Afrikan sun muut unionit

Afrikan unioni on välillä ollut julkisuudessa muistakin saavutuksistaan, kuin eripuraisista kokouksistaan joissa Muammar Gaddafilla on saman verran autoja saattueessaan kuin kaikilla muilla johtajilla yhteensä. Afrikan unionin lipun alla toimineet joukot valtasivat Anjouanin saaren, joka oli aiemmin kapinoinut Komorien keskushallintoa vastaan ilmeisen epäsuositun Muhammed Bacarin johdolla. Saarelaiset ottivat miehitysjoukot yleisesti ottaen tervetulleina vastaan.

Afrikan unioni on hyvin erilainen kuin Euroopan unioni, vaikka AU:n tavoite on organisoida mantereensa EU:n mallin mukaan. AU:iin kuuluvat Marokkoa lukuun ottamatta kaikki maantieteellisen Afrikan mantereen valtiot, eikä se vaadi jäsenmailtaan samantapaista kriteeristön täyttämistä, kuin EU. AU:n päämääriä ovat muun muassa demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen ja tätä työtä on tekemässä muun muassa sellaisia demokratian ritareita kuin Muammar Gaddafi, Robert Mugabe ja monarkkeja lukuun ottamatta pisimpään maailmassa valtionpäämiehenä toiminut Omar Bongo, joka on hallinnut Gabonia presidenttinä vuodesta 1967.

Merkille pantavaa Anjouanin operaatiossa oli myös, että siinä oli vahvasti mukana libyalaisia ja sudanilaisia joukkoja. Kansainvälinen arvostelu ei ole ilmeisesti vaikuttanut siihen, ketkä voivat operaatioihin osallistua. Samalla logiikalla Euroopan unionin rauhanturvaoperaatioihin osallistuisi valkovenäläisiä ja transdnistrialaisia joukkoja.

Afrikan unionille on syytä toivoa menestystä, sillä jos jonkin maanosan valtiot ja kansat tarvitsevat yhteistyötä estääkseen globaalin kapitalismin pyrkimykset riistää valta demokraattisesti valituilta poliitikoilta, se on Afrikka. Mikäli AU pystyy vahvistamaan asemaansa, tulee mielenkiintoiseksi nähdä kuinka se asemoituu siinä geopoliittisessa pelissä, jossa valtakeskittymät tuntuvat nyt olevan Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Oma osansa AU:lla tulee olemaan myös siinä, millaiseksi regionalististen kansainvälisen integraation projektien ja globalisaation suhde muodostuu. Avaavatko erilaiset mantereen kokoiset yhteistyöjärjestöt todella maailmaa kansalaisilleen, vai ryhtyvätkö ne linnoittautumaan entistä vahvemmin koko siltä maailmalta, joka jää oman mantereen ulkopuolelle?

Tervetuloa Euroopan unioniin, Kanada!

Kylmän sodan projektina alkanut eurooppalainen integraatio on huomannut olevansa vaikeassa paikassa vuodesta 1989 alkaneen vallankumousten sarjan jälkeen, joka kaatoi itäisen Euroopan ja sitten itsensä Neuvostoliiton kommunismin. Ideologista ongelmaa tässä ei ole ollut. Eurooppalaiselle yhteisölle oli ominaista määrittää itsensä kultaisena keskitienä, joka luo oman linjansa yhtäältä amerikkalaisen liberaalikapitalismin ja toisaalta totalitaristisen valtiokommunismin väliin.

Epävarmuutta aiheutti pikemminkin Neuvostoliiton rautakouran irtoaminen Itä-Euroopasta, sillä se oli stabiloinut tuon alueen geopoliittisessa mielessä siten, ettei laajentuminen itään ollut oleellinen kysymys. Raja oli vedetty, selkeästi määritetty, eikä sitä missään tapauksessa käynyt ylittäminen. Nyt Eurooppa huomaa olevansa uudessa tilanteessa, jossa raja itään on auki periaatteessa hyvinkin kauas. Balkanin maat epäilemättä kuuluvat Eurooppaan ja niillä on geopoliittinen oikeus tulla Euroopan unionin jäseniksi, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Mutta entä Turkki? Entä Israel, Moldova tai Georgia?

Grönlanti on maantieteellisesti selvästi lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa, mutta se kuului silti vuoteen 1985 Euroopan unionia edeltäneeseen EEC:hen ja kuuluu yhä Pohjoismaiden neuvostoon. Myös Kanada vaikuttaa melko eurooppalaiselta yhteiskunnalta, erityisesti kun sitä verrataan Yhdysvaltoihin. Onko mitään muuta syytä, mikseivät Kanada ja Grönlanti kuuluisi Euroopan unioniin, kuin parantuvien kommunikaatioyhteyksien jatkuvasti pienentämä Atlantti?

Euroopan länsirajan ohella tarkempi tarkastelu osoittaa myös Euroopan etelärajan, joka tavallisesti on ymmärretty Välimereksi, ongelmalliseksi. Marokon jäsenhakemus Euroopan unioniin evättiin 1986 vedoten siihen, ettei Marokko ole Eurooppaa. Oliko tämä peruste oikeutettu? Eikö Eurooppa ole vuosisatoja ymmärretty Välimerta ympäröiväksi alueeksi, Pohjois-Afrikka mukaan lukien? Toisaalta nykyisen eurooppalaisen integraation alkuvaiheessa diktaattorien hallitsemat Portugali, Espanja ja Kreikka niputettiin samaan kategoriaan Välimeren maiden kanssa, joita ei pidetty yhteensopivina eurooppalaisen demokratian kanssa.

Koska Euroopan unionin potentiaalisen laajentumisen rajojen hakeminen puhtaan maantieteellisesti on ongelmallista kaikkiin ilmansuuntiin, voi eurooppalaisuuden määrittäminen arvojen pohjalta olla hedelmällisempää. Miksei Euroopan unionin jäsenyys voisi olla avoin kaikille niille maille ja kansoille, jotka jakavat yhteiset eurooppalaiset arvot ja elävät yhteiskunnissaan niiden mukaan?

Jos EU vapautuisi maantieteellisistä pidäkkeistä, sen tulisi myös muokata toimintatapojaan pystyäkseen yhä toimimaan tehokkaasti. Jäsenvaltioiden eriaikainen eteneminen erilaisilla integraation sektoreilla tulisi tehdä nykyistä helpommaksi. Jo nyt osa EU-maista käyttää yhteisvaluuttaa ja osa ei, osa kuuluu Schengen-sopimukseen ja osa ei. Vastaavasti euroa käytetään myös unionin ulkopuolella ja Schengeniin kuuluu maita, jotka eivät kuulu unioniin. Mikä estäisi luomasta halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi muita ripeämpiä askeleita energian säästämisessä? Tai julkisten palveluiden parantamiseen panostavaa koalitiota? Tai työhyvinvoinnista huolestunutta maaryhmää?

Mikäli eurooppalaisista arvoista tahdotaan tehdä todella globaaleja, on niitä ilmentävän Euroopan unionin unohdettava maantieteelliset rajat ja pyrittävä olemaan aidosti kosmopoliittinen organisaatio. Euroopalla on annettavaa kaikille maailman ihmisille. Euroopan on tarjottava eväitään koko ihmiskunnalle auttaakseen sitä lähes loputtoman pitkällä matkallaan kohti onnellisuutta ja hyvinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Lippu-lehdessä 1/2008

Omituinen kysely

Gallupien pätevyyden kyseenalaistaminen tuntuu olevan melko yleinen huvittelun muoto blogosfäärissä. Yhdyn tähän hurvitteluun ottamalla fokukseen tänään Hesarissa julkaistun gallupin SDP:n kannattajien näkemyksistä puolueen tulevasta puheenjohtajasta ja puolueen linjasta.

Suurin osa SDP:n kannattajista, 63 %, katsoo puolueen nykyisen linjan olevan hyvä. Tämä on jo sinänsä mielenkiintoista. Olisiko kaikkien heidän mielestään sitten eduskuntavaalien tappio selitettävissä aivan muilla syillä, kuin poliittisilla? Harmillisesti tämä kysely ei tavoittanut heitä, jotka ovat aiemmin kannattaneet SDP:ta mutta sittemmin muuttaneet mieltään. Heillä olisi voinut olla enemmänkin sanottavaa puolueen linjasta.

Tulosta voi tosin selittää vaihtoehdottomuus vastausmahdollisuuksissa. Mikäli ei kannata nykyistä linjaa, sitä oli kyselyssä mahdollista muuttaa vain oikealle tai vasemmalle. Mitä tulisi sellaisen henkilön vastata, joka ei hyväksy nykyistä linjaa, mutta jonka mielestä sekä oikealle että vasemmalle siirtyminen ovat liian yksinkertaisia vastauksia? Vastanneista 8 % oli vastannut, etteivät osaa sanoa.

23 % vastanneista katsoo, että SDP:n pitäisi siirtyä poliittisella kartalla enemmän vasemmalle ja 6 % siirtyisi enemmän oikealle. Politiikassa tällaiset metaforat ovat aina hankalia ja erityisen ongelmallisiksi ne tulevat, kun puhutaan yksittäisten puolueiden tai aatesuuntausten sijoittumisesta.

Mikäli sosialidemokratian kannattajien sisällä tahdotaan tehdä näkyviksi eroavaisuuksia, on hahmoteltava uudenlaista poliittista akselistoa vasemmisto-oikeisto-erottelun sijaan. Hedelmällistä aatteelista erottelua voisi syntyä esimerkiksi suhtautumisessa universaaliin vs. syyperusteiseen sosiaaliturvaan, globalisaation hallintaan vs. kansalliseen edunvalvontaan, Yhdysvaltain vetämään vs. YK-keskeiseen ulkopolitiikkaan, julkiseen vs. yksityiseen palvelutuotantoon ja moniin kysymyksiin liittyen esimerkiksi verotuksen painopisteisiin, maatalouteen ja tuotantovälineiden omistukseen.

Blogosfäärissä on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kuka puheenjohtajaehdokkaista muistuttaa ketäkin poliittiselta profiililtaan ja kuka on missäkin oikeisto-vasemmisto-akselilla. Hesarin tutkimuksen mukaan vasemmalle nojaavien suosikit ovat Erkki Tuomioja ja Tarja Filatov, kun taas oikealle kallellaan olevien kannatus jakaantuu tasaisemmin.

Tuomioja ja Filatov ovat myös kyselyn selkeästi suosituimmat ehdokkaat. Voidaanko tästä kaikesta tehdä johtopäätös, että he erottuvat muiden ehdokkaiden joukosta vasemmistolaisiksi ehdokkaiksi ja että tämä miellyttää valitsijakuntaa ottaen huomioon, että puoluetta veisi vasemmalle noin nelinkertainen määrä ihmisiä verraten niihin, joiden mielestä suunnan tulisi olla oikealle?

Blogi kaksi vuotta

Rakkaat lukijani,

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta tämän blogin aloittamisesta. Blogin pitäminen on ollut välillä rankkaa, mutta joka tapauksessa hyvin antoisaa. Varsinainen blogin idea, sen suola, syntyy kuitenkin lukijoiden esittämien kommenttien herättämästä keskustelusta.

Kiitos siis kaikille lukijoilleni ja erityisen suuri kiitos kaikille, jotka ovat nähneet vaivan kunnioittaa blogiani kommentoimalla

Ryhdikäs ratkaisu

Eero Heinäluoma ei hae toista kautta SDP:n puheenjohtajana. Tämän ilmoittaminen eilen SDP:n kuntapäivien ja tulevaisuusfoorumin lopuksi herätti suurta hämmästystä koko osallistujajoukon keskuudessa.

Ratkaisu oli ryhdikäs. Heinäluoma otti vastuun eduskuntavaalien tappiosta ja asetti puolueen uudistamistyön oman henkilökohtaisen menestyksensä edelle.

Paitsi SDP:n, myös koko pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistaminen toivottavasti saa tästä uutta pontta. Toivottavasti keskustelu seuraavasta puheenjohtajasta on intohimoista, mutta kriittistä, ja tulee keskittymään asiakysymyksiin.

Heinäluoman päätöstä kommentoivat muiden muassa Pekka Komu, Esa Suominen, Arto J. Virtanen, Petteri Oksa ja Petri Mustakallio

Konsumerismi toisinpäin

Klassisen sosialidemokratian kannattajien usein parjaama Anthony Giddens on tuottelias kirjoittaja. Häneltä ilmestyy uusi kirja noin kerran vuodessa. Giddens tuottaa runsaasti uusia yhteiskunnallisia ideoita ja kaikesta ansaitsemastaan kritiikistä huolimatta mahtuu näin idearikkaan kaverin repertuaariin myös hyviä osumia.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Europe in the Global age Giddens tykittää uusia visioita hyvin suurella tulinopeudella. Joitain ajatuksia hän toistaa moneen kertaan, toiset jäävät yksittäisiksi maininnoiksi. Eräs minun mielestäni kehityskelpoinen heitto, jota Giddens ei jää kovin pitkäksi aikaa pohtimaan, on tuottajan ja kuluttajan suhteessa myytävään tuotteeseen. Giddens tunnistaa nykyistä yhteiskuntaa vaivaavan ongelman, että tuottajilla on intressi tehdä tuotteistaan mahdollisimman lyhytikäisiä pitääkseen yllä kysyntää. Kuluttajilla vastaavasti olisi intressi saada mahdollisimman pitkään kestäviä tuotteita.

