaattina ja laaja oppineisuus antavat hänelle kyvyn laittaa suuria globaaleja kehityskulkuja selkeisiin perspektiiveihin. Mahbubanin ajatukset tulevat hänen teksteistään kirkkaasti esiin, eikä hän piilottele mielipiteitään. Hän havainnoi maailman tapahtumia tarkasti, mutta tekee aasialaiseen arvopohjaansa nojautuen jatkuvasti virheellisiä johtopäätöksiä, mikä tekee hänestä herkullista kritisoitavaa.

Newsweekin artikkelissa ”What Asia can teach the indebted West” Mahbubani kehottaa länsimaita ottamaan talouspolitiikassaan mallia Aasiasta. Tapansa mukaan Mahbubani ylistää aasialaista pragmatismia, joka hänen mukaansa on avain Aasian maiden taloudelliseen menestykseen. Esimerkiksi Kiina ja Intia olivat aiemmin ideologioiden riivaamia: tiukan marxismin ja nehrulaisen sosialismin. Kun Kiina 80- ja Intia 90-luvulla avasivat talouksiaan pragmatismin nimissä, lopputulos oli menestystarina.

Yhdysvaltoja Mahbubani kritisoi liiasta uskosta markkinoiden toimivuuteen ja niiden sääntelyn pelosta. Hän esittää amerikkalaisille esimerkiksi pientä kulutusveroa, polttoaineen verottamista ja maataloustukien leikkaamista. Eurooppalaisten saamat torut taas ovat aivan päinvastaisia. Euroopan hallitukset uskoivat liian pitkään kykyynsä kuluttaa rahaa ja lainata sitä lisää. Mahbubanin mukaan Euroopan hallitusten tärkein tehtävä on nyt leikata julkista kulutustaan, esimerkiksi maataloustukia, sekä pyrkiä nostamaan eläkeikää.

Mahbubanin neuvoihin kannattaa suhtautua vakavasti, mutta kriittisesti. Hänen ”pragmatisminsa” on erikoinen käsite, joka tuntuu olevan lähellä ekonomismia: valtio-ideologiaa, joka nostaa taloudellisen kehityksen kaikista valtion tavoitteista tärkeimmäksi. Näin Mahbubani naamioi ideologiansa ei-ideologiaksi ja kutsuu visiotaan pragmatismiksi.

Käsitteellinen epäselvyys tulee näkyväksi myös Mahbubanin ohjeissa Yhdysvalloille. Jos Yhdysvaltojen ongelma todella on, etteivät amerikkalaiset siedä ”isoa valtiota”, joka kuluttaa paljon rahaa, miksi Yhdysvallat sitten ylläpitää liberalistisen ideologian vastaisesti raskasta ja tehotonta maataloustukijärjestelmää? Eikö tämä juuri ole Mahbubanin kuvaamaa pragmatismia? Ideologisesti kestämätöntä talouspolitiikkaa voidaan harjoittaa, jos se on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Kuten se on maataloustukien tapauksessa vaikutusvaltaisen maatalouslobbyn pitämiseksi tyytyväisenä.

Vapaan kaupan tärkeys on kuitenkin asia, josta Mahbubani aiheellisesti muistuttaa länsimaita. Tuntuu melkoisen turhauttavalta näpertelyltä, ettei Yhdysvaltojen kongressi ole voinut hyväksyä vapaakauppasopimuksia esimerkiksi Panaman ja Kolumbian kanssa, kun samaan aikaan maailman suurimmat vapaakauppasopimukset solmitaan Aasiassa: Kiinan ja ASEAN-maiden FTAn (Free Trade Agreement) piiriin kuuluu 1,9 miljardia ihmistä, Intian ja Aseanin 1,7 miljardia. On kuitenkin muistettava, että EU:n ja Etelä-Korean välinen uusi FTA antaa toivoa siitä, etteivät työpaikkojen menettämistä pelkäävät länsimaat ole kokonaan hylänneet vapaan kaupan ideoita.

Länsimaiden tai ainakin Euroopan olisi äärimmäisen tärkeää laatia oma visio tai strategia siitä, kuinka maanosan menestys turvataan pitkällä aikavälillä. Tätä suunnitelmaa laadittaessa on hyvä katsoa Aasian suuntaan ja ottaa oppia asioista jotka siellä on tehty oikein. Mutta suunnitelma on ehdottomasti tehtävä eurooppalaisten arvojen pohjalta ja tiedostaen, että se tulee olemaan nimenomaan ideologinen projekti, ilman pragmatismin tai neutraaliuden kaapua.

