Korkeakoulujen valmennuskurssit

Armaassa ainejärjestössäni Puolueessa on nyt keväällä käyty keskustelua siitä, tulisiko Puolueen järjestää maksullisia kursseja, jotka valmentavat opiskelijoita jyväskyläläisen valtio-opin pääsykokeisiin. Keskustelu aiheesta on ollut eloisinta, mitä Puolueessa on käyty pitkään aikaan. Esitän muutamia argumentteja liittyen Jyväskylän valtio-opin valmennuskursseihin, mutta myös yleistyviin valmennuskursseihin laajemmin.

Yhteiskunnallinen tarkoituksenmukaisuus

Suomalaisen korkeakoulujärjestelmän keskeisenä periaatteena on pitkään ollut tasavertaisuus. Korkeakoulujärjestelmän ei ole ollut tarkoitus uusintaa yhteiskunnallista eliittiä, vaan tuottaa laadukasta opetusta ja tutkimusta. Kukaan ei voi omistaa tiedettä, vaan kaikkien ihmisten on päästävä yhdessä nauttimaan ihmiskunnan yhteisen tieteellisen perinnön hedelmistä. Tätä periaatetta on toteuttanut maksuttoman opetuksen prinsiippi. Ihmisiä ei ole valikoitu opiskelemaan varallisuuden, luokan tai säädyn mukaan, vaan omilla ansioillaan. Samantapainen ajattelu on näkynyt suomalaisessa upseeristossa. Upseerin arvoa ei ole voinut saada muilla, kuin sotilaallisilla ansioilla. Suomen armeijan menestys ylivoimaisia vihollisia on ainakin osittain johtunut tästä tasapuolisuudesta.

Maksuttoman opiskelun periaatetta on kuitenkin vähitellen pyritty nakertamaan tuomalla opiskelulle oheiskustannuksia. Maksulliset valmennuskurssit ovat eräs tällainen oheismaksu. Joillekin aloille on niin vaikea päästä opiskelemaan, että kalliit valmennuskurssit ovat käytännössä pakollisia. Köyhän ihmisen kynnys pyrkiä tällaiselle alalle on todella korkea. Pian ihmisen täytyy tulla varakkaasta perheestä, jotta hänellä on varaa valmennuskursseihin ja siis opiskeluun. Eliitti uusintaa itseään.

Tällainen eliitin uusintaminen aiheuttaa pohjoismaille epätyypillistä juopaa eliitin ja ”rahvaan” välille. Eri yhteiskuntaluokat työnnetään toisiin maailmoihin ja tämän erottelun purkaminen on vaikeaa. Suomalainen yhteiskuntarauha on osaltaan johtunut siitä, että Suomessa eliitti ja rahvas ovat olleet lähellä toisiaan. Herravihaisimmankin perheen lapsi on voinut kouluttaa itsensä tohtoriksi saakka.

Talouspoliittinen tarkoituksenmukaisuus

Maksulliset valmennuskurssit muuttavat korkeakouluissa aloittavien sosio-ekonomista taustaa niin, että varakkaammilla on paremmat mahdollisuudet päästä opiskelemaan, kuin köyhemmillä. Suomen taloudellisen tehokkuuden ja kilpailukyvyn kannalta tällä on kielteinen vaikutus. Enää suomalaisina arkkitehteinä eivät toimi ne, joilla on siihet suurin lahjakkuus ja paras motivaatio, vaan ne joilla on varaa pääsykokeisiin. Enää suomalaisina lakimiehinä eivät toimi ne, joilla on kehittynein oikeustaju, vaan ne joilla on varaa valmennuskursseihin. Enää suomalaisina lääkäreinä eivät toimi ne, joilla on suurin into auttaa kanssaihmisiä sairauksissaan, vaan ne joilla on varaa valmennuskursseihin.

Taloudellista tehottomuutta syntyy aina, kun tiettyyn työhön valitaan joku muu, kuin siihen parhaiten sopiva. Vastaavasti tämä syrjäytetty henkilö tekee jotain työtä, johon hän on vähemmän sopiva. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että mitä vapaammin ihminen saa valita työnsä ja ammattinsa, sitä paremmin hän päätyy alalle, joka sopii hänelle mahdollisimman hyvin. Koko yhteiskunta hyötyy, kun taitava mansikanviljelijä viljelee mansikoita ja pätevä opettaja opettaa, eikä päinvastoin. Maksulliset valmennuskurssit muodostavat tukoksen, joka estää ihmisiä pääsemästä heille parhaiten sopivaan ammattiin. Tämä lisää yhteiskunnan taloudellista tehottomuutta ja inhimillisten resurrsien vajaakäyttöä.

Moraalinen tarkoituksenmukaisuus

Ihmiskunnan historia on ollut pitkää marssia pois luonnontilassa vallitsevasta kaikkien sodasta kaikkia vastaan kohti sivilisaatiota. Sivilisaatiossa se, mitä ihminen saa, ei ole enää suoraan se, mitä hän pystyy ottamaan. Lait, oikeus, uskonnot, moraali ja ideologia ovat olleet tämän sivilisoitumisprosessin osia. Ihmiselle ei ole enää ajateltu kuuluvan sen, minkä hän pystyy ottamaan, vaan se, mihin hänellä on oikeus, koska hän on ihminen.

Sivilisaatio ei kuitenkaan ole temporaalinen tila, vaan prosessi. Sivilisaation kehittymisen myötä yhä suurempi määrä oikeuksia omaksutaan osaksi niitä perusoikeuksia, joiden katsotaan kuuluvat kaikille ihmisille. Näin niistä tulee kuin yhteistä omaisuutta, jonka katsotaan kuuluvan kaikille. Esimerkki tästä voisi olla Jean-Jacques Rousseaun sanomana pidetty vaatimus ”Luonto ei kuulu kellekään ja sen hedelmät kuuluvat kaikille!” Mutta sivilisaation kehittymisellä on myös vastavoimansa. Aiemmin etuoikeutetussa asemassa olleet eivät välttämättä pidä siitä, että heidän hallitsemansa resurssi myönnetään nyt koko ihmiskunnalle.

Meidän aikamme käy keskustelua siitä, mikä asia kuuluu kaikille ja mikä oikeus vain rikkaalle eliitille monenkin asian kohdalla. Korkeakoulujen maksulliset valmennuskurssit osoittavat, että vaikka aiemmin koulutuksen ja sivistyksen katsottiin kuuluvan kaikille, tahtovat nyt jotkut konservatiiviset tahot taannuttaa ihmiskuntaa tässä suhteessa ja hankaloittaa köyhien mahdollisuutta päästä korkeakouluihin.

Ihmiskunnassa vuosituhansia kulkenut ja kasvanut sivistyksellinen ja tieteellinen perintö on kaikkien ihmiskunnan jäsenten ansiota ja kuuluu heille kaikille. Korkeakoulut pystyvät opettamaan vain rajallista määrää ihmisiä, mutta valittakoon nämä ihmiset vain heidän omien kykyjensä ja motivaationsa, ei heidän tai heidän vanhempiensa maksukyvyn perusteella. Jokaisella ihmisellä täytyy olla yhtäläiset mahdollisuudet kouluttaa ja sivistää itseään, eikä tätä periaatetta tule uhrata lyhytnäköiselle markkinauskolle.

Pseudo-argumentit

Usein maksullisista valmennuskursseista käymissäni keskusteluissa törmään muutamiin argumentteihin, jotka ensisilmäykseltä vaikuttaisivat osoittavan valmennuskurssit haitattomiksi, mutta osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa pätemättömiksi.

”Onhan avoin yliopistokin”

Avoimessa yliopistossa on mahdollista maksua vastaan opiskella vastaavia oppiaineita ja tehdä vastaavia opintosuorituksia, kuin korkeakouluissa. Niin sanotun avoimen väylän kautta opiskelija voi tietyt maksulliset kurssit suoritettuaan päästä yliopistoon ilman pääsykoetta. Näin korkeakoulupaikka on tietyssä mielessä ostettu.

Tätä on käytetty argumenttina maksullisten valmennuskurssien puolesta. Ajatus on kulkenut jotakuinkin, että kun jo nyt ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti heidän varallisuutensa mukaan, ei pieni eriarvoistaminen lisää haittaa. Tällainen logiikka on tietysti tuomittavaa. Voimavarat tulisi kohdistaa tuon avoimen väylän sulkemiseen, eikä ongelmien kasvattamiseen entisestään. Jos käsi on poikki, kannattaa se lastoittaa, eikä katkaista lisäksi sormeakin.

”Kyllä parhaat kuitenkin pääsevät sisään”

Tämä argumentti on totta siinä mielessä, että jos ihminen on yksinkertaisesti luonnonlahjakkuus jollain alalla, hän päässee tuota alaa opiskelemaan ilman valmennuskursseja, vaikka pääsykoe olisi miten hankala ja hakijoita miten paljon hyvänsä. Mutta tämä argumentti ei ota huomioon niitä lahjakkaita, jotka menestyisivät alalla, mutteivät pääse sisään, koska heillä ei ole varaa valmennuskursseihin. Valmennuskurssi muuttaa aina sitä ihmisjoukkoa, joka pääsee opiskelemaan, vaikka huiput pääsisivät joka tapauksessa. Jos yksikin parempi hakija jää valitsematta siksi, että valmennuskurssin suurella rahalla käynyt hakija on kiilannut hänen eteensä, on valmennuskurssi tehnyt karhunpalveluksen molemmille hakijoille, opinahjolle, sekä yhteiskunnalle.

Nuorisoliitto puolueen omatuntona ja ideahautomona

Suomi on monipuoluedemokratia, jossa yleensä mikään puolue ei saa parlamenttiin sellaista enemmistöä, että se voisi muodostaa yksin toimivan hallituksen. Tämä pakottaa puolueet lähentymään toisiaan ohjelmallisesti, jotta yhteistyö hallituksen muodostamiseksi onnistuisi. Kun puolue joustaa alkuperäisistä tavoitteistaan ja kannattajiensa poliittisten näkemysten palvelemisesta, kutsutaan toimenpidettä koalitiokelpoisuuden lisäämiseksi. Tämä on pragmaattinen toimenpide, jolla puolue pyrkii hallitukseen päästäkseen toteuttamaan edes joitain tavoitteitaan.