Konsumerismi ei ole varsinaisesti Giddensin asialistalla, mutta siihen tämä ilmiö tietysti liittyy. Kun pääomaa omistavat luokat joutuvat maksamaan työntekijöille palkkaa, saavat he nämä rahat takaisin sitä paremmin, mitä enemmän työntekijät kuluttavat. Ja sitä enemmän he kuluttavat, mitä vähemmän aikaa saavat tarpeensa tyydytettyä ostamallaan tuotteella.

Giddens pyrkii etsimään ongelmaan ratkaisua markkinamekanismin avulla. Mikäli kuluttaja maksaisi tuotteesta tuottajalle sen mukaan, kuinka kauan tai paljon hän sitä käyttää, olisi myös tuottajalla intressi tehdä mahdollisimman kestäviä tuotteita. Tämä tarkoittaisi sitä, että nykyisen kulutushyödykkeiden ostamisen sijaan niitä alettaisi enenevässä määrin vuokraamaan tai liisaamaan.

Nythän esimerkiksi kodinkoneet kannattaa suunnitella niin, että ne kestävät vain takuuajan. Uudenlaisessa kaupankäynnissä kuluttaja voisi ostaa jääkaapin tekemällä myyjän kanssa sopimuksen, että hän maksaa jääkaapistaan esimerkiksi kuusi euroa kuussa seuraavan 20 vuoden ajan. Halutessaan kuluttaja ja myyjä voisivat sopia, että puolet summasta maksetaan jääkaappi ostettaessa ja toinen puoli kymmenen vuoden kuluttua. Mikäli jääkaappi rikkoutuu sillä aikaa käyttäjästä riippumattomista syistä, on myyjä velvollinen sen huoltamaan tai vuokrasopimus katsotaan päättyneeksi.

Tällainen uudistus kulutustavaroiden kaupankäyntiin paitsi parantaisi kuluttajien oikeusturvaa ja tehostaisi tuotantolaitosten toimintaa, säästäisi oleellisesti energiaa, päästöjä ja jätettä.

Mikäli samanlaista uutta kaupankäyntitapaa sovellettaisi myös vaatteisiin, olisi sen vaikutus muodin kehittymiseen mielenkiintoista nähdä. Jos tuottajilla olisi taloudellinen pakko tehdä vaatteista kestäviä, pyrittäisikö vaatteiden ”vanhenemista” ja sitä kautta konsumerismin ylläpitoa vauhdittamaan nopeuttamalla muodin ja trendien vaihtelua entisestään?

Kuvassa Anthony Giddensin Lego-figuuri

Ympäristöpuolueen renessanssi

Sosialidemokraatit yhdistettäneen yleensä pikemminkin ihmisten, kuin ympäristön ja luonnon hyvinvoinnista huolehtimiseen. Mielikuva sinänsä on ymmärrettävä. SDP on pitänyt materiaalisen hyvinvoinnin kysymyksiä selkeästi asialistallaan ympäristöstä huolehtimisen ohella, kun taas puolueeksi organisoitunut ekologinen liike on profiloitunut julkisuudessa selvemmin ympäristöpuolueeksi laiminlyömällä ihmisten hyvinvoinnin kysymykset.

Ymmärrettävyydestään huolimatta mielikuva on kuitenkin perusteeton. Siksi olenkin katsonut ilolla SDP:n uusia avauksia ympäristöpolitiikan saralla. Helsingissä sosialidemokraatit ovat selkeästi valinneet linjakseen ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun. He ovat sekä ehdottaneet Helsingin keskustatunnelista luopumista ja tahtovat pääkaupunkiseudulle ruuhkamaksut. Ratkaisua kommentoi osuvasti esimerkiksi Johannes Erra, kysymällä vaativatko vihreät monopolia ympäristöystävällisten päätösten tekoon.

Toinen tärkeä kehityslinja julkisen liikenteen puolesta on SDP:n ympäristötyöryhmän hahmottelema valtakunnallinen matkakortti. Samaan aikaan itsensä vihreäksi värjäämistä yrittänyt kokoomus on jäänyt kannattamaan yksityisautoilua. Oikeiston ekologisuus tuntuukin tiivistyvän ajatukseen siitä, että ydinvoimaa on rakennettava lisää, koska sillä voidaan hillitä ilmastonmuutosta.

Ydinvoimalla ei pystytä tuottamaan sellaisia määriä energiaa, että uusiutuvien energian lähteiden kehitys voitaisi laiminlyödä ja samaan aikaan luopua fossiilisista polttoaineista. Lainaan Hanna Plattosen blogia: ” Jotta ydinvoimalla olisi minkäänlaista vaikutusta maailman hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen seuraavan kahden sukupolven aikana, maailmaan tulisi rakentaa 3000 uutta ydinreaktoria. Tällä hetkellä niitä on 429 kappaletta. Kiihkeimmillään maailmassa on rakennettu 3,4 reaktoria vuodessa, ja 3000 reaktoriin pääseminen vaatisi 50 reaktorin rakentamista vuodessa seuraavien 60 vuoden ajan. 3000 ydinreaktoria on minusta melko paljon tähän maailmaan.”

Jos SDP:n ympäristörenessanssin hengessä saisin esittää puolueelle toiveen, se olisikin ydinvoimaan kriittisesti suhtautuvan linjan muodostaminen.

Post Scriptum: Demarinuoret ja SONK ovat avanneet nettiadressin, jossa SDP:n jäsenet vaativat neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Tällä hetkellä allekirjoittaneita näyttäisi olevan 164. Adressi löytyy täältä. Se on noteerattu jo esimerkiksi Ylellä ja Hesarissa

Lyhyesti Kemijärvestä

Kemijärven massaliike protestoi sellutehtaan lakkauttamista. Pääministeri Matti Vanhanenkin kävi paikalla nolaamassa itsensä. Mielivaltaiselle liberaalikapitalismille sentään yritetään panna kampoihin.

Asia on tietysti vaikea ja siihen on vaikea ehdottaa yksiselitteisen hyviä ratkaisuja. Eräs hämmästyttävä piirre on, että Stora Enso sulkee tehtaan, mutta kieltäytyy myymästä sitä. On vaikea käsittää, kuinka suljetun tehtaan ylläpitäminen on saatu laskettua kannattavaksi toiminnaksi.

Mikäli tehdas olisi kaupan, eikä olemassa olevista yhtiöistä löytyisi ostajaa, olisi mielenkiintoista visioida sen kollektiivisesta ostamisesta. Suomessa ollaan siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että pääomaeliitin lisäksi myös keskiluokalla on rahaa, jopa rahaa investointeihin.

Jos Kemijärven sellutehdas todella on niin kannattava kuin väitetään ja sen työntekijät nauttivan suomalaisten sympatiasta, voisi kuvitella, että solidaarisuus ja voiton tavoittelu löytäisivät toisensa. Voitaisi perustaa eräänlainen osuuskunta, joka ostaisi suljettavan tehtaan ja jatkaisi sen toimintaa. Pelkän rahallisen avun sijaan auttajat saisivat osakkeita tai osuuksia, jotka voisivat myöhemmin tuottaa voittoa. Mikäli valtio olisi mukana, se voisi osoittaa edes jonkinlaista yhteiskuntavastuuta, vaikuttamatta kuitenkaan liiaksi poikkeavan markkinakapitalismin talutusnuorasta.

Alue- ja elinkeinopolitiikkaa

Suomessa vallitsee suhteellisen suuri yksimielisyys siitä, että hyvästä elintasostamme on pidettävä kiinni. Myös globalisoituvassa taloudessa on pärjättävä ja menestymällä kansainvälisessä kilpailussa on luotava vaurautta meille kaikille. Menestymiseen tarvitaan kilpailukykyisiä yrityksiä, näille hyvät toimintaedellytyksen avaavaa valtiota ja aktiivista kolmatta sektoria.

Yksimielisyys päättyy siihen, kun pitäisi keskustella niistä keinoista, joilla suomalainen taloudellinen menestys turvataan tulevaisuudessa. Itse asiassa keinoja ei tunnu olevan juuri kellään. Valitettavan suuri osa taloudellista tulevaisuutta koskevista puheenvuoroista keskittyy turvaamaan tietyn ammatti- tai intressiryhmän edut hinnalla millä hyvänsä. Ja jos joku erehtyy toivomaan status quon muuttamista, ovat kaikki eturyhmät yhdessä hänen kimpussaan.

Elinkeinoelämän mutkista kertonee jotain äskettäin julkaistu ja jonkin verran julkisuutta saanut Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportti, jossa otettiin kantaa työvoiman alueelliseen kannustavuuteen. Raportin ydin lienee siinä, että Helsingissä olisi paljon työpaikkoja muualla Suomessa paljon työvoimaa, mutta asuminen Helsingissä ja sinne pendelöinti on niin kallista, että palkan täytyy olla todella suuri, jotta työn vastaanottaminen kannattaa.

Yksityinen sektori toimii pääkaupunkiseudulla tehokkaasti ja toimii koko Suomen taloudellisen kasvun moottorina. Tällaisessa tilanteessa suomalaisten luulisi tekevän kaikkensa, jotta tätä menestystä tuettaisi. Työntekijöiden järjestäminen työvoimapulasta kärsiville yrityksille luulisi olevan sekä taloudellisesti että sosiaalisesti niin järkevää, että työn vastaanottamista nimenomaan kannustettaisi. Nythän tehdään juuri päinvastoin: sosiaaliturvan kannustinloukkuja pidetään niin suurina, pääkaupunkiseudun asumiskustannuksia niin kalliina ja julkista liikennettä niin huonona, että työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaaminen olisi mahdollisimman vaikeaa.

Yleisesti ottaen ihmiset keksivät itse, miten järjestää taloudelliset asiansa parhaiten. Valtio palvelee parhaiten yksityistä elinkeinon harjoittamista pysymällä siitä sivussa ja huolehtimalla, etteivät myöskään harvoihin käsiin keskittyneet pääomat hankaloita työn tekemistä ja yrittäjyyttä. Nyt politiikka on epäjohdonmukaista. Yrityksille kyllä avataan uusia markkinoita kansainvälisen integraation kautta, mutta samaan aikaan niiden työvoiman saantia haitataan. Menestyvää yritystoimintaa on syntynyt suurimpiin kaupunkeihin, mutta syrjäseuduilta näihin muuttaminen tehdään vaikeaksi. Samaan aikaan uusien yritysten ja innovaatioiden synty pienemmille paikkakunnille estetään tukemalla yhtä ja ainoaa pyhää elinkeinoa, maataloutta, valtavilla budjettitukiaisilla.

Tätä prosessia, jolla ihmisiä estetään parantamasta työnsä tuottavuutta vaihtamalla työpaikkoja ja jossa yritysten kilpailukykyä heikennetään verottamalla niiden tuottoja ja siirtämällä nämä rahat subventioina maaseudulle, jotta maaseudun asukkaat eivät tulisi helpottamaan näiden yritysten työvoimapulaa, tavataan kutsua aluepolitiikaksi. Aluepolitiikan alkuperäinen tavoite lienee ollut huolehtia, että joka puolella maata on yhtäläiset mahdollisuudet elinkeinon harjoittamiseen ja etteivät elintasoerot maan eri alueilla kasva kohtuuttomiksi, mutta nykyinen aluepolitiikka tavoittelee erinomaisessa orwellilaisessa hengessä juurin päinvastaista.

Aluepolitiikan kiemuroita pohtii myös Osmo Soininvaara blogissaan. Hän esittää, että valtion virastojen siirtäminen Helsingistä pienempiin kaupunkeihin palvelee itse asiassa Helsinkiä. (Myös Petri Mustakallio kommentoi asiaa)Virastolta vapautuvat tilat korvautuvat pian yksityisten yritysten toimitiloilla ja henkilökunta siirtyy kovapalkkaisempiin töihin yksityiselle sektorille. Tekstiin kannattaa tutustua myös sen vuoksi, että siinä on vihreiden sisäistä keskustelua viime aikoina melko piilossa olleiden hyvinvointivihreiden ja nykyisin valtaa pitävien hulabaloo-kapitalismivihreiden välillä.

Yhtä kaikki, suomalainen – ja eurooppalainen- elinkeinopolitiikka ja aluepolitiikka sen osana on ajateltava aivan täysin uusiksi. 1900-luvun alkupuoliskolla toimineet ja sieltä vakiintuneet politiikan käytänteet on alistettava kriittiselle tarkastelulle ja kysyttävä, kuinka hyvin ne enää istuvat nykyisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Vaan mistä saada uudet eväät menestyksekkään yhteiskunnan ylläpitoon tulevaisuudessa?