Mubarakin lähdön päivä?

Tänään perjantaina täyttyi mieltään osoittavien opposition edustajien Egyptin presidentti Hosni Mubarakille asettama aikaraja eroamiselle. Ilmeisesti Mubarak kuitenkin edelleen istuu presidentinlinnassaan ja hallitsee maataan ainakin de jure. On epäselvää, kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä on antaa määräyksiä ja paneeko ainakaan armeija niitä toteen.

Mubarakia kannattavat vastamielenosoitukset ovat ilmeisesti hävinneet tai häviämässä kaduilta.Osa egyptiläisistä kannattaa Mubarakia vilpittömästi, mutta ainakin osittain vastamielenosoitukset olivat poliittisesti tarkoituksenmukaisesti organisoitua toimintaa, jonka tarkoitus oli klassinen divida et impera. Ilmeisesti tarkoitus oli myös johtaa tilannetta seuraavaa mediaa harhaan relativismin hengessä: Jos yhdet ihmiset osoittavat mieltään diktaattoria vastaan ja toiset hänen puolestaan, eihän silloin voi tietää kummanko puolella pitäisi olla.

Eikö?

Täytyy pitää mielessä, että egyptiläiset osoittavat mieltään autoritaarista poliisivaltiota ja sen 30 vuotta valtaa pitänyttä yksinvaltiasta vastaan. Kyseessä näyttäisi olevan aito kansanliike, eikä kilpailevan valtaklikin masinoima poliittinen painostusoperaatio. Mubarakin hallintoa on lännessä siedetty luottaen sen tuovan vakautta alueelle, vaikka esimerkiksi regiimin tapa kiduttaa pidätettyjä ja muu surkea ihmisoikeustilanne on ollut tiedossa. Samalla argumentilla kovaa hallintoa on perusteltu myös sisäänpäin maan omille kansalaisille ja jotkin ovat sen uskoneetkin. Kuten todettua, Mubarakilla on myös aitoja kannattajia.

” Any society that would give up a little liberty to gain a little security will deserve neither and lose both” tiedetään Benjamin Franklinin sanoneen.



Kuvat: Nikosian seinille on ilmestynyt Egyptin protesteja tukevia iskulauseita

Arabimaissa kuohuu

Autoritaariset regiimit läpi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän horjuvat, kun kansalaiset ovat vallanneet kadut ilmaistakseen tyytymättömyyttään hallitsijoitaan kohtaan. Tällä hetkellä mellakat näyttäisivät olevan voimakkaimmillaan Egyptissä, kun mielenosoittajat vaativat presidentti Hosni Mubarakin eroa. Paineen alla presidentti onkin erottanut hallituksensa, mutta tämä ei näytä riittävän mielenosoittajille ja epävakaa tilanne jatkuu.

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen valtionpäämies joka on joutunut pakenemaan kotimaastaan ja luopumaan virastaan on Tunisian Zine al-Abidine Ben Ali. Nopeasti ja spontaanisti organisoitunut kansannousu – jota on kutsuttu myös sosiaalisen median vallankumoukseksi – yllätti regiimin, eikä armeija puolustanut hallitusta kansannousua vastaan.

Kansa on lähtenyt kaduille vastustaakseen vallanpitäjiään myös ainakin Jordaniassa ja Jemenissä. Osasyynä on yksinkertaisesti köyhyys. Työttömyys ja inflaatio turhauttavat ihmisiä. Joissain maissa hallitus on hillinnyt tyytymättömyyttä ennaltaehkäisevillä toimilla. Esimerkiksi Kuwaitissa hallitus on luvannut jakaa rahaa kansalle.

Länsimaiden suhtautuminen kansan liikehdintään näyttää epävarmalta. Demokratiaa halutaan tukea, mutta demokraattisten vaalien seurauksia pelätään. Palestiinan vapaat vaalit 2006 voitti ääriliike Hamas ja vapaat vaalit muualla alueella voisivat tarkoittaa Muslimiveljeskunnan vaikutusvallan kasvua. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän diktaattoreita on lännen puolesta siedetty, kunhan he ovat pitäneet oman maansa ääriainekset kurissa, eivätkä ole syyllistyneet kohtuuttoman suuriin ihmisoikeusloukkauksiin.

Kansannousut ja protestit sattuvat mielenkiintoiseen aikaan. Etelä-Sudanissa pidetyn kansanäänestyksen tulokset ovat selvät ja maa ilmeisesti jakaantuu kahtia. Mutta vaikuttavatko lähiaikojen tapahtumat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa siihen, kuinka Sudanin presidentti Omar al-Bashir suhtautuu maansa hajoamiseen? Khartumissakin on ollut hallituksen vastaisia mielenosoituksia. Myös Libanon on ajautunut kriisiin hallituksen romahdettua. Hizbollahin tukeman uuden pääministerin Najib Mikatin valtaannousun voi olettaa lisäävän Iranin vaikutusvaltaa maassa, mutta hänen aikeensa jäävät nähtäviksi.

Jääkö vuosi 2011 historiaan Lähi-idän ja Afrikan demokratisoitumisen vuotena? Vai vuotena, jolloin ääriliikkeet pääsivät valtaan ja huntingtonilainen sivilisaatioiden konflikti kärjistyi? Elämme mielenkiintoisia aikoja.

PS: Tätä kirjoittaessani korviini kuuluu rukouskutsut Pohjois-Nikosian minareeteista. Perjantaina 10 000 kyproksenturkkilaista lähti kaduille osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Mielenosoitusten syynä oli ilmeisesti kyproksenturkkilaisten ahdistettu asema Kyproksen tasavallan ja Turkin välissä, eivätkö ne liittyneet suoraan muihin alueen levottomuuksiin.

Vihreät pelaavat kaksilla korteilla

Eduskuntavaalien alla vihreät pyrkivät keräämään kannatusta puolueelleen kahdesta suunnasta. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä kiinnostuneille ja tuloerojen kasvua kavahtaville äänestäjille puhutaan julkisten palvelujen kehittämisestä ja perustulosta. Samaan aikaan kuitenkin paremmin toimeentulevalle keskiluokalle puuhataan veronalennuksia ja mahdollisuutta liiketoimintaan yksityistettyjen palvelujen alalla.

Ristiriita näiden kahden linjan välillä on selkeä. Tämä ristiriita tuli hyvin esiin viime viikolla, kun eduskunta sääti ns. Lex Soininvaaran. Laki mahdollistaa toimeentulotuen leikkaamisen nuorilta, jotka keskeyttävät koulutuksen tai kieltäytyvät siitä. Vihreiden kansanedustajat eivät äänestäneet lakia vastaan, vaikka puolue mielellään esiintyy perusturvaa edistävänä puolueena.

Vihreissä on myös kahdenlaisia aktiiveja. Kivat hippivihreät lähetetään kirpparivaatteisiin puettuina selittämään tulonsiirroilla eläville ihmisille, kuinka perustulo helpottaisi heidän asemaansa. Samaan aikaan uskottavat juppivihreät pikkutakeissaan houkuttelevat keskiluokan ääniä lupaamalla panna julkistalouden kuntoon kannustamalla työttömät töihin – vaikka kepillä jos ei muu auta.

Olen itse aikaisemmin sympatiseerannut vihreitä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että vihreät ovat pääasiallinen kanava sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneiden äänestäjien kannatuksen kanavoimisessa porvarihallituksen eriarvoistavalle politiikalle.

Kaksilla korteilla pelaaminen on kannattava poliittinen strategia, jos äänestäjäkunta sallii sen. Vihreiden kannatus on kuitenkin lähtenyt luisumaan alaspäin. Ilmeisesti äänestäjät eivät enää suostu purematta nielemään vihreiden politiikan ristiriitaisuuksia.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 17.12.2010

Erikoinen tapaus Jyväskylän OKL:ssa

Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos on ollut kuluvalla viikolla julkisuudessa. Pienimuotoisen kohun ytimessä on ollut kasvatustieteiden lisensiaatti Pekka Räihä. Hänen väitöskirjaansa ei päästetty Jyväskylässä tarkastettavaksi, mutta Tampereen yliopisto tarjosi mahdollisuuden väitöskirjan hyväksymiseen ja väittelytilaisuuteen. Väitöstilaisuus pidettiin lauantaina 20.11.

Ensimmäisenä mediana kummalliseen tapaukseen tarttui Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri. Se haastatteli Räihää ja kertoi, että ensin laitos oli kiiruhtanut häntä tekemään väitöskirjansa valmiiksi, mutta sitten muotoseikkoihin vedoten kieltäytynyt lähettämästä väitöskirjaa esitarkastajille.

