Kepulaiset vetävät taas välistä

Hallituksen esityksessä energiaveroa aiotaan korottaa. Päätöstä perustellaan kahdella suurella tavoitteella: Valtion talous täytyy saada tasapainoon ja energian tuotannon päästöjä täytyy vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Suurin osa veronmaksajista varmasti pitää molempia tavoitteita legitiimeinä ja on valmis kantamaan kortensa kekoon valtion talouden ja ilmaston pelastamiseksi. Kansalliseen yhtenäisyyteen vetoaminen onkin hyvä tapa saada epäsuosittuja ratkaisuja hyväksytyksi. Ihmiset ovat valmiit uhraamaan omasta hyvinvoinnistaan yhteisen hyvän vuoksi, jos he tietävät muidenkin osallistuvan samalla mitalla.

Energiaverotuksessa paistaa läpi muuan suoranainen törkeys. Tilanteessa, jossa ihmisiä rohkaistaan yhteisiin ponnisteluihin yhteisten tavoitteiden vuoksi, yhden ryhmän sallitaan jatkaa itsekästä oman edun tavoitteluaan: Maanviljelijöiden.

Maanviljelijöille energiaveron korotus korvataan, joten heidät on vapautettu valtion talouden tasapainottamisesta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun maanviljelijöiden etuoikeutettua luokkaa varten luodaan aivan omat lait.

Kolmen miljardin euron laittaminen omaan taskuun yhteisistä verovaroista ei maanviljelijöille riitä. Ilmeisesti he kuvittelevat olevansa modernin yhteiskunnan feodaalinen aatelisto, jolle luodaan erilaisia privilegioita kulloisenkin tarpeen mukaan.

Mitä seuraavaksi? Voitaisiinko valikoivaan asevelvollisuuteen siirtyminen aloittaa vapauttamalla maanviljelijöiden pojat asevelvollisuudesta? Jos he ovat puolikin vuotta pois tuhlaamasta perheen tukiaisrahoja muotivaatteisiin, kulutuselektroniikkaan ja kaukomatkoihin, perheen taloushan menee aivan sekaisin! Minne kaikki rahat nyt pannaan?

Hämmästyttävää ei ole, että ollessaan hallituksessa keskusta keksii kaikenlaisia tapoja siirtää yhteisiä rahojamme peruskannattajakuntansa eli maanviljelijöiden lihaville tileille. Tämä on ymmärrettävää, sillä vaalien alla viljelijät puolestaan tukevat näillä samoilla rahoilla keskustan vaalikampanjaa. Ihmeellistä on se, kuinka keskustalaiset eivät edes viitsi kätkeä tätä ahneuttaan ja ryöstöään ja se miten maksumiehiksi joutuvat äänestäjät valitsevat tämän puolueen kerran toisensa jälkeen eduskunnan suurimmaksi.

Sukupuolineutraaliavioliittolaki. Nyt.

Avioliittolakia on muutettava niin, että se sallii kahden samaa sukupuolta olevan henkilön vihkimisen avioliittoon. Tämä on periaatteellisesti tärkeää kansalaisten universaalisen tasa-arvoisuuden vuoksi. Modernin valtion tai kirkon tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen, millaiset avioliitot ovat toivottavia ja millaiset eivät, vaan kaikki liitot on laitettava samalle viivalle.

Julkisessa keskustelussa on arveltu homoseksuaalien kirkollisen vihkimisen heikentävän avioliittoinstituution arvostusta. Onpa jopa esitetty, että kirkko voisi luopua kokonaan oikeudesta vihkiä ihmisiä avioliittoon. Tämä tosin haiskahtaa ikävästi keppihevoselta homofobian nostattamiseksi.

Minun mielestäni avioliitto on tarpeellinen ja hyödyllinen instituutio - ja sosiaalinen innovaatio. Se on osa kansalaisten oikeutta tehdä sopimuksia. Avioliitossa on kyse sopimuksesta taloudellisten, seksuaalisten ja sosiaalisten resurssien yhteisestä jakamisesta, sekä puolisoiden poistumisesta parinmuodostusmarkkinoilta.

Loputtoman kilpailun tärvelemässä yhteiskunnassamme tällaiselle instituutiolle on tilausta ja avioliiton voisikin kuvitella kokevan renesanssin. Se tosin vaatii avioliiton modernisointia, johon sukupuolineutraaliavioliitolaki kuuluu.

Ranskan huivikielto paljastaa vapaan tahdon näennäisyyden

Ranskan parlamentin alahuone on hyväksynyt lain, joka kieltää kasvot peitttävän pukeutumisen julkisilla paikoilla. Päätös on merkittävä monellakin tapaa.

Keskustelua on käyty lähinnä kulttuurien välisen suvaitsevaisuuden ja maahanmuuttajien assimiloitumisen näkökulmasta. Tällainen kysymyksenasettelu johtaa epärakentavaan vastakkainasetteluun. Liberaalien, humaanien ja suvaitsevaisten ihmisten tulisi vastustaa "huivikieltoa", rasististen, nationalististen ja islam-kammoisten tahojen taas puolustaa sitä.

Tämä kaksijakoisuus on ilmestynyt keskusteluun siitä huolimatta, että Ranskassa on oltu lakitekstin muotoilussa hyvin varovaisia sen suhteen, ettei tekstiä pystyisi lukemaan mitään kansanryhmää vastaan suunnattuna. Laissa ei mainita mitään yksittäisiä vaatekappaleita tai uskontoja, vaan kielletään kasvot peittävä pukeutuminen ylipäätään.

On kuitenkin sanomattakin selvää, että kiellon pääasiallisena kohteena ovat burkhaa käyttävät musliminaiset. Kielto ei ole kuitenkaan suunnattu heitä vastaan, vaan heitä auttamaan. Kieltämällä burkhan käyttö yritetään musliminaiset vapauttaa pakosta käyttää sitä.

Tässä on huivikiellon ensimmäinen merkittävä poliittinen piirre. Se tunnustaa, että yhteiskuntaan voi muodostua valtarakenteita, jotka alistavat joitain sen jäseniä näennäisen valinnanvapauden nimissä. Tällainen voi olla esimerkiksi alakulttuuri, joka edellyttää jäseniltään tietynlaista käyttäytymistä tai pukeutumista. Joskus alistussuhde voi muodostua niin tukalaksi, ettei pelkkä sosiaalinen laissez faire- linja riitä, vaan alistetut on ravistettava irti alistussuhteesta lainsäädännöllä. Juuri tästä on kyse Ranskan huivikiellossa.

Huivikieltoa on vastustettu myös vetoamalla yksilön vapauteen pukeutua, kuten tahtoo. Tästä oikeudesta tuskin kukaan onkaan eri mieltä, mutta huivikiellolla paradoksaalisesti edistetään vapautta ilmaista itseään vapaasti pukeutumisellaan. Lainsäätäjä on tulkinnut, että kasvot peittävää huivia käyttävät naiset eivät toimi vapaasta tahdostaan, vaikka he kysyttäessä ilmoittaisivatkin pukeutumisensa olevan täysin oma valintansa.

Toinen huivikiellon merkittävä poliittinen piirre liittyy siis näennäiseen valinnanvapauteen. Nykyisen poliittisen diskurssin hegemonia on vahvasti vulgaariliberalistinen: Yksilön mielihalut ja fiilikset ovat kaiken päätöksenteon ylin auktoriteetti, eikä niitä käy kritisoiminen.

Jos siis ihminen haluaa tuhlata kaikki rahansa nettipokeriin, se on okei. Tai jos ihminen haluaa ostaa 70 paria kenkiä, se on okei. Ja jos ihminen haluaa pukeutua burkhaan, se on okei. Kukaan ei kysy, mistä nämä halut johtuvat tai millainen vaikutus niillä on ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

"Mistä sen voisi tietää, mikä on ihmiselle hyväksi. Antaa jokaisen tehdä, mitä lystää, eikä siihen pidä valtion puuttua" argumentoi vulgaariliberalisti. Nyt tältä relativismilta on katkaistu niska! Holhouksen alainen lapsi ei muutu taikaiskusta emansipoituneeksi ja kriittiseksi kansalaiseksi saavuttaessaan täysi-ikäisyyden, vaan aikuisen ihmisen harkintakyky ja vapaa tahto voi sumentua, tai voidaan sumentaa, ja hänen päätöksiään voidaan manipuloida.

Mielenkiintoista on, millaisia seurauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun on sillä, että harhakuva vapaasta, manipuloimattomasta tahdosta on nyt murrettu. Tuoko se keskusteluun uusia näkökulmia siitä, että valtion tulisi tukea kansalaistensa aitoa itsemääräämisoikeutta?

Ranskan huivikieltoa kannattavat nationalistit, konservatiivit, rasistit, ksenofoobikot ja islam-kammoiset omista, vastenmielisistä syistään. Niin kannattavat myös emansipaation ja tasa-arvon ystävät, mutta aivan eri syistä.

Korkeintaan välttävä ehdotus Hetemäeltä

Martti Hetemäen vetämän työryhmän esitys verotuksen uudistamisesta on herättänyt jonkin verran julkista hälinää. Asiasta onkin syytä käydä mahdollisimman laajaa ja kriittistä kes-kustelua, sillä verotus on niitä harvoja keinoja, joita nykyisillä ”kevytvaltioilla” on käytettävissään yhteiskunnallisina ohjaustyökaluina.

Myönteisiä puolia esityksessä ovat pääomatuloveron korottaminen ja verovapaiden osinkotulojen paneminen verolle. Nämä esitykset ovat tietysti aiheuttaneet myös kritiikkiä, kyllähän sijoittajille ilmainen raha kelpaa. Yhtä vahvasti kuin porvarillisiin unelmiin kuuluu rikastuminen toisten työllä, kuuluu niihin vastenmielisyys näiden tuottojen verottamista kohtaan.

Myös tavoite työn matalammasta verottamisesta suhteessa pääomatuloihin on kannatettava. Ongelmallista on, että veroasteen alentaminen kaikissa tuloluokissa johtaa verotuksen progression lieventymiseen. Tuloerot suomalaisessa yhteiskunnassa ovat jatkuvassa kasvussa ja progressiivinen verotus on harvoja tehokkaita keinoja niiden hillitsemiseksi. Siksi verotuksen progressiota tulisi tiukentaa, eikä lieventää.

Suuri periaatteellinen ongelma liittyy kulutuksen verottamiseen. Termissä ”kulutuksen verottaminen” on selkeästi poliittista tarkoituksenmukaisuutta, sillä se tuo mieleen assosiaatiot resurssien kuluttamisesta. Rajallisten luonnonvarojen maailmassa resurssien kulutusta tulee vähentää ja kulutuksen verottaminen tuntuisi antavan kannustimen siihen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kulutuksen verottaminen arvonlisäverona koskee myös hyvin arkista ja ympäristöystävällistä kuluttamista, kuten asunnon vuokraa, junalippuja, ruokaa ja polkupyöriä.

Kulutuksen verottamisen vaikutukset yhteiskunnan tulonjakoon ovat selvät. Köyhemmät käyttävät suuremman osan tuloistaan kulutukseen, joten veroa kerätään suhteellisesti eniten juuri heiltä. Arvonlisävero on myös kaikille tulotasosta riippumatta sama, joten se kirpaisee suurituloisia suhteellisesti vähemmän, kuin pienituloisia. En ole nähnyt keskustelua siitä, kuinka tulonsiirtojen varassa eläville ihmisille korvataan välillisten verojen korottamisen aiheuttama tulojen heikkeneminen.

Tarve suomalaisen verotuksen uudistamiseen on suuri, mutta Hetemäen ryhmän esitys ei ratkaise ongelmia vaan pahimmillaan lisää niitä. Ylipäätään yhteiskunnassa pitäisi siirtyä erilaiseen verotus-paradigmaan. Nyt verotus nähdään kilpakenttänä, jolle eri intressiryhmät lähettävät lobbareitaan taistelemaan sen puolesta, että heidät vapautettaisiin veroista ja verot siirrettäisiin muiden maksettaviksi. Ilmiö näkyy myös keskustelussa Hetemäen työryhmän ehdotuksesta. Televisiohaastatteluissa mielipiteitä kysytään intressiryhmien edustajilta. Jotka saavat, ovat tyytyväisiä. Jotka menettävät, moittivat esitystä.

Tästä verotuksen kilpailuparadigmasta tulisi siirtyä konsensusparadigmaan. Se perustuu ajatukseen, että kaikki hyötyvät verotuksesta, joten kaikkien tulee osallistua verojen maksuun. Verotuksessa vältetään verohelpotuksia ja muita vippaskonsteja, joilla jotkut ryhmät voisivat sälyttää verotaakkaa toisten harteille. Konsensusparadigmaa varten tulisi luoda verotusjärjestelmä, joka on universaali, oikeudenmukainen, kannustava, tuottava ja elegantti.

Anssi Häkkinen käsittelee Globaalisosialidemokraattien blogissa verotusta ja funktionaalista tulonjakoa hyvin kattavasti. Kannattaa tsekata!

Vallan pysäyttämätön siirtyminen Aasiaan

The New Asian Hemisphere avaa taidokkaasti Aasian nousun aiheuttamaa maailmanjärjestyksen muutosta. Mutta sen antama kuva demokratian tulevaisuudesta on huolestuttava


Ennusmerkit ovat olleet selkeästi nähtävillä jo pitkään. Aasialaiset maat vahvistavat asemiaan joka suhteessa; taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että valtaa siirtyy vanhoista suurvalloista Aasiaan.

Nousua johtavat Kiina ja Intia, mutta myös Kaakkois-Aasian Asean-maat ja Itä-Aasian teollistuneet valtiot ovat saaneet kansainvälisestä menestyksestä osansa. Eurooppa ja Yhdysvallat eivät voi enää sopia maailman asioista keskenään, vaan pikemminkin löytävät itsensä tilanteesta, jossa ne joutuvat kilpailemaan keskenään Aasian huomiosta.

Nousu on monien tekijöiden summa

Kishore Mahbubani avaa kirjassaan syitä, jotka ovat Aasian nousun takana. Yksi syy on silkka väestön volyymi. Suureen määrään ihmisiä mahtuu paljon lahjakkuutta ja Aasian maat, erityisesti Intia, ovat panostaneet koulutukseen. Koulutus on yksi väline, jonka avulla Aasian maat päämäärätietoisesti tavoittelevat menestystä ja vaikutusvaltaa.

Vaikka kuvaus Aasian noususta on asiantuntevasti kirjoitettu, nousee teoksen merkittävimmäksi anniksi sen avaama näköala aasialaiseen ajattelutapaan. Kirjailija on työskennellyt aiemmin Singaporen pysyvänä edustajana YK:ssa. Hänen maailmankuvaansa tiivistyy aasialaisten tapa hahmottaa nykyistä maailmanjärjestystä.

Mahbubanin pääviesti on Aasian optimistisuus. Hän osoittaa, kuinka muutaman vuosisadan kestänyt eurosentrinen häiriö maailmanhistoriassa on päättymässä ja globaalin mahdin painopiste palaa jälleen Aasiaan. Aasialaiset ovat hyvin tietoisia tästä, mutta he eivät tyydy vain odottamaan menestystä. Mahbubani neuvoo kirjassaan Aasiaa siinä, kuinka se varmistaa paikkansa maailman tärkeimpänä mantereena.

Nämä neuvot ovat erittäin tärkeitä myös länsimaalaisille kansainvälisen politiikan seuraajille. Ne paljastavat millainen Aasian suurstrategia tulevina vuosikymmeninä ja -satoina mahdollisesti tulee olemaan.

Aasia näyttäytyy uhkana

Mahbubani moittii länsimaita siitä, että ne turhaan pelkäävät Aasian nousua. Hän on aivan oikeassa siinä, että ekonomistinen panostaminen taloudelliseen kasvuun on tehokkaasti vähentänyt sotilaallisia konflikteja Aasiassa. Aseiden vaikeneminen eittämättä tuo maailmaan vakautta, muttei välttämättä demokratiaa.

Vähäinen sitoutuminen demokratiaan ja avoimuuteen antaakin kansanvallan ystävälle erittäin painavia syitä olla huolissaan Aasian noususta. Kirjailija asettaa henkilökohtaisen vapauden arvona vähäpätöisemmäksi, kuin materialistisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden. Tällainen ajattelutapa näkyy erittäin selkeästi hänen kotimaassaan Singaporessa, joka on yksi maailman vauraimmista maista, mutta myös People´s Action Partyn yksinvaltaisesti johtama poliisivaltio.

Singaporen esimerkki osoittaa, ettei taloudellinen kehitys välttämättä johda vapauteen ja demokratiaan. Kiina jäljittelee samaa mallia, jossa se panostaa talouskasvuun mutta pitää poliittisen vallan tiukasti kommunistisen puolueen käsissä. Kritisoinnin sijaan Mahbubani kehuu Kiinaa ja puhuu sen yhteydessä suhteellisesta vapaudesta. Se tarkoittaa kansalaisen vapautta valita työpaikkansa, muttei poliittisia johtajiaan. Pahimmillaan Aasiassa toteutuu kapitalismi ilman yksilöä ja yksilönvapauksia.

Mahbubanin ilmaisu on selkeää ja siinä tuntuu kokemuksen ja sivistyksen tuoma kosmopoliittisuus. Tekstinä sen lukeminen on miellyttävää. Mahbubanille on kuitenkin toivottava vastapuheenvuoroja kansanvallan kannattajien leiristä tai maailmanjärjestyksen tulevaisuus voi olla demokratian kannalta synkkä.

Teksti on julkaistu Sonkin Debatti-lehdessä

Käänteinen asuntolaina ja luokkayhteiskunta

Käänteisessä asuntolainassa on kyse siitä, että asunnon omistaja myy asuntonsa pankille, mutta saa jäädä asumaan siihen. Pankki maksaa asukkaalle kuukausittaista ”lisäeläkettä” korvaukseksi asunnosta. Jos asunnon myyjä kuolee ennen kuin koko asunnon hinta on maksettu, siirtyy loppu asunnon arvo perillisille. Voi käydä myös toisinpäin, eli että asunnon myyjä elää pidempään, kuin pankki on sitoutunut