Demokraattisuuden kannalta ongelmallista tässä prosessissa on, että usein puolueen korkein johto sekä päättää puolueen linjasta, että korjaa hedelmät ministerisalkkujen muodossa, mikäli tämä linja on riittävän lähellä muita suuria puoleita. Hairahdus on ymmärrettävä tiukaltakin aatteen soturilta. Ministerin palkka ja työsuhde-edut ovat niin tuntuvat, että puolueen linjaa tulee vietyä lähemmäs muiden puolueiden linjaa, pragmatisoitua, helposti enemmänkin kuin olisi tarpeen. Tällainen johtaa helposti puolueen oligarkisoitumiseen: Puolue-eliitin ja peruskannattajakunnan intressit vieraantuvat toisistaan. Puolueiden jäsenmäärät ovatkin laskemaan päin ja ihmiset ovat tyytymättömiä poliittisiin puolueihin yleensä.

Toinen ongelma, jonka puolueet nykyisin kohtaavat, on niiden terävimmän kärjen kuormittuminen mitä moninaisimmilla tehtävillä. Puolueen johto on useimmiten ministereitä ja kansanedustajia, joiden työmäärät ovat valtavia. Ideologian syventämiseen ja uudelleen hahmottamiseen keskittyminen tai uusien idoiden keksiminen vaativat luovaa joutilaisuutta. Puolueiden korkeimmilla päätöksentekijöillä on yleensä kalenterit täynnä, eikä heistä näin ollen ole keksimään juuri mitään uutta. Tätä ilmentävät hyvin ministereiden puheet. Muistatteko viime vuosilta yhtään mieleenpainuvaa, uusia poliittisia uria avaavaa puhetta? Yleensä ministereiden puheet ovat virkamiesten valmistelemia tai kirjoittamia, eivätkä tarjoa mitään uutta tai innovatiivista.

Demarinuorten menestyksen avain voisi olla vastaamisessa näihin kahteen ongelmaan. Toisaalta nuorisoliitto voisi toimia sosialidemokraattisen puolueen omatuntona ja muistuttaa päätöksentekijöitä puolueen arvoista silloin, kun joku aikoo hairahtua ja myydä nämä arvot henkilökohtaisen edun ja aseman tavoittelun vuoksi. Demarinuoret voisivat pitää SDP:n sosiaalidemokraattisena silloinkin, kun siitä ollaan tekemässä Pragmaattinen Yleispuolue rp:ta.

Tulevaisuus on nuorten, tavataan sanoa. Tämä pätee erityisesti poliittisessa agendan muodostuksessa. Ikävuosien karttuessa ihminen usein yksinkertaisesti turtuu liiaksi vanhoihin toimintamuotoihin ja tapoihin ajatella asiat, jolloin niistä irtautuminen on hyvin vaikeaa. Siksi nuoria tarvitaan luomaan, hautomaan ja kritisoimaan uusia ideoita. Nuorisoliiton on kyettävä keskustelemaan ennakkoluulottomasti uusista, radikaaleistakin ideoista ja toisaalta osattava kyseenalaistaa vanhat, luutuneet ortodoksiat. Näin Demarinuorista ei tule instanssi, joka eroaa ukkopuolueesta vain ikärakenteeltaan ja jolla on vain marginaalista merkitystä, vaan eloisa ja innovatiivinen nuorten foorumi, jolla on reilusti poliittista painoarvoa ja antia.

Terveisiä Venäjänmaalta

Kävin jyväskyläläisten valtio-opin opiskelijoiden ja professorimme Kari Palosen kanssa opintomatkalla Pietarissa. Kellekään ei oletettavasti tule yllätyksenä, että venäläinen yhteiskunta on näkemäni perusteella hyvin erilainen, kuin suomalainen.

Tuntematta lainkaan asiaan liittyviä tilastoja voisin veikata, että työllisyys on Pietarissa korkeampi, kuin Suomessa. Sosiaaliturva ja eläkkeet ovat yksinkertaisesti niin huonot, että jokaisen on tehtävä jotain henkensä pitimiksi. Tästä seuraa, että ihmiset tekevät sellaisiakin töitä, jotka eivät tuota juuri mitään. Suomessa tällaisia töitä ei yleisesti pidettäisi ihmisarvoisina.

Metrossa kulkee ihmisiä, joiden työ on lukea kovaan ääneen mainoksia kanssamatkustajien iloksi. Tällaisesta työstä ei oletettavasti ole mitään hyötyä, se vain laskee metromatkustajien matkustusviihtyvyyttä ja on osaltaan lisäämässä metron ruuhkaa. Toisaalta tämän työn teettäminen ei maksa mainostajalle juuri mitään, sillä luultavasti hän maksaa työntekijälleen surkeaa palkkaa eikä maksa työeläkemaksuja ynnä muita työn sivukuluja. Kun lisäksi Pietarin metrossa saa matkustaa loputtomasti noin 30 sentin kertamaksulla, on tällaisten työntekijöiden pitäminen metrossa kannattavaa jos he lisäävät minimaalisestikin mainostettavan tuotteen myyntiä.

Epätehokkaita töitä voisi luetella paljon lisääkin. Pietarin poliittisen historian museossa istuu vessan edessä vanha nainen, jonka työ on ohjata naiset naisten ja miehet miesten vessaan. Keskellä Fontanka-kanaalia reunustavaa tietä seisoo poika, joka jakaa ohikulkeviin autoihin tuoteluetteloa. Tässä luettelossa esitellään Pietarin seuralaispalveluja puhelinnumeroineen. Jo tästä käy ilmi, että prostituutiota on paljon. Prostituution ohella taloudellinen turvattomuus on luonut paljon rikollisuutta. Pietari ei ole Euroopan turvallisimpia kaupunkeja.

Epätasainen tulonjako johtaa rikollisuuteen. Mitä köyhempi ihminen on, sitä epätoivoisemmaksi hän tulee ja sitä vähemmän hänellä on menetettävää. Toisaalta silloin hänellä on myös suhteellisesti enemmän saavutettavaa ryöstämällä rikkaampia. Venäjällä tätä turvattomuutta ei ole korjattu tasaamalla tuloeroja, vaan panostamalla turvallisuuskoneistoon. Rikkaat ostavat turvallisuutta rakennuttamalla suljettuja asuinalueita ja ostamalla yksityisiä turvallisuuspalveluita. Venäjää onkin sanottu maailman ilmeisimmäksi sekurokratiaksi. Köyhemmillä ei ole mahdollisuutta tällaiseen turvallisuuden ostoon.

Toiset asiat ovat Suomessa huonommin kuin Venäjällä ja toiset paremmin. Työlainsäädäntö minimipalkkoineen ja työehtoineen on täällä huomattavasti paremmin.

Juhlikaamme Eurooppa-päivää

Tänään 9. toukokuuta vietetään koko Euroopan unionissa Eurooppa-päivää. Kaiken Euroopan unionia kohtaan esitetyn kritiikin keskellä tämä päivä on erinomainen mahdollisuus juhlistaa kaikkia yhteiseurooppalaisia saavutuksia ja niitä tekoja, jotka ovat vielä edessä päin.

Suurin eurooppalaisen integraation kautta saavutettu etu on rauha. Koko tunnetun historian toisiaan vastaan taistelleet kansat ymmärsivät toisen maailmansodan kauhujen jälkeen tarkastella itseään ja naapureitaan aivan uudesta näkökulmasta. Enää omaa etua ei tavoiteltu kilvoittelemalla toisten kanssa, vaan yhteistyössä toisten kanssa. Ja kas, se mitä pidettiin vielä äsken mahdottomana, idealismina ja utopiana, on ollut totta jo kuusikymmentä vuotta. Euroopassa ei ole käyty suuria sotia. Valitettavia raakuuksia on kuitenkin tapahtunut esimerkiksi Balkanilla, mutta tämä kertoo lähinnä, ettei eurooppalainen integraatio ole vielä valmis.

Euroopan unionilla on ihmeellinen vetovoima. Valtiot tietävät saavuttavansa merkittävää taloudellista etua liittymällä unioniin. Samoin niiden poliittinen painoarvo kasvaa jäsenvaltioina. Lisäksi jäsenyyttä tavoittelevat maat kokevat saavansa turvallisuutta ollessaan rakenteellinen osa merkittävää kansainvälistä organisaatiota. Tätä voimaa Euroopan unionin on mahdollista käyttää pakottaakseen valtioita omaksumaan demokraattisia piirteitä ja tekemään yhteiskunnistaan ja talouksistaan avoimempia. Tätä vetovoimaa voidaan myös käyttää sen varmistamiseksi, etteivät Balkanin tragadiat toistu ja että niistä vastuulliset saadaan vastaamaan teoistaan.

Rauhan lisäksi toinen merkittävä sektori, jolla Euroopan unioni voi menestyä, on paitsi sen omien kansalaisten, myös koko maapallon tason kattava taloudellinen oikeudenmukaisuus. Yksin toimivien kansallisvaltioiden on esimerkiksi vaikea asettaa mielekkäitä rajoituksia pääoman liikkumiselle tai verottaa sen tuottoa. Nimenomaan tällaisten ongelmien, joissa pääoman omistajat voivat kilpailuttaa valtioita toisiaan vastaan, ratkaisussa tarvitaan unionin kaltaisia monivaltiollisia yhteisöjä.

Monet valtiot tahtoisivat verottaa pääomatuloja tiukemmin, mutta joutuvat nyt alistumaan niiden verotuksen alentamiseen, sillä muuten pääoma pelottelee siirtyvänsä "sijoittajaystävällisempään" maahan, siis maahan, joka ei huolehdi taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta niin hyvin. Keskinäisen kilpailun sijaan tällaisten valtioiden tulisikin sopia yhdessä tietyistä ehdoista, joita pääomasijoituksilta oletetaan ja sen yhtenäisestä verottamisesta.

Törkeimpiä esimerkkejä tästä kansainvälisestä veronkierrosta ovat niin sanotut veroparatiisit (tai oikeammin veroparasiitit), jotka houkuttelevat yrityksiä alueelleen minimaallisella yritysverotuksella. Nämä yritykset voivat kuitenkin toimia muissakin maissa, mutteivät maksa niihin veroja, joten ne saavat epäreilun kilpailuedun paikallisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä vastaaan. Näin suurista yrityksistä tuleekin eräänlaisia virtuaalisia veronmaksajia, kuten Ulrich Beck on todennut. Ne vievät toimintansa maihin, joissa ei ole verotusta. Silti ne olettavat mailta, joissa toimivat, sijoittajaystävällisyyttä. Tähän kuuluu esimerkiksi, että maassa on oltava laaja infrastruktuuri, toimivat liikenneyhteydet, koulutettua työvoimaa ja terveydenhuolto, mikäli yrityksen työntekijä sattuu sairastumaan. Kaiken tämän ylläpito jää työntekijöille ja pienemmille yrityksille.

Euroopan unionilla olisi mahdollisuus laittaa tällaiset veroparasiitit kuriin, jos vain poliittista tahtoa löytyisi. Valitettavan usein kuitenkin päättäviin elimiin valikoituu ihmisiä, joiden omissa intresseissä on voittojen hakeminen hyväksikäyttämällä järjestelmän heikkouksia, eikä näiden heikkouksien korjaaminen. Jos Euroopan unioni haluaa parantaa legitimiteettiaan kansalaistensa parissa, tulee sen rauhan säilyttämisen ohella panostaa myös taloudellisen oikeudenmukaisuuden turvaamiseen. Tämä tulisi tuntumaan jokaisen eurooppalaisen lompakossa parempina palkkoina, parempana sosiaaliturvana ja vilkkaampana yrityselämänä.

Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille

Kevät tuo muassaan monia mieluisia asioita, mutta myös joitain valitettavia. Omasta mielestäni katupölyn ohella eräs häiritsevimmistä on melusaaste, jota aiheutetaan erityisesti suurikokoisilla moottoripyörillä. Tämä kanssaihmisten piinaaminen tuntuu olevan tarkoituksellista. Pyörät tai autot on suunniteltu niin, että ne pitävät mahdollisimman pahaa meteliä. Sitten niillä tullaan ajamaan kaupunkien keskustoihin, jotta kerätään omalle melusaasteelle mahdollisimman monta uhria.

Kenties olen vain poikkeuksellisen herkkä ihminen, mutta minulle näiden polttomoottorisaatanoiden meteli tuottaa tuskaa. Voin vain kuvitella, millaista helvettiä noin intensiivinen meteli aiheuttaa paljon herkkäkorvaisemmalle koiralle tai millaiseen pakokauhuun joutuu vauva herätessään vaunuissaan tuollaiseen meluun.

Moottoripyörän kuljettajan mielestä hänen pyöränsä ääni on epäilemättä mieluisaa. Kaikkien mielestä kuitenkaan ei ole. Tässäkin negatiiviset oikeudet menevät positiivisten edelle: Ihmisen oikeus meluttomaan ympäristöön on suurempi, kuin ihmisen oikeus kylvää meteliä ympäristöönsä.

Ajoneuvojen ilmansaastepäästöjä seurataan tiukoin normein, eikä niitä rikkovaa ajoneuvoa hyväksytä katsastuksessa. Miksei samaa logiikkaa sovelleta muihin saasteen muotoihin? Miksi yhä uudestaan yksittäisten ihmisten annetaan silkkaa välinpitämättömyyttään tärvellä monien ihmisten ympäristö?

Hyvää vuosipäivää kaikille

Tänään huhtikuun 26. tulee kuluneeksi 20 vuotta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Muistan itsekin, kun onnettomuudesta uutisoitiin, vaikken ollut tuolloin kuin neljä vuotta. Vuosipäivän yhteydessä onnettomuutta ja sen seurauksia on pohdittu monessa mediassa ja esimerkiksi Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatshov on sanonut Neuvostoliiton romahtamisen alkaneen tuosta tapahtumasta.

Asenteiden ydinvoimaa kohtaan on sanottu lieventyneen viime aikoina. Ainakin jotkut mediat katsovat, ettei ydinvoimaa enää vastusteta niin voimakkaasti, kuin on aiemmin vastustettu. Ydinvoimalobbaajien viesti on siis saattanut mennä perille. Heidän nykyinen argumentaationsa vaikuttaa koostuvan kolmesta osasta: 1. Energiaa on tuotettava koko ajan lisää 2. Päästöjä on vähennettävä 3. Kaikki muut vaihtoehdot, kuin fossiiliset polttoaineet ja ydinvoima ovat epärealistisia.

Näistä premisseistä ydinvoiman lisärakentamisen tarve tulee hyvin ilmeiseksi, varsinkin jos sen katsotaan tuottavan vähemmän päästöjä, kuin fossiilisten polttoaineiden käytön. Ei ole ihme, että tämä kieltämättä looginen päättely on saanut jopa joitain vihreästi ajattelevia ihmisiä puolelleen. Voimmeko nyt siis vaan kaikki olla iloisia atomivoimanystäviä?

Lienemme kaikki samaa mieltä edellä mainitusta premissistä kaksi, mutta yksi ja kolme ovat problemaattisempia. Tarvitsemmeko todella jatkuvasti lisää energiaa? Mielestäni länsimaissa ollaan saavutettu sellainen materiaalinen elintaso, ettei sen kasvattaminen enää lisää oleellisesti elämänlaatua. Suurimman osan elämänlaatua kasvattaisi tehokkaiten panostaminen nimenomaan postmaterialistisiin hyödykkeisiin. Emme tarvitse niinkään lisää roinaa, kuin laadukkaampaa vanhustenhoitoa, turvallisempaa lastenhoitoa, korkeatasoisempaa teatteria, puhtaampaa ympäristöä ja kauniimpia rakennuksia. Harva kärsii siitä, ettei hänellä ole mahdollisuutta vaihtaa puhelintaan uuteen puolen vuoden välein. Moni kärsii siitä, ettei hänellä ole aikaa viettää perheensä ja ystäviensä kanssa.

Vaihtoehtoisten energiantuotantotapojen määritteleminen yksikantaisesti epärealistisiksi on tyypillistä vaihtoehdottomuusretoriikkaa. Huonoa politiikkaa perustellaan usein sillä, ettei vaihtoehtoja ole. Politiikan tulisi kuitenkin olla nimenomaan uusien ratkaisujen ja pelitilan luomista, eikä niiden sulkemista ja laput silmillä kulkemista. Yhteinen aurinkomme tuottaa niin valtavia määriä energiaa, että sillä kyllä tyydytetään yhden pienen ihmiskunnan energiantarve. Tätä energiaa on hyödynnettävä paremmin, jollei aurinkopaneeleilla, niin biopolttoaineilla.

Tänään MTK maksoi meille 15,8 miljoonaa euroa

Maataloustuottajien keskusliitto MTK ja sen edustaja hallituksessa Suomen Keskusta suojelevat ympäristöä melko erikoisella tavalla. Uusin innovaatio tässä ympäristönsuojelussa on fossiilisten polttoaineiden käytön tukeminen maanviljelijöille myönnettävillä veronalennuksilla. Asiasta kertovat tarkemmin esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat.

Tällaista politiikkaa on kritisoitu voimakkaasti niin eduskunnassa kuin laajemmalti kansalaisten parissa. Samaan aikaan kun keskusta puhuu kotimaisten biopolttoaineiden tukemisesta, antaa se viljelijöille mahdollisuuden käyttää ulkomaista öljyä ja laittaa laskun veronmaksajien maksettavaksi. Julkishallinnosta löytyy melko monta sektoria, joilla olisi käyttöä näille rahoille. Sellaista käyttöä, jossa veronmaksajat saisivat jotain verojensa vastineeksi.

Keskustalainen käsitys ympäristönsuojelusta tuntuu muutenkin hämmentävältä. Tämän fossiilisten polttoaineiden tukemisen lisäksi keskusta on esimerkiksi alentanut teollisuuden sähköveroa ja maksanut valtion kassasta yksityisten yritysten päästöoikeuksia. Lisäksi keskustan pakonomaisesti suojelema maataloustuotanto on eräs merkittävimmistä ympäristön pilaajista Suomessa.

Se, että tällaista voi tapahtua suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ei anna kovinkaan lohdullista kuvaa politiikan tai Suomen tulevaisuudesta. Itse jaksan naiivisti uskoa, että poliitikoilla olisi intressejä toimia niin, että mahdollisimman monet ihmiset hyötyvät heidän päätöksistään, muiden maiden ja tulevien sukupolvien ihmiset mukaanlukien. Keskustalainen politiikka on nimenomaan esimerkki juuri päinvastaisesta politiikasta. Se ei anna minkäänlaista painoarvoa ympäristölle tai ihmisten väliselle tasavertaisuudelle. Kyseinen puolue on malliesimerkki siitä, kuinka puolue toimii käytännössä yhden asian etujärjestönä tuijottaen vain heidän edunvalvontaansa. Tälle polttoaineiden verohelpotukselle ei ole MTK tai keskustakaan esittänyt mitään muita perusteita, kuin lisätä ydinkannattajakuntansa, maanviljelijöiden, käytettävissä olevia tuloja. Tämä tapahtuu muiden ihmisten ja ympäristön kustannuksella.

Jos tulonjakoa yhteiskunnassa muutetaan valtion interventiolla, tulisi tämän muutoksen aina tapahtua niin, että heikoimmassa asemassa olevien suhteellista asemaa parannettaisiin. Maanviljelijät eivät todellakaan ole suomalaisen yhteiskunnan vähävaraisia.

Ympäristönsuojelu on yksi ihmiskunnan suurimpia haasteita, jonka vuoksi meidän kaikkien on tehtävä uhrauksia. Paitsi tietysti keskustalaisten

Viina kortille?

Kieltolain jälkeen alkoholi on Suomessa vakiinnuttanut asemansa hyväksyttynä, sosiaalisena huumeena. Sitä täällä käytetäänkin runsaasti ja sen käyttö aiheuttaa paljon ongelmia. Terveydelliset ongelmat kukin alkoholin käyttäjä kantaa itse, mutta sosiaaliset ongelmat säteilevät alkoholin ongelmakäyttäjien läheisiinkin.

Suomessa alkoholia myydään jokaiselle täysi-ikäiselle, jolta löytyy maksukykyä. Keltään ei siis kielletä alkoholin ostamista ja käyttöä, ei vaikka se voisi olla hänen lähipiirilleen ja hänelle itselleen hyväksi.

Ei ole mielekästä, että ihminen, jolle alkoholin käyttö on ongelma ja joka tahtoisi siitä eroon, voi aina heikon hetken sattuessa sortua uudestaan juomaan. Tästä kärsii hän itse ja usein myös hänen perheensä esimerkiksi perheväkivallan muodossa.

Siksi alkoholin ostamisesta tulisi tehdä luvanvaraista. Jokainen tietyn iän täyttävä ihminen saisi kortin, joka oikeuttaa ostamaan alkoholia vähittäismyynnistä ja anniskelusta. Tämän kortin menettäisi, jos henkilö ei enää hallitsisi alkoholin käyttöään, tai siitä tulisi ongelmallista. Esimerkiksi yhden väkivaltaisen käyttäytymisen juovuksissa virkavalta voisi antaa anteeksi, mutta ottaa jo toisesta tapauksesta henkilön alkoholiostoluvan, eli viinakortin, määräajaksi takavarikkoon. Fraasi kortti kuivumaan saisi uuden merkityksen.

Erityisen nuorten alkoholin käyttöä voitaisi valvoa tarkemmin ja heidän viinakorttinsa voitaisi ottaa pois pienemmistä syistä ja pidemmiksi ajoiksi. Viinakortin menettäminen myös oletettavasti vähentäisi rattijuopon mahdollisuuksia syyllistyä uudestaan rattijuopomukseen. Juovuksissa perheen hakkaaminen loppuisi, kun alkoholia ei enää saisi mistään ilman korttia.

Kortista ei saisi kuitenkaan tehdä moralistisen kontrollin välinettä. Kortin ei tulisi rajoittaa ihmisten alkoholin käyttöä määrällisesti. Ei ole valtiovallan määrättävissä, mikä on sopiva määrä alkoholia ihmiselle. Sen sijaan valtiovallan on määrättävä, mikä on haitallista käyttäytymistä juovuksissa.

Alkoholin oston tekeminen luvanvaraiseksi auttaisi myös niitä, jotka tahtovat lopettaa alkoholin käyttönsä, mutta joille se on vaikeaa. Tällaiset henkilöt voisivat luovuttaa viinakorttinsa vapaaehtoisesti viranomaisille joko pysyvästi tai määräajaksi. Näin heidän ei olisi niin helppo sortua alkoholin houkutuksille, kun sen saaminen olisi vaikeampaa.

Uutta virtaa Demarinuoriin

Torstaina Demarinuorten puheenjohtajaehdokkaat Lauri Holappa ja Heta Välimäki olivat Jyväskylässä Keski-Suomen piirin järjestämässä puheenjohtajapaneelisssa. Paneeli oli antoisa ja mielenkiintoinen. Molemmat ehdokkaat esiintyivät hyvin ja paneelin pohjalta oli mahdollista hahmottaa ehdokkaiden eroja puheenjohtajuuden kannalta. Paneelin jälkeisessä kokouksessa Keski-Suomen piiri päätti tukea Holappaa puheenjohtajaksi.

Eräs tärkeä uhka, jota vastaan Demarinuorten on kamppailtava, on integroituminen osaksi sitä järjestelmää, jota on alunperin vastustettu. Yhteiskunnassamme vallitsee selkeä uusliberalistinen meta-trendi. Tämä trendi imaisee helposti mukaansa yhteiskunnallisen toimijan, joka ei ole riittävän kriittinen, kuten esimerkiksi poliittisille puolueille voi käydä. Puolueet usein ilmentävät samaa yhteiskunnallista meta-trendiä, vaikka niiden painotukset olisivat erilaisia. Tästä käy esimerkiksi, kuinka aiemmin kaikki puolueet olivat suunnilleen yhtä mieltä hyvinvointivaltion laajentamisesta.

Nyt trendi on kääntynyt. Uusliberalistiseen meta-trendiin kuuluu yksilökeskeisyys, atomisaatio ja usko markkinoiden ehdoilla tehtäviin ratkaisuihin. Nämä ideat tunkeutuvat poliittisiin puolueisiin, eikä niitä osata kyseenalaistaa. Näin puolueet harhautuvat sisään uusliberalistiseen ortodoksiaan ja toimivat vain sen sisällä. Puolueiden tehtävä olisi kuitenkin katsoa yhteiskuntaa laajemmin ja kyseenalaistaa ne meta-trendit, joita ei tavallisesti kyseenalaisteta. Valitettavan moni sosiaalidemokraattikin ottaa markkinakeskeiset ideat annettuina ja keskittyy toimimaan siinä kontekstissa.

Sosiaalidemokraattisen puolueen integraatio osaksi uusliberalistista talousparadigmaa tulee estää. Nuorisojärjestöllä on tässä keskeisen tärkeä rooli. Sen on toimittava puolueen omatuntona ja nostettava meteli silloin, kun syyt joiden vuoksi olemme vasemmistolaisia ovat unohtumassa pragmaattisen ja mahdollisimman koalitiokelpoisen politiikan tekemisen vuoksi.

Uskon, että Holappa pystyy estämään tätä uusliberalistista integraatiota.

Kauneuden tuotteistamisen problematiikka

Eräs oleellinen yhteiskuntamme uusliberalisoituvaan kehityskulkuun liittyvä aspekti on tuotteistaminen. Tuotteistamisella tarkoitan sitä prosessia, jolla tietyistä asioista tehdään markkinoille soveltuvia tuotteita, joista voidaan periä maksua. Tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvassa pohjoismaisessa yhteiskunnassa on tavattu ajatella joidenkin asioiden olevan niin arvokkaita, että ne on turvattava kaikille ihmisille. Esimerkiksi turvallisuus on katsottu tällaiseksi ja siksi yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla turvannut kaikki kansalaisensa. Tällainen malli soveltuu huonosti uusliberalistiseen, markkinoiden autuaallisuuteen nojaavaan ideologiaan. Siksipä Suomeenkin on rantaunut yksityisiä turvallisuuspalveluita. Yritykset vaativat veronalennuksia, jotka pakottavat karsimaan esimerkiksi poliisin ja rikollisuutta ennaltaehkäisevän sosiaaliturvan määrärahoja. Säästyneillä rahoilla yritykset ostavat samat palvelut yksityiseltä sektorilta. Päädymme epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen, jossa toisilla on varaa ostaa enemmän turvallisuutta, kuin toisilla. Kansalaisten turvallisuudentunne heikkenee.

Erityisen hämmentävä ja pirullinen tässä tuotteistamisen prosessissa on inhimillisen kauneuden ja estetiikan tuotteistaminen. Jo antiikin Kreikan filosofeista lähtien kauneus sinänsä on nähty suurena arvona. Vaikka ihmisen kauneusihanteet ovat muuttuneet aikojen kuluessa, on jokaisella ihmisellä, ainakin periaatteessa, ollut mahdollisuudet panostaa omaan kauneuteensa, olla kaunis ja tuntea itsensä kauniiksi. Tämä on ollut ihastuttavan tasapuolinen ja egalitaristinen tapa nähdä kauneus.

Tällaista käsitystä kauneudesta on kuitenkin ollut vaikea sovittaa nykyisen uusliberalistisen ortodoksian kanssa, joka ei halua myöntää kaikille tasa-arvoista mahdollisuutta kauneuteen. Kauneudenhoito on aina vaatinut esimerkiksi vaatteita, hygieniaa ja meikkejä tai niistä vastaavia koristautumisvälineitä, jotka eivät tietenkään ole olleet ilmaisia. Nyt kauneus (Keskityn tässä pääasiassa naiskauneuteen, vaikka sama problematiikka pätee myös miessukupuoleen ja muunkinlaiseen kauneuteen.) kuitenkin pyritään tuotteistamaan radikaalisti uudella tavalla, joka tekee mahdottomaksi sen, että eri yhteiskuntaluokkien jäsenillä olisi samanlaiset mahdollisuudet tavoitella kauneutta.

Tätä eriarvoistavaa kehitystä edistetään pääasiassa kahta kanavaa. Ensin kyseenalaistetaan kauneus itsellisenä, muusta riippumattomana ominaisuutena. Kuinka naiskauneus sitten määritelläänkään, syntyy kauniita naisia sattumanvaraisesti sekä rikkaisiin, että köyhiin perheisiin. Tämän tasapuolisuuden kumoamiseksi pyritään kauneus määrittelemään uudestaan. Median vaikutus kauneusihanteisiin on tullut jo niin itsetarkoitukselliseksi, että kauneus määritellään siksi, mitä mediassa esitetään. Tämä sysää vääjäämättömästi lähtökohtaisesti kauneimmankin naisen kauneuden määritelmän ulkopuolelle, jollei media noteeraa häntä. Vain sellainen nainen voi olla kaunis, joka esitetään mediassa niinkuin nainen esitetään mediassa.

Lukuisat televisio-ohjelmat ja aikakauslehdet ylläpitävät ja uusintavat tätä kehityskulkua kauneuden tuotteistamista kohden. Ne syöttävät tietynlaista, alati vaihtuvaa naiskauneuden ihannetta kuluttajilleen. Näitä kuluttajia on paljon eivätkä he suhtaudu heille tarjottuun naiskuvaan kovin kriittisesti; suurin osa ottaa sen annettuna. Tämä on sääli, koska erityisesti nuorten naisten voi olla vaikea rakentaa itsetuntoaan ja tyytyväisyyttä omaan vartaloonsa median jatkuvasti syöttämien ja keinotekoisesti rakennettujen naisideaalien tulituksessa. Näin heidät huijataan juoksemaan jatkuvasti muuttuvien kauneusihanteiden perässä ja surkuttelemaan sitä, mikseivät he muistuta lehdessä tai televisiossa kulloinkin kauniina pidettävää naista. Tällöin heille ei jää mahdollisuutta tunnistaa omaa kauneuttaan ja nauttia siitä.

Toisaalta sama prosessi etenee myös siinä, kuinka edellä mainitun, synnynnäisen tai luonnollisen kauneuden tosiasiallinen kauneus kyseenalaistetaan ja kauneus pyritään määrittelemään pikemminkin asiaksi, jota ei voi saada ilmaiseksi, syntymälahjana, vaan jonka vuoksi on ponnisteltava. Tässä mielessä kauneus on sellaista, jota tuotetaan kauneusleikkauksilla. Kauneus on sellaista, jota kauniiksi määritellyt naiset esittelevät mediassa. Näin kauneus voidaan viedä pois ihmisiltä, jotka eivät käy kauneusleikkauksissa tai joita media ei määrittele kauniiksi. Kauneus ei olekaan enää egalitaristista, joka riippuisi siitä, miltä henkilö näyttää, vaan se riippuu siitä, kuinka varakas henkilö on. Media seuraa mielellään rikkaiden elämää ja rikkailla on varaa kalliisiin kirurgisiin operaatioihin ulkonäkönsä modifioimiseksi. Tavallisella kansalla ei ole varaa tällaiseen. Kauneus on tuotteistettu. Siihen on oikeus enää niillä, joilla on siitä varaa maksaa.

Maanpuolustusta olisi mahdollista uudistaa

Maanpuolustus tavataan ajatella synonyymina sotilaalliselle maanpuolustukselle. Kuitenkin nykyisin valtioita kohtaavat monen muunkinlaiset uhat, kuin sotilaalliset. Maanpuolustusta ja sen keskeistä osaa, asevelvollisuutta, voitaisiinkin kehittää niin, että puolustusvoimat olisi valmis reagoimaan monipuolisemmin erilaisiin uhkiin ja kriiseihin.

Maanpuolustusvelvollisuutta voitaisi uudistaa niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otettaisi myös muita mahdollisuuksia suorittaa maanpuolustusvelvollisuus. Vastaavalla tavalla, kuin nykyisin koulutetaan reserviin sotilaita sotilaallista uhkaa tai konfliktia varten, voitaisi kouluttaa myös esimerkiksi terveydenhoidollista tai ympäristönsuojelureserviä. Maanpuolustusvelvollisuus koskisi edelleen kaikkia kansalaisia, mutta nyt asevelvollinen voisi itse päättää, millä sektorilla -sotilaallisella, väestön- tai ympäristönsuojelullisella- haluaisi maataan palvella.

Kun nykyisin suurin osa ikäluokkien miehistä suorittaa aseellisen palveluksen, tulee palvelukseen aina sinne sekä motivaationsa että fyysisen kuntonsa kannalta huonosti sopivia varusmiehiä. Tämä haittaa myös kyvykkäimpien taistelijoiden koulutusta ja aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia. Puolustusvoimien päämääränä onkin ollut pienentää reservinsä lukumäärää, mutta tehdä siitä suorituskykyisempää.

Jos lintuinfluenssa leviäisi Suomeen, se voisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pulaa terveydenhuoltohenkilökunnasta, sillä juuri he oletettavasti sairastuisivat tautiin. Tällaisessa tilanteessa kutsuttaisiin eläkkeelle jääneitä ja terveydenhuoltoa opiskelevia ihmisiä töihin. Sen lisäksi olisi tärkeää, että Suomella olisi tuntuva reservi, vaikkapa 30 000- 50 000 henkilöä, jotka olisivat saaneet varusmiespalveluksessa terveydenhoidon ja hygienian perustaidot. He eivät tietenkään voisi täysin korvata lääkäreitä ja sairaanhoitajina, mutta voisivat toimia kullanarvoisina heidän työtään tukevina henkilöinä.

Maailmalla tapahtuu paljon tuhoisia ympäristötapaturmia. Myös Suomen lähialueilla esimerkiksi öljykuljetukset ovat lisääntyneet. Eräs puolustusvoimien haara voisi kouluttaa reserviä torjumaan ympäristöhaittoja. Suurimmalla osalla kansalaisista ei ole tietoa, kuinka ympäristöonnettomuuden sattuessa tulisi menetellä, joten sellaiseen tilanteeseen olisi hyvä varautua etukäteen.

Tällainen uudistus toisi myös helpotusta problematiikkaan, joka nykyisin koskee siviilipalvelusta ja totaalikieltäytymistä. Ymmärrän hyvin sellaisen ihmisen etiikkaa, joka ei halua häntä opetettavan tappamaan toisia ihmisiä. Uudistetussa maanpuolustusjärjestelmässä jokainen voisi valita sellaisen haaran, jossa palveleminen ei ole hänen henkilökohtaista etiikkaansa vastaan. Erilaisia maanpuolustushaaroja tai -sektoreita voitaisi myös kehittää ja ottaa käyttöön maailmanpoliittisen tilanteen muuttuessa. Myös kullakin sektorilla palvelevien varusmiesten määrää voitaisi mukauttaa kulloistenkin riskitekijöiden mukaan. Esimerkiksi ympäristöonnettomuuden tullessa luultavammaksi voitaisi suurempi osa ikäluokasta kouluttaa ympäristönsuojelujoukkoihin.

Uudistus palvelisi myös sukupuolten välistä tasa-arvoa. Monet naiset kokevat nykyisen aseellisen palveluksen fyysisesti liian raskaaksi ja siksi keskeyttävät tai jättävät menemättä palvelukseen. Jos maanpuolustussektoreita olisi useampi, kuin vain sotilaallinen sektori, voisi useampi nainen palvella maataan puolustusvoimissa.

Puolustusvoimien on puolustettava kaikkien kansalaisten turvallisuutta. Redusoimalla uhat pelkiksi sotilaallisiksi uhiksi ja varautumalla vain niihin puolustusvoimat laittaa päänsä pensaaseen piiloon maailman muutokselta.

Ranskassa sukupolvien konflikti

Ranskassa osoitetaan mieltä hallituksen esittämää lakiuudistusta vastaan. Opiskelijat, nuoret ja ammattiliitot ovat yhdistäneet voimansa protestoidakseen uudistusta, joka pidentäisi alle 26-vuotiaiden työntekijöiden koeajan muutamasta kuukaudesta kahteen vuoteen. Tämän koeajan aikana työntekijän irtisanominen on huomattavasti helpompaa, kuin vakiintuneessa työsuhteessa.

Suuttumus tällaista esitystä vastaan on ymmärrettävää. Oman elämän suunnitteleminen ja esimerkiksi perheen perustaminen tulee paljon hankalammaksi, jos saa jatkuvasti pelätä työsuhteensa jatkumisen puolesta. Perustelu, että irtisanomissuojan heikentäminen rohkaisee työnantajaa palkkaamaan nuoren, on kestämätön. Miksi työnantaja vakiinnuttaisi nuoren työntekijän kahden vuoden koeajan jälkeen, eikä vain palkkaisi uutta nuorta yhtä huonoilla ehdoilla hänen tilalleen?

Epäsäännölliset työsuhteet ovat jo nyt ongelmallisia. Pätkätyöt lisäävät oleellisella tavalla epävarmuutta yksilön elämään. Ranskan oikeistohallituksen esittämä irtisanomissuojan heikennys ei ole tapa taistella tätä ongelmaa vastaan, vaan antautumista ja kyvyttömyyttä etsiä toimivia ratkaisuja. Tällainen politiikka ei auta pätkätöiden ja sosiaaliturvan välillä rämpivää prekariaattia, vaan antaa heidän epäoikeudenmukaiselle asemalleen valtiovallan siunauksen.

Ranskan protesteissa on kuitenkin kyse ennen muuta sukupolvien välisten intressien törmäämisestä. Ranskalla on selkeitä vaikeuksia sopeutua integroituvaan Eurooppaan ja globalisoituvaan maailmaan, ja se yrittää ylläpitää vanhoja rakenteitaan. Nyt Ranska on uhraamassa nuorisoaan. Heidän irtisanomissuojastaan on tingittävä, jotta keski-ikäiset voivat pitää omat, hyväpalkkaiset, turvatut ja kannattamattomat työpaikkansa.

Ilahduttavaa on, että ranskalainen ammattiyhdistysliike on lähtenyt tukemaan nuorisoa. Se olisi myös voinut päättää tukea hallituksen esitystä, sillä oletettavasti suurin osa sikäläisen ay-liikkeen jäsenistä ei kuulu siihen ikäluokkaan, jonka asemaa nyt pyritään heikentämään. Puolustaessaan yhteiskunnan vähävaraisten, tässä tapauksessa ranskalaisten nuorten ja opiskelijoiden, asemaa ay-liike tekee todellisen palveluksen solidaarisuudelle. Koska Suomessa suljetaan satamat opintotukien nostamiseksi?

Psykologian ammattikoulu

Opiskelen sivuaineena psykologiaa ja olin eilen oppiaineen tentissä. Kyseessä oli monivalintatentti. Mielestäni tällaista tenttiformaattia on hyvin kyseenalaista käyttää yliopistossa. Se ei suinkaan rohkaise opiskelijaa hahmottamaan suuria kokonaisuuksia, pohtimaan ja kyseenalaistamaan oppimiaan asioita, opeta erottamaan oleellista epäoleellisesta tai problematisoimaan vallitsevia näkemyksiä. Sen sijaan monivalintatentti rohkaisee nippelitiedon omaksumiseen, detaljien ulkoa opetteluun ja valmiiksi pureskellun tiedon vastaanottamiseen.

Koska monet psykologian käsittelemät asiat ovat moniuloitteisia, eivät ne helposti taivu selkeiksi kyllä-tai-ei-kysymyksiksi. Ilmeisesti tämän takia tentissä kysyttiin paljon asioita, joihin voi vastata kyllä tai ei, kuten eri psykologian tutkijoiden saavutuksia. Valitettavasti se, että opiskelija osaa vastata, kuka kehitti PF-16-teorian, ei vielä takaa, että hän lainkaan tuntee tuota teoriaa.

Tuollainen monivalinta sopisi kenties luonnontieteisiin, joissa voidaan tuottaa yksinkertaisiksi lauseiksi puettavia faktoja, kuten että lantaanin järjestysluku on 57 tai että punasiirtymä johtuu tähtien etääntymisestä toisistaan. Ihmisen mieli on kuitenkin liian monimutkainen selitettäväksi vastaavalla tavalla. Toivon, että psykologian pääaineopiskelijoille järjestettävissä tenteissä heillä on paremmat mahdollisuudet pohtia ihmisen mielen toimintaa, kuin redusoivissa monivalintatenteissä. Pelkään, että tuollaiset tentit saavat tulevat psykologit ja psykiatrit uskomaan, että kaikkien heidän kohtaamiensa potilaiden ongelmiin on olemassa tietty yksi, oikea ratkaisu, joka heidän on löydettävä. Tällaisen ajattelumallin omaksunut psykiatri ei pohdiskele masentuneen potilaansa kanssa, kuinka tämä voisi saada elämänilonsa takaisin, vaan arvioi, mitä lääkettä potilaalle tulisi määrätä.

Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan

Monet kehitysmaiden tilanteesta huolissaan olevat kansalaisjärjestöt ovat ylläpitäneet keskustelua siitä, tulisiko Suomen nostaa kehitysyhteistyömäärärahojaan. On muistettu paheksua sitä, ettei Suomi panosta kehitysyhteistyöhön YK:n suosittelemaa 0,7 % bruttokansantuotteestaan.

On hienoa, että teollisuusmaiden kansalaiset ovat huolissaan köyhempien maiden kansalaisista. Valitettavasti jatkuvasti syvenevää taloudellista eroa teollisuus- ja kehitysmaiden välillä ei ratkaista nostamalla kehitysyhteistyömäärärahoja tuohon 0,7 prosenttiin. Edes panostuksen nostaminen kaksinkertaiseksi YK:n suositukseen verrattuna, 1,4 prosenttiin, ei riitä.

Kaikki rahalliset panostukset, joita kehitysmaiden ahdingon lievittämiseksi tehdään, voidaan tehdä tyhjäksi kauppapolitiikalla. Omien markkinoidensa suojelulla, tulleilla, subventioilla ja polkumyynnillä teollisuusmaat tekevät moninkertaisesti sen verran hallaa kehitysmaiden taloudelle, kuin mitä ruhtinaallisimmallakaan kehitysavulla niitä auttavat. Lisäksi kansainväliset rahoitusinstituutiot pakottavat lainoistaan riippuvaiset kehitysmaat useinkin harjoittamaan talouspolitiikkaa, joka edesauttaa teollisuusmaiden taloudellisia intressejä, ei niiden omia.

Nykyinen suhtautuminen kehitysmaihin on paternalistista. Niille annetaan mitättömän pieniä määriä rahaa ja sitten neuvotaan, kuinka niiden tulee hoitaa talouttaan. Samaan aikaan niiltä viedään vahvemman oikeudella mahdollisuus kilpailla maailman markkinoilla samoilla edellytyksillä, kuin teollisuusmaiden. Sama asennoituminen näkyy myös ympäristöpolitiikassa. Kehitysmaille ollaan olevinaan armollisia, kun niiltä ei vaadita samanlaisia päästöjen rajoituksia, kuin teollisuusmailta. Tämä johtaa vanhentuneen teollisuuden siirtymiseen kehitysmaihin, jolloin ilmansaasteet eivät vähene, mutta ovatkin kehitysmaiden asukkaiden hengiteltävinä, eivätkä teollisuusmaiden.

Jos kehitysmaita todella halutaan auttaa, on niitä kohtaan opeteltava aivan uusia asenteita teollisuusmaissa. Ne on otettava tasavertaisina kumppaneina, joille on annettava tasavertainen pääsy kansainväliseen kauppaan, mutta niiltä on myös vaadittava samanlaista sitoutumista esimerkiksi globaaliin ilmastopolitiikkaan, kuin muiltakin mailta. Parhaiten autamme kehitysmaita, kun emme häiritse niiden omaa taloudellista kehitystä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi tullejamme ja subventioitamme on leikattava, mielellään poistettava kokonaan. Kehitysmaiden asukkaat ovat aivan yhtä älykkäitä, ahkeria ja osaavia, kuin teollisuusmaidenkin. He menestyvät kyllä, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.

Lapset trendikonsumerismin kuristuksessa

Kävin tänään etsiskelemässä syntymäpäivälahjaa pian neljä vuotta täyttävälle kummitytölleni, Assille. Vaatekaupassa hämmästelin, kuinka valtavia määriä erilaisia vaatteita lapsille on saatavilla. Lasten vaatteiden muotivirtaukset näyttävät vaihtuvan yhtä nopeasti kuin aikuistenkin, eivätkä lasten vaatteet ainakaan halvempia ole, kuin aikuisten. Ilmeisesti niissä ei siis makseta vain kankaasta.

Löysin uskoakseni hyvän lahjan, mutta tämä ilmiö jäi vaivaamaan. Hankkiessaan kysyntää vaatteilleen ja luodessaan uusia markkinoita ovat vaatetuottajat ja -kauppiaat ilmeisesti löytäneet melko helpon ja puolustuskyvyttömän uhrin: Lapset. Tämä kuluttajaryhmä tuntuu olevan myös melko varakasta. Tuloerojen kasvun myötä ainakin toisissa perheissä tuntuu olevan varaa laittaa lasten muotivaatteisiin summia, jotka ovat esimerkiksi opintotukea suurempia. Lasten on myös ymmärrettävästi vaikea kyseenalaistaa heille syötettävää konsumerismin ilosanomaa: "Kun ostat joka viikko uudet vaatteet, saat hyväksyntää. Kun ostat joka viikko uudet vaatteet, tulet onnelliseksi."

Talodellisesta perspektiivistä katsoen tällainen ei vaikuta mielekkäältä. On jo riittävän paha, että aikuisille rahdataan vaatteita toiselta puolelta maailmaa, Bangladeshista, Indonesiasta ja Kambodžasta. Käyttökelpoiset vaatteet hylätään lyhyen käytön jälkeen, koska on ostettava taas uusia, jotta pysyy muotivirtausten ja trendien perässä. Rahtilaivat tuovat taas uusia lasteja Kauko-Aasian sweat shopeista. Täytyykö myös lapset integroida osaksi tätä maailmantaloudellista haaskausta?

Lasten opettaminen trenditietoisiksi konsumeristeiksi on myös inhimillisesti problemaattista. Millaiset elämänarvot oppii lapsi, jolle jo pienenä tolkutetaan, että hänellä on oltava rahaa viimeisimmän muodin mukaisiin vaatteisiin, jotta hänet hyväksytään, jotta hänen tunnustetaan olevan hyvä ihminen? Lasten sosiaaliset suhteet eivät ole sen yksinkertaisempia, kuin aikuistenkaan, ja epämuodikkaiden vaatteiden pitäminen voi hyvinkin johtaa silmätikun asemaan esimerkiksi koulussa. Samalla lapset oppivat myös ilmentämään sosiaalisia hierarkoita, siis vanhempiensa taloudellista toimeentuloa, vaatteillaan. Tämä on omiaan johtamaan alempien sosiaaliluokkien lapsien syrjintään.

Lasten kasvaminen aikuiseksi ja oman identiteetin muodostaminen ei ole helppoa. Lapset joutuvat jo hyvin nuorella iällä kantamaan huolta ulkonäöstään, koulustaan ja suhteistaan perheeseensä ja vanhempiinsa. Ei heille tarvitse ainakaan lisätä epävarmuutta itsestään pakottamalla heidät jatkuvasti tarkastelemaan itseään siitäkin perspektiivistä, ovatko heidän vaatteensa sellaiset, kuin vaateteollisuuden anonyymi auktoriteetti määrää.

Lasten integroiminen vaateteollisuuden trendikonsumerismiin on heidän raastamistaan lasten maailmasta ja pakottamista aikuisten maailmaan. Olkaamme me aikuiset sen verran viisaita, että vaikka itse höyrähtäisimme muotitrendien seuraamiseen, antaisimme lapsille mahdollisuuden välttää sitä mahdollisimman pitkään. Ei 11-vuotiaan tarvitse vielä tietää, mikä on muodikasta ja mikä ei, hän ehtii sitä pohtimaan myöhemminkin. Älkäämme viekö lapsia vaatekauppoihin, viekäämme heidät leikkipuistoihin, kirjastoihin ja elokuviin. Älkäämme opettako lapsille kuinka heidän tulee pukeutua saadakseen hyväksyntää, opettakaamme heidät hyväksymään itsensä sellaisina, kuin ovat.

Realismi, idealismi ja utopia

Poliittisessa argumentaatiossa on tavallista pyrkiä esittämään omat näkemykset sellaisina, että ne ovat toteutettavissa ja vastaavasti kilpailijan näkemykset mahdottomina toteuttaa. Tällöin vedotaan siihen, että argumentoijan oma näkemys on realistinen, kun taas vastapuolen idealistinen tai utooppinen. Yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikka keskustelu opintotukien korottamisesta. Vaatimukset opintotuen korottamisesta on helppo ampua alas nimittämällä niitä epärealistisiksi. "Olisihan tuo hyvä ja tarpeellinen idea, mutta on liian idealistista olettaa, että kaikilla voisi olla tasapuoliset mahdollisuudet opiskella opintotuen turvin."

Kutsuttakoon tällaista argumentaatiota, joka pyrkii kumoamaan vastustajan argumentit leimaamalla ne todellisuudelle vieraiksi ja toteuttamiskelvottomiksi realismi-utopia-argumentaatioksi. Tällaiselle argumentaatiolle on ominaista, etteivät realismin, idealismin ja utopian käsitteet ole pysyviä tai tarkasti määriteltyjä, vaan ne luodaan kuhunkin poliittiseen puhuntatilanteeseen ad hoc. Sama puhuja voi toisessa keskustelussa nimittää realistiseksi samaa poliittista toimea, jota aiemmin sanoi utooppiseksi. Tällainen käsitteellinen uudelleenmäärittely ei johdu siitä, että aiemmin mahdoton asia sittemmin tulisi mahdolliseksi esimerkiksi teknologisen kehityksen kautta, vaan puhuja muuttaa käsityksiään realistisesta ja ei-realistisesta saavuttakseen argumentatiivista etua.

Realismi-utopia-argumentaatiota on erityisen helppo käyttää ehdotettujen uudistusten vastustamiseen. Koska uudistuksen vaikutuksista ei ole olemassa empiiristä tietoa, voidaan aina sanoa, että uudistuksen tavoitteet ovat hyvät, mutta keinot eivät ole realistisia. Näin siitä tulee uudistuskammoisten konservatiivien argumentatiivinen ase. Ihmisluonto voidaan aina kuvata niin hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi, että mikä tahansa lisäys hänen oikeuksiinsa johtaa huonoihin seurauksiin.

Hyvää tarkoittavien uudistusten nimeäminen idealistisiksi ja siksi toteuttamiskelvottomiksi johtaa politiikan muuttumiseen pelkäksi hallinnoinniksi. Sen sijaan, että politiikka etsisi uusia näkökulmia ja avauksia, se jää toteuttamaan totuttuja tehtäviään vanhoilla kaavoilla. Poliittinen rohkeus menetetään ja poliitikoista tulee kuin virkamiehiä. Poliittista pelivaraa sulkeutuu, kun politiikka ei enää pyri etsimään tapoja tehdä asiat toisin. Jos jokin uudistus johtaisi hyviin seurauksiin, se leimataan idealistiseksi.

On käsitettävä, ettei idealistinen tarkoita samaa, kuin toteuttamiskelvoton. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, minimipalkka ja Euroopan integraatio ovat kaikki idealistisia politiikkoja, mutta kun niihin on uskallettu ryhtyä, on ne havaittu toimiviksi ja palkitseviksi. Meidän on suhtauduttava avoimin mielin myös niihin idealistisiin poliittisiin ratkaisuihin, joita teemme nyt. Esimerkiksi ympäristön suojelemiseen on suhtauduttava vakavasti. Vaatimuksia kansainvälisistä ympäristösopimuksista ei tule enää hylätä idealistisina. Ne ovat idealistisia, mutta tässä tapauksessa tuo idealismi on ainoa politiiikka, joka voi meitä auttaa. Konservatiivinen suhtautuminen, ettei ympäristöongelmiin tarvitse puuttua ja ne katoavat itsestään, on kaikkea muuta kuin realistinen.

Jos idealismi, usko siihen, että asiat voivat olla paremmin jos ja vain jos teemme ne paremmiksi, ei ohjaa politiikkaa, mikä sitten ohjaa? Konservatiivinen "realismiko", joka keskittyy status quon säilyttämiseen? Idealismi ei ole realismin vastakohta, vaan ne ovat yhteensovitettavissa. Politiikka, joka on ihmisten hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista, on myös taloudellisesti tarkoituksenmukaista. Idealismi on siis kultainen keskitie reaalipolitiikan ja utopian välillä.

Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

Maatalouspolitiikka saa sekä suomalaisessa, että eurooppalaisessa poliittisessa agendassa kohtuuttoman suuren painoarvon, vaikka sen osuus bruttokansantuotteesta ja työllisyydestä on vain muutamia prosentteja ja laskemaan päin. Tämä epäsuhta maatalouden saaman poliittisen huomion ja sen taloudellisen merkityksen välillä kuvannee melko hyvin sitä problemaattisuutta, jonka nykyaikaiset teollisuusmaat, Suomi niiden mukana, joutuvat kohtaamaan päättäessään maataloutensa tulevaisuudesta. Maatalouspolitiikkaa on totuttu pitämään sisäpoliittisena kysymyksenä. Sen tarkoitus on ollut kansanhuollollinen; ruokkia koko kansa. Nykyisin ongelmana on pikemminkin ylituotanto ja teollisuusmaissa tuotettujen elintarvikkeiden dumppaaminen kehitysmaiden markkinoille. Maatalouspolitiikkaa onkin tarkasteltava sekä ulko- että sisäpolitiikkana. Suomen, Euroopan unionin, tai teollisuusmaiden ylipäätään, ei ole mielekästä hoitaa sisäpolitiikkaansa niin, että omien rajojen ulkopuolelle jätettävät ihmiset kärsivät. Maailmanpolitiikka ei ole nollasumma-peliä, vaan maatalouspoliittisissa kysymyksissä sekä teollisuus- että kehitysmaat voivat voittaa.

Vaikka Suomessa on käytetty maatalouden investointeihin suuria summia rahaa, on maatalous täällä yhä hyvin tehotonta. Meidän on tunnustettava, että eri osissa Maapalloa vallitsee erilaiset olosuhteet ja nämä olosuhteet vaikuttavat siihen, mitä paikallisesti on mielekästä tuottaa. Näin pohjoisessa ei yksinkertaisesti ole yhtä hyviä mahdollisuuksia harjoittaa maataloutta, kuin etelämpänä. Maataloustuotanto on Suomessa nykyistä mallia käytettäessä raskasta ja epäkiitollista työtä. Maataloudessa työskentelevien ihmisten saaminen ammatteihin, joissa he pystyvät tekemään tuottavampaa työtä, hyödyttäisi paitsi heitä itseään kohonneena elintasona ja elämänlaatuna, myös meitä kaikkia lisääntyneinä verotuloina ja kohentuneena talouden dynamiikkana. Tämä ei ole välttämättä helppo tehtävä, sillä Suomi kuten useat muutkin teollisuusmaat kärsivät massatyöttömyydestä. Poliittisille päätöksentekijöille onkin houkuttelevaa pitää maataloustuottajia vähemmän tuottavissa töissään, kuin etsiä heille tuottavampaa työtä sillä riskillä, että osa heistä voisi pudota kokonaan työttömiksi. Tämä ongelma on otettava huomioon rakennemuutosta aloitettaessa ja työllisyystilannetta on kehitettävä tarvittaessa radikaaleilla toimeenpiteillä.

Maatalouden subventoiminen myös maksaa meille suuria summia konkreettia rahaa. Vuonna 2005 kansalliset maataloustuet Suomessa tulevat olemaan arviolta vähän yli miljardi euroa. EU puolestaan rahoittaa suomalaista maataloutta sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Lisäksi maataloutta tuetaan monenlaisin piilotuin. Tälle rahalle olisi paljon muutakin käyttöä. Palveluelinkeinojen arvonlisäverojen alentamiseen käytettynä se loisi tuntuvasti uusia työpaikkoja. Toisaalta se voitaisi käyttää myös jatkuvissa rahavaikeuksissa painiskelevan julkisen sektorin hädän helpottamiseen ja palkata lisää opettajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Nämä uusiin työpaikkoihin palkatut työntekijät maksaisivat palkastaan veroa, jolla rahalla voitaisi palkata taas uusia työntekijöitä. Talouden toimivuus luo talouden toimivuutta. Tämän talouden dynamiikan menettämisen vuoksi jokainen maatalouden tukemiseen käytetty euro maksaa meille paljon enemmän, kuin euron.

Elintarviketuotannon subventoiminen ja Euroopan unionin ulkopuolelta tuleville elintarvikkeille määrättävät tullimaksut myös pitävät elintarvikkeiden hinnat kohtuuttoman korkeina unionin sisällä. Tämä johtuu pohjoisen sijaintimme tuomasta tehottomuudesta. Tänne kannattaa tuoda elintarvikkeet sieltä, missä saadaan monta satoa vuodessa, kasvukausi on pidempi ja karjaa voidaan pitää koko vuosi ulkona. Siellä ruoan tuottaminen on halvempaa. Me puolestaan voimme viedä sinne niitä tuotteita, joita itse osaamme tuottaa heitä paremmin. Kun emme päästä näistä halvemmista maista tulevia tuotteita markkinoillemme, pakotamme kuluttajat ostamaan EU:ssa tuotettuja, kalliimpia elintarvikkeita. Paradoksaalisesti hyvitykseksi siitä, että subventoimme verovaroillamme omaa maataloustuotantoamme, saamme kalliimpia elintarvikkeita. Tämä on myös sosiaalipoliittinen kysymys. Huonosti toimeentulevilla ruokaan menee suurempi osa käytettävissä olevista tuloista, kuin varakkaammilla. Elintarvikkeiden hintojen alentaminen rajoja avaamalla auttaisi nimenomaan kaikein heikommassa asemassa olevien suomalaisten asemaa.

Suomalaisille aiheuttamiensa taloudellisten vahinkojen lisäksi maataloustuet aiheuttavat myös kehitysmaissa vakavaa hallaa taloudelle. Subventioin ja tullein länsimaat estävät kehitysmaita tuomasta elintarvikkeitaan omille markkinoilleen. Tämän lisäksi teollisuusmaat subventoivat maataloustuotteidensa vientiä päästäkseen eroon omasta ylituotannostaan. Toisin sanoen ne dumppaavat omat maataloustuotteensa kehitysmaihin veronmaksajien rahallisella tuella. Kehitysmaiden teollisuustuotanto on puutteelinen, eikä niillä useinkaan ole muita tapoja saada talouttaan käyntiin, kuin maataloustuotanto. Länsimaiden elintarvikkeiden dumppaus tekee senkin mahdottomaksi. Joillain onnekkailla kehitysmailla on luonnonvaroja, joilla käydä kauppaa. Kaikilla ei. Maanviljelyn kannattamattomuus ajaa kehitysmaiden ihmisiä maaseudulta kaupunkien slummeihin. Massatyöttömyys ja epävarma tulonsaanti aiheuttavat merkittävää yhteiskunnallista epävakaisuutta. Tällainen epävakaisuus on myös länsimaiden ongelma. Kehitysmailla on kyky ratkaista omat ongelmansa, jos ne saavat tasapuoliset mahdollisuudet maailmankaupassa. Vaurastuvista kehitysmaista löytyisi myös tuottoisia markkinoita suomalaisille yrityksille.

Tarve suomalaisen maatalouspolitiikan radikaaleille muutoksille on siis ilmeinen. Vanhasta ajattelumallista, että Suomessa toimivien maataloustuottajien on pärjättävä kansainvälisessä elintarviketuotannossa massatuottajina ja valtion on kompensoitava heikkojen viljelyolosuhteiden haitat maataloustuin, on luovuttava. Sellaisen järjestelmän aika on ohi. On etsittävä uusia tapoja menestyä kansainvälisessä kilpailussa ja maatalouden alalla eräs olisi tuotteiden muuntaminen luomutuotteiksi. Vaurastuvilla kuluttajilla on sekä Euroopassa että Venäjällä mielenkiintoa panostaa terveellisempiin ja luonnonmukaisempiin elintarvikkeisiin. Suomella on jo maine puhtaana ja luonnostaan välittävänä maana. Meillä olisi selkeä etu brändittäessämme elintarvikkeitamme näillä arvoilla. Emme pärjää maataloustuotteiden massatuotannossa, mutta voisimme saada jopa nykyistä suurempia voittoja, pienemmillä tuotantomäärillä, jos osaisimme markkinoida tuotteemme oikein.

Kun elintarviketuotantoon tarvittava viljelypinta-ala vähenee, voimme muuntaa osan vapautuvista pelloista energiaviljan tuotantoon. Panostamalla enemmän energiaviljan tuotantoon pääsisimme samalla eroon sekä elintarvikkeiden ylituotannon ongelmasta että riippuvuudestamme tuontienergiasta.

Globaalin tason poliittinen, maataloutta helpottava ratkaisu olisi ottaa käyttöön kansainvälinen, YK:n hallinnoima polttoainevero. Nyt polttoaineen kansainvälisiä hintoja pidetään keinotekoisen alhaalla. Tämäkin on tietynlaista subventiota, mutta se hyödyttää halvan tuotannon maita. Jos YK perisi edes sen verran polttoaineveroa kansainvälisestä tavaraliikkeestä, että sillä katetaan polttoaineen käytön aiheuttamat ympäristöhaitat, normalisoisi se kansainvälistä kauppaa niin, ettei tuotteita rahdattaisi toiselta puolelta maailmaa silloin, kun niiden tuotanto onnistuu edullisemmin lähempänä. Tällainen uudistus helpottaisi sekä kotimaisia viljelijöitä, että ympäristöä.

Maataloustuottajat eivät ole ainoa ihmisryhmä, joka kohtaa ongelman, etteivät voi hankkia itselleen riittävää elantoa harjoittamalla ammattiaan vapaiden markkinoiden säännöillä. Heidän tukalaa tilannettaan voisi siis auttaa samoilla menetelmillä, kuin muidenkin matalan tuottavuuden alojen työntekijöitä. Edellä mainittujen keinojen lisäksi maataloustuottajat hyötyisivät perustuloon pohjautuvasta tulonjakomallista. Tällainen järjestely takaisi heille vakaan toimeentulon, jonka lisäksi he voisivat hankkia lisäansioita tavallisella maatalousyrittäjyydellä. Näin maataloustuottajat pääsisivät normaalin yritystoiminnan ja kaupan piiriin, järjestelmään, joka palkitsee ahkerasta ja osaavasta työstä.

Nykyään toteutettava, vanhakantainen maatalouspolitiikka on tullut tiensä päähän ja aika on kypsä radikaaleille uudistuksille. Meidän on rohkeasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltävä erilaisia politiikkasektoreita, kuten maatalous-, ulko-, sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaa. Hylkäämällä toimimattomat rakenteet ja kehittämällä uusia voimme tehdä maataloudesta voimavaran ongelman sijaan ja uudistaa maatalouttamme niin, ettei mikään ihmisryhmä joudu kärsimään.

Rattijuopumusrajaa ei ole syytä alentaa

Liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen on ehdottanut rattijuopumuksen alarajan muuttamista nykyisestä 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Puhtaan teknokraattisesti ajatellen ehdotus on toimiva. Oletettavasti tällainen muutos poistaisi liikenteestä sellaisia autoilijoita, jotka ajavat "maistissa", siis alle 0,5 promillen vaikutuksen alaisena, mutta yli 0,2 promillen. Rattijuopumusrajan alentaminen ehdotetulla tavalla tekisi heistä rikollisia ja luultavasti nostaisi kynnystä käydä auton rattiin.

Mutta parantaako tällainen muutos oleellisella tavalla liikenneturvallisuutta? Kuinka merkittävä riski nämä maistissa ajavat ovat? Kuinka tehokkaasti tätä tiukempaa rajaa kyettäisiin valvomaan? Rattijuopumuksen rajat vaihtelevat maittain. Suomen nykyistä rajaa on perusteltu sillä, että vasta 0,5 promillen juopumuksen pystyy tuntemaan. Harvalla on alituiseen käytössään alkometriä ja harva osaa arvioida nostaako tunti sitten nauttimansa luostariolut veren alkoholipitoisuuden 0,2 vai 0,3 promilleen. Alle 0,5 promillen juopumus ei myöskään monilla ihmisillä haittaa ajoneuvon käsittelykykyä lainkaan samalla tavalla, kuin vaikka väsymys, huono keli tai lieväkin ylinopeus.

Ehdotetulla muutoksella olisi kuitenkin myös laajempia vaikutuksia. Suomessa rattijuopumukseen suhtaudutaan nykyään vakavasti. Asenteet tuomitsevat rattijuopumuksen selkeästi. Onnistuneella asennekasvatuksella tällaiset asenteet voidaan säilyttää. Paradoksaalisesti rajan tiukentaminen voisi johtaa nimenomaan asenteiden höltymiseen. Pienessä maistissa ajamista ei pidettäisi suurena syntinä, vaikka se määriteltäisiin rattijuopumusrajan sisään. Kun lain kunnioituksesta tingittäisiin, alenisi myös kynnys voimakkaammin juopuneena ajamiseen. Hätäillen toteutettuna liikenneturvallisuuden paranemiseen tähtäävä ehdotus voisi johtaa päinvastaiseen lopputulokseen.

Liikenteen aiheuttamat kuolemat ja loukkaantumiset ovat vakavia tragedioita ja niitä on ehkäistävä kaikin keinoin. Huovisen ehdottama keino ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Tämä on pikemminkin byrokraattis-hallinnollinen keino, kuin poliittinen. Tässä tapauksessa tarvitaan voimakasta poliittista otetta ja rohkeutta radikaaleihin uudistuksiin. Toistuvasti juovuksissa ajavien autot on voitava takavarikoida. Pyöräteitä, suojateitä ja jalkakäytäviä on kehitettävä paremmiksi ja turvallisemmiksi. Asennekasvatusta on jatkettava ja laajennettava. Julkista liikennettä on kehitettävä ja subventoitava niin, että siitä tulee reaalinen vaihtoehto yksityisautoilun oheen.

Naiset yhteiskunnallisen osallistumisen areenalla

Suomalainen yhteiskunta on eräs tasa-arvoisimmista maailmassa. Suuri universaalin tasa-arvon rakentamisen projekti ei kuitenkaan missään tapauksessa ole täälläkään lähestulkoonkaan valmis. On paljon tilanteita, joissa ihminen joutuu toteamaan, että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti toisiin verrattuna hänen ihonvärinsä, sukupuolensa, ikänsä tai varallisuutensa vuoksi. Tällaista diskriminaatiota vastaan on taisteltava jatkuvasti, eikä tasa-arvon projekti tule koskaan olemaan valmis. On ilahduttavaa huomata, että eräällä toimintakentällä sukupuolten välinen tasa-arvo näyttää edistyvän erityisen ripeästi.

Naiset ovat ottaneet tuntuvan roolin yhteiskunnallisessa osallistumisessa ja pitävät siitä voimakkaasti kiinni. Naiset osallistuvat paljon esimerkiksi kansalaisjärjestöjen, etujärjestöjen ja poliittisten puolueiden toimintaan. He tekevät sitä ruohonjuuritason työtä, jonka puroista syntyy mahtavia poliittisia virtoja. Osallistumalla tällaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan he luovat kontakteja ja vaikutuskanavia, joiden kautta saavat mielipiteensä kuuluviin. Tämä yhteiskunnallinen aktiivisuus varmistaa sen, ettei naisten näkemyksiä voida ohittaa poliittisessa päätöksenteossa, vaan he saavat oman jälkensä poliittiseen agendaan. Samalla tämä molempien sukupuolten yhteiskunnallinen osallistuminen tuo mahdollisimman suuren osan kansalaisista mukaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Sukupuolten ei tule taistella keskenään poliittisesta vallasta, vaan toimia yhdessä kaikkia hyödyttävien asioiden vuoksi. Näin poliittinen järjestelmä pysyy tehokkaana ja uudistushenkisenä, sillä se joutuu jatkuvasti vastaamaan laajojen kansalaisjoukkojen uudistusajatuksiin. Tarvittaessa yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset voivat pakottaa poliittisen eliitin kuuntelemaan tai vaihtaa eliittiä.

Suurimman osan maailmanhistoriasta ja suurimmassa osassa kulttuureita yhteiskunnallista osallistumista ei ole pidetty naiselle soveliaana. Yhteiskunnallinen sfääri, polis, on katsottu kuuluvaksi miehelle ja yksityinen sfääri, oikos, naiselle. Tällaisella poissulkevalla järjestelyllä on menetetty se poliittinen tila, joka aukeaa, kun naisten näkökulmia ja innovaatioita kuunnellaan. Heillä on ollut jotain radikaalisti uutta annettavaa poliittiselle päätöksenteolle. Postmodernissa yhteiskunnassa naisten osallistumisella voi olla ratkaiseva vaikutus poliittisen kehityksen suunnan valitsemisessa. Yhteiskunnallinen osallistuminen on naisille luontevaa, sillä he eivät ole tottuneet pitämään itsekeskeistä kilpailua samalla tavalla luonnollisena ja annettuna, kuin miehet. Naiset tuntuvat kuin luonnostaan osaavan välttää autoritaarisia poliittisia järjestelmiä. Herbert Marcusen mukaan naisilla on erityinen naisellinen luonne, koska he eivät ole joutuneet kärsimään työpaikan alistuksesta, armeijan raakuudesta ja julkisen sfäärin kilpailusta. Näin naiset voivat kyseenalaistaa sen kapitalistisen yhteiskunnan dogmin, joka määrää ihmiset loputtomaan taisteluun keskenään. Naisten yhteiskunnallinen osallistuminen voi ohjata kehitystämme oleellisesti demokraattisempaan, solidaarisempaan, emansipatorisempaan ja altruistisempaan suuntaan.

Hedelmöityshoidoista

Hallitus päätti esittää eduskunnalle lakia hedelmöityshoidoista. Tähän lakiin on liittynyt paljon erimielisyyttä, eikä hallituskaan ollut siitä yksimielinen. Erityisesti mielipiteitä vaikuttaa provosoivan lakiesityksessä oleva mahdollisuus yksinäisten naisten ja naisparien hedelmöityshoitoihin.

Keskustelin tänään hedelmöityshoidoista muutamien toverieni kanssa. Mekään emme suinkaan olleet niistä yksimielisiä.

Pelkkä luonnonvastaisuus ei ole riittävä peruste yksinäisten naisten ja naisparien hedelmöityshoitojen vastustamiseksi. Ihmiskunta on koko historiansa pyrkinyt parantamaan ja helpottamaan suorituksiaan erilaisten apukeinojen avulla. Hedelmöityshoitojakin lienee ollut kaikissa kulttuureissa, kuten päällään seisomista, koivunoksilla pieksemistä ja veren laskemista korvan takaa. Nyt ihmisen teknologinen kehitys on tehnyt näistä hedelmöityshoidoista tehokkaampia, kun ne perustuvat lääketieteeseen luonnonuskoisten myyttien sijaan.

Monet näkevät edellä mainittujen hedelmöityshoitojen suurimman kysymyksen nimenomaan naisen ja lapsen oikeuksien ristiriitana. Onko naisen oikeus saada lapsi ilman miestä suurempi, kuin lapsen oikeus saada molemmat vanhemmat? Tämä ei ole missään tapauksessa yksinkertainen kysymys. Kysymys liittyy oleellisesti positiivisten ja negatiivisten oikeuksien problematiikkaan. Oikeus saada lapsi on positiivinen oikeus. Oikeus saada olla syntymättä perheeseen, jossa ei ole molempia vanhempia, on negatiivinen oikeus.

On mahdoton arvioida, onko lapsen parempi olla perheessä, jossa on vain äiti, kaksi äitiä, vai sekä isä että äiti. Kaikissa näissä perhemalleissa on rakastavia vanhempia ja niissä kaikissa kasvaa kypsiä ja tasapainoisia lapsia. Jos tarkastelemme perheväkivaltatilastoja, voisimme olettaa, että lapsen riski joutua perheväkivallan uhriksi on suurempi perheessä, jossa on mies. Kukaan tuskin olisi kuitenkaan tällaisesta tilastollisesta syystä valmis rajoittamaan miesten osallistumista perheidensä elämään.

Hedelmöityshoitojen antamista harkitessa tulee ottaa ensimmäisenä arvona huomioon alkunsa saavan lapsen etu, hyvinvointi ja onnellisuus. Ketään ei tule syrjiä seksuaalisen suuntautumisensa tai elämäntapansa vuoksi. Mutta meidän on annettava jokaiselle lapselle mahdollisuus saada molemmat vanhemmat. Se on velvollisuutemme tulevaa sukupolvea kohtaan. Lapselta, jolla ei ole isää, viedään paljon pois. Hän ei koskaan voi istua isänsä polvella ja puhua niistä asioista, joista voi puhua vain isän kanssa.