Korruptio ja yhteiskuntavastuu

Suomalaista yhteiskuntaa tavataan pitää vapaana korruptiosta. Suomi paistattelee kärkipäässä kansainvälisissä vertailuissa, jotka mittaavat eri maiden korruptoituneisuutta ja vuonna 2007 se valittiin maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi yhdessä Tanskan ja Uuden Seelannin kanssa. Tämä on hieno suoritus ja kummunnee suomalaisesta rehellisyydestä, mutta myös protestanttisesta työetiikasta, suhteellisen läpinäkyvästä yhteiskunnasta ja siedettävistä tuloeroista.

Suomi pärjääkin mainiosti, mikäli katsotaan vain sitä, kuinka helppo julkiselta sektorilta on ostaa erityisetuisuuksia rahalla tai muilla materiaalisilla vastineilla. Liiallisen itsetyytyväisyyden sijaan lienee rakentavampaa pyrkiä avaamaan silmiä muunkinlaiselle korruptiolle. Sillä Suomessakin osataan taito laittaa yhteiseen kassaan kuuluvia rahoja omaan tai kaverin taskuun, mikäli valvova silmä välttää.

Monimutkainen suomalainen verotusjärjestelmä tarjoaa tähän liikaakin mahdollisuuksia. Ja omalla logiikallaan se antaa ihmiselle sitä suuremmat mahdollisuudet verotuksen kiertämiseen, mitä suuremmat tulot hänellä on. Esimerkiksi yrityksen omistajan on mahdollista rekisteröidä yrityksensä veroparatiisiin, jollei suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen maistu. Ja jos vaurautta ja häikäilemättömyyttä löytyy riittävästi, ei mikään estä muuttamasta itsekin sellaiseen maahan, joka ei veroja peri.

Pienemmän mittakaavan kansanhuvi suurituloisten keskuudessa tuntuu olevan palkan nostaminen yrityksestä osinkoina tai muina pääomatuloina. Työstä maksettavaa ansiotuloa verotetaan Suomessa progressiivisesti, mutta omistamisesta saatavaa pääomatuloa lineaarisesti. Jos henkilön tulot siis kasvavat tarpeeksi suuriksi, on hänen mahdollista kiertää verojen maksua sopimalla työnantajansa kanssa, että hänelle maksetaan korvausta työstään palkan sijaa pääomatuloina.

Näin kaksi ihmistä voi tehdä samaa työtä ja ansaita saman verran, mutta maksaa aivan eri summan veroja ansioistaan. Lääkärit ovat ansioituneet tässä laillistetussa veronkierrossa toimimalla osakaslääkäreinä. Osakaslääkärille maksetaan osa hänen palkastaan osinkoina, joita verotetaan kevyemmin. Osinkoa maksetaan kullekin osakaslääkärille oman ohjelmansa mukaan sitä enemmän, mitä enemmän työtä hän on tehnyt. Asiasta uutisoi muun muassa Helsingin Sanomat

Yhteiskunnallisia muutoksia tutkinut Anthony Giddens on peräänkuuluttanut velvollisuudentuntoista kansalaisuutta ja yhteiskunnallista vastuunkantoa suurituloisimmilta eräänlaisena vastineena tuloerojen kasvusta. Yhteiskunnan ylläpitämisen kannalta välttämättömien verojen kiertäminen esimerkiksi edellä mainitulla kikkailulla ei anna kovin vastuullista kuvaa ainakaan lääkärien yhteiskuntavastuusta

Kuvassa valtioiden korruptoituneisuutta kuvaava kartta

Vastuullista eurooppalaista politiikkaa

Suomessa tehtävässä Eurooppaa koskevassa päätöksenteossa ei ole käsitetty maamme asemaa Euroopassa ja maailmassa. Euroopan unioni nähdään valitettavan usein areenana, jonne jäsenmaiden poliitikot lähetetään varjonyrkkeilemään keskenään. Kaiken teatterin tarkoituksena on etujen kanavointi omaan maahan, omaan vaalipiiriin ja omille äänestäjille.

Pääministeri Matti Vanhasen toiminta 141-tukia koskevassa kiistelyssä osoittaa kuitenkin poliittista ryhdikkyyttä: Hän ei alentunut koplaamaan ylimääräisiä tukiaisia yhteen EU:n toimintaa määrittävän Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisen kanssa. Tästä eurooppalaisen visionäärisyyden pilkahduksesta pääministerin oma puolue Keskusta onkin häntä moittinut.

Mikäli Suomi mielii jatkossakin olla elinvoimainen ja menestyvä valtio, sen on tehtävä perinpohjainen analyysi maailman muuttumisesta ja Suomen kansalaisten tahdosta tulevaisuuden varalle. Poliitikkojen on otettava nämä näkemykset vakavasti ja pelattava globaalin politiikan kentällä avoimesti tämän tahdon toteuttamiseksi.

Suomalaiset ovat ilmaisseet lukuisissa tutkimuksissa tahtovansa elää voimakkaassa hyvinvointivaltiossa, joka tasaa tuloeroja, huolehtii ympäristöstä ja järjestää julkisia palveluita. Tätä järjestelmää ei voi ylläpitää sulkemalla silmät ympäröivältä maailmalta ja puolustautumalla eurooppalaistumista vastaan, vaan etsimällä muista EU-maista samanhenkisiä kansalaisia ja muokkaamalla koko Euroopan hyvinvointimallia toivottuun suuntaan.

Suomalainen Eurooppa-politiikka ei voi olla vain kannattamattomien elinkeinojen suojaamista loputtoman suurilla budjettitukiaisilla, vaan on katsottava eteenpäin. Suomalaisilla on EU:n myötä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa koko ihmiskunnan kehitykseen omien arvojensa pohjalta kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 5.1.2008 yhdessä Mikko Laakkosen kanssa

Omistaminen ja oleminen

Erich Fromm pohtii teoksessaan Omistamisesta olemiseen kiinnostavasti ihmisen ongelmallista suhdetta omaisuuteen. Keskeinen osa hänen ajatteluaan on omistamisen jaottelu funktionaaliseen ja ei-funktionaaliseen omistamiseen. Funktionaalisella omistamisella Fromm tarkoittaa ihmisen omistussuhdetta sellaisiin esineisiin, joita hän käyttää jokapäiväisessä elämässään. Fromm mainitsee vaatteet, työkalut ja aseet esihistoriallisina esimerkkeinä funktionaalisesta omistamisesta, mutta nykyaikaisempina esimerkkeinä voitaneen lisätä myös matkapuhelin, kuivauskaappi tai sylissäni oleva tietokone.

Jos siis funktionaalinen omistaminen on ikään kuin ihmisen luonnollista hallintaa käyttämiinsä esineisiin, ei-funktionaalisessa omistamisessa puolestaan on kyse vieraantuneemmasta omistamisesta, jossa ihmisellä ei ole luonnollista kontaktia omaisuuteen, joka on formaalisti hänen. Luonnollisen yhteyden omaisuuteen puuttuessa joudutaan ei-funktionaalista omaisuutta konkretisoimaan asiakirjoilla ja sopimuksilla.

Funktionaalista omaisuutta ei ihmisellä voi olla kovin suurta määrää, joten työn tuottavuuden kasvaessa yhä suurempi osa ihmiskunnan varallisuudesta on ei-funktionaalista. Tietääkö tavallinen suomalainen rahastosäästäjä, mistä yrityksistä hän omistaa osuuksia ja missä? Kun asioiden nimellinen arvo irrotetaan niiden käyttöarvosta, voi hypoteettinen arvo nousta loppumattoman suureksi. Tämä mahdollistaa sen, että ihminen kokee huolta ja tyytymättömyyttä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen materiaaliset tarpeensa ovat tyydytetyt ja perusturvallisuuden edellyttämä materiaalinen elintaso saavutettu.

Sillä omistamalla vain funktionaalista omaisuutta ihmisen ei tarvitsisi kantaa siitä murhetta. Kaikki hänen omaisuutensa on koko ajan ihmisen ja hänen perheensä käsillä. Kellään ei ole intressiä viedä sitä, sillä jokaisella on itsensä tarvitsema funktionaalinen omaisuus. Funktionaalinen omaisuus kuluu normaalisti, mutta se voidaan tuottaa uudestaan kohtuullisin ponnistuksin. Ei-funktionaalisen omaisuuden arvon seuraaminen sen sijaan jättää ihmisen aina epävarmuuden valtaan, eikä hän voi maate käydessään tietää, onko hänen omaisuutensa yhtä arvokasta vielä hänen herätessään.

Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta jäytää varallisuuserojen kasvu. Yksillä on käsittämättömiä määriä omaisuutta; toisilla ei riittävästi edes tullakseen toimeen. Tähän ongelmaan hyvinvointipolitiikan traditio on tavannut vastata kahdella tavalla: Maltillisemmat kannat ovat keskittäneet huomionsa siihen, kuinka yhteiskunnan vähäosaisimpia voidaan auttaa vallitsevan tulonjakologiikan puitteissa. Radikaalimpi reformismi on kiinnostunut myös tulonjaon yläpäästä.

Frommin käsittelemien ei-funktionaalisen omaisuuden ongelmien pohjalta maltillisempi hyvinvointipolitiikka vaikuttaa laimealta. Varallisuuseroja tasaava, muttei niiden poistamiseen pyrkivä politiikka auttaa kyllä köyhiä, mutta jättää rikkaat oman onnensa nojaan. Ihmiskunnan emansipaation kannalta on käsitettävä, että sortojärjestelmän purkaminen on myös sortajan etu. Myös kapitalisti on vapautettava kapitalismin sorrosta.

Tämä herättää kysymyksiä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta. Niin toimiva järjestelmä kuin se onkin, ei tähän sosialidemokraattiseen utopiaan saa tulla liian tyytyväiseksi. Hyvinvointivaltio ei ole mikään historian lopullinen huipentuma, vaan yksi askel ihmiskunnan loputtoman pitkällä matkalla. Seuraavan askeleen ottaminen vaatii aloitteellisuutta ja tarjoaa poliittiselle vasemmistolle erinomaisen mahdollisuuden temmata poliittinen aloite takaisin oikeistolta.


Olen aiemmin käsitellyt myös Erich Frommin kirjaa Rakkauden vaikea taito

Paljaalla pinnalla markkinointi

Julkisuudessa on jälleen nostettu esiin ne ongelmat, joita liittyy vähäpukeisuuden käyttämiseen markinoinnissa. Keskustelu ei ole ollut erityisen rakentavaa ja tuskin kukaan on tämänvuotista keskustelua seuraamalla kokeneut mitään suurta valaistumista. Moralistiset äänenpainot paheksuvat ylipäätään mainosten seksikkyyttä. Sitten vapaamielisinä itseään pitävät moittivat esitettyä kritiikkiä tiukkapipoiseksi. Myöhemmin keskusteluun tuodaan nuorten naisten huono itsetunto, yhteiskunnan pornoistuminen ja "miltä itsestäsi tuntuisi, jos kaikki mainospaikat olisivat pullollaan alastomien miesten kuvia?"

Vaikken välttämättä saa näkemykselleni juuri kannatusta -kenties pikemmin kyllästyneitä huokauksia- väittäisin silti, että tällainen keskustelu on tärkeää. Sillä jos paljaalla pinnalla markkinoinnin ongelmallisuuden sinänsä kysymys hetkellisesti ohitetaan, lienee kuitenkin ilmeistä, että seksikkäiden mainosten aiheuttamat reaktiot kertovat siitä, että asiaan liittyy ongelmia. Kenties rakentavaa olisikin lähteä kysymään, mitä todella kritisoidaan, kun keskustellaan H&M:n mainoksista*.

Liittyykö alusasumainonta esimerkiksi pornoistumiseen? Ehkä termi yhteiskunnan yli-seksualisoiminen olisi kuvaavampi. Joskin jos huomio kiinnitetään muuhunkin kuin peitetyn pinnan määrän mittaamiseen, lienee syytä panna merkille, että usein kiltehköissäkin alusasuvaatemainoksissa esiintyvät naiset ilmentävät asennoillaan ja ilmeillään himokkuutta ja alistuvuutta, siis esittävät juuri sellaista naiskuvaa, jonka edistämisestä pornoteollisuutta on kritisoitu.

Vaikka nuorten naisten itsetunnosta puhumisesta on tullut klisee, ei ongelma ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Ylimääräiset paineet eivät tee hyvää kellekään, eikä tiettyä kauneusihannetta edustavien naisten kuvien ylikorostaminen mainosmediassa ainakaan vähennä näitä paineita. Melko naiivia olisi myös väittää, ettei tämän kauneusihanteen mediatykitys vaikuttaisi miesten käsityksiin vastakkaisesta sukupuolesta ja monimutkaistaisi omalta osaltaan normaalia parinmuodostusta.

Kummastelemaan herättelee myös ne seksuaalimoraaliset tai -moralistiset prinsiipit, jotka implisiittisesti paistavat paljaan pinnan mainosten takaa. Länsimaissa tavataan viisastella, etteivät sellaiset kulttuurit, jotka siveellisyyden nimissä suhtautuvat hyvin ankarasti seksuaalisuuteen ja vähäpukeisuuteen ole varsinaisia tasa-arvon pioneereja. Mutta takaako toinen äärimmäisyys sukupuolten välisen tai minkään muunkaan tasa-arvon? Jos alastomuuden kieltäminen ja tiukka nunnamoraali johtaa seksuaaliseen repressioon ja epäterveesen yhteiskuntaan, onko kansalaisten pakottaminen katselemaan seksuaalisia mainoksia päivittäin ja yksilönvapauksien taakse kätkeytyvä huoramoraali sen terveempi vaihtoehto?

*Kirjoittaja on tietoinen H&M:n markkinointitekniikasta, joka provosoi ja joka hyötyy kun sen mainoksista keskustellaan.

Myös Esa Suominen käsittelee aihetta blogissaan

Suomi 90 vuotta

Itsenäisyyspäivänä on hyvä uhrata muutama ajatus itsenäisyyden ja isänmaan merkitykselle. Joskus kuulee esitettävän näkemyksiä, että esimerkiksi osallistuminen eurooppalaiseen integraatioon olisi haitannut Suomen itsenäisyyttä. Tällaisissa puheissa päätösvallan siirtäminen Helsingissä istuvilta Brysselissä istuville päättäjille on jopa lopettanut suomalaisen itsenäisyyden ajan. Väite on tietysti kestämätön. Nykyaikainen valtio ei menetä suvereniteettiaan osallistumalla kansainväliseen integraatioon, vaan tällainen toiminta on nimenomaan suvereniteetin käyttöä ja ilmentämistä.

Itsenäisyys ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys. Nykyään suomalaista itsenäisyyttä ei niinkään uhkaa rajan takana vaanivat neuvostopanssarikolonnat tai kommunistisen vallankumouksen uhka. Monet suomalaiset kokevat kuitenkin, että heidän mahdollisuutensa päättää omista asioista itse kansallisella tasolla ovat kaventuneet. Tämä johtuu kahdesta prosessista. Yhtäältä päätösvaltaa on siirretty viime vuosikymmeninä paljon kansallisilta parlamenteilta yksityisille yrityksille. Niiden tekemät päätökset eivät suinkaan aina ole sellaisia, kuin ihmisten enemmistö toivoisi.

Toisaalta nykyinen kansainvälinen integraatio ja yhteistyö antaa mahdollisuuksia faktiselle ekstraterritoriaaliselle lainsäädännölle. Suuri ja mahtava valtio pystyy säätämään lakeja tahtoessaan muillekin valtioille, kuin itselleen. Esimerkiksi Suomen on otettava Yhdysvaltain lainsäädäntö huomioon omia lakejaan säätäessään. Ja juuri pystyäkseen vastustamaan tällaista imperialismia tarvitsee pieni maa rinnalleen liittolaisia ja siksi eurooppalainen integraatio tukee suomalaista itsenäisyyttä, eikä vähennä sitä.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille

Kirjoitin itsenäisyyspäivästä myös viime vuonna

Ihmiskunta ja sorto

Jokainen ihmisyksilö kaipaa vapautta. Jokainen tahtoo voida tehdä itse itseään koskevat päätökset, olla vapaa ja saada toteuttaa itsessään olevan potentiaalin täysimääräisesti. Ihmisen elämä on jatkuva aikuistumisprosessi, jossa yksilönkehitys johtaa vapautumiseen lapsuuden vajaavaltaisesta tilasta suurempaan itsensä käsittämiseen ja itsensä löytämiseen, jota kautta ihminen tulee tietoiseksi siitä, mihin hän pystyy ja mitä hän tahtoo. Ihminen ottaa vähitellen vallan omasta elämästään ja tätä valtaa on seurattava vastuun omista tekemisistään.

Tavoitellessaan vapautta, emansipaatiota ihmisyksilö saa jatkuvasti huomata paitsi fysiikan lakien sun muiden kosmologisten asioiden estävän omia valintojaan, myös ja ennen kaikkea toisten ihmisten. Vanhemmat kieltävät lapselta asioita jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja sääntöjä täytyy opetella ja noudattaa päiväkodeissa, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla ja yhdistyksissä. Moni asia seisoo vapautumisen tiellä.

Säännöt sinänsä eivät estä ihmisen inhimillistä kasvua, vaan monissa tapauksissa nimenomaan tukevat sitä. Ongelmia syntyy silloin, kun säännöillä ei ole mielekkäitä perusteluita tai syitä, vaan ne pohjautuvat puhtaaseen mielivaltaan. Tässä on vapaan kasvatuksen anti: Vapaa kasvatus ei usein esiintyvästä harhaluulosta poiketen tarkoita kasvatuksellista anarkiaa ja välinpitämättömyyttä, vaan ajatusta siitä, että lapsen voi antaa oman kehityksensä myötä kasvattaa itseään. Lapseen ei tarvitse kaataa sääntöjä ylhäältä päin, vaan antaa hänen itsensä käsittää, miksi on hänenkin intressiensä mukaista, että tietyt asiat ovat kiellettyjä. Esimerkiksi lasta ei ole tarkoituksenmukaista päästää ulos ilman paitaa, vaikka lapsi sellaista sattuisikin haluamaan, mutta hänen voi antaa itse päättää, laittaako päälleen vihreän vai oranssin paidan.

Vastaavalla tavalla myös aikuisen ihmisen on kasvatettava itseään. Emansipaatiossa on yksilön tasolla kyse juuri siitä, että ihminen osaa kohdistaa itseensä ja omaan toimintaansa sen kritiikin, jonka vapaa kasvatus on kohdistanut traditionaaliseen kasvatukseen. Ihmisen on jatkuvasti kysyttävä itseltään, miksi jokin asia on häneltä kielletty ja miksi hänen on tehtävä tietyllä tavalla. Näin hän voi tuulettaa ajatuksistaan pois sellaiset säännöt -moraalin, jos näin tahdotaan sanoa- joka ei ole perusteltua, eikä näin ollen kestävää, vaan itsetarkoituksellista.

Ihminen on vasta nuori toimija maailmankaikkeudessa. Erityisen nuori ja oppimaton ihminen on siinä, kuinka muodostaa yhteisöjä toisten vertaistensa kanssa. Siksi ihmisyhteisöt ylittäessään tietyn koon muodostuvat usein repressiivisiksi: Yhteisön säännöistä tulee itsetarkoituksellisia, eivätkä ne enää palvele yhteisön jäsenten intressejä. Silti totutuista toimintatavoista pidetään kiinni, koska kyky hahmottaa tilannetta koko yhteisön kannalta on puutteellista.

Repressiiviset säännöt estävät ihmisyhtöisön jäseniä toteuttamaan itseään ja saavuttamasta täydellistä inhimillistä potentiaaliaan. Usein kuitenkin jotkut yhteisön jäsenet katsovat hyötyvänsä vallitsevasta säännöstöstä ja alkavat muutosvastarintaisesti tukahduttaa uudistuksia. Nämä yksilöt pystyvät käyttämään kollektiivista yhteiskuntaa uudistuksellisten maailman parantajien alistamiseksi. Ja juuri tätä on sorto. Ihmiskunnan historia on sorron historiaa.

Nykyinen läntinen maailma ei kuvitelmistaan huolimatta ole vapautunut tästä sorrosta. Kenties mielenkiintoisimmalla tavalla se prosessi, jolla ihmisen luomat järjestelmät alistavat ihmistä, tulee näkyväksi seksuaalisuuden ja talouden alueilla. Omaa seksuaalimoraaliaan ei ole välttämätön ottaa Raamatusta, vaan sen voi omaksua esimerkiksi televisiosarjojen tai pornon tarjoaman mallin mukaan. Yhtä kaikki, ongelmaksi jää seksuaalinen repressio, sillä ihminen voi lähinnä valita kastikkeen, jossa hänet syödään. Dekadentti seksuaalinen huoramoraali on yhtä lailla seksuaalista repressiota, kuin tiukka viktoriaanen nunnamoraali. Molemmat estävät ihmistä pääsemästä tasapainoiseen suhteeseen oman seksuaalisuutensa kanssa.

Myös maailmantalous on hyvä esimerkki siitä, kuinka rengiksi tarkoitettu järjestelmä ottaa isännän roolin. Ihmiset ovat perustaneet yrityksiä siksi, jotta ne tuottaisivat ihmisille heidän tahtomiaan tavaroita ja palveluita. Yrityksiä ei ole tarkoitettu hallitsemaan ihmisiä, jota roolia ne hakevat. Talous tuottaa aivan päinvastaisia tuloksia, kuin suurin osa ihmisistä tahtoisi: ihmiset tahtoisivat nauttia elämästään läheistensä kanssa, mutta talous vaatii kilpailukyvyn nimissä suurempia työpanoksia. Suurin osa ihmisistä tahtoisi pienempiä tuloeroja, mutta heidän luomansa ja maksamansa talousjärjestelmä kasvattaa tuloeroja.

Kuten Milos Forman on todennut: ”Me rakennamme instituutioita omaksi hyödyksemme. Me maksamme niistä. Ja ne alkavat käyttäytyä kuin ne omistaisivat meidät.”


Post Scriptum: JSDN on valinnut uuden johtokunnan. Vuoden 2008 puheenjohtajana toimii Joel Lehtonen ja varapuheenjohtajana Joonatan Virtanen. Johtokunnan muut jäsenet ovat Leena Kaskivaara, Johanna Pietiläinen, Ismo Puhakka, Jukka Torikka, Jukka Utriainen, Taina Viikari ja Juha Ylitalo. Varajäsenet ovat Salla Saaranen, Mikko Laakkonen, Antero Lehmuskettä, Satu-Maria Konttinen, Olli-Pekka Koljonen ja Satu Naskinen.

Myös Demarinuorten Keski-Suomen piiri on valinnut piirihallituksen vuodelle 2008. Piirihallituksen puheenjohtaja on Salla Saaranen ja varapuheenjohtaja Ismo Puhakka. Muut piirihallituksen jäsenet ovat Niko Hjelt, Sonja Kekkonen, Jani Kokko ja Taina Viikari. Varajäseninä toimivat Joel Lehtonen ja Jukka Utrainen.

Onnittelut kaikille valituille ja toimintaintoa! Sekä suuri kiitos siitä, että olette tekemässä maailmasta parempaa

Kieltäkäämme filosofia?

Ymmärrän Jokelan ampumisvälikohtauksen tuoman surun ja hämmennyksen. Käsitän myös, että hämmenyksessään ihminen pyrkii etsimään syitä ja vastauksia, jopa huonosti harkituista lähteistä. Tässä sattuu helposti harha-askelia, mikä sekin on kovin inhimillistä. Nyt syyllistä ollaan etsitty kuitenkin jo niin absurdista tekijästä, että minun on tragedian sivujuonnetta käsiteltävä, vaikka alunperin suunnittelin jättäväni koko tapahtuman koskematta.

Helsingin Sanomat pohdiskeli eilen ilmestyneessä numerossaan kokonaisen sivun verran sitä, onko filosofia ja sen opetus kouluissa vaarallista. Tulilinjalle joutui tietysti Friedrich Nietzsche yleisesti puutteellisesti ja nihilistiseksi tulkittu filosofia, mutta myös poliittisen filosofian klassikko, Platonin Valtio. Valtiota parjattiin epädemokraattiseksi, sillä Platon hahmottelee siinä yhteiskuntaa, jossa ihmiset on jaettu luokkiin. Tämä on saanut opetushallituksen harkitsemaan Platonin oppien läpikäymisen uudistamista.

Epäilemättä Platonille nykyinen, egalitaristinen ja demokraattinen valtiomme näyttäytyisi perin kummallisena. Platonin valtiofilosofia ei pelkästään vahvista totutun valtiomme rakenteita. Se ei kuitenkaan ole syy kavahtaa platonilaista filosofiaa tai kieltää sen opetus, vaan päinvastoin lukea ja opiskella sitä! Uudet ideat eivät synny pelkästään jo laajalti hyväksyttyjä ideologioita toistelemalla, vaan ne on rohkeasti kyseenalaistettava. Niin paljon kuin demokratiaa siinä mielessä kuin sitä nykyisellään toteutetaan arvostammekin, ei siitä saa tulla pyhä lehmä, jota ei voi arvostella.

Yhteiskunta on sitä terveempi, mitä vapaammin siinä saa kyseenalaistaa ne perusteet, joille yhteiskunta perustuu. Eikö esimerkiksi Neuvostoliiton yhteiskunta olisi ollut terveempi, jos maassa olisi ollut laajalti saatavilla myös muuta, kuin marxilais-leniniläistä kirjallisuutta? Eikö samalla tavalla meidän yhteiskuntaamme tervehdytä sellaisen kirjallisuuden saatavuus ja opetus, josta ei voida suoraan johtaa oman yhteiskuntamme täydellisyyttä?

Jokaisen sukupolven on tehtävä oma vallankumouksensa, kyseenalaistettava vallitsevat normit ja yhteiskuntarakenteet. Kenties he omaksuvat omaan yhteiskuntaansa suuren osan siitä filosofisesta ja humanistisesta traditiosta, jota ihmiskunta on tähän asti saavuttanut. Tähän heitä ei tule kuitenkaan pakottaa yrittämällä kätkeä kaikki edellisen sukupolven maailmankuvaan sopimaton filosofia sensuurin maton alle. Liian paljo filosofointi ei aiheuta väkivaltaa, liian vähäinen saattaa aiheuttaa

Kauas ei näemmä ole tultu siitä, kun Sokrates pantiin juomaan myrkkymalja hänen turmeltuaan nuorisoa kiusallisilla kysymyksillään

Myös Joonatan Virtanen kirjoittaa aiheesta viisaasti

Alistuksen lyhyt historia

Pitkään kestäneen luonnonvalinnan seurauksena ovat elämänmuodot planeetallamme kehittyneet sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Ihminen on edennyt kehityksessään seuraavalle asteella, jossa se ei enää kehity kohti alituisesti parempaa elämää vain yksilönä, vaan ihmisyhteisön kehittyminen on jopa merkittävämpi prosessi, kuin yksilöllinen. Ihmisen on yksilönä mahdotonta kehittyä, ilman että hänen yhteisönsä kehittyy.

Kun yksilö ja yhteisö kehittyvät käsi kädessä, on ihminen kohdannut uuden evolutionaarisen ympäristön. Ihmiskunnan historiaa voidaan tulkita tätä taustaa vasten pyrkimyksenä alati laajemaan vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen, mutta myös jatkuvina romahduksina takaisin paitsi yhteiskunnallisen sorron, myös yksilöllisen onnettomuuden tilaan. Ja kuten ihmisyksilö tapaa luopua uskosta omaan kehitykseensä kohdatessaan vastoinkäymisiä, tapaavat ihmisyhteisöt luopua uskostaan yhteisöllisyyteen vain siksi, että ovat itse muovanneet yhteisönsä huonosti.

Aina silloin tällöin joku valistunut ihmisyksilö tai ryhmä yksilöitä on käsittänyt yhteisönsä epäkohdat ja pyrkinyt tekemään uudistuksia. Ja aivan yhtä usein nämä uudistukset ovat kohdanneet vastarintaa, sillä ne ovat järkyttäneet aikaisemman etuoikeutetun yhteisön sisäisen ryhmän asemaa. Näin ihmiskunta on käynyt koko olemassaolonsa ajan kamppailua, jossa yhtenä osapuolena ovat olleet eteenpäin katsovat ja alistavia rakenteita purkavat ryhmät ja toisena vanhoihin järjestelmiin ja etuoikeuksiin tukeutuneet konservatiivit.

Kenties absolutismia ja feodalismia kritisoineet ja vastustaneet ajatukset, jotka realisoituvat vallankumoukseksi Ranskassa 1789, ilmentävät tätä kehää parhaiten. Valistuksen filosofian innoittamina vaurastuva porvaristo alkoi käsittää oman merkityksensä silloisen järjestelmän taloudelle ja kyseenalaistaa aateliston perimykseen perustuvan ylivallan. ”Miksi me teemme kaikki työt, mutta aateliset ottavat rahat ja vallan?” kysyivät porvarit hävittäessään Bastiljin. Liberalismi aatteena syntyi tähän historialliseen kehitysvaiheeseen: Sen tuli turvata yksilöiden oikeudet vallanpitäjän mielivallalta.

Vaan mihin porvaristo käyttikään saavuttamaansa valtaa ja liberalismia? Uuden vastaavan, joskin vaikeammin hahmotettavan ja siksi vaikeammin kritisoitavan sortokoneiston, kapitalismin muodostamiseen. (Joonatan Virtanen kirjoittaa osuvasti porvarillisen ajattelun ja valistuksen suhteesta täällä) Kuten feodaaliruhtinaat olivat sortaneet porvareita ja vieneet heidän työnsä hedelmät heiltä keskiaikaisen yhteiskuntajärjestelmän provinsseissa, samoin porvarit sortivat työläisiä ja veivät heidän työnsä hedelmät industriaaliyhteiskunnan yrityksissä. Ja kuten ruhtinas vaati absoluuttista päätösvaltaa hallitsemassaan läänityksessä, vaati ja vaatii porvari absoluuttista päätösvaltaa omistamassaan yrityksessään.

Älyllinen ja periaatteellinen ristiriita näiden vaatimusten ja liberalismin välillä on ilmeinen, mutta se ei häiritse yksilönvapauksiin vetoavaa porvaria.

Marxilainen yhteiskuntafilosofia puolestaan puuttui teollisuusyhteiskunnan ongelmiin ja pyrki tarjoamaan emansipatorisen pakotien. Se ei estänyt toisia ihmisiä rakentamasta hänen nimissään Neuvostoliittona tunnettua sortokoneistoa. Ja entäs kristinusko sitten? Eikö Jeesuksen ydinsanoma ollut nimenomaan lieventää oman aikansa uskonnon kaapuun pukeutunutta alistusta? Ja eikö hänen nimissään rakennettu laajempi, vahvempi, totalitaarisempi ja autokraattisempia sortokoneisto, kuin ihmiskunta oli koskaan aiemmin nähnyt?

Pyrin kirjoittamaan ihmiskunnan ongelmallisesta suhteesta sortoon pian laajemmin

Sana edustajistovaalien jälkeen

Kauan odotetut ja suuresti jännitetyt edustajistovaalit ovat nyt ohi. Ainakin Jyväskylässä uusliberalistisen hegemonin vyörymistä torjuttiin tehokkaasti: demariopiskelijat löivät kokoomusopiskelijat kolmella äänellä, mikä ainakin omaa sydäntäni lämmittää mukavasti. Vaikka menetimmekin kaksi paikkaa JYYn edustajistossa, on demariopiskelijoilla viimeksi ollut viisi paikkaa edustajistossa joskus 70-luvulla.

Olen siis vilpittömän tyytyväinen paitsi omaan panokseeni, myös ryhmämme tekemään työhön. Meiltä tuli valituksi motivoituneita ja osaavia ihmisiä. Vanhat dinosauriit äänestettiin ulos. Kiitokset kaikille tehdystä työstä ja onnittelut valituille edustajille ja varaedustajille.

Erityiskiitos äänestäjilleni ja äänestäjillemme

Kiitokset myös muille ryhmille asiallisesta ja rehellisestä kampanjoinnista. Mielenkiintoista jatkossa tulee olemaan kuinka yksi sosialistiopiskelijoiden listalta valittu edustaja tulee toimimaan ja millaista linjaa vaalivoiton saaneet vihreät alkavat toteuttaa. Vihreän liiton itsensä linja on mennyt hyvin kauas niistä hyvinvoinnin, ympäristön ja solidaarisuuden linjauksista, jotka minua aiemmin porukassa miellyttivät. Toivottavasti Grönionin edustajistoryhmä on vähemmän valmis ideologisiin kompromisseihin vallan tavoittelemiseksi...

Henkilökohtaisesti fiilis on kliseisesti sanoen väsynyt, mutta onnellinen. Vaalipäällikkyys oli rankkuudestaan huolimatta hyvin palkitsevaa ja oli hienoa päästä tekemään uusia asioita ja tapaamaan uusia ihmisiä. Vähän kummalliselta tuntuu se, ettei minua valittu edes varaedustajaksi. Tämä tarkoittaa, että minut esimerkiksi poistetaan JYYn edustajiston sähköpostilistalta. Takaisin riviopiskelijoiden joukkoon siis...

Vaaleja kommentoivat myös ainakin OP Koljonen, Petri Mustakallio ja Joonatan Virtanen

Mitä Jyväskylän joukkoliikenteelle pitäisi tehdä?

Joukkoliikenne Jyväskylässä, kuten suomalaisissa kaupungeissa yleensäkin, on surkeassa jamassa. Jyväskylässä joukkoliikenne on vain linja-autojen varassa. Linjoja on liian vähän, autot kulkevat liian harvoin ja liput ovat aivan liian kalliit. Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, Jyväskylässä ei ole minkäänlaista alennusta lastenvaunujen kanssa matkustaville.

Yöaikaan linja-autoja kulkee aivan muutama ja nekin eri aikaan, kuin olisi ihmisten matkustustarve. Lisäksi veloitettava hinta on kello 23 jälkeen kaksinkertainen, joten jo kahden matkustajan on halvempaa mennä taksilla. Taksijonot ovat pitkät jokaisena viikonloppuyönä baarien sulkeutumisajan jälkeen. Tämä on myös turvallisuuskysymys, sillä pahimmillaan tuntien jonottelun aikana tunteet helposti kuumenevat. Lisäksi tietyt riskit odottavat jalan kotia kohti lähteviä, erityisesti nuoria naisia.

Yöllistä joukkoliikennettä onkin kehitettävä ja sen moralistinen kaksinkertainen maksu poistettava. Näiden akuuttien asioiden lisäksi on joukkoliikennettä myös tehtävä edullisemmaksi kautta linjan. Täysin maksuton joukkoliikenne on yksi vaihtoehto, jota on syytä harkita. Tähän tavoitteeseen pyrittäessä realismia voisi olla lipun hinnan saaminen euroon tai 50 senttiin ja tiettyjen käyttäjäryhmien, kuten esimerkiksi lastenvaunujen kanssa matkustavien ja opiskelijoiden vapauttaminen liikennemaksuista täysin.

Yliopiston ylioppilaskunnalla voi olla suuri merkitys näiden tavoitteiden edistämisessä, mikäli se toimii aktiivisesti kaupungin päättäjien suuntaan. Tulevissa edustajistovaaleissa näyttäisikin olevan syntymässä suuri konsensus joukkoliikennettä koskien, sillä myös monet poliittisen oikeiston ehdokkaat näyttäisivät kannattavan joukkoliikenteen kehittämistä. Tämä on erittäin hienoa! Silti joudun hieman varovaisesti suhtautumaan tähän oikeiston joukkoliikenneinnostukseen. Poliittista oikeistoa nimittäin kannattavat juuri ne ryhmät, jotka ajavat omilla autoillaan ja jotka joutuisivat maksamaan veroina suurimman osan niistä subventioista, joita joukkoliikenteelle myönnettäisi.

Onko JYYn edustajiston poliittisella oikeistolla rohkeutta sanoa näille varakkaille kannattajilleen, että nyt heidän tulojaan tasataan joukkoliikenteen subventioiden kautta myös vähemmän varakkaille?

Sitoutumattomuus ja poliittinen kuluttajansuoja

Usein poliittiseen sitoutumattomuuteen liitetään myönteisiä mielikuvia. Sitoutumattoman poliitikon koetaan ajattelevan vain omilla aivoillaan ja olevan puoluepolitiikkaan kuuluvan epämääräisen kähminnän ulottumattomissa. Ihannekuva sitoutumattomasta päätöksentekijästä on älykäs asiantuntija, joka osaa suuren tietomääränsä ja viisautensa avulla päättää asiat intohimottomasti, järkevästi ja oikein, ottamatta eri ihmisten erilaisia subjektiivisia kantoja huomioon.

Niin hienolta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin, on se demokratian idean kannalta melko vieras. Jos asiat pystyttäisiin päättämään järkevästi ilman poliittisia vastakkainasetteluja, kaikki vaalit olisivat tarpeettomia ja ihmiset voisivat alistua filosofikuninkaansa lempeän yksinvaltiuden alle. Todellisuudessa vaaleja ja demokratiaa tarvitaan sulauttamaan ihmisten erilaisia arvoja ja näkemyksiä yhteen, sillä yhteisesti päätettävät asiat ovat harvoin yksiselitteisiä ja vaativat tuekseen ideologioita.

Esimerkiksi ylioppilaskunnan edustajisto joutuu ottamaan kantaa asioihin, joihin voi olla monta erilaista, perusteltua kantaa. Tulisiko yliopistoa ohjata suuremman taloudellisen tuottavuuden vai kattavamman sivistyksen suuntaan? Onko kampukselle järjestettävä muutakin toimintaa kuin opetusta? Onko ylioppilaiden rooli yhteiskunnassa suoraviivainen oman edun valvonta, vai laajempi osallistuminen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta?

Suomessa käytössä olevan suhteellisen vaalitavan vuoksi sitoutumattomien ryhmien äänestäminen on ongelmallista niin sanoakseni poliittisen kuluttajansuojan vuoksi. Mikäli oma ehdokas ei tule valituksi, annettu ääni voi auttaa samalta listalta toisen ihmisen edustajistoon – ja tämä ehdokas ei välttämättä ole lainkaan samanlainen kuin äänestetty ehdokas! Itse asiassa hän saattaa tehdä juuri päinvastaista politiikkaa, kuin mitä äänestäjä olisi toivonut.

Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä 23.10. 2007

Vastaukseni SYL:n vaalikoneeseen

Parinmuodostuksen kastijärjestelmä

Tärkeä periaate ihmiskunnan kehityksessä on ollut kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus. Kun on edetty kohti emansipaatiota on täytynyt tunnustaa, että toiset ihmiset ovat aivan yhtä hyviä ja arvokkaita kuin minä itse, eikä heidän epätasa-arvoiseen kohteluunsa ole mitään oikeutusta. Hierarkioita on pyritty purkamaan: perinnöllisistä monarkioista on siirrytty yhtäläisen äänioikeuden periaatteeseen.

Vanhat ajattelutavat katoavat kuitenkin hitaasti. Mielenkiintoisesti hierarkisuus tulee esille kun ihmiset puhuvat parinvalinnasta. Jopa kaikkein innokkaimmin tasa-arvoa kannattavat ihmiset ovat valmiit myöntämään ihmisten hierarkian, jos kyse on pariutumisesta. Ilmeisesti ihmiset jaottelevat toisiaan jonkinlaisille tasoille tässä suhteessa. Tämä jaottelu ilmenee sellaisissa kommenteissa, kuin ”ei tuo mies ollut yhtään tuon naisen tasoa”.

Tämä hierarkisuuden päähänpinttymä lienee melko syvällä ihmisen mielessä, sillä harva kenties tulee ajatelleeksi kuinka epätasa-arvoinen tuollainen faktinen kastijako on, vaikka muutoin kannattaa tasa-arvoa. Ilmeisesti tämän parinvalinnan kastijärjestelmän merkkejä, mitä ne sitten ovatkaan, luetaan hyvin tarkasti, vaikka niitä ei värikkäällä läiskällä otsaan merkitäkään.

Näkyvät kahleet on helpompi katkoa, kuin näkymättömät. Kastijärjestelmän epätasa-arvoisuus on helppo havaita ja sitä kritisoida. Tavoitellessaan emansipaatiota ja sitä kautta valtaa päättää omasta kohtalostaan ihmiskunnan on kuitenkin opittava näkemään myös kätketyt epätasa-arvoistavat instituutiot, kuten tässä käsitelty parinmuodostuksen kastijärjestelmä.

Päästämällä kastijärjestelmän päänsä sisään ihmisyksilö sulkee itsensä ulottumattomiin joitain vaihtoehtoja. Tämä rajoittaa hänen päätösvaltaansa sellaisissa asioissa kuin kenen kanssa seurustella, mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Inhimillisen onnellisuuden kannalta näillä asioilla on niin suuri merkitys, että ihmisen on voitava itse niistä päättää. Muuten päätökset näistä elämän tärkeimmistä asioista tekee hänen puolestaan anonyymi auktoriteetti.

JYYn edustajistovaalit

Maanantaina menivät listat kiinni tämän syksyn edustajistovaaleja varten. Demariopiskelijoiden listalla on 41 ehdokasta, siis viisi enemmän kuin viime kerralla. Ehdokkaiden hankinnassa demarius on melko hyvä markkinatavara: monet sympatiseeraavat niitä arvoja, joille sosialidemokratia perustuu. Samoin kyllästyminen ylenpalttiseen uusliberalistiseen hulabalooseen ja oikeiston torvien töräyttelyyn vailla asiaa on saanut monet etsimään vaihtoehtoisia politiikan tekemisen lähteitä.

Sillä politiikastahan edustajiston toiminnassa nimenomaan on kyse. Asiat voidaan tehdä monella tavalla ja edustajiston tehtävä on muotoilla ylioppilaskunnan jäsenten tahto poliittiseksi linjaksi. Mielenkiintoista onkin ideologisen janan oikeassa päässä olevien ryhmien kameleonttimainen muuttuminen taas maltillisiksi yleispuolueiksi, jotka keskittyvät ”perusedunvalvontaan” tai muuhun ympäripyöreään. Tämä on sikäli ongelmallista äänestäjän poliittisen kuluttajansuojan kannalta, että vaalien jälkeen linja on taas niin laitaoikeistolaista, että vahvempaakin hirvittää.

Oman ideologisen linjan kätkeminen ja naamioituminen samanlaiseksi kuin kaikki muutkin jättää myös äänestäjän vaikeaan paikkaan. Miksi äänestää sellaisen ryhmän edustajaa, joka sanoo olevansa kuten muutkin? Tähän liittyy ajatus, että tietyn ryhmän ehdokkaat olisivat jotenkin rehdimpiä, aktiivisempia tai muuten vaan parempia, koska ovat sattuneet allekirjoittamaan juuri tuon kyseisen ryhmän paperit.

Siksikin olen ylpeä ollessani ehdolla edustajistovaaleissa demariopiskelijoiden listalla. Meillä on vahva ja selkeä visio siitä, kuinka ylioppilaskunnan on valvottava kaikkien opiskelijoidensa etua tasapuolisesti. Osana tätä edunvalvontaa on vaikuttaminen kaupunkiin, valtakunnan politiikkaan tai tarvittaessa koko maailmaan. Äänestäessään demariopiskelijaa, äänestäjä tietää mitä saa: Vapautta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta

Lisää oleellista tietoa edustajistovaaleista
Sonkin vaalisivu
JYYn uutinen vaaleihin liittyen
JSDN
Luettelo kaikista ehdokkaista
SYLn vaalikone (auennee maanantaina)


Ehdokkaitamme:
Olli-Pekka Koljonen
Pekka Komu
Satu Konttinen
Mikko Laakkonen
Antero Lehmuskenttä
Jenny Lindborg
Hanna Plattonen
Hermanni Riikonen
Joonatan Virtanen

Uusliberalismi ja demokratia

Demokratiasta on olemassa lukuisia erilaisia käsityksiä. Minun nähdäkseni demokratian ydin on siinä, että yhteisesti toteutettava politiikka on sellaista, kuin yhteisön jäsenet tahtovat sen olevan. Kaikki muu demokratiaan liittyvä, kuten vallan jakaminen, vaalit, parlamentarismi, päätöksentekomenettelyt sun muut ovat vain mekanismeja, joilla tätä periaatetta pyritään toteuttamaan. Päätöksen väittäminen demokraattiseksi silloin kun ihmisten enemmistö ei sitä hyväksy on harhaanjohtamista.

Totaaliset ajattelutavat ja ideologiat ovat vieraita demokratialle, joka pyrkii olemaan suvaitseva ja jopa kannustava erilaisia uusia ajattelutapoja kohtaan. Totaaliset ideologiat taas kiistävät kaikkien muiden maailman hahmottamisen tapojen mielekkyyden ja vaativat kaikkia hyväksymään omat premissinsä. Tällä hetkellä vahvin maailmalla myllävä totaalinen ideologia on uusliberalismi, joka pyrkii yksinkertaistetuilla ja vulgaareilla yksilönvapauden tulkinnoillaan markkinaistamaan kaikki inhimillisen olemassaolon sfäärit.

Suurin osa ihmisistä osaa ikäänkuin refleksinomaisesti vierastaa tällaista. Erityisen selkeästi uusliberalistisen paradigman mielettömyys tulee ilmi, jos ihmisellä on hetki aikaa pysähtyä pohtimaan sen vaikutuksia. Kela teki vasta suuren kyselyn, jolla se selvitti suomalaisten asennoitumista verojen ja sosiaalietuuksien suhteeseen, sekä tuloeroihin. Kyselystä käy hyvin yksiselitteisesti ilmi, että suomalaiset olisivat valmiit veronkorotuksiin, mikäli tietäisivät ne käytettävän terveydenhoitoon. Samoin verotuksen progressiota oltiin valmiit korottamaan, mikäli sillä voitaisi nostaa alimpia palkkoja ja näin kaventaa tuloeroja. (Ylen uutinen aiheesta)

Suomalaisten asenteet kuulostavat tervehenkisiltä: Pienemmän puolta pidetään ja ollaan halukkaita pitämään kaikki samassa veneessä. Demokratian kannalta ongelmallista on, että nykyinen poliittinen linja Suomessa on juuri päinvastainen. Tuloerot eivät vain kasva, niitä kasvatetaan ja samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden alasajo on hyvässä vauhdissa. Kansalaiset vastustavat hyvin yksimielisesti poliittisen oikeiston vaalimaa uusliberalistista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, mutta ovat valmiit äänestämään valtaan sitä edistäviä puolueita ja henkilöitä.

Missä on syy tähän? Mitä voitaisi tehdä? Miten suomalaista poliittista järjestelmää olisi mahdollista kehittää sellaiseen suuntaan, että päätöksenteko todella noudattaisi kansalaisten poliittista tahtoa? Osasyynsä on varmastikin heikolla poliittisella lukutaidolla. Demokratia nojaa kriittisesti ajatteleviin ja sivistyneisiin kansalaisiin, jotka osaavat nähdä vallanpitäjien temppujen läpi. Siksi ei olekaan yllättävää, että kriittisen ajattelun kehtona toimivia yliopistoja ollaan oikeistohallituksen toimesta ajamasta sivistyksellisestä tuotannolliseen suuntaan...

Huoraamaan vai kerjäämään?

Keskustelu opiskelijoiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja asemasta yhteiskunnassa jää usein valitettavan ohueksi. Opiskelijaliikkeen sisällä käytävässä debatissa kaikki opiskelijan asemaa koskevat kysymykset saadaan redusoitua kysymykseen siitä, onko tärkeämpää korottaa opintorahaa vai kasvattaa tulorajoja. Yhteiskunnassa laajemmin taas opiskelijaliike näyttäytyy etujärjestönä muiden joukossa. Järjestö pyrkii hankkimaan jäsenistölleen etuja ja sen ulkopuoliset tahot puolestaan leimaavat opiskelijoiden vaatimukset ahneudeksi, eikä niitä yleisesti nähdä sen legitiimimpinä, kuin muidenkaan järjestöjen vaatimuksia.

Kenties osittain heikkotasoista keskustelua opiskelijoiden asemasta selittää se, ettei opiskelijoiden asemaa oikein ymmärretä. Suomessa on turvattu tietty minimitoimeentulon taso, joka taataan kaikille kansalaisille. Kaikille kansalaisille. Paitsi opiskelijoille. Jos ihminen siis erehtyy opiskelemaan, mikä on oikeastaan Suomen ainoa mahdollisuus pärjätä globaaleilla markkinoilla, hänet sysätään käytännössä asemaan, johon Suomessa ei ole edes mahdollista joutua: Häneltä evätään yksiselitteinen oikeus minimitoimeentuloon, sillä opintotuki on tuota rahasummaa tuntuvasti pienempi.

Pois maailman parantaminen ja halpatyövoimaa yrityksille

Vallanpitäjille opiskelijat ovat vaarallisia. Vallanpitäjille olisi helpompaa, jos kaikki ihmiset tekisivät pakkotahtisesti kellokortilla mitattavaa työtä ja käyttäisivät vapaa-aikansa vallanpitäjien hyviksi toteamien viihdykkeiden kuluttamiseen. Opiskelijat eivät ole sidottuja säännöllisen työn aikatauluihin ja heillä on aikaa havainnoida maailmaa ja ajatella. Moni epäkohta huomataan ja keksitään parannusehdotuksia. Usein autoritaarisesti hallittujen maiden protestit ovat juuri opiskelijoiden mielenosoituksia.

Niinpä valtaeliitille on edullista estää opiskelijoiden liiallinen mietiskeleminen kurjistamalla heidän toimeentuloaan riittävästi, jotta he ovat pakotettuja opiskelujensa ohella tekemään työtä. Siinä unohtuu eliitin etuoikeuksien kritisointi, kun kansalainen pannaan juoksemaan yliopiston ja työpaikan väliä! Tällä tavalla porvarillinen eliitti lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kriittisen ajattelun tukahduttamisen lisäksi se tarjoaa yrityksille korkeakoulutettua, mutta nöyrää ja halpaa työvoimaa.

Epäilemättä joillain opiskelijoilla on mukavasti rahaa käytettävissään. Joillekin iskä pystyy ostamaan kaksion opiskelupaikkakunnalta ongelmitta. Varmasti pystytään tilastollisesti osoittamaan, että taloudellisen nousukauden seurauksena myös joillekin opiskelijoille on valunut rahaa epäsuorasti ja että keskimäärin opiskelijoilla on enemmän rahaa käytettävissään, kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta tällaisessa tarkastelussa unohtuu yksilö. Opiskelijat eivät ole käyriä viraston seinällä, vaan ihmisiä.

Opiskelijakin on ihminen

Opintotuen summan pysyessä vakiona inflaatio tietysti vähentää sen reaaliarvoa jatkuvasti. Toisaalta kasvava elintaso tekee koko ajan opiskelijoista köyhempiä suhteessa muuhun yhteiskunnan. Kolmas tekijä, joka vaanii opiskelijan lompakkoa, on ideologinen konsumerismi. Se määrä kulutusta, jota pidetään sosiaalisena normina, kasvaa alituiseen. Opiskelijatkin elävät yhteiskunnassa, jossa vaatteet, puhelimet ja seurustelukumppanit on jatkuvasti lyhenevässä ajassa vaihdettava muodikkaampiin.

Opiskelijoiden toisen luokan kansalaisten asema ei olekaan mikään vähäpätöinen asia, joka olisi ihan kiva korjata. Jos vain suhdanteet suovat, markkinat sallivat, eikä rahoille keksitä parempaa käyttöä. Esimerkiksi Anna Kontulan tunnettu tutkimus osoittaa, että idästä tuleva prostituutio on Suomessa vähenemässä, mutta vastaavasti opiskelijaprostituutio kasvussa. Toiset maat lisäävät elintasoaan niin, etteivät heidän kansalaisensa joudu enää myymään itseään. Samaan aikaan Suomi ajaa omat opiskelijansa sellaiseen köyhyyteen, ettei heillä ole muita vaihtoehtoja, kuin itsensä myyminen. Mitä seuraavaksi? Oletetaanko opiskelijoiden alkavan myydä elimiään?

Vaihtoehto on olemassa

Asioiden ei tarvitsisi mennä niin huonoon suuntaan, kuin niitä nyt ajetaan. Opintotuki, kuten muutkin sosiaaliset tulonsiirrot voitaisi sitoa indekseihin. Kun tuet kiinnitettäisi osittain kuluttajahintaindeksiin, se tarkoittaisi, että tuen reaaliarvo säilyy. Toinen osa voitaisi sitoa yleistä ansion kehitystä kuvaavaan indeksiin, jolloin opiskelijoiden köyhtyminen suhteessa muuhun yhteiskuntaan ainakin hidastuisi.

Asiat voitaisi tehdä toisin. Asiat voitaisi tehdä niin, ettei kukaan joutuisi elättämään itseään myymällä ruumistaan tai kerjäämällä. Kyse on vain siitä, tahdommeko.

Kirjoitus on julkaistu Visio-lehdessä 26.9. 2007

Puoluepolitiikka Ukrainassa

Useamman vuoden jatkuneen poliittisen sekamelskan jälkeen Ukraina valmistautuu parlamenttivaaleihin, jotka pidetään 30.9. 2007, siis tulevana sunnuntaina. Vaaleista toivotaan sekä Ukrainassa että ulkomailla eräänlaista virstanpylvästä, joka antaisi lopullisen vastauksen maassa vallitseviin poliittisiin erimielisyyksiin ja niiden muassaan tuomiin likaisen pelin keinoihin ja suoranaisiin laittomuuksiin. Kriisille toivotaan loppua ja paluuta normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen.

Ukraina on myös historiallisessa tienhaarassa ja tulevien vaalien toivotaan ratkaisevan tämän tien rauhanomaisesti ja demokraattisesti. Ukraina hakee paikkaansa suurena eurooppalaisena valtiona idän ja lännen välissä, sekä poliittisesti, että taloudellisesti. Tulisiko taloutta kehittää liberalistisen vulgaarikapitalismin, eurooppalaisen sosiaalisen markkinatalouden vai venäläisen oligarkkitalouden suuntaan? Entä hakeako ystävät Atlantin takaa, muusta Euroopasta, idästä vai tavoitellako onnea yksin?

Eurooppalaisesta näkökulmasta Ukrainan puolueiden eroja voi olla vaikea hahmottaa. Tämä johtunee pitkälti siitä, että ukrainalaiset puolueet eivät ole suunnilleen samanmielisten ihmisten ideologisia yhteenliittymiä, vaan yksittäisten henkilöiden kannatuksen pohjalle syntyneitä, heidän valtapyrkimyksiään tukevia blokkeja. Suuremmista puolueista vain sosialistit ja kommunistit ovat poikkeus tästä. Muiden blokkien poliittisista ideologioista voi yrittää tehdä päätelmiä heidän yhteistyökoalitioidensa ja poliittisen retoriikkansa perusteella.

Ukrainan istuvan presidentin Viktor Jushtshenkon puolue Meidän Ukrainamme, joka on vuoden 2007 parlamenttivaaleja varten muodostanut Meidän Ukrainamme – Kansan itsepuolustus- liiton, käyttää kampanjoinnissaan oranssia väriä, hakien myönteisiä konnotaatioita vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta. Meidän Ukrainamme linja on selkeän länsimyönteinen ja Jushtshenko puhuu Euroopan unionin jäsenyydestä positiivisesti katsoo sen jäsenmaiden jakamien eurooppalaisten arvojen olevan osittain myös Ukrainan muovaamia.

Toinen oranssin vallankumouksen perillinen, Julia Timoshenko vetää omaa blokkiaan, jonka visuaalinen ilme pohjautuu valkoisella pohjalla olevaan punaiseen sydämeen. Tämä ryhmä toimii kenties eniten ad hoc- pohjalta ja sen kannatus perustuu pitkälti Timoshenkon laajaan henkilökohtaiseen kannatukseen. Puolue vaatii nopeita ja kattavia sosiaalisia ja taloudellisia reformeja, mutta niiden sisältö jää hyvin epämääräiseksi. Siksi retoriikka onkin melko ympäripyöreää: ”On investoitava ihmisiin. Budjettivaroja ei tule tuhlata”. Timoshenkon blokki on kuitenkin selkeän länsimielinen ja kannattaa esimerkiksi ammattiarmeijaan siirtymistä jo vuonna 2008.

Suurista puolueista kenties vanhakantaisinta linjaa ajaa Alueiden puolue, joka tukee istuvaa pääministeriä, Viktor Janukovitshia. Tunnuksessaan sillä on Ukrainan kartta, joka on värjätty Ukrainan lipun väreillä, sinisellä ja keltaisella. Alueiden puolue on Ukrainan venäjänkielisen väestön suosiossa ja on vaatinut venäjästä Ukrainan toista virallista kieltä. Ilman varsinaista ideologiaa se kertoo kuinka hallitus on vakauttanut talouden kriisin jälkeen, mutta panostanut myös sosiaaliseen sektoriin, myöntämällä esimerkiksi avustuksen kuhunkin perheeseen syntyvästä ensimmäisestä lapsesta.Alueiden puolue haluaa nimensä mukaisesti siirtää valtaa keskushallinnolta alueille ja pitää Ukrainan sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella. He kampanjoivat myös yksinkertaisilla ja selkeillä yksittäisteemoilla. Alueiden puolue esimerkiksi vastustaa koulujen ja sairaaloiden lähellä olevia pelikoneita ja he estivätkin 16.9. mielenosoituksellisesti pääsyn pelihalleihin.

Sosialistit ovat eurooppalaisesta perspektiivistä kenties tavanomaisin poliittinen puolue, sillä he edustavat eurooppalaisen demokraattisen sosialismin traditiota. He puhuvat talouskasvun ohella sentään jotain sen sosiaalisesti oikeudenmukaisesta jakamisesta. Sosialistit ovat kenties parhaiten valmistautuneet kansainväliseen integraatioon, sillä he puhuvat WTO:n jäsenyyden talouskasvulle tuomista hyödyistä, globalisaation hallinnasta ja ukrainalaisen tuotannon kehittämisestä niin, että sen tuotteen pärjäisivät maailman markkinoilla.

Ukrainassa vallitseva vahva arvokonservatismi näkyy hyvin selkeästi, kun katsotaan edellä mainittujen neljän puolueen nuorisojärjestöjen edustajien vastauksia 15.9. pidetyssä vaalipaneelissa sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koskevaan kysymykseen. Julia Timoshenkon blokin, joka näyttää tavoittelevan erityisesti naisäänestäjien ääniä, edustaja kritisoi erityisiä poliittisia toimenpiteitä naisten aseman vahvistamiseksi, vaan katsoi, että naisten on itse otettava vahvempi asema. Samoin Alueiden puolueen edustaja sanoi epätasa-arvon olevan naisten omaa syytä, sillä he saisivat kyllä vallan, jos ottaisivat. Sama edustaja kieltäytyi ottamasta kantaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, koska on ortodoksikristitty ja se olisi moraalitonta! Myös Meidän Ukrainamme- puolueen edustaja kieltäytyi vastaamasta vedoten olevansa kristitty. Sosialistien edustajan vastaus oli kenties edistyksellisin, mutta hänkin puhui vain suvaitsevaisuuden kaikkia vähemmistöjä kohtaan kuuluvan sosialismiin, eikä pystynyt sanomaan sanaa seksuaalivähemmistö ääneen.

Terveisiä Ukrainasta

Osallistuin konferenssiin Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa 13.-17. kuluvaa kuuta. Konferenssin tarkoitus oli perehtyä Ukrainan tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen ja pohtia Ukrainan mahdollisuuksia Euroopan unionin jäsenyyteen. Ainakin Kiova vaikutti hyvin eurooppalaiselta ja nykyaikaiselta kaupungilta, joskin siellä näkyi myös vanha ja omaperäinen ukrainalainen kulttuuri, josta ukrainalaiset eivät ole kiperienkään historiallisten vaiheiden aikana luopuneet.

Yleiskuva kaupungista on hyvin siisti ja länsimainen. Talouskasvu Ukrainassa on ollut huikeaa ja Kiovan keskustassa oli lukuisia monikymmenkerroksisia toimistotorneja, toinen mokoma rakenteilla. Liikennettä oli paljon ja autokanta uudehkoa, joskin vanhoja ladojakin näkyy tien päällä. Julkinen liikenne sen sijaan ei ole pysynyt kaupungin kasvun tahdissa, vaikka Kiovassa käytetäänkin johdinautoja ja metroa rakennetaan jatkuvasti lisää. Suojateitä on myös rakennettu itäeurooppalaiseen tapaan säästeliäästi, joten jalankulkijan ei ole aina helppo päästä päämääräänsä.

Kerjäläisiä ja prostituoituja ei kaduilla juurikään näy. Sosiaalinen sektori ei ole aivan epätoivoisessa tilassa Ukrainassa, mutta kapitalistisessa innostuksessa se ei kuitenkaan ole ollut ensimmäisiä kehitysprioriteetteja. Kerjäläisiä kyllä löytyy, he vain ovat hieman syrjemmällä keskustasta, rautatieasemilla ja alikulkutunneleissa. Prostituoidut ovat hotellien auloissa ja baareissa. Ukrainan talouskasvu on kuitenkin sillä tasolla, että se hyödyttää muitakin, kuin ylimpiä tuloluokkia.

Paljon resursseja on keskitetty Kiovaan, joten pelkästään pääkaupunkiin tutustumalla saa epäilemättä liian myönteisen kuvan Ukrainan kehityksestä. Muualla ei kuulemma ole yhtä vaurasta ja hallitus siirtää häikäilemättä pääomaa ja tuloja provinsseista Kiovaan. Asunnot Kiovassa ovat jo nyt kalliita ja suunta näyttää jatkuvan. Ukraina lähestyy vaaleja, mutta sosiaaliset kysymykset eivät ole kampanjoissa esillä. Itse asiassa suurista puolueista tai blokeista vain sosialisteilla näyttäisi olevan jotain agendaa sosiaaliseen sektoriin liittyen. Palaankin Ukrainan mielenkiintoiseen puoluepoliittiseen tilanteeseen myöhemmin.

Kuvissa Ukrainan lippu ja Kiovan vaakuna

Äkkirikastuminen

Ei, otsikko ei viittaa kirjoittajan yllättävään lottovoittoon tai äkilliseen perintöön. Kyse on ajattelutavasta, joka leimaa lainsäädäntöämme ja talousjärjestelmäämme. Äkkirikastumisella tarkoitan ihmisen omaisuuden nopeaa karttumista, joka ei johdu hänen työpanoksensa realisoitumisesta varallisuudeksi, vaan jossa omaisuusmassoja jaetaan suuren sattumanvaraisuuden alaisuudessa muilla perusteilla, kuin työansioilla.

Hyvin ilmeisellä tavalla äkkirikastumisen logiikka näkyy pokerin hyvin äkkiä levinneessä suosiossa. Eihän raskas työnteko kovin mukavaa ole, joten ihmekonetta joka tekee köyhistä ihmisistä hetkessä rikkaita, on helppo markkinoida. Pokeriin liittyvissä ryysyistä rikkauksiin- tarinoissa on hyvin yksinkertainen logiikka: Tavallinen ihminen, samanlainen kuin kuka hyvänsä meistä, on pelaamalla pokeria saavuttanut asioita, joilla usein katsotaan olevan paljon statusta, kuten voittanut miljoona dollaria, ostanut huvijahdin tai päässyt Las Vegasiin.

Sopivaa hypeä ilmiön taakse on helppo rakentaa: Pokeriohjelmia televisioon, pokerinpelaajia viihdeohjelmiin, pokeriturnauksia baareihin ja niin edelleen. Kasinot pois bordellien ja kapakoiden syntiseltä vyöhykkeeltä ja kaikkien ihmisten olohuoneisiin! Pian jokainen tuntee jonkun, joka on pelannut pokeria televisiossa tai voittanut jossain turnauksessa suuren summan rahaa. Luterilainen työmoraali murtuu: Miksi minäkään tekisin tylsää päivätyötäni, kun voisin ansaita sievoiset summat kortin peluulla?

Joitain asioita kuitenkin jätetään mainitsematta. Pelikorttien siirtely edestakaisin ei tuota yhtään mitään, joten pokerin peluussa rahoja vain siirretään, ei tuoteta. Kyse ei ole mistään rahaa tyhjästä luovasta viisasten kivestä. Päinvastoin peliyhtiöt ottavat sijoitetuista summista osansa, joten pelaajat kollektiivina saavat pelistä ulos vähemmän rahaa, kuin laittavat sisään. Ja koska pokeripelin voittaja ei ole tehnyt työtä ansaitakseen voittonsa, se tarkoittaa, että hänellä on rahat, joiden luomiseksi joku toinen on tehnyt työtä.

Pokeri kaikkine kielteisine sivuvaikutuksineenkin on vain yksi harrastus. Mutta samalla äkkirikastumisen logiikalla pyritään ilmeisesti legitimoimaan kokonainen globaali talousjärjestys ja tulonjako, joka muuten vaikuttaisi hyvin kyseenalaiselta. Poliittisen oikeiston kannattamaan uusliberalistiseen tulonjakomalliin kuuluu yhteyden purkaminen sen väliltä, kuinka tuottava ihminen on ja kuinka paljon hän ansaitsee. Kysymystä talousjärjestelmän hyväksyttävyydestä ei kuitenkaan esitetä muodossa: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa ihmisten työnteon ja tulojen välillä ei ole korrelaatiota, vaan tulot määräytyvät melko mielivaltaisesti?” vaan kysytään: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa juuri sinulla saattaa olla mahdollisuus ansaita suuria summia tekemättä työtä?”

Poliittinen oikeisto mielellään esiintyy työnteon puolesta puhujana, mutta käytännössä poliittinen linja on juuri päinvastainen. Oikeisto keventää mieluiten verotusta esimerkiksi pääomatulo- ja perintöverotuksesta, siis sellaisista tulonlähteistä, joita saadakseen ihmisen ei tarvitse tehdä mitään. Harmillisesti veronkevennysvara loppuukin ennen kuin päästään palkkatuloihin ja uusklassisen globaalin talouspolitiikan aikakaudella 70-luvulta eteenpäin työtä verotetaankin suhteellisesti huomattavasti raskaammin, kuin omistamista.

Tämä tarkoittaa juuri mielivaltaa tulonjaossa. Jos satut syntymään rikkaseen perheeseen, niin olet rikas vaikket töitä jaksaisi tehdäkään. Toisaalta koko elämän jatkuva pitkän päivän painaminen ei anna takeita siitä, että vaurastuisit. Muutamien äkkirikastuneiden perusteetta saamat miljoonat eivät ilmesty maailmaan mistään jumalaisesta hedelmäkorista, vaan ovat pois niiltä, jotka ovat työtä tehneet. Vain työnteko lisää omaisuutta.

Suurin osa kansalaisista, erityisesti pohjoismaissa, varmasti tunnistaisi intuitiivisesti eettisemmäksi sellaisen järjestelmän, jossa ihmisen työpanoksen ja hänen tulojensa välillä on selkeä korrelaatio, kuin ohjaamattomaan kapitalismiin sisältyvän kasinotalouden. Hämmentävästi ihmisen mielessä tuntuisi kuitenkin vaikuttavan jonkinlainen tapa kannattaa toisen ryhmän omaan ryhmään kohdistamaa sortoa, mikäli tuo ryhmä kuitenkin tarjoaa toiveen joskus päästä itse sortavaan ryhmään.

Sama kyseleminen johtaa ihmettelemään myös, miksi usein sellaiset koulutetut työntekijät, joiden työn tuottavuus on suuri, kuten lääkärit, arkkitehdit ja diplomi-insinöörit tapaavat äänestää oikeistolaisia puolueita, Suomessa Kokoomusta. Mikäli yhteiskunnallinen tulonjako järjestettäisi niin, että ihmisen tulot korreloivat hänen työn tuottavuutensa kanssa, olisivat nämä ryhmät eniten ansaitsevaa taloudellista eliittiä. Miksi he kuitenkin äänestävät sellaisen ideologian puolesta, joka purkaa korrelaation työnteon ja tulonjaon väliltä painottaen pääomatuloja ja näin nostavat tulonjakohierarkiassa yläpuolelleen pääomaa omistavan luokan..?

Ihmeellinen Saksa ja asevelvollisuus

Kävin piipahtamassa Saksassa hyvän ystäväni Saken luona, joka palaa tänään vaihto-opiskelustaan Baijerista. Kiitokset vain majoituksesta, matkaseurasta ja kärsivällisyydestä. Istuskellessamme Augsburgin Helsinki-baarissa kahvilla, tuumailimme, että Saksan ja Suomen poliittinen johto voisivat vaihtaa paikkoja hetkeksi. Molemmilla mailla olisi nimittäin paljon opittavaa toisiltaan. Tapa tehdä tietyt asiat huonosti tuntuu kuitenkin istuvan lujassa molemmissa maissa.

Paitsi että lainsäädännössä tupakoinnista julkisilla paikoilla, Saksa voisi ottaa suomalaisesta järjestelmästä oppia myös sosiaaliturvajärjestelmässään, tai laajemmin yhteiskuntapolitiikassaan. Jos suomalainen sosiaaliturva on tilkkutäkki, kuvaa saksalaista kenties paremmin kalaverkko, jossa reiät ovat melko suuria. Samanlaista universalismia, kuin mihin Suomessa on ainakin aiemmin pyritty, ei ole. Tätä kuvaa hyvin se, ettei Saksassa ole minimipalkkaa. Paitsi että tämä aiheuttaa sosiaalisia ongelmia ja epävarmuutta, se on näennäisen paradoksaalisesti myös rasite taloudelliselle kehitykselle.


Katsokaamme esimerkiksi Berliiniä. Miksi Euroopan suurimman kansan pääkaupungin itäpuolelta löytyy yhä asuinalueita, jotka ovat samassa kunnossa kuin DDR:n aikaan? Koska asukkaiden palkat ovat niin surkeat, ettei heillä ole varaa kunnostaa talojaan tai maksaa uusien asuntojen vuokraa! Jos säännöllisestä työpaikasta jää verojen jälkeen käteen 400 euroa kuussa, ei se ole järin paljoa Berliinin kaltaisessa kaupungissa. Sama kulutuskysynnän ongelma vaivaa myös uusien yritysten ilmaantumista.

Puolestaan asia, jonka saksalainen on osannut järjestää hyvin, on joukkoliikenne. Vaikka auto on saksalaiselle rakas, ja autokanta esimerkiksi Münchenissä on komeaa, pääsee Saksassa kätevästi myös autoton paikasta toiseen. Pienilläkin paikkakunnilla kulkee vähintään raitiovaunut, suuremmissa kaupungeissa niiden lisäksi kaupunkijunat ja metrot, S- ja U-bahnit. Kepuko Suomessa siirtää kaikki liikennemäärärahat pikkupaikkakuntien kunnanisien kyläteiden leventämiseen, vai miten ihmeessä täällä voi olla niin vaikeaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä? Ihmettelin saksalaista joukkoliikennettä myös edellistä matkaa kommentoidessani.

Myös elinkeinopolitiikka tuntuu Saksassa olevan aivan eri vaihteella, kuin Suomessa. Pieneltäkin asuinalueelta löytyy vireää elinkeinotoimintaa, kioskeja, ravintoloita, matkatoimistoja, pubeja, kirjakauppoja, kahviloita, videovuokraamoita... Suomessa asuinalueiden ostoskeskuksetkin on uhrattu automarkettien vuoksi, joten tyypillisesti suomalaisella asuinalueella on kauppa, kioski ja räkälä. Tältä pohjalta tuntuu omituiselta, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa pienyrittäjät äänestävät samaa puoluetta, kuin suurpääoman omistajat, vaikka näiden ryhmien elinkeinopoliittiset intressit ovat jyrkässä ristiriidassa.

Tällä hetkellä Saksassa käydään keskustelua yleiseen asevelvollisuuteen perustuvasta maanpuolustusopista luopumisesta. SPD on valmis liikkumaan kohti ammattiarmeijaa. Tämä ratkaisuu tuntuu suomalaisen rauhanystävän silmissä erikoiselta. Juuri Saksalla on ikäviä historiallisia kokemuksia siitä, kun armeija irtautuu kansalaisyhteiskunnasta ja siitä tulee valtio valtiossa. Asevelvollisuusarmeija on kansan armeija, joka pitää puolustusvoimat lähellä yhteiskuntaa. Tällaista armeijaa, johon kuuluu jokainen kansalainen, on huomattavasti vaikeampi oikeuttaa aggressiivisiin sotiin, kuin ammattisotilaista koostuvaa armeijaa. Mikäli siirtymää perustellaan pasifismilla, vaikuttaa se kovin erikoiselta pasifismilta.

Kuvissa ylhäällä Jukka Augsburgin Helsinki-baarissa
Keskellä pojat nauttimassa saksalaisesta joukkoliikenteestä
Alhaalla Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche, aavemainen muistutus siitä, että sodat voivat mennä pieleenkin

Hiljaisuutta, pyydän!

Raja henkilökohtaisen valittamisen ja yhteiskunnallisen kritisoimisen välillä voi olla joskus epäselvä. Jotenkin uskallan kuitenkin epäillä, etten ole ainoa, joka on huomannut, että maailmassa pidetään melko paljon meteliä. Tuo meteli myös helposti ärsyttää ihmistä, varsinkin jos hän tulee miettineeksi, miten suuri osa siitä on aivan turhaa.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi rakennustyömailla, sepelimurskaamoissa ja lentokentillä on meluisaa. Valitettavasti meteliä on sellaisissakin paikoissa, joissa sitä ei välttämättä tarvitsisi olla, kuten puistoissa tai uimarannoilla. Lisäksi meteli tunkee sellaisiinkin paikkoihin, joissa ihmiset mieluiten olisivat ainakin osan aikaa hiljaisuudessa, eli koteihin.

Meteliä olisi toki mahdollista ja helppoa hillitä samoin, kuin muitakin ihmisten välisestä kanssakäymisestä syntyviä ongelmia, lainsäädännöllä ja rajoituksilla. Mutta olisiko ongelma korjattavissa tai edes lievennettävissä markkinoiden avulla? Olisiko mahdollista esimerkiksi suunnitella kerrostalo niin, että äänieristykseen panostettaisi hyvän naapurisovun nimissä? Ovet eivät paukkuisi äänekkäästi vaikka yrittäisi, putket tai hissit eivät pitäisi ääntä, eikä taloon saisi edes tuoda tietyn tehokkuuden tason ylittäviä äänenvahvistimia tai kaiuttimia.

Nämä talot voisivat sijaita asuinalueella, jonka sisäisiä liikenneväyliä ei avattaisi moottoriliikenteelle. Sinne tultaisi esimerkiksi raitiovaunulla tai polkupyörällä ja pysäköintipaikka autoille olisi alueen reunamilla. Alueella voisi pärisyttää polttomoottoria vain poikkeustapauksessa, eikä sinne koskaan tuotaisi autoja, joiden ainoa käyttötarkoitus on ”musiikin” ”jumputtaminen” mahdollisimman lujalla. Lehdet haravoitaisi maasta, eikä niiden käsittelemiseen kuten mihinkään muuhunkaan käytettäisi metelöintikoneita.

Tällaisille asumisratkaisuille, kuten laajemminkin meteliä vähentäville teknisille ratkaisuille ja standardeille luulisi olevan kysyntää. Ilmeisesti markkinamekanismi ei toimi kovin hyvin, kun sellaisia ei ole näköpiirissä.

Hiljaisuuden resurssin reilu jakaminen liittyy tietysti positiivisten ja negatiivisten oikeuksien kysymyksiin. Miksi nyt annamme suuremman arvon yksittäisen ihmisen positiiviselle oikeudelle ajaa autonsa aivan talonsa viereen, kuin lukuisten oikeuksien negatiivisille oikeudelle nukkua kotonaan ilman meteliä? Miksi pitkäpartaisella ukkelilla on oikeus virittää moottoripyöränsä pitämään mahdollisimman kovaa ääntä, mutta tuhansilla ihmisillä ei ole oikeutta kävellä kadulla ilman perkeleellistä meteliä?

Hiljaisuudesta tietävät kertoa ainakin Suomen luonto ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Kuva on Vancouverin kaupungin urbaanin metelin selvityksestä