Jylkkäri ei lähde spekuloimaan, mistä Räihän kohtaamat hankaluudet johtuvat, mutta kirjoittaa ”Räihä haastoi työssään ”Koskaan et muuttua saa! Luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalintojen uudistamisen vaikeudesta” yliopiston vallitsevia käytänteitä sekä sisällön että muodon osalta”. Erikoista on myös se, että väitöskirjan esitarkastajat ovat samat henkilöt, joiden oli suunniteltu tarkastavan työn myös Jyväskylässä.

Kun STT teki uutisen aiheesta, myös muut mediat kuten Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat, Aamulehti ja iltapäivälehdet julkaisivat sen. Näissä uutisissa keskityttiin kuitenkin sivuseikkoihin. Asian ydin on, mikä on Räihän väitöskirjan sisältö ja mistä hänen Jyväskylässä kohtaamansa hankaluudet johtuvat.

Sisältö

Räihän väitöskirja koskee siis luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalintoja. Vaikka aihe voi ensi kuulemalta vaikuttaa tieteenalan sisäiseltä puheenvuorolta, joka kiinnostaa vain asiaan perehtyneitä tutkijoita, sen yhteiskunnallinen merkitys on itse asiassa melko suuri. Nyt valittavat opettajaopiskelijat voivat opettaa vielä 40 vuoden päästä ja heidän opissaan tuolloin olevat lapset jäävät eläkkeelle ehkä sadan vuoden kuluttua.

Väitöskirjasta julkaistun lehdistötiedotteen mukaan Räihä osoittaa opiskelijavalintaa uudistaneen Vakava-hankkeen epäonnistuneen tavoitteessaan lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajakoulutukseen valittavien joukosta. Vaikka uusien ylioppilaiden määrä opiskelijaksi valituissa kaksinkertaistui Vakavan myötä, kasvu jäi ennakoitua pienemmäksi.

Opettaja-lehden haastattelussa Räihä on melko skeptinen sen suhteen, onko uusien ylioppilaiden ottaminen suoraan opiskelemaan ilman välivuotta mielekästä.

” – Kun nopeus ja tehokkuus ovat kaikki kaikessa, nuoret halutaan heti jatko-opintoputkeen.
Räihä varoittaa, että ylenpalttinen työurien pidentäminen niiden alkupäässä voi tulla hyvinkin kalliiksi, jos ihmiset tekevät liian nopeita valintoja.
– Se saattaa näkyä keskeytyksinä ja hitaina opintoina. Tutkimukset osoittavat, että varsin monilla on uranvalinta ylioppilaskeväänäkin vielä vähän hakusessa. Kuitenkin jo seuraavana syksynä asia on useille selkiytynyt.”

Opetusministeriö olisi halukas antamaan ylioppilastodistukselle suuremman painoarvon korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Myös tämän Räihä haastattelussa kyseenalaistaa. ”Ylioppilastodistus ei kerro sitoutumisen astetta eikä anna tietoa nuoren tunne- ja luonnetekijöistä, jotka ovat opettajan työssä olennaisia.”

Politiikka

Opettaminen on poliittista ja siksi Räihän kommentit täytyy lukea paitsi tieteellisenä tutkimuksena, myös yhteiskunnallisina puheenvuoroina. Tutkimukseen nojaten hän asettuu kritisoimaan valintakoemenettelyä. Politiikan ja tieteen ristiriita tulee esiin Kansan uutisten artikkelissa: ”Luokanopettajakoulutuksen valintojen uskotaan nojaavan tieteelliseen ja perusteltuun pohjaan. Räihä ei ole löytänyt oletukselle katetta.”

Tutkimustulos ajaa Räihän törmäyskurssille opetusministeriön ”nopeasti sisään, nopeasti ulos”- korkeakoulupolitiikan kanssa. Mitään salaliittoteoriaa tapauksen ympärille tuskin kannattaa rakentaa, mutta kriittisiä ajatuksia esittäneen tutkijan savustaminen ulos laitokselta epämääräisin perustein vaikuttaa poliittiselta ajojahdilta.

Tämän näkökulman Räihä tuo itsekin esiin Kansan uutisten haastattelussa: ”Oletan, että koska työni haastaa vallassa olevia rakenteita, sitä ei haluttu päästää eteenpäin omassa tiedekunnassa.” Tiedekunnan versio on, ettei Räihä kertonut, onko väitöstutkimus artikkelikokoelma vai yksittäinen tutkimus.

Räihä pääsee joka tapauksessa väittelemään, joten loppu hyvin kaikki hyvin? Toivottavasti. Toivottavasti keillekään tutkijoille ei annettu signaalia, että tietynlaiset tutkimustulokset ovat toivottavampia kuin toiset. Mutta ainakaan niille opiskelijoille, jotka seuraavat yliopistojensa tapahtumia ei annettu sitä kuvaa, että uusi yliopistolaki olisi tuonut yliopistoihin pelkkää reilua peliä.

Kiista yhteiskuntaopetuksesta althusserilaisesta näkökulmasta

Porvarillisen Vapaan koulutuksen tukisäätiön (VKTS) paljastuminen on herättänyt jonkin verran julkista keskustelua siitä, tulisiko kouluissa opettaa yhteiskunnallisia asioita ja millä tavalla. Säätiöstä tiedetään, että se keräsi listoja vasemmistolaisina pidetyistä opettajista. Tämä oli keino, mutta minkä päämäärän tavoittelemiseksi tätä keinoa käytettiin?

Poliittinen oikeisto vastusti suomalaista peruskoulujärjestelmää jo kun sen luomisesta käytiin keskustelua. Koko peruskoulun olemassaolon ajan oikeisto on kritisoinut sitä esimerkiksi tasapäistämisestä. Tasavertainen koulutus on oikeistolle ymmärrettävästi ideologisesti vaikea pala purtavaksi. Kun koulutus ei ole enää etuoikeutetulle eliitille varattu tapa ylläpitää erottelua suhteessa alempiin luokkiin vaan koko kansalle tarjottava perusoikeus, sosiaalinen kierto nopeutuu eikä porvariston aseman periytyvyys ole enää itsestäänselvyys.

Rintamalinjat taisteluun peruskoulusta ovatkin olleet selkeät. Vasemmisto on ajanut universaalia, tasapuolista ja vapaata koulutusta kaikille. Oikeisto on sitä vastustanut vedoten tehokkuuteen ja valinnanvapauteen.

Sama jako näkyy myös suhtautumisessa yhteiskuntaopetukseen. Vasemmisto on halunnut kouluihin yhteiskuntaoppia, joka rohkaisee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja antaa siihen välineitä, kuten tietoa yhteiskunnallisista valtarakenteista, vaikuttamiskeinoista ja yhteiskunnan sisäisistä konflikteista. Porvarillinen käsitys yhteiskuntaopista taas on ei-poliittista ja nojaa muodollisten valtioinstituutioiden kuten eduskunnan esittelyyn, hämärtäen tarkoituksellisesti eri sosiaalisten luokkien konfliktit.

Ranskalainen filosofi Louis Althusser on kirjoittanut ideologisista valtiokoneistoista. Ne linkittyvät oleellisesti valtion toimintaan, mutta ovat kuitenkin erillisiä valtiovallasta ja valtiokoneistosta. Siinä missä valtio käyttää valtaa viime kädessä väkivallan, kuten poliisin ja armeijan keinoin, ideologiset valtiokoneistot toimivat ideologian keinoin. Ne opettavat, levittävät ja ylläpitävät asenteita, arvostuksia ja mielipiteitä.

Esimerkkeinä Althusser mainitsee muiden muassa uskonnollisen ideologisen valtiokoneiston (IVK:n), koulutuksellisen IVK:n, oikeudellisen IVK:n, ammatillisen IVK:n, tiedotuksen IVK:n ja niin edelleen. Samoin kuin eri yhteiskuntaryhmät käyvät poliittisten puolueiden kautta taistelua valtiollisesta vallasta, myös eri ideologisissa valtiokoneistoissa taistellaan ideologisesta vallasta. Riippumattomuus valtiovallasta tarkoittaa, että IVK:issa valtaa voivat pitää myös aivan eri ryhmät, kuin jotka kulloinkin käyttävät valtiovaltaa.

”Sikäli kuin tiedämme, mikään luokka ei pitkän päälle voi säilyttää valtiovaltaa, ellei se samanaikaisesti toteuta hegemoniaansa ideologisiin valtiokoneistoihin ja näissä koneistoissa. […] ideologiset valtiokoneistot voivat olla paitsi luokkataistelun kohde, myös usein kiivaaksikin käyvän luokkataistelun kenttä.” kirjoittaa Althusser*.

Tätä taustaa vasten porvarien tavoite kaventaa yhteiskuntaopin opetusta tulee ymmärrettäväksi. Jos kouluissa opetettaisiin kyseenalaistamaan vallitsevat talous- ja valtarakenteet, alkaisivat ihmiset kyselemään etuoikeutetun eliitin kannalta kiusallisia kysymyksiä.

Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus aloitti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman alla projekteja nuorison yhteiskunnallisen osallistumisen lisäämiseksi. Toistaiseksi suomalaisnuorten yhteiskunnallisessa osallistumisessa ei kuitenkaan ole tapahtunut suuriakaan viriämisen merkkejä. Projektit toteutettiin, mutta konkreettiset aikaansaannokset jäivät laihoiksi.

Kansainvälisen ICCS 2009 –tutkimuksen mukaan suomalaisten nuorten yhteiskunnallinen tietämys on maailman huippua. Vain Tanska ylsi vertailumaiden joukossa samaan tulokseen, mutta Suomen nosti Tanskan edelle pienempi keskihajonta. Toisin sanoen tietämys on suomalaisten 8.-luokkalaisten parissa tasaisempaa.

Sama tutkimus mittasi myös nuorten kiinnostusta politiikkaan ja osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan. Suomalaisten osalta tulokset ovat hämmästyttäviä. Nuoret eivät osallistu, eivätkä ole kiinnostuneita politiikasta. Samaan aikaan he kuitenkin luottavat yhteiskunnallisiin instituutioihin. Suomalaisnuorten aikomus äänestää vaaleissa on myös kansainvälistä keskiarvoa korkeammalla tasolla.

Johtopäätöksenä voisi väittää, että porvarillinen koulutuspolitiikka on tuottanut halutunlaista tulosta. Suomalaisista nuorista on kasvatettu hyviä alamaisia, jotka tietävät kuinka yhteiskunta toimii, mutteivät halua sitä muuttaa tai muuten kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. VKTS:n toimijat ovat luultavasti korkanneet shamppanjan kun ICCS 2009 –tutkimuksen ensitulokset kesäkuussa julkaistiin.

Porvarihallitus tietää valtakautensa ennemmin tai myöhemmin päättyvän. Siksi se pyrkii sementoimaan oman ideologiansa mahdollisimman vahvasti suomalaisiin koulutus- ja kasvatuslaitoksiin ennen valtiovallan vaihtumista. Uusi yliopistolaki on yksi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi, koulujen yhteiskuntaoppi toinen. Vaikuttamalla siihen, millaisia opettajia ja oppilaita suomalaisissa perus- ja toisen asteen kouluissa työskentelee ja opiskelee, porvarillinen hegemonia pystyy turvaamaan omien arvojensa ja asenteidensa säilymisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä vuosikymmeniksi eteenpäin.


* Althusser, Louis. Ideologiset valtiokoneistot. Vastapaino, 1984, sivut 103-104.

Katsaus päivänpoliittiseen keskusteluun

Tällä kertaa polemiikki alkoi siitä, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kertoi, että hänen mielestään SDP olisi mieluisampi hallituskumppani perussuomalaisille, kuin nyt vallassa olevat porvaripuolueet. Se ei tullut hänen mieleensä, että SDP antaisi rukkaset tälle populismiin, ennakkoluuloihin ja pelon lietsomiseen nojaavalle puolueelle.

Soini perusteli näkemystään sillä, että sekä SDP että perussuomalaiset äänestivät eduskunnassa Kreikan lainapakettia vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että puolueet olisivat asiasta samaa mieltä. Äänestyksessä voi äänestää vain puolesta tai vastaan, ei ole eri tavoilla vastaan äänestämistä. SDP perusteli vastaan äänestämistä sillä, että pakettiin olisi lisätty ehtoja sen estämiseksi, että lainarahat valuvat samoille raharikkaille, jotka ovat vastuussa koko kriisistä. Perussuomalaiset taas äänestivät vastaan yleisestä vastustamisen ilosta.

Tämä riitti kuitenkin säikäyttämään keskustan. Puoluesihteeri Timo Laaninen purki säikähdystään julkisuudessa ja kuvasi SDP:n hyvin maaseutuvastaisena puolueena. Vaalitaktisesti ymmärrettävä siirto Laaniselta: Keskusta on menettänyt kannatustaan perussuomalaisille ja pyrkii siksi saamaan maaseudun asukkaiden kuvitteelliset rivit suoriksi ja äänestämään peloissaan keskustaa. Tempun toimivuus nähdään vaaleissa, mutta se kertoo paljon siitä paniikista mikä keskustan puoluetoimistolla nyt vallitsee, kun perussuomalaiset ovat saamassa sen gallup-kannatuksessa kiinni.

SDP ajaa maatalouden tukiriippuvuuden vähentämistä, eli sitä että maaseudun elinkeinot menestyisivät myös ilman valtavan kallista, byrokraattista ja epäkannustavaa tukiaisjärjestelmää. On hämmentävää, jos keskustassa tällaista ajattelua pidetään maaseutuvihamielisenä. Ovatko keskustalaiset niin epävarmoja kannatuksestaan jopa maanviljelijöiden parissa, että tahtovat pitää heitä tukiaisten hirttosilmukassa puolueuskollisuuden varmistamiseksi?

Maaseudun elinkeinorakennetta on monipuolistettava, sillä pelkkään elintarvikkeiden massatuotantoon perustuva politiikka on kannattamatonta ja vaatii kalliita tukiaisia ja tulleja. Elintarviketuotannossa on panostettava tukirahaa tuotannosta tuotekehitykseen, jotta tuotannossa voidaan laajentaa luomutuotantoa ja kehittää korkeamman jalostusasteen, esimerkiksi funktionaalisia elintarvikkeita.

Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi

Älyllistä ja kriittistä kuvaa itsestään ei saa millään tempulla annettua niin helposti, kuin haukkumalla poliitikkoja. Mikä tahansa poliitikkoihin liittyväkin käy: Voi haukkua kansanedustajien palkkoja, ministerien virka-autoja, puolueita sekä yksittäin että puolueina yleensä tai vaikkapa poliitikkojen avustajia.

Haukut uppoavat aina hedelmälliseen maaperään ja saavat intomielisiä myötäilijöitä liittymään urputuskuoroon. Samanmielisten löytämistä helpottaa paitsi ihmisten yleinen epäluuloisuus kaikkea poliittiseksi koettua kohtaan, myös viehtyneisyys pikemminkin teknokratiaan, kuin demokratiaan. ”Miksi niiden poliitikkojen täytyy tähän asiaan puuttua, eikö tätä voisi vain päättää järkevästi?!”

Poliitikkoja yleisönosastoilla ja kapakkakeskusteluissa haukkuvaa pidetään myös selkärankaisena, rohkeana ja omilla aivoillaan ajattelevana yksilönä, kun hän uskaltaa kritisoida valtaapitäviä ja esittää oman näkemyksensä asioista.

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sankarillista tai yksilöllistä on siinä, että esittää samoja yleisiä politiikan vastaisia ja populistisia fraaseja, kuin itseoppineet yhteiskuntakriitikot Hannu Karposta Tony Halmeeseen.

Mieluummin näkisin kansalaiskeskusteluissa analyyseja siitä, miksi politiikka niin usein epäonnistuu hyvistä tavoitteista huolimatta ja mitkä ryhmät tai instanssit käyttävät yhteiskunnassa valtaa, vaikkei näitä pidetä poliittisina. Myös poliitikkojen kritisoiminen on äärimmäisen tärkeä osa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa, mutta nimenomaan poliitikkojen kritisoiminen yksilöinä. Kansalainen, joka ei osaa tehdä eroa hyvän ja huonon poliitikon välillä on demokratian kannalta hyödytön. Suomalaisen muka-intellektuellin, joka on laittanut kaikki politiikot huonon kategoriaan, kyky vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen on yhtä heikko, kuin poliittisesti alistetun kiinalaisen, joka pitää kaikkia poliitikkoja hyvinä.

Vastaiskuna yleiselle politiikan vastaisuudelle esitän kolme anti-populistista poliittista teesiä:

1) Kansanedustajien määrää lisättävä

Kun Suomen eduskunta perustettiin ja kansanedustajien määrästä päätettiin 1907, Suomessa oli alle kolme miljoonaa asukasta. Nyt väestö on kasvanut yli viiteen miljoonaan, mutta kansanedustajien määrä on yhä 200. Siinä missä eduskunnan alkuaikoina jokainen kansanedustaja edusti noin 15 000 kansalaista, nyt kansanedustajaa kohden on noin 25 000 edustettavaa. Melkoinen työnsarka! Ei ihme, että monet kokevat, ettei kukaan eduskunnassa aja heidän asioitaan.

Jotta päästäisiin takaisin tilanteeseen, jossa jokaisella kansanedustajalla on keskimäärin 15 000 edustettavaa kansalaista, kansanedustajia pitäisi olla 358. Minusta 300 voisi olla hyvä kompromissi.

Tämä uudistus ei ole tärkeä vain siksi, että poliitikkojen mahdollisuus edustaa kansalaistensa mielipiteitä parantuu, vaan myös eduskunnan inhimillisten resurssien parantamiseksi. Tällä hetkellä liian moni kansanedustaja on tusinatavaraa, rivikansanedustajia, joiden ymmärrys yhteiskunnasta on hyvin kapea ja jotka keskittyvät vain pienen ryhmän tai alueen etujen ajamiseen.

Suurempaan eduskuntaan toki valikoituisi enemmän myös näitä rivikansanedustajia, mutta sillä ei ole merkitystä, koska he ovat vaarattomia. Massan mukana eduskuntaan valikoituisi myös kansanedustajahelmiä, joilla olisi selkeitä ja kirkkaita visioita yhteiskunnan kehittämisestä. Ei montaa, mutta muutamakin voisi saada suuria asioista aikaan.

2) Poliitikkojen palkkoja korotettava

Kansanedustajille ei voi niin pientä palkkaa maksaakaan, etteikö siitä joku purnaisi. Palkka on kuitenkin välttämättömyys. Ilman riittävää palkkaa politiikkaa olisi varaa tehdä vain joutilaalla luokalla, jonka omaisuus takaa heille riittävän toimeentulon ilman työntekoakin. Muiden on tehtävä työtä. Riittävä palkkatulo myös suojaa poliittisia päättäjiä ja virkamiehiä korruptiolta.

Poliitikon tulojen jatkuvuus on aina epävarmaa, sillä äänestäjät voivat vapauttaa hänet tehtävistään seuraavissa vaaleissa. Poliitikkojen palkkojen on oltava tasolla, jolla tästä epävarmuudesta huolimatta pystytään houkuttelemaan kyvykkäitä ja maailmasta kiinnostuneita ihmisiä mukaan politiikkaan.

Ainakin minä OY Suomi AB:n osakkaana tahdon, että minulle työtä tekeville poliitikoille maksetaan kilpailukykyistä palkkaa, jotta Suomi valtiona saa hyviä työntekijöitä ja pystyy tekemään parempaa tulosta kansalaisilleen, siis parempaa politiikkaa.

3) Eduskunta-avustajien määrää lisättävä

Eduskunta käsittelee valtavan määrän lakialoitteita ja muita asioita. EU-agendan tulo eduskunnan arkeen ei ainakaan ole vähentänyt sitä määrää asioita, joista kansanedustajien olisi oltava tietoisia. Kansanedustajien aika ei yksinkertaisesti riitä perehtymään kaikkiin asioihin, joista on päätettävä, huolellisesti. Vuorokauteen ei voi lisätä tunteja, mutta asioita käsittelevien työntekijöiden määrää voidaan lisätä.

Jos jokaiselle kansanedustajalle palkattaisiin kaksi eduskunta-avustajaa nykyisen yhden sijaan, paranisi edustajien kyky palvella äänestäjiä merkittävästi. Yksi avustaja voisi työskennellä eduskunnassa ja auttaa sen rutiinien hallitsemisessa, toinen työskennellä edustajan kotimaakunnassa ja auttaa välittämään tietoa ja mielipiteitä edustajan ja äänestäjien välillä. Myös työnjaon erikoistuminen siten että molemmilla avustajilla olisi omat erityisasiantuntijuuden osa-alueensa toisi edustustiimin työskentelyyn tehokkuutta.


Näiden teesien tarkoitus on kyseenalaistaa tavanomainen tapa nähdä politiikka hyödyttömänä kulueränä, jota ilman yhteisiä asioita voisi hoitaa jotenkin järkevästi. Kansakunnan, Euroopan ja maailman tulevaisuus riippu ensisijaisesti politiikasta. Hyvä politiikka tarkoittaa muun muassa laajoja kansalaisoikeuksia, menestyvää liike-elämää, laadukkaita ja tasapuolisia julkisia palveluita, korruptoitumattomuutta ja yleisesti hyvää ja onnellista elämää kaikille kansalaisille.

Jos politiikan tekemisen annetaan näivettyä ja se jätetään halpahintaisten säästötavoitteiden vuoksi kyvyttömien tunareiden hoidettavaksi, lopputulos on hidas mutta varma katastrofi.