Poliittinen uusfeodalismi

Demokratiasta on lukuisia erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Voitaneen kuitenkin melko yksimielisesti sanoa, ettei demokratia ole niinkään kategorinen, kuin asteittainen ilmiö. Absoluuttista tai täydellistä demokratiaa on hankala määrittää, mutta tiettyjen menettelytapojen puolestaan voidaan helposti sanoa olevan demokraattisempia, kuin toisten. Esimerkiksi äänestys, jossa jokaisella äänestäjällä on käytettävissään yhtä monta ääntä, on demokraattisempi kuin äänestys, jossa äänivalta vaihtelee äänestäjittäin. Näin demokratiaa voidaan kuvata prosessina, jossa tyranniasta voidaan edetä esi-demokraattisten menettelytapojen kautta parempaan ja aidompaan demokratiaan.

Luopuminen ajatuksesta demokratian absoluuttisuudesta pakottaa meidät tosin tunnustamaan sen, ettei demokratian voida koskaan sanoa olevan täysin valmis. Aina on mahdollista pyrkiä kehittyneemmän demokraattisiin menettelytapoihin ja yhteiskuntaan, mutta vastaavasti on mahdollista vajota alaspäin demokraattisessa kehityksessä. Näin joudumme myöntämään, ettemme voi tuudittautua nauttimaan demokraattisesta valtiosta ja yhteiskunnasta sillä ansiolla, että sellainen on kerran luotu. Tätä demokratiaa on jatkuvasti kehitettävä, kasteltava ja lannoitettava kuin kukkaa, sillä muuten se kuihtuu.

Demokratian historia ei ole voittokulkua edistysaskeleesta toiseen, vaikka se voi historiaa taaksepäin katsoessa näyttää johdonmukaiselta etenemiseltä. Aina on ollut tahoja, jotka ovat vierastaneet ajatusta siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja heille kuuluisi samat oikeudet. He ovat mielellään tehneet tyhjiksi vaatimukset demokratiasta. Muutama vuosikymmen sitten demokratian tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta, kunnes demokraattiset maat saivat voiton toisessa maailmansodassa autoritaarisista valtioista (Oltiinpa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, sen perustavaan ideologiaan kuului ainakin periaatteellisella tasolla ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Fasismi sen sijaan pohjautui yhteiskunnan hierarkisuuteen).

Länsimaita on totuttu pitämään demokraattisina. Niissä tapaa olla yleisillä vaaleilla valittuja parlamentteja, riippumattomia oikeusistuimia ja laillisuusperiaatteita. Tämä totunnaisuus helposti estää kritisoimasta ja kyseenalaistamasta länsimaiden demokratian kehitysastetta tai aitoutta. Kuitenkin länsimaissakin harjoitettava demokratia on altis kehityksen pysähtymiselle ja taaksepäin palaamiselle. Se, miten hyvin poliittinen päätöksenteko palvelee ihmisten tahtoa tai miten tasapuolisesti erilaiset oikeudet jakautuvat yhteiskunnassa, voi vaihdella paljonkin.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kolmesta aspektista, joilla voidaan yrittää arvioida yhteiskunnan demokraattisen kehityksen tasoa. 1) Kuinka hajautettua valta on? Keskittyykö valta muodollisessa demokratiasta huolimatta harvojen käsiin, vai onko kaikki ihmisillä reaalisesti käytettävissään yhtä paljon valtaa? 2) Seuraako taloudellisia ansioita etuoikeuksia muilla alueilla, vai kuinka suuri on se oikeuksien kenttä, jonka katsotaan kuuluvan kaikille tuloista riippumatta? 3) Riippuuko ihmisen asema yhteiskunnassa hänen tekemisistään, vai syntyperästään?

Näiden kysymysten valossa poliittisen oikeiston näkemykset muistuttavat vähemmän kehittynyttä, esi-demokratiaa tai formaalidemokratiaa. Esimerkiksi tuloerojen kasvusta ei kanneta huolta, vaikka se aivan selkeästi antaa toisille ihmisille paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön, kuin toisille. Oikeistolle riittää muodollinen demokratia: Kaikilla on yksi ääni. Se riittää. Se ei haittaa mitään, että toisella ehdokkaalla on varaa laittaa vaalikampanjaansa esimerkiksi kymmentuhatkertainen määrä rahaa, kuin toisella ja että eduskuntaan valitaan jatkuvasti kansaa tuntuvasti varakkaampia edustajia.

Aikaisemmin demokratian edistyessä katsottiin, että esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat sellaisia asioita, että ne kuuluvat yhtä lailla kaikille, tulotasosta riippumatta. Nyttemmin oikeistolaisten tuulien puhaltaessa rikkaille on saatavilla huomattavasti paremmat ja nopeammat terveydenhuoltopalvelut. Vastaavasti myös koulutusta pyritään viemään sellaiseen suuntaan, ettei kaikilla enää olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Feodaalisia piirteitä ilmentää myös se oikeistolainen ajattelu, että ihmisille voidaan antaa erilaiset määrät omaisuutta, ja sen mukana muita privilegioita, sen mukaan millaisiin oloihin he ovat syntyneet. Perintövero on tasannut tuloerot uusille sukupolville. Edellisen sukupolven omaisuus on jaettu kaikille seuraavan sukupolven edustajille. Nyt he, jotka ovat toisia vauraampia, haluavat poistaa perintöveron, jotta heidän omilla lapsillaan olisi enemmän ja niillä, joilla ei perintöjä ole, olisi vielä suurempi ero tähän syntymärikkaiden joukkoon.

Oikeston yhteiskunnalliset visiot eivät siis tunnu käyvän kovin hyvin yhteen demokratian kehityksen kanssa. Ne ovat pikemminkin eräänlaista poliittista uusfeodalismia, jossa yhteiskunta on muodollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta de facto jaettu erilaisiin luokkiin, joilla on erilaiset tulot ja oikeudet. Formaalidemokratia riittää, eikä demokratian edistystä tarvitse turvata esimerkiksi universaalein, kaikkia koskettavin, sosiaalisin ja taloudellisin oikeuksin. Tämä onkin pikemminkin republikanismia, kuin demokratiaa. Yhdysvaltain Republikaaninen puolue ystävämme George W. Bushin johdolla onkin Kokoomuksen veljespuolue Yhdysvalloissa.

Kertoneeko jotain poliittisen oikeiston ja demokratian suhteesta sekin, että Kokoomuksen veljespuolue on myös Chilen Union Democrata Independiente, joka 1985 vastusti Chilen siirtymistä demokratiaan ja 1988 kannatti Pinochetin kauden jatkamista...

Rakkauden vaikea taito

Erich Fromm on kirjoittanut hienon kirjan nimeltään Rakkauden vaikea taito. Teoksessa tämä eräs Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisimmistä hahmoista siirtää tavallisesti yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittyvän kritiikkinsä fokuksen ilmiöön, joka tavataan ajatella kaikkein yksityisimmäksi: rakkauteen.

Analysoidessaan rakkautta Frommin otteet ovat vastaavalla tavalla kriittiset, kuin muussakin hänen filosofiassaan. Hän pyrkii riisumaan rakkauden kaikista niistä tabuista ja myyteistä, joita siihen yleensä liitetään ja tarkastelemaan tätä ilmiöistä mielipuolisinta kylmän analyyttisesti. Ensimmäiseksi murskattavaksi joutuu illuusio rakkaudesta ihmisen ulko- tai yläpuolisena ilmiönä, joka annetaan jumalaisena ilmoituksena tai ihmeenä ja jolle ihminen ei voi mitään. Käsitys draamallisesta rakkaudesta, joka ilmestyy tyhjästä ja paiskoo osallisiaan sinne tänne ilman, että he voivat itse vaikuttaa asiaan, sopii oikein hyvin draamalla itseään turruttavaan hollywood-kulttuuriimme, joskin sen juuret lienevät paljon kauempana, siellä missä romanttinen rakkaus aikanaan keksittiin tylsistyneiden ylhäisön edustajien viihdyttämiseksi.

Toinen Frommin konventionaalisiin rakkauden käsityksiin liittämä ongelma on ajatus siitä, että rakkaus on oikullisuudessaan ja monimutkaisuudessaan voitettavissa tietyillä tavoilla, joilla itselle hankitaan rakastamista. Rakkaus nähdään siis asiana, jota tulee tavoitella siinä muodossa, että itseä rakastettaisi. Tämä onnistuu esimerkiksi vaikuttamalla fyysisesti puoleensavetävältä. Kun ihminen saa rakkautta, on hän varmastikin voittanut rakkauden pelin ja saavuttanut tilanteen, jossa on niskan päällä. Häntä rakastava toinen ihminen on hänen orjansa, jonka tunteisiin hän voi päättää vastata suosiollisesti tai torjuvasti.

Rakkauden vaikealla taidolla Fromm tarkoittaa juuri päinvastaista käsitystä rakkaudesta. Löytääkseen onnellisen rakkauden ihmisen olisi opeteltava itse rakastamaan. Vaikka ihminen olisi kuinka rakastettu, ei hän ole tasapainossa eikä onnellinen, mikäli hän ei pysty antamaan vastarakkautta. Asettamalla rakkauselämänsä painopisteen rakkauden tavoittelusta rakastamiseen, ihminen löytää onnen.

Fromm on väärässä.

Rakastaminen ei takaa vastarakkautta. Vaikka ihminen hioisi rakkauden taitoaan ja rakastaisi Frommin kuvaamalla tavalla, sanoisimmeko häntä onnelliseksi, mikäli hänen rakkauden kohteensa ei vastaa edes samantyyppisillä, vaikkakin hieman vähemmän taitavilla rakkauden tunteilla? Vai olisiko mielekkämpää väittää, että taitavasti rakastava ihminenkin on onnellisempi saadessaan takaisin edes hyvin alkeellista rakkautta verrattuna tilanteeseen, jossa hänen rakkauden kohteensa kyllä osaisi rakastaa taidokkaasti, muttei sitä tee?

Kuvitelkaamme selkeyden vuoksi, millaista olisi hyvä rakkaus. Kuvitelkaamme puhdas, jalo, pyyteetön ja intohimoinen rakkaus. Kuvitelkaamme ihminen, joka rakastaa toista ihmistä koko inhimillisen olemuksensa voimalla, uskoen vahvasti että yhdessä hän voisi rakkautensa kohteen kanssa kokea jotain ainutlaatuista ja päästä niin hänelle jumaluutta, absoluuttista onnellisuutta ja itsensä löytämistä ja toteuttamista, kuin se on ihmiselle ylipäätään mahdollista. Tällainen rakkaus voisi olla jotain sellaista, mitä ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kokenut, uusi ilmiö sen historiassa. Sillä epäilemättä rakkaus kehittyy ja kasvaa ihmiskunnan kehittyessä, samoin kuin työkalut, kulttuuri ja yhteiskuntajärjestlmät.

Tällainen rakkaus, jota voinemme kutsua suureksi ja aidoksi rakkaudeksi, ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Tämä kirkkaana loistava rakkauden säkenöinti ei pelkällä omalla kauneudellaan takaa rakkauden kohteessa minkäänlaista vastareaktiota. Kaikki ne hedelmät, jotka ovat jaloimpia asioita mitä ihmisellä on mahdollisuus elämässään saavuttaa, voidaan menettää tämän rakkauden kaiken potentiaalin hautautuessa syvintäkin suota kurjempaan kurimukseen, mikäli rakkauden kohde ei yksinkertaisesti tunne vastarakkautta.

Jokaisessa ihmisessä on sisimmässään oikeudenmukaisuudentaju, joka huutaa tällaista surkeutta vastaan. Tämä oikeudenmukaisuudentaju muuttuu helposti uskoksi oikeudenmukaisuuteen ja ihminen alkaa pitää edellä kuvaamaani skenaariota mahdottomana, sillä se selvästikin on epäreilu. "Ei tuollainen ole mahdollista", tämä usko oikeudenmukaisuuteen sanoo "Kyllä aito rakkaus aina saa vastarakkautta. Tai sitten se ei ollut aitoa rakkautta alunperinkään". Tällainen intuitiivinen väittämä on hyvin yleinen, mutta se on mahdoton falsifioida ja epätosi. Se on pienen lapsen argumentaatiota, joka uskoo oman isänsä olevan välttämättä oikeassa, sanoivatpa muut, tai lapsen omat silmät, mitä tahansa.

Fromm pyrkii ravistelemaan meistä naiivit ja perusteettomat uskomuksemme. Meidän ei ole uskottava oikeudenmukaisuuteen, vaan luotava sitä. Erityisesti rakkauteen liittyvissä asioissa, jotka ovat niin tärkeitä, että niitä luultaisi tuumittavan erityisen tarkkaan, ihmiset tapaavat suoda itselleen mahdollisuuden suunnattoman typeryyden ylellisyyteen. Sellaiseen meillä ei ole varaa. Maailma on sellainen kuin se, ei sellainen, kuin haluaisimme sen olevan.

Pyrkiessään murskaamaan rakkauteen liittyvät myytit, Fromm itse luo uuden sellaisen. Uskon rakastamisen taidon luomaan vastarakkauteen

Eikö sitten ole toivoa aidosta, molemminpuolisesta rakkaudesta ja onko meidän kyynisesti hylättävä kuvitelmat oman rakkautemme riittävyydestä naiiveina, antautuen yksinkertaisesti saamaan rakkautta? Vai onko mahdollista luoda omalla rakkaudellaan jotain niin suurenmoista, että se pystyy murtamaan kaikki ne esteet, jota ihmiset itse kasaavat rakkautensa tielle?

Siihen minä en ole kykenevä vastaamaan.

Poliittisen kielen sulkeutuminen

Näin eräs yö unta vuoden 2012 presidentinvaaleista. Sauli Niinistö johti mielipidekyselyissä jo ensimmäisellä kierroksella tuollaisella 60 prosentin kannatuksella. Valintaa pidettiin itsestään selvänä, sillä muut vaihtoehdot esitettiin mediassa ja kansalaismielipiteessä epärealistisina ja utooppisina. Keskustelua käytiin vain siitä, kuka ehdokkaista edistäisi parhaiten suomalaisten yritysten asiaa globaaleilla markkinoilla. Vaihtoehtoisia argumentteja ei tarvinnut esittää, Niinistö oli joka tapauksessa paras. Unessa olimme huolestuneet tilanteesta kavereideni kanssa, muttemme pystyneet edes keskenämme sitä kritisoimaan. Poliittinen kieli oli sulkeutunut niin, ettei asioista voinut puhua, kuin yhdellä tavalla.

Politiikassa tulisi olla kyse siitä, että asiat voidaan tehdä toisella tavalla. Aikaisemmin vallinneiden, huonojen ratkaisujen havaitseminen ja muuttaminen tulisi olla politiikan tehtävä. On voitava esittää vaihtoehtoja ja uusi avauksia. Aikanaan porvarit kysyivät, miksi aateliset saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt. Myöhemmin työläiset kysyivät, miksi porvarit saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt.

Tässä mielessä elämme hyvin ei-poliittista aikaa. Tietyt asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, eikä niitä kyseenalaisteta. Esimerkiksi tuloerojen kasvu, liikenneonnettomuudet, ympäristön pilaantuminen, työelämän kurjistuminen ja ydinsodan uhka ovat asioita, jotka voitaisiin poistaa kaikki, mikäli niin tahdottaisi. Suurin osa ihmisistä myös tahtoisi. Silti nämä asiat saadaan markkinoitua jonkinlaisena pakkona, jonka kritisoiminen osoittaa paitsi ymmärtämättömyyttä, on myös vaarallista.

Poliittisen kielen sulkeutuminen, tai sulkeminen, voi edesauttaa valtiota tms. poliittista järjestelmää vakauttamaan itseään. Järjestelmän ei tarvitse reagoida kansalaisten esittämiin vaatimuksiin, mikäli se voi jo etukäteen estää kansalaisia käsittämästä mitä kaikkea heillä voisi olla mahdollisuus vaatia ja saada. Kun tietyt kysymykset ja argumentit voidaan sulkea jo etukäteen pois kansalaiskeskustelusta epärealistina, on sillä taholla, joka tästä poissulkemisesta päättää, erittäin suuri valta.

Konservatiiviset puolueet keräävät hyödyn tilanteesta, jossa politiikan ja demokratian mahdollisuuksia rajataan poliittisen kielen sulkeutumisen avulla. Poliittisella oikeistolla on aina vastattavanaan mahdoton kysymys siitä, kuinka se voi demokraattisesti ylläpitää tietyn yläluokan etuoikeutettua asemaa, vaikka kaikkien tämän luokan ulkopuolisten edun mukaista olisi purkaa yhteiskunnan hierarkisuus. Haihduttamalla kriittiset käsitteet kielestä se onnistuu: Enää ikäviä kysymyksiä ei voida esittää, voidaan vain puhua oikeistolaisen mieliretoriikalla, eli mitä asioita on milloinkin uhrattava, jotta tietty ryhmä saavuttaa tiettyjä taloudellisia hyötyjä.

Korostamalla vaihtoehtoisia ja kriittisiä käsitteitä ja puhetapoja pystymme hakemaan sitä rajaa, joka on todellisten mahdottomuuksien ja tiettyjen vallanpitäjien illusoristen mahdollisuuksien välillä. Näin poliittista järjestelmäämme on mahdollista kehittää demokraattisemmaksi, sillä siitä tulee aidosti responsiivinen kansalaisten tahdolle. Ole realisti – vaadi mahdotonta!

Porvarihallitus pääsee vauhtiin köyhien kyykyttämisessä

Ennen vaaleja Kokoomuksen imagopoliittinen sumutus onnistui hyvin. Oikeistokonservatiivinen puolue pystyi vakuuttamaan monet äänestäjät siitä, että se pystyy hälventämään vastakkainasettelua köyhien ja rikkaiden välillä ja pitämään huolta molempien eduista. Moni pienituloinen ihminen, joille tulonsiirrot ja julkiset palvelut ovat erityisen tärkeitä, äänesti ehdokasta Kokoomuksesta, jonka ideologiaan tulonsiirrot ja julkiset palvelut eivät kuulu.

Saatuaan mahdollisuuden muodostaa porvarihallitus Keskustan kanssa Kokoomus pääsee nyt näyttämään oikeaa väriään. Ensimmäisiksi kärsijöiksi valittiin kaikkein vähävaraisimmat lapsiperheet. Aiemmin köyhimmillä on ollut mahdollisuus maksuttomaan lasten päivähoitoon, nyt tämä niin sanottu nollamaksuluokka poistetaan. Oletettavasti tämä kouraisee tuntuvasti opiskelevia yksinhuoltajia, joiden on alettava maksaa opintotuestaan päivähoitomaksuja. Hallitus myös sopivasti päätti myöhästyttää lupailemaansa opintotuen korotusta.

Toisaalta oikeistolaiset puolueet tekevät samalla kätevästi tyhjäksi myös lupaamansa lapsilisän korotuksen. Yksinhuoltajille luvattiin kymmenen euron korotus lapsilisään. Mikäli alimmaksi päivähoitomaksuksi tulee kaavailtu 30 euroa, otetaan edellä mainittu suuri lupaus moninkertaisesti pois. Lapsilisän korotus ei myöskään auta sentilläkään kaikkein köyhimpiä lapsiperheitä, sillä se laskee samalla summalla toimeentulotukea. Tämä on törkeää ylimielisyyttä suhteessa vähävaraisiin. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni yksinhuoltaja äänesti nykyisen hallituskoalition puolueita, erityisesti pääideologia ja valtionvarainministeriöpuoluetta Kokoomusta ja kuinka tyytyväisiä he nyt ovat äänestyspäätökseensä.

Hyvätuloisimpien lapsiperheiden hoitomaksuihin hallitus ei aio puuttua.

Tämä tekee hyvin selkeäksi hallituksen ideologisen linjan: Köyhillä on oltava kurjempaa suhteessa rikkaisiin, kuin tähän mennessä. Ilmeisesti hallituksella ei ole riittävästi rikkaita miellyttäviä keinoja lisätä heidän varallisuuttaan, joten hyvinvointierojen lisäämiseksi suurempi osa yhteiskunnan kuluista on maksatettava kaikkein huonoimmassa ja sorretuimmassa asemassa olevilla. Erityisen traagiseksi tämän negatiivisen robin hoodismin tekee sen kohdentaminen raasti lapsiin.

Kuvassa päiväkoti Taikalamppu Jyväskylästä

Post Scriptum: Myös Esa Suominen pohtii lastenhoitoa ja köyhyyttä blogissaan

Liikennepoliittista pekkarointia

Eilen saimme lukea iltapäivälehdistä, kuinka jälleen yksi nuori ihminen oli menettänyt henkensä rattijuopon uhrina. Tapaus on hyvin traaginen ja uhrin omaisille on syytä toivoa voimia. Tämä menetetty nuori elämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen, eikä luultavasti viimeinen, joka menetetään yhtä järjettömästi ja turhaan. Tehtyä vahinkoa ei saa tekemättömäksi, mutta kenties olisi syytä pohtia, kuinka vastaavilta tragedioilta tulevaisuudessa säästyttäisi.

Aikaisemmin Mauri Pekkarinen (kesk), joka ei ole liikenneministeri, vaan kauppa- ja teollisuusministeri, esitti ettei Vantaalle suunnitelulle kehäradalle välttämättä tulekaan tukea valtion rahoista, vaan summa ohjataan muualle teiden parantamiseen. Oletettavasti tämä näkyisi teiden parantumisena täällä Keski-Suomessa, Pekkarisen vaalipiirissä. Panostaminen yksityisautoilun edellytysten tukemiseen joukkoliikenteen kustannuksella on kuitenkin mieletön.

Suomessa kuolee vuosittain satoja ihmisiä liikenneonnettomuuksissa. Suurimmassa osassa näistä onnettomuuksista osapuolena on yksityisauto. Ylläpidämme tieten tahtoen liikennejärjestelmää, joka tappaa vuosittain satoja ihmisiä suoraan onnettomuuksina. Myös päästöt tappavat, mutta arviot vaihtelevat. Kuinka monta kuollutta suomalaista vielä tarvitaan, ennen kuin hallitus suostuu muuttamaan liikennepolitiikkansa painopistettä ja linjauksia?

Post scriptum: On inhottavaa kirjoittaa näin karusti. Nämä ovat kuitenkin todellisia asioita, joiden vuoksi ihan oikeat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Niistä on vaikea kirjoittaa hilpeästi.

Olen aikaisemmin kirjoittanut liikennepolitiikasta otsikoilla Suomi raiteille ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille.

JYY, kehitysyhteistyö ja maailman kaupan rakenteet

Edellisessä edustajiston kokouksessa (13.3.3007) käsitelty aloite, joka koski osan JYY:n budjetista käyttöä kehitysyhteistyöhön, jakoi edustajat karkeasti kolmeen ryhmään: Ensimmäinen ryhmä kävi mielekästä keskustelua aloitteesta, toisella ei ollut mitään hajua mitä ovat maailman kaupan rakenteet ja kolmas vastusti rahan käyttöä mihinkään muuhun, kuin opiskelijoiden suoraviivaisimpien etujen ajamiseen. Keskustelun seuraaminen oli hyvin synkkää.

Aloitteen idea on ytimekäs: JYY:n on käytettävä opiskelijajäsenmaksuistaan 0,7 % kehitysapuun vuoteen 2010 mennessä. Tämä seurailee YK:n vuosituhattavoitteita. Summana se tarkoittaa muutamaa tuhatta euroa vuosittain.

JYY:n sitoutuminen kehitysyhteistyöhön myös omalla budjettirahoituksellaan on mitä kannatettavinta. Edes jyväskyläläiset opiskelijat eivät asu missään kuplassa, vaan heidänkin hyvinvointinsa riippuu globaaleista kehityskuluista ja koko ihmiskunnan yhdessä kohtaamista haasteista. Edustajiston poliittiselta oikealta laidalta tulleet ajatukset, ettei kehitysmaiden asioista huolen kantaminen kuulu ylioppilaskunnalle, ovat tympeitä. Mitä paremmin kehitysmaissa voidaan, sitä paremmin Jyväskylässä voidaan. Opiskelijoiden edunvalvonnan uloin rintama kulkee Intiassa, Nepalissa, Perussa ja Haitissa.

Aloitteen suurin ongelma on kuitenkin sen puutteellisuudessa suhteessa maailman kaupan rakenteisiin. Vaikka JYY, Suomen valtio ja Euroopan unioni antaisivat 0,7 tai 1,4 tai vaikka 7 prosenttia budjetistaan kehitysmaille, on tämä tehtävissä tyhjäksi teollisuusmaiden kauppapolitiikalla. On mieletöntä, jos toinen kätemme auttaa kehitysmaita kehitysyhteistyöllä ja toinen rankaisee niitä tulleilla ja subventioilla.

Maailmaa muuttaessa sekä makro- että mikrotaso tulee ottaa huomioon. Pienen pienellä osalla länsimaisesta varallisuudesta voidaan kehittyvissä maissa saada aikaan käsittämättömän paljon kehitystä ja onnellista elämää. Yksinään tämä ei kuitenkaan riitä, koska todellinen muutos lähtee käyntiin vasta makrotason rakenteita muuttamalla.

Kaupan rakenteilla tarkoitan niitä syitä, joiden vuoksi afrikkalainen viljelee hedelmällisempää maata ja työskentelee enemmän, mutta hänen tulonsa jäävät murto-osaan eurooppalaisen viljelijän tuloista. Tai kuinka ylikansallisten yritysten tuotantoketjuissa suurin osa työstä tehdään kehitysmaissa, mutta suurin osa voitoista tulee teollisuusmaihin.

Mikäli JYY:n hallitus noudattaa edustajiston tahtoa ja ottaa käyttöön hyväksytyn budjettirahoituksen, kehotan sitä erittäin tarkkaan harkintaan rahan kohdentamisessa. On suuri haaste saada apu sinne, minne se on tarkoitettu ja välttää sen muuttuminen tulonsiirroksi opiskelijoilta ranskalaisille viljelijöille ja ylikansallisten yritysten omistajille.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehdessä 23.4.2007

Kuva Maailman sosiaalifoorumista Karachista

Ségolène Royal pour la présidente

Les électeurs de la France ont une décision importante en leurs mains. Ils doivent élire un nouveau président pour un des pays les plus grands et les plus influents en Europe. Car le président est le chef du gouvernement en France, cette élection aura un grand effet sur la direction de la France mais également sur le chemin que l'Europe suivra.

À mon avis, l'intégration économique de l’Europe devrait être équilibrée avec l'intégration de la sphère sociale. Je trouve aussi que Ségolène Royal est le meilleur candidat de ce point de vue, car elle s’intéresse aux questions qui touchent les Français et les Européens dans leur vie quotidienne. Beaucoup de nos problèmes quotidiens provient du fait que trop de pouvoir est transféré des personnes aux entreprises.

Avec un président français compétent qui a une forte conscience sociale, l'Europe pourrait développer ses politiques commerciales vers la diminution du protectionnisme et adopter plus de principes d’échange libre et juste. La France a protégé son agriculture avec beaucoup d’enthousiasme, alors elle pourrait être un bon lieu de commencer à pratiquer des politiques plus sociales du commerce international.

Site officiel de Ségolène Royal
Francois Bayrou
Nicolas Sarkozy

Je remercie Taina pour les corrections

Takaisin feodalismiin?

Eduskuntavaalit eivät menneet aivan niin, kuin piti. Talouden kasvuluvut olivat tasolla, jota pidettäisi monessa teollisuusmaassa täysin utooppisena, mutta äänestäjät rankaisivat hallituksen kumpaakin pääpuoluetta paikkojen menetyksellä. Keskeisimmät ihmisten kokemat yhteiskunnalliset ongelmat johtuvat liian pitkälle viedystä individualisaatiosta, mutta he päättivät äänestää valtaan konservatiivisen individualisaation kannattajia.

Jos vaaleista jotain positiivista haetaan, Keski-Suomessa pärjäsimme hienosti. SDP pystyi pitämään kolme paikkaansa maakunnasta ja Vasemmistoliitto yhden. Kokoomus ei saanut valtavasta valtakunnallisesta rynnistyksestään huolimatta edes toista Keski-Suomen kymmenestä paikasta. Jos torjuntavoitto oppositiosta pauhaavaa uusliberalistista oikeistohegemonia vastaan olisi onnistunut yhtä hyvin muuallakin, olisi Suomella odotettavissaan valoisampia aikoja.

Jatkossa harjoitettavan politiikan kannalta hallituksen kokoonpano on keskeinen. Vaalitulos antaisi hyvät mahdollisuudet muodostaa porvarihallitus, vaikka pelkkä vaalitulos ja eduskuntapaikkojen lukumäärä eivät hallityspohjaa sanelekaan. Mahdollisen porvarillisen hallituksen toteuttama politiikka vaikuttaa huolestuttavalta sen puolueiden esittämien puheenvuorojen pohjalta. Yhteiskunnallinen kehitys ei välttämättä vain hidastu tai jää paikalleen, vaan voi kääntyä taaksepäin.

Seuraamalla muutamia kehityskulkuja tämä ajatus yhteiskunnan kulkemisesta eteen- tai taaksepäin tulee selkeämmäksi. Katson, että yhteiskunnan kehitystä voidaan mitata muiden muassa seuraavilla suureilla:

1)Kuinka hajautettua valta on? Onko kaikilla kansalaisilla valtaa tasaisesti, vai onko valta keskittynyt harvoille?

2)Kuinka paljon ihmisen ansiot taloudellisessa sfäärissä määräävät hänen asemaansa muilla sfääreillä? Kuuluvatko tietyt oikeudet kaikille kansalaisille, vai seuraako taloudellisen vaurauden myötä myös muita etuoikeuksia?

3)Kuinka paljon ihmisen asema yhteiskunnassa riippuu hänen omista ansioistaan ja kuinka paljon olosuhteista, joihin hän on syntynyt? Kuinka nopea on yhteiskunnan sosiaalinen kierto?

Hyvinvointiyhteiskunta on ollut myönteinen vastaus näihin kysymyksiin ja ollut tässä mielessä edistysaskel feodaali- ja industriaaliyhteiskunnista. Porvarillinen retoriikka puhuu hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä, mutta edellä mainitsemillani kolmella akselilla sen vastaukset ovat nimenomaan taantumista hyvinvointiyhteiskuntaa edeltäviin yhteiskunnan muotoihin.

Palaan erittelemään kutakin kolmea akselia myöhemmissä kirjoituksissani.

Vaalien tulosta ja hallituskuvioita pohtivat muiden muassa myös Petri Mustakallio, Petteri Oksa, Mikko Sauli ja Esa Suominen

Lisää puolueiden eroista

Eduskuntavaalien alla lienee syytä avata hieman lisää poliittisten puoluiden, joita niin samanlaisiksi väitetään, eroja. Helsingin Sanomat on nostanut jo aiemmin kehumani vaalikoneensa avulla suhtautumisen perintöveroon tällaiseksi eroja paljastavaksi teemaksi. Viesti niille, jotka väittävät vastakkain asettelun loppuneen ja vasemmiston ja oikeiston erojen kadonneen, on tyly: Vasemmistopuolueet suhtautuvat varauksellisesti perintöveron alentamiseen tai poistamiseen ja porvarilliset puolueet myötämielisesti.

Ideologisesta näkökulmasta ero on ymmärrettävä: Vasemmistolle tärkeä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus toteutuu vain, kun edellisen sukupolven aikaansaannokset jaetaan tasaisesti seuraavalle sukupolvelle. Samalla myös oikeistolainen retoriikka paljastuu hyvin kyseenalaiseksi. Esiintyessään työntekijöiden asialla oikeistolaiset puolueet mielellään sanovat kannattavansa veronalennuksia siksi, jotta työn tekeminen tulisi kannattavammaksi, kun työnsä hedelmistä saa mahdollisimman suuren osan itselleen. Miksi sitten oikeisto niin vahvasti vastustaa perintöveroa? Perintöhän on nimenomaan tuloa, jonka saamiseksi perijä ei ole tehnyt töitä lainkaan!

Perintöveron poistaminen johtaisi tuloerojen yhä pahempaan kasvuun varallisuuden keskittyessä entistä räikeämmin. Vaurastumisen myötä kuitenkin tavallistenkin suomalaisten perinnöt ovat tuntuvia ja siksi perintövero on vastatuulessa. Verotettavan perinnön alaraja on jäänyt jälkeen vaurauden kehityksestä (Miksei ylipäätään kaikkia verorajoja sidota indekseihin?), mutta sen kompensoimiseksi järkevintä olisi nostaa alarajaa ja vastaavasti progressoida perintövero sen yläpäässä. Tämä lienee suomalaisen oikeudenmukaisuustajun mukaista: Pienistä perinnöistä ei oteta, mutta kukaan ei peri mielettömiä omaisuuksia.

Asuntojen tai muun vastaavan omaisuuden perintöveron taas voisi maksaa silloin, kun omaisuus myydään. Perintöveron ongelmiin tulee puuttua, mutta koko lasta ei kannata heittää pois pesuveden mukana. Olen aikasemmin kirjoittanut lyhyen yhteiskuntafilosofisen analyysin perintöverosta ja perintöveron asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Minua miellyttää suuresti, että Keski-Suomessa eduskuntavaaliehdokas Jenny Lindborg on samoilla realistisilla ja reiluilla linjoilla kanssani.

Naisten päivä

Tänään vietetään naisten päivää. Tällaiset teemapäivät ovat erinomaisia tilaisuuksia muistuttaa meitä yhteiskunnallisista saavutuksista, jotka nyttemmin vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, kuten yleisestä äänioikeudesta. Kaikkien integroiminen osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon sukupuolesta ja muista seikoista riippumatta tuo rikkautta yhteiskunnalliseen keskusteluun ja palvelee meitä kaikkia. Olen aikaisemmin kirjoittanut naisten yhteiskunnallisesta panoksesta täällä.

Eduskuntavaalien lähestyessä ja ennakkoäänestyksen itse asiassa jo alettua naisten päivä on otettu poliittisen kannatuksen keräämisen välineeksi. Ehdokkaan ajatus on yksinkertainen: ”Minä olen nainen. Sinä olet nainen. Äänestä siis minua.” Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Uuudenmaan Kokoomusnaisten mainos otsikolla Ääni naiselle. Eilisen Keskisuomalaisessa nuori keskisuomalainen naisäänestäjä sanoo äänestävänsä mielellään nuorta naista, sillä heitä ei liiemmin eduskunnassa ole.

Äänestäjä täsmentää kuitenkin, että puolue on ehdokkaan valinnalle tärkein kriteeri. Tässä suhteessa hän on erittäin valveutunut, sillä pelkkä sukupuoli ei vielä kerro, millaista politiikkaa ehdokas tekisi, jos tulisi valituksi. Naisilla ei ole yhteisiä poliittisia intressejä sukupuolen perusteella, vaan he eroavat toisistaan siinä missä miehetkin. Vauraasti elävän porvarikansanedustajanaisen veronalennukset eivät auta lainkaan toimeentulotuella elävää yksinhuoltajaäitiä. Maataloustukien korottaminen ei hyödytä pätkätöissä pompotettavaa, hyvin koulutettua naista, vaikka niiden myöntäjä olisi hänkin nainen.

Valintaa omasta ehdokkaasta ei tulekaan redusoida siihen, mitä ehdokas on, vaan mitä hän tekee. Äänestäjän ei tule tyytyä siihen, että ehdokas on samaa sukupuolta äänestäjän kanssa, vaan tivattava millaista politiikkaa hän toteuttaisi. Tämän ehdokkaat jättävät mielellään kertomatta. Suurin osa ihmisistä kokee poliittisen oikeiston markkinaliberaalin politiikan niin vieraaksi, että esimerkiksi Kokoomus jättää mainoksistaan mielellään pois sen, mitä he vallankahvaan päästessään tekisivät. Edellä mainitsemassani mainoksessa kysytään, haluaako lukija lisää naisia eduskuntaan. Siinä ei kysytä, haluaako hän suurempia tuloeroja, veronalennuksia, työelämän sääntöjen heikentämistä ja ydinvoimaa.

Äänestäkäämme fiksuja ja solidaarisia naisia eduskuntaan! Ei siksi, että he ovat naisia, vaan siksi, että he ovat fiksuja ja solidaarisia.

Keski-Suomessa fiksu ja solidaarinen nainen on Jenny Lindborg.

PS: Ystäväni Jamppa on työharjoittelussa Saudi-Arabiasssa ja kirjoittaa kokemuksistaan blogissaan. Mielenkiintoista luettavaa

Puolueissa ei muka eroja?

Poliittisen keskustelun trendeihin kuuluu väittää, että kaikki puolueet ovat samanlaisia, eikä niiden harjoittamassa politiikassa ole eroja. Tällä väitteellä perustellaan sekä omaa äänestämättä jättämistä, että myös omiin periaatteisiin sopimattomien ehdokkaiden tai puolueiden äänestämistä. Puolueiden samanlaisuudesta puhuvat poliittisten äärimmäisyyksien protestihenkiset kannattajat, mutta myös sellaisten poliittisten ideologioiden kannattajat, jotka eivät nauti juurikaan kannatusta suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Kun oma ideologia tuntuu vieraalta ja kylmältä äänestäjien mielestä, on hyvä vähätellä eroa muihin puolueisiin ja väittää edistävänsä samoja hyviä asioita, kuin muutkin puolueet.

Helsingin Sanomat on vaalikoneensa avulla rakentanut hyvän kirjoitussarjan, jossa se hakee eroja puolueiden välille. Ja eroja kyllä löytyy. Eivätkä erot ole järin yllättäviä: Vasemmistolaiset puolueet ovat vasemmistolaisia, oikeistolaiset oikeistolaisia. Konservatiivit ovat yhä konservatiiveja ja liberaalit yhä liberaaleja, vaikka omaa poliittista imagoa yritettäisi värjätä millaisilla paletin väreillä hyvänsä.

Eilisessä artikkelissaan Helsingin Sanomat eritteli eri puolueiden eduskuntavaaliehdokkaiden suhtautumista ulkomaalaisilta opiskelijoita perittäviin yliopistojen lukukausimaksuihin. Tämä ilmentää puolueiden eroa paitsi tavanomaiselle sosio-ekonomisella oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudella, myös suhteessa kansainvälisyyteen. Kuten arvata saattaa, konservatiiviset ja oikeistolaiset voimat suhtautuvat lukukausimaksuihin vasemmistolaisia ja vihreitä myönteisemmin.

Yllättävää oli pikemminkin, kuinka selkeät erot puolueiden välillä on suhteessa yliopistojen lukukausimaksuihin. Keskustan ehdokkaista 62 prosenttia ja Kokoomuksen ehdokkaista 57 prosenttia kannattaa lukukausimaksuja ulkomaalaisille opiskelijoille. Molemmat ohittavat tässä suhteessa jopa ulkomaalaisvastaisen Perussuomalaiset, jonka ehdokkaista lukukausimaksuja kannattaa 52 prosenttia.

Sosialidemokraateista 19 prosenttia on lukukausimaksujen kannalla, Vasemmistoliiton ja Vihreiden ehdokkaista molemmista noin seitsemän prosenttia. Asenteet ulkomaalaisia opiskelijoita kohtaan ovat siis selkeästi erilaiset globaalia vastuuta korostavassa vasemmistossa, kuin nurkkakuntaisessa Keskustassa tai elitistisessä Kokoomuksessa. Vaalikoneisiin on syytä suhtautua kriittisesti, mutta joidenkin puolueiden välisten erojen paljastamisessa ne voivat olla oiva väline.

Selkeä enemmistö vaalikoneen vastaajista suhtautuu kielteisesti ulkomaalaisilta perittäviin lukukausimaksuihin, joten ainakin toistaiseksi opiskelijat voinevat huokaista helpotuksesta: Suomeen riittänee jatkossakin ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka sietävät pakkasta ja kummallista kieltämme. Vastanneista ehdokkaista 2,1 prosenttia kannattaa lukukausimaksuja kaikille opiskelijoille. Helsingin Sanomat ei eritellyt, kuinka nämä vastaajat jakautuvat puolueissa. Mutta ajatus maksullisesta opiskelusta on niin markkinaortodoksinen, ettei ole vaikea arvata, miltä puolelta poliittista kenttää nämä ehdokkaat löytyvät...

Suomen ylioppilaskuntien liitto on kampanjoinut lukukausimaksuja vastaan Maksuton koulutus- teemalla, josta myös lainaamani juliste.

Suomalaisen Nato-keskustelun taso

Julkisessa debatissa on tullut tavaksi valitella suomalaisen, Natoa koskevan keskustelun tasoa. Nato-keskustelu joko ”yskii”, ”tökkii” tai ”polkee paikallaan”. Tällaiset toteamukset kuulostavat epämääräisiltä, sillä ainakin itselläni on kokemusta erinomaisen rikkaasta ja syvällisestä Natoa koskevasta debatista ja vaikka olen aiheesta keskustellut jo vuosia, kuulen yhä uusia argumentteja sekä puolesta, että vastaan. Suomalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuspoliittisesta ympäristöstään ja tahtovat tietoa Natosta päätöksentekonsa pohjaksi. Voisin jopa väittää suomalaista Nato-keskustelua erinomaisen hyväksi.

Ehkä Nato-keskustelun arvostelussa onkin kyse siitä, ettei keskustelua käydä arvostelijoiden mielestä ”oikein”. Esimerkiksi erittäin perustavaa laatua oleva kysymys, parantaisiko vai heikentäisikö Natoon liittyminen suomalaisten turvallisuutta, ei ole arvostelijoiden mukaan ”oikeaa” keskustelua. Vastauksen pohdiskeleminen tähän kysymykseen saattaisi nostaa ilmaan argumentteja Natoon liittymistä vastaan, joten Nato-keskustelun arvostelijat eivät halua ottaa sellaista esiin.

Nato-keskustelun arvostelijat ovat usein nimenomaan Natoon liittymisen kannattajia. Heille Natoon liittyminen on ideologinen pakko, joka on tehtävä sen seurauksista riippumatta. Natoon on mentävä, tekipä se mitä hyvänsä Suomen turvallisuudelle. Heidän retorinen strategiansa on Nato-keskustelun tasoa vähättelemällä saada Naton vastustajat vaikuttamaan irrationaalisilta ihmisiltä, jotka pelkäävät möröksi leimattua Natoa, eivätkä ymmärrä kansainvälispoliittisen tilanteen olevan nyt erilainen, kuin Neuvostoliiton aikaan.

Irrationaalisuus kaatuu kuitenkin Naton kannattajien niskaan, sillä nimenomaan Naton vastustajat esittävät järkeviä ja mielekkäitä argumentteja. Esimerkiksi monet Naton vastustajat ovat perehtyneet siihen, kuinka paljon Natolla on käytettävissä sellaisia joukkoja, jotka soveltuisivat käytettäviksi Suomen olosuhteissa. He ovat samoin analysoineet karttoja strategisesti selvittääkseen Suomen asemaa Naton jäsenenä suuren luokan sotilaallisessa konfliktissa.

Max Jacobson epäilemättä uskoo, että vain hän ja hänen kaverinsa osaavat käydä Nato-keskustelua ja katsoo siksi asiakseen kirjoittaa kerran kuussa Helsingin Sanomissa, miksi Natoon tulisi liittyä. Hänelle Naton jäsenyys on itseisarvo, jota on tavoiteltava, lisäsi se suomalaisten turvallisuutta tai ei. Juuri tällainen tekee hallaa järjelliselle keskustelulle: Päätös on lyöty jo lukkoon ja sille keksitään jälkikäteen perustelut. Päätöksenteon tulisi edetä juuri päinvastoin.

En siis olisi niinkään huolissani Suomessa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun tasosta, vaan ylimielisestä elitismistä, joka vähättelee eri mieltä olevien näkemyksiä, vaikka ne olisivat kuinka hyvin perusteltuja. Tällainen ilmapiiri nostaa kynnystä omien näkemysten esittämiseen vaikka nimenomaan monipuolisia näkemyksiä tarvitaan, jotta kansakunta voi järkevästi päättää turvallisuuspoliittisista linjoistaan.

Blogin syntymäpäivä

Rakkaat lukijani,

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin sittemmin hyvin läheiseksi tulleeksi blogiini. Jälkikäteen ajatellen blogin perustaminen ei harmita lainkaan. Kirjoittaminen on pakottanut etsimään tietoa monista aiheista ja terävöittämään näkemyksiäni. Se on myös antanut mukavaa käytännöllistä tasapainoa teoreettisille valtio-opin opinnoille.

Mitä parhaimmat kiitokseni kaikille lukijoilleni ja erityisesti asiallisille vastaan väittäjille. Yksipuolinen ja kyseenalaistamaton paasaaminen muuttuu pian hyvin omahyväiseksi, jollei sitä välillä palauteta todellisuuteen kriittisellä lukemisella ja opponoinnilla.

Tämä vuosi on tuonut blogiini 53 kirjoitusta, eli yhden viikkoa kohden. Alunperin tavoitteenani oli julkaista uusi kirjoitus kaksi kertaa viikossa, joten tästä on jääty vain puolella. Kommentteja on 116 kappaletta, mikä on erittäin hieno määrä.

Kuten todettua, kiitos tähän astisesta yhteisestä blogielämästä, arvon lukijani, ja toivottavasti olet mukanani tulevinakin vuosina!

Pluralistinen demokratia odottaa kuluttajien järjestäytymistä

Demokratian historia ei ole pelkkää voittokulkua edistysaskeleesta toiseen. Hallittavien tahtoon perustuva hallintatapa, johon esimerkiksi suomalaiset ovat tottuneet, on melkoinen kummallisuus tarkasteltaessa kaikkia ihmisyhteisöjä koko ihmiskunnan historian ajalta. Demokratialla on aina ollut vastavoimansa, jotka uskovat autoritaarisiin hallintatapoihin. Uudistuminen on demokratialle kohtalon kysymys: mikäli kansanvaltainen hallintatapa ei kykene vastaamaan uusiin haasteisiin, vaan jää paikalleen hykertelemään itsetyytyväisyydessään, se tullaan hylkäämään hyödyttömänä reliikkinä.

Vastaukset kysymykseen, mitä demokratia on, ovat loputtomat. Demokratian vahvuus onkin siinä, ettei sitä pystytä tunkemaan yhteen määritelmään, vaan se saa elinvoimaa erilaisista tavoista, joilla se määritellään ja ymmärretään. Tämän ominaisuuden toinen puoli on, että mikä tahansa yksittäinen demokratian hahmotustapa on riittämätön. Demokratiaa ei myöskään voida puolustaa, jollei sen monipuolisuutta tunnusteta.

Tyypillisesti demokratia voidaan ajatella demokraattisten instituutioiden, kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, eduskunnan, oikeusvaltioperiaatteen ja parlamentaarisesti valvotun hallituksen kautta. Tällaiselta muodolliselta demokratialta voidaan kuitenkin vetää matto jalkojen alta, jollei sitä täydennetä mekanismeilla, jotka aktualisoivat kansalaiselle kuuluvan poliittisen vallan. Esimerkiksi kansalaisten mahdollisuus poliittisten päättäjien vaihtamiseen vaaleissa on aivan hyödytön, jos merkittävää valtaa todellisuudessa käyttävät kuitenkin suuryritysten omistajat. Vaaleista tulee lähinnä seremoniallinen tapahtuma, joka ei mitenkään vaikuta yhteisön elämään.

Kun yhteiskunnat 1700-luvulta lähtien kehittyivät maatalousyhteiskunnista teollisuusyhteiskunniksi, teollisuus pystyi tuottamaan suuria määriä materiaalisia hyödykkeitä tarviten paljon työvoimaa. Kun tämä työvoima oppi organisoitumaan ja vaatimaan teollisuuslaitosten omistajilta parempia palkkoja ja työoloja, se oli mukana demokratiaa vahvistavassa prosessissa. Taloudellista ja poliittista päätösvaltaa siirrettiin harvoilta tuotannollisen pääoman omistajilta suurelle määrälle työntekijöitä, jotka pystyivät käyttämään valtaansa ammattiyhdistysliikkeensä kautta. Näin työntekijät saivat edes tasavertaisemman aseman suhteessa työnantajiin.

Keskeinen poliittinen toimija teollisuusajan yhteiskunnassa oli siis proletaarinen teollisuustyöntekijä. Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin avannut uusia tapoja siirtää poliittista valtaa enemmistön ulottumattomiin. Markkinatalouteen perustuvassa maailman talousrakenteessa kuluttaja on kuningas – mutta lapsikuningas. Ainakin periaatteessa kaikki taloudellinen ja tuotannollinen toiminta maailmassa riippuu siitä, millaisiin tuotteisiin kuluttaja on valmis rahansa käyttämään. Valitettavasti maailman kuluttajat ovat kuitenkin hajanaisuudessaan helposti harhaan johdettavissa ja pitävät kulutuspäätöksillään tietämättään yllä tuotantotapoja, joita eivät hyväksy.

Vallankäyttöä harvalukuisten tuottajien ja kuluttajien suuren määrän välillä voitaisiin demokratisoida. Kuluttajat voisivat organisoitua omien etujensa ja arvojensa toteutumista valvovaksi kuluttajaliikkeeksi – vastaavalla tavalla kuin teollisuusyhteiskunnan työntekijät aikoinaan. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi tuotevastuun paranemista. Siinä missä yksittäistä kuluttajaa voidaan pompotella myyjän, valmistajan ja maahantuojan välillä loputtomasti, voisi yhtenäinen kuluttajaliike tarvittaessa julistaa suuren boikotin sellaisia tuotteita vastaan, joita ostaessaan kuluttaja ei saa rahoilleen vastinetta.

Kuluttajaliikkeen vaikutusmahdollisuudet eivät suinkaan rajautuisi tuotevastuun valvomiseen. Järjestäydyttyään kuluttajat voisivat vaatia tuottajilta esimerkiksi ihmisoikeuksien, ympäristön ja demokratian kannalta kestäviä tuotanto-olosuhteita. Olisi mahdollista vaatia selvitystä kaikista tuotteessa käytetyistä kemiallisista aineista ja niiden vaikutuksista ihmisen terveyteen ja ympäristöön. Kuluttajaliike voisi vaatia yrityksiltä minimipalkkoja työntekijöilleen ja rohkaista työntekijöitä osallistumaan demokraattiseen ja järjestölliseen toimintaan.

Hyvin järjestäytynyt kuluttajaliike voisi myös saavuttaa merkittävää vaikutusvaltaa ylikansallisessa politiikassa. Kuluttajaliike voisi uhata boikotilla valtioita, jotka rikkovat demokraattisia ja poliittisia osallistumisoikeuksia. Kuluttajat voisivat myös painostaa esimerkiksi aggressiivista ja sotaisaa valtiota, joka ei noudata kansainvälisiä sopimuksia. Jos 500 miljoonan jäsenen kuluttajaliitto uhkaisi tämän maan tuotteita boikotilla, jollei maan ulkopolitiikka muutu, jääräpäisimmänkin presidentin olisi pakko kuunnella. Viimeistään boikotista kärsivät, voittojaan menettävät yrittäjät saisivat hänet kuuntelemaan.

Kuluttajaliikkeen yhteistyö työväenliikkeen kanssa vaikuttaisi luontevalta, sillä molempien intresseissä on reilun pelin hengen tuominen talouselämään niin tuotannossa kuin kulutuksessakin. Näin kuluttajaliike olisi kehittämässä demokratiaa kosmopoliittisempaan suuntaan, sillä se antaisi kaikkien maiden kuluttajille suojaa kasvotonta, globaalia tuotanto- ja markkinointikoneistoa vastaan. Kuluttajaliikkeestä muodostuisi eräänlainen rautahansikas, jonka avulla kansalaiset voisivat varmistaa saavansa ne oikeudet, jotka heille on laissa säädetty.

Kirjoitus on julkaistu 9.2.2007 Pätkätyöläinen-lehdessä.

Lue uusin Pätkätyöläinen

Alkoholipolitiikkaa hyssälöimällä

Eduskunta hyväksyi eilen lainmuutoksen koskien alkoholilainsäädäntöä. Muutos puuttuu siihen, koska alkoholia saa mainostaa televisiossa ja oluen myynnin paljousalennuksiin. Näkyvin muutos tulee olemaan alkoholipakkauksiin lisättävät varoitustekstit. Olutpulloihin tullee siis samanlaiset varoitustarrat, kuin on nykyisin tupakka-askeissa ja -kartongeissa.

On toki arvostettavaa, että alkoholin väärinkäytön aiheuttamat ongelmat tunnustetaan ja asialle pyritään tekemään edes jotain. Valitettavasti tämä alkoholilain muutos on erinomaisen hyvä esimerkki hyssälöinnistä: Kun poliittinen kyky ja tahto puuttua niihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka aiheuttavat yletöntä alkoholin käyttöä, on olematon, pyritään äänestäjät vakuuttamaan asian hoidosta lakiteknisillä muutoksilla, joiden vaikutukset ovat lähinnä kosmeettisia.

Alkoholin ongelmat eivät johdu siitä, ettei kansalaisilla olisi riittävää tietoa siitä. Kyse on asenteista. Kyse on tietynlaisista yhteiskunnallisista rakenteista, joiden suunnittelu on epäonnistunut, tai joita pikemminkin ei ole lainkaan suunniteltu. Alkoholipolitiikan tulisi kysyä, miksi ihmiset juovat niin vastuuttomasti, vaikka heillä on tieto juomisensa kielteisistä vaikutuksista. Näin alkoholipolitiikka kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Jotta alkoholin käyttöä ja sen aiheuttamia ongelmia voitaisi vähentää, meidän tulisi kysyä miksi ylläpidämme epätoivoisella vimmalla sellaista talousjärjestelmää, joka paiskaa suuren määrän ihmisiä työttömyyteen ja syrjäytymiseen? Miksi vauraudestamme huolimatta pidämme monia ihmisiä niin epämääräisissä työsuhteissa, että heidän elämän suunnittelunsa kärsii epävarmuudesta ja tämä tyytymättömyys johtaa juomiseen? Miksi olemme vieneet individualisoimisen ja oman edun tavoittelun niin pitkälle, että avio- ja seurustelusuhteet ovat muuttuneet hyvin kompleksisiksi ja näin yhä kasvava määrä ihmisiä on yksinäisiä?

Harva odottava äiti juo siksi, ettei tietäisi sillä olevan vaikutuksia tulevaan lapseensa. Jos odottava äiti juo, mikä aikaisemmin oli selkeä tabu, hän juo nimenomaan yli-individualisoinnin vuoksi: Olemme omaksuneet yksilökeskeiset arvot, joiden perusteella ihmisellä on oikeus mielivaltaisesti tyydyttää omia halujaan, vaikka se tarkoittaisi suunnatonta haittaa toisille ihmisille, esimerkiksi hänen omalle lapselleen.

Tällaisen prosessin ehkäisemiseksi varoitustarrat ovat kuin laastaria ydinaseen uhreille.

Kuvalähde: Yle

Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheeseen liittyen otsikoilla Populismia alkoholin verotuksen ympärillä ja Viina kortille?

Mikä oikeiston vapaus-käsityksessä mättää?

Poliittinen oikeisto parjaa tyypillisesti vasemmistolaista politiikkaa holhoavaksi ja tasapäistäväksi. Heitä ärsyttää valtio, joka ylläpitää laajoja hyvinvointipalveluita ja poliittisia ohjelmia, jotka tähtäävät esimerkiksi ympäristönsuojeluun. "Miksi valtio ottaa rahamme ja ostaa sitten niillä meille palveluita? Miksemme voisi ostaa itse niitä palveluita, joita haluamme?" kysyy oikeistolainen. Kokoomus mielellään syyttää SDP:tta siitä, että se tuhlaa rahat veronmaksajien puolesta.

Itseään poliittinen oikeisto, Suomessa käytännössä siis kokoomus, profiloi innokkaasti yksilöä puolustavaksi ja korostavaksi aatteeksi. Tämä perustuu ajatteluun, että politiikassa joudutaan valitsemaan kahden arvon, tasa-arvon ja vapauden välillä. Jos kaikki kansalaiset tunnustetaan tasa-arvoisiksi ja heitä kohdellaan oikedenmukaisesti, joudutaan tinkimään ihmisten vapaudesta. Jos taas yksilöille annetaan mahdollisimman laajat valtuudet päättää "omista asioistaan" siinä mielessä, ettei valtio ota kantaa esimerkiksi tulonjakoon, kärsii kansalaisten tasapuolinen ja oikeudenmukainen kohtelu.

Tällainen ajattelu perustuu naiiviin, yksinkertaistavaan ja reduktiiviseen käsitykseen siitä, mitä vapaus on. Se näkee ihmisen asosiaalisena ja egoistisena yksilönä, jonka elämän onnellisuuden keskeinen tekijä on se, kuinka pidäkkeettä hän pystyy toteuttamaan omia mielivaltaisia päähänpistojaan. Tällainen yksilö suhtautuu totta kai vihamielisesti ja aggressivisesti kaikkiin yhteisölliin järjestelyihin, jotka voisivat tulla hänen henkilökohtaisen suvereniteettinsa tielle.

Harva tunnistaa itsensä tuollaisesta ihmiskuvauksesta. Jo Aristoteles määritteli ihmisen Zoon politikoniksi, poliittiseksi eläimeksi, joka pystyy aktualisoimaan hänessä olevan potentiaalisen elämänvoiman vain yhteisössä eläen, yhteistyössä muiden kanssa. Myös oikeiston usein siteeraama vapauden filosofi John Locke tarkoitti vapaudella nimenomaan sitä, että järkensä avulla ihminen voi irtautua omien halujensa kahleista ja muodostaa yhteisön jolle luovuttaa osan omasta absoluuttisesta päätösvallastaan. Tämä yhteisö suojelee yksilöä ulkopuolisilta uhkilta, mutta myös yksilön itsensä mielivallalta.

Teknisen ja teknologisen kehityksen mukanaan tuomat muutokset yhteiskunnassa tekevät tästä yksilön suojelemisesta itseltään nyt kenties ajankohtaisempaa, kuin Locken aikaan. Nyt yksilöä ei tarvitse suojella absoluuttista valtaa tavoittelevien monarkkien mielivallalta, vaan absoluuttista valtaa tavoittelevien markkinoiden mielivallalta. Milloin minkäkin markkinoiden vapauteen liittyvän syyn perusteella voidaan teollisuuden auttamiseksi laskea ilmaan, maaperään ja vesistöihin myrkkyjä, epäpuhtauksia ja pienhiukkasia. Teollisuuden harvalukuiset omistajat keräävät voitot, terveyshaitoista kärsivät kaikki.

Ympäristönsuojelu onkin selkeä ilmentymä siitä, kuinka vapauden käsitettä on kehitettävä eteenpäin. Meidän on tunnustettava yksilöille tietynlaisia kollektiivisia oikeuksia, kuten esimerkiksi oikeus puhtaaseen ympäristöön. Tämä tarkoittaa vapautta pakosta joutua elämään saasteisessa ja likaisessa ympäristössä. Kyseinen negatiivinen oikeus ei tietenkään ole mahdollinen, jos samaan aikaan pidetään kiinni yksilöiden oikeudesta laskea jätteitä ympäristöönsä rajatta.

Myös demokratian toimivuuden ja toteutumisen kannalta oikeistolainen vapaus-käsitys, joka katsoo vapauden saavuttamiseksi riittävän, ettei valtio puutu kansalaisten tekemisiin, on ongelmallinen. Mitä hyötyä esimerkiksi äänioikeudesta on kansalaille, jos valtion tulonsiirtojen ja hyvinvointipalvelujen puuttuessa he joutuvat käyttämään kaiken aikansa toimeentulonsa eteen raatamiseksi? Koska useampaa työtä köyhyysrajalla tekevä ihminen ehtii käyttää kokoontumisvapauttaan? Kansanvaltainen hallitusmuoto ja kansalaisten lailla määrättyjen oikeuksien realisoituminen todellisiksi oikeuksiksi vaatii myös valtiota, joka turvaa heille tietyn elintason ja perusturvallisuuden. Poliitisia ja vapaudellisia oikeuksia on vahvistettava ja täydennettävä taloudellisilla ja sosiaalisilla oikeuksilla.

Voinemme lopuksi todeta, etteivät Ranskan vallankumouksen arvot, vapaus, veljeys -joka voitaneen tulkita solidaarisuudeksi- ja tasa-arvo suinkaan ole keskenään ristiriitaisia, vaan toisiaan täydentäviä ominaisuuksia. Kun edistämme yhteiskunnallista tasa-arvoa esimerkiksi verotuksen progressiivisuuden avulla, teemme samalla kansalaisistamme vapaampia. Vastaavasti vaatiessamme kultakin yksilöltä vastuuta ympäristöstä, voimme kollektiivisesti nauttia puhtaista elinolosuhteista.

Ranskalaiseen kolikkoon on kirjattu Ranskan vallankumouksen arvot: liberté, égalité, fraternité

Tasapuolisuus, Rawls ja tulonjako

Yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita pohdiskellut filosofi John Rawls pohjaa yhteiskunnalliset käsityksensä teoriaansa tietätämättömyyden verhosta. Ajatus sinänsä on yksinkertainen: Yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun se järjestetään niin, kuin sen järjestäisivät ihmiset, jotka olisivat täysin tietämättömiä omasta asemastaan yhteiskunnassa. Tietämättömyyden verhon tulisi siis vapauttaa ihmiset ahtaista yksilöllisistä tai ryhmäintresseistään ja sallia heidän katsoa kokonaisuutta. Kun he eivät tietäisi, millaisessa asemassa tulevat olemaan yhteiskunnassa, suunnittelisivat he sen niin, että vaikka joutuisivat huonoimpaan mahdolliseen asemaan, olisi heillä mahdollisimman hyvät olot.

Ajatus on sama, kuin kakun leikkamisessa: Jos leikatessaan kakkua ei tiedä minkä palan tulee saamaan, on järkevää leikata kaikki palat mahdollisimman saman kokoisiksi. Käytännössä tietämättömyyden verhon takana olevan ihmisen olisi pakko suunnitella yhteiskunta tasapuoliseksi. Ilman tietoa syntyykö hän aateliseksi vai plebeijiksi, hän ei hyväksyisi aatelisarvoja. Kun ei tietäisi syntyykö rikkaaseen, vai köyhään sukuun, säätäisi hän progressiivisen perintöveron. Hän voisi olla musta tai valkoinen, nainen tai mies, terve tai invalidi, joten hän suunnittelisi yhteiskunnan niin, ettei ketään voida sortaa.

Rawlsin ajatus on tietysti vain hypoteettinen. Emme voi irroittaa kaikkia maailman ihmisiä, nykyisiä ja tulevia, omaisuudestaan ja taidoistaan ja lähettää heitä vaikka Kuuhun mietiskelemään yhteiskunnan uutta järjestystä. Ja kuinka miljardit ihmiset sitten neuvottelisivat keskenään siitä, millainen on oikeudenmukainen tapa järjestää yhteiskunta, jos kukaan ei tietäisi itsestään edes sitä, millainen hän on, tai millaisia taitoja hänellä on? Onko Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria siis vain filosofinen norsunluutorni, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa?

Ei. Teorian vahvuus on juuri siinä, ettei sitä voi toteuttaa käytännössä, vaan se on yhteiskuntafilosofinen ajatusleikki. Ihminen voi sen avulla miettiä omia arvojaan ja asenteitaan ja kysyä itseltään ”Miksi haluan yhteiskunnan olevan tällainen? Haluaisinko samaa, jos olisin tietämättömyyden verhon takana?” Näin ihminen voi irroittautua kyvyistään esimerkiksi lääkärinä. Hän voi miettiä, miksi hänen tulisi saada suuri määrä rahaa, koska hänellä on lahjakkuus lääkäriksi ja toisen henkilön, jolla on lahjakkus vaikka sairaanhoitajaksi tai opettajaksi, tarvitsee pienemmän summan rahaa.

Pohtiessamme tietämättömyyden verhoa oikeudenmukaisuusteorian perustana joudumme kyseenalaistamaan myös ihmisen taidot hänen asemansa perustana. Oikeistolaiseen retoriikkaan kuuluu usein ajatus, että ihmisen itse ansaitsemat rahat kuuluvat hänelle itselleen. Tällä argumentilla vastustetaan muun muassa verotusta, tulonsiirtoja ja hyvinvointipalveluita. Tällainen ajattelu perustuu naiiviin, atomistiseen ja riittämättömään omaisuuskäsitykseen. Emme elä lockelaisessa utopiassa, jossa yksinäinen ihminen muuntaa kesyttämätöntä luontoa, jota on loputtomasti käytettävissä, omalla työllään omaisuudekseen.

Yhteiskuntamme ja taloutemme pohjautuvat pitkälle kehittyneeseen erikoistumiseen, jossa jokaisen työpanos on riippuvainen toisten työpanoksesta. Kenenkään omaisuus ei ole absoluuttisesti hänen omaansa, vaan perustuu aina myös toisten tekemisiin ja ponnisteluihin. Yrittäjä saa rahansa asiakkailtaan, jotka taas saavat ne omilta työnantajiltaan tai -tekijöiltään. Yrittäjä hyödyntää yhteiskunnallista infrastruktuuria myös esimerkiksi katuna, jota pitkin asiakkaat voivat tulla hänen yritykseensä, poliisina joka estää toista ”yrittäjää” ryöstämästä hänen firmaansa ja puhtaana ilmana, jota yrittäjä ja hänen asiakkaansa voivat hengittää.

Ihmisten yksilöllisten taitojen ja kykyjen vaikutus heidän asemaansa yhteiskunnassa ja tuloihinsa on myös mielenkiintoinen kysymys. Ihmisethän eivät ansaitse synnynnäisiä lahjakkuuksiaan sen enempää, kuin he ansaitsevat vaikka sukupuoltaan, ihonväriään, aatelisarvoa tai perintöä. Lahjakkuudet jakaantuvat ihmisille mielivaltaisesti. Jos toinen on synnynnäisesti lahjakas suunnittelemaan tietokoneohjelmia ja pystyy suunnittelemaan niitä niin, että hänen työnsä arvo on 20 euroa tunnilta, mutta toinen on vielä lahjakkaampi ja hänen tuottamiensa tietokoneohjelmien arvo on 40 euroa työtuntia kohti, ansaitseeko jälkimmäinen myös kaksi kertaa suuremmat tulot?

Yhteiskuntamme ei myöskään ole neutraali sen suhteen, millaisia taitoja se arvostaa. Nämä arvostukset muuttuvat yhteiskuntien mukana. Voinemme todeta, että tällä hetkellä yhteiskuntamme arvostaa esimerkiksi markkinointia suuresti, sillä sen osaajille maksetaan tuntuvia palkkoja ottaen huomioon, ettei markkinointi tuota mitään. Jos yhteiskunnassa arvostettaisi toisenlaisia taitoja ja toisenlaista osaamista, olisi tulonjakokin toinen. Voidaanko tulonsiirtojen oikeutusta nyt miettiä siitä näkökulmasta, että ne ovat korvausta heille, joiden taitoja emme tämän hetken yhteiskunnassa arvosta niin, että he voisivat olla yhteiskunnallisen tulonjaon kärkikastia?

Toinen erikoinen piirre taitojen ja tulonjaon suhteessa on viihdyttäjien ansiot. Pop-laulajille, urheilijoille tai näyttelijöille maksetaan kaiken käsityskyvyn ylittäviä summia. Ansionsa toki heillekin, mutteikö kohtuuden nimissä suurin osa näistä miljoonapalkkioista kuuluisi tärkeämpien ja tuottavampien töiden tekijöille? Kuten YUP laulaa Normaalien maihinnousu- levyllä olevalla kappaleellaan Kaikki on hyvin: ”Kuka sekoitti herrat ja narrit niin hyvin, ettei enää milloinkaan, toista toisesta erottamaan, kyennyt taikuri taitavinkaan?”

Kuvassa John Rawls

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

John Rawls: Oikeudenmukaisuusteoria
John Rawls: Political liberalism
Stephen Mulhall & Adam Swift: Liberals and Communitarians
Raymond Plant: Modern Political Thought
Robert Nozick: Anarchy, State & Utopia

Welcome to European union Romania and Bulgaria!

For European union and European citizens the first of January 2007 brings intriguing political developments. EU expands itself to 27 member states and more than 450 million citizens with the integration of Romania and Bulgaria. Presidency of EU is shifted to Germany, led by Bundeskansler Angela Merkel of the conservatives. Also today Europe has taken a small but significant step forwards on its way to monetary unification, as Slovenia has adopted Euro as its official currency first among the new member states. Let´s see how long it takes before I get my hands on some Slovenian euro coins.

There has been doubts on how useful Romania and Bulgaria will be for the union, as they are among the poorest countries in Europe. This fear is not relevant, as the difference among national product levels of different European countries only shows how much potential for economic growth these countries have. As both countries are properly integrated to the European network of economics and politics they will launch an economic boom on their own.

Slovenia is a fine example of how a newer member state has had strong and determined economical policy and gross domestic product per capita in Slovenia is now at almost the same level as in Greece. But the great European project or European dream is not about economical growth alone: It is a dream of peace, that there shall never be war again. With Romania and Bulgaria we are a little bit closer to this utopian dream.

Enemmän vai vähemmän töitä?

Työ on erittäin keskeinen käsite sekä yhteiskunnan toiminnan ja menestyksen, että yksilön elämän hallinnan ja merkityksen kannalta. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, kuka tekee töitä, mitä töitä ja minkä verran. Nykyisin yhteiskunnat ovat niin solmussa ja yksilöt kaikkialla kokevat merkittävää epävarmuutta osittain juuri siksi, että postmodernisaatio on puraissut kaiken käsittämättömäksi muuttavilla leuoillaan voimakkaimmin nimenomaan työtä.

Yhdessä blogikirjoituksessa ei voi ratkaista kaikkia työn käsitteeseen ja sen muutokseen liittyviä kysymyksiä, sillä aihe on niin laaja, että siitä on kirjoitettu lukuisia kirjojakin. Mutta kenties aihetta voisi lähestyä pienen edistysaskeleen kautta, joka on pikemminkin teknillinen ja määritelmällinen muutos, kuin vallankumouksellinen uusi muutos työn olemuksessa. Ajatus on kahtalainen: Yhtäältä saada ihmiset tekemään omaa työtään tehokkaammin ja toisaalta luoda uusia työpaikkoja tuomalla kotityötä normaalin palkkatyön piiriin.

Taloudellinen tehokkuus perustuu erikoistumiseen: Yhdet osaavat tehdä yhtä työtä paremmin ja toiset toista. Kun alkukantaiset yhteisöt kehittivät viljelytekniikoitaan sen verran, ettei kaikkien tarvinnut koko ajan keskittyä elannon hankkimiseen maasta, saattoi joku erikoistua valmistamaan auroja ja muita maanviljelyssä tarvittavia työkaluja. Korkealaatuiset työvälineet taas lisäsivät maatalouden tuottavuutta entisestään ja positiivinen kierre lähti liikkelle.

Taloudellista tehottomuutta taas syntyy, kun ihmiset työskentelevät muissa tehtävissä, kuin niissä, joita parhaiten osaavat. Suomessa palvelusektori on alikehittynyt ja siksi työntekijät joutuvat tekemään heille sopimattomia töitä, kun näitä ei ole mahdollista ostaa palveluntarjoajalta. Kotityöt ovat tästä ilmeisin esimerkki. Erikoisalansa, oman ansiotyönsä lisäksi ihmisten täytyy kuluttaa aikaansa ja energiaansa myös kotitöihin. Tämä aika ja energia on pois siitä, mitä he osaisivat tehdä parhaiten.

Kerrostaloissa osa tyypillisistä kotitöistä, kuten esimerkiksi lumenluonti, lämmitys tai korjaukset on ulkoistettu. Niitä eivät tee asukkaat itse, vaan he ostavat ne huoltoyhtiöltä. Miksi jäädä tähän? Miksei myös ruoanlaittoa, siivousta ja pyykinpesua voisi teettää huoltoyhtiöillä? Tämä tarkoittaisi lisääntynyttä vapaa-aikaa,uusia työpaikkoja, kehittynyttä tasa-arvoa ja myös ekologisesti kestävämpää toimintaa.

Olettakaamme arkkitehti, joka on pätevä työssään ja pystyy 2 000 työtunnissa suunnittelemaan piirrustukset, joiden arvo on 100 000 euroa. Näin hänen työnsä tuottavuus on 50 euroa tunnissa. Toisin sanoen, jos hän tekee kotitöitä kaksi tuntia, joiden tuottavuus on esimerkiksi kahdeksan euroa tunnilta, menetetään taloudellisena tehokkuutena 84 euroa. Työskentelemällä kahdeksan tuntia vuorokaudessa hän saa edellä mainitun piirrustuksen valmiiksi 250 vuorokaudessa. Jos hän sen sijaan työskentelisi joka päivä yhtä paljon kuin nyt, mutta tekisi kahden kotityötunnin sijaan kaksi tuntia ansiotyötään, valmistuisi piirrustus lähes kaksi kuukautta nopeammin, 200 vuorokaudessa.

Taloudellista tehokkuutta voisi siis tavoitella hyvin inhimillisesti panostamalla erikoistumiseen ja antamalla ihmisille mahdollisuuden keskittyä ansiotyöhönsä. Suurempi tuottavuus toisi suuremmat palkat, joista seuraisi kasvanut kulutuskysyntä, korkeammat verotulot ja niin edelleen. Kaikkea kotitöiden ulkoistamisesta syntyvää vapaa-aikaa ei suinkaan ole tarpeen käyttää ansiotyössä. Edellä mainitsemamme arkkitehti voisi tehdä vain yhdeksän tuntia päivässä ansiotyötään ja käyttää toisen vapautuvan tunnin esimerkiksi itsensä sivistämiseen ja kehittämiseen, harrastuksiinsa tai yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tai perheensä kanssa oloon tai nukkumiseen

Työnjaon muutos tekisi hyvää myös perheille ja parisuhteille, jotka tuntuvat nyt muuten olevan lujilla. Liian monet ovat stressaantuneita epävarmoista ja raskaista töistään ja kotityöt ovat rahan ohella yleisin riitojen aihe parisuhteissa. Jos ihmisiä voidaan jotenkin rohkaista kestämään suhteissaan ottamalla osa raskaasta taakasta pois heidän harteiltaan, on se ehdottomasti syytä tehdä. Kotityöt eivät myöskään aina jakaannu reilusti sukupuolten kesken.

Uudelleen jaettu työ tarkoittaisi myös lisää työpaikkoja. Kun kotityöt eivät enää olisi ansiotyösfäärin ulkopuolella, vaan niistä maksettaisi palkka, kuten kaikista muistakin töistä, tehostaisi se taloutta myös lisäämällä työllisyyttä. Kun edellä mainitun arkkitehdin ohella myös kolme hänen kaveriaan jättävät aiemmin itse hoitamansa kotityöt ulkopuoliselle työntekijälle, tarkoittaa se yhtä täysipäiväistä työpaikkaa lisää. 4 000 kotitöistään luopuvaa tarkoittaa tuhatta uutta työpaikkaa, 1 000 000 neljännesmiljoonaa. Nämä työpaikat pystyisivät myös murtamaan pitkäaikaistyöttömien ja vaikeasti työllistyvien ydintä, sillä ne eivät vaadi erityisen pitkää koulutusta tai kattavaa ammattiosaamista.

Tehostuminen tarkoittaisi myös ympäristön rasituksen vähenemistä. Energiaa kuluu paljon vähemmän, jos ravintolassa lämmitetään yksi uuni sen sijaan, että asuinalueen kaikki 6 000 asukasta lämmittävät omansa. Pesuainetta päätyy vesistöihin ja vettä kuluu vähemmän, jos pyykit pestään keskitetysti muutamassa isossa koneessa. Polttoainetta palaa vähemmän, jos yksi paketti- tai rekka-auto tuo asuinalueen ruokaostokset koteihin, kuin jos jokainen asukas jyristelee markettiin omalla autollaan, pahimmassa tapauksessa jonkinlaisella kaupunkimaasturilla.

Yhteiskunnan edistyminen ja vaurastuminen on ollut pitkä prosessi, joka on jatkunut ensimmäisten ammattien kehityksestä lähtien. Tämä erikoistuminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan vaatii poliittisia visioita ja näiden visioiden toteuttamista edistyäkseen. Kotitöiden ulkoistaminen kodeista ulkopuolisille palveluntarjoajille olisi yksi askel tässä melko pitkässä prosessissa.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:
Ulrich Beck; The Brave new World of Work
Ulrich Beck; Riskiyhteiskunta
Jeremy Rifkin; Työn loppu
Osmo Soininvaara; Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi

Terveisiä Slovakiasta

Lippu-lehti järjesti lukijamatkan Bratislavaan 8.-12.12.2006. Matka oli hyvin suunniteltu ja kaikki tuntui sujuvan yllättävän kätevästi. Lensimme Wienin kautta, joten meillä oli mahdollisuus tutustua myös tähän vanhaan Itävalta-Unkarin pääkaupunkiin. Vaikka seurueeseemme kuului vain 11 ihmistä, mahtui siihen porukkaan monenlaista ja poliittista keskustelua syntyikin matkan ratoksi mukavasti. Heti Helsinki-Vantaalla minut haastettiin perustulosta.

Bratislava ei välttämättä ainakaan pelkän keskustansa perusteella anna erityisen edustavaa kuvaa Slovakiasta. Slovakia on omaksunut useiden muiden uusien Eu-jäsenmaiden tavoin melko tyypillisen uusliberalistisen ajattelutavan mukaisen talouspolitiikan. Tasavero yhdistettynä mataliin palkkoihin, alhaiseen sosiaaliturvaan ja yrityksiä miellyttävään politiikkaan on vetänyt Slovakiaan yritystoimintaa ja maa hankkii aggressiivisesti lisää erityisesti Saksasta ja Itävallasta.


Bratislavaan rakennetaankin huomattavasti lisää liiketilaa, yhä korkeampia ja korkeampia taloja. Ostosmahdollisuuksia on. Talouskasvu vie hintoja ylöspäin, eikä itäinen Keski-Eurooppa enää olekaan hintatasoltaan mikään paratiisi. Kun tämä inflaatio yhdistetään suuriin tulo- ja varallisuuseroihin ja kapeaan julkiseen sektoriin, ei ole vaikea käsittää yhtälön johtavan kasvavaan sosiaaliseen syrjäytymiseen ja pahoinvointiin.

Julkinen liikenne Bratislavassa toimii hyvin ja on kohtuullisen hintainen. Tämä näkyykin kaupungissa, sillä suhteellisen kapeista kaduista ja autoilun rajoituksista huolimatta siellä ei ole samanlaisia ruuhkia, kuin monissa muissa vastaavan kokoisissa kaupungeissa. Linja-autojen ohella julkinen liikenne perustuu raitiovaunuihin ja johdinautoihin. Sekä johdinauto- että raitiovaunulinjat on rakennettu aikaan, kun Bratislava kuului osana Tsekkoslovakiaa Neuvostoliiton johtamaan itäblokkiin. Kun ne on aikanaan rakennettu, palvelevat linjat yhä bratislavalaisia. Hassua, ettei Suomi ilmeisesti ole vieläkään saavuttanut sellaista vaurautta, jota Tsekkoslovakiassa oli jo pian toisen maailmansodan jälkeen. Täällähän julkisen liikenteen kehittäminen kaupungeissa eritoten raiteille on aivan utooppista, koska se on liian kallista...


Suomen suurlähettiläs Slovakiassa, Rauno Vieremö oli ystävällinen ja otti meidät vastaan Suomen suurlähetystössä Bratislavassa. Hän vaikutti pätevältä kaverilta ja tiesi paljon Slovakian ja sen naapurimaiden asioista. Ilmeisesti Slovakia on kuitenkin melko rauhallinen asemamaa, sillä Suomella ei ainakaan toistaiseksi ole kovinkaan paljon yhteistyötä Slovakian kanssa. Suomalaisia asuu Bratislavassa kourallinen ja suomalaisia yrityksiä siellä toimii muutama.

Kaiken kaikkiaan Bratislavaa voi pitää mukavana paikkana vierailla, josta varmasti löytyy jokaiselle nähtävää vähintään muutamaksi päiväksi. Menkää nyt, kun se ei ole vielä täysin turistien valtaama ja hintataso on kohtuullinen!

Bratislavan kaupungin turistineuvontaa

Suomen suurlähetystö Bratislavassa

Valokuvat: Jörgen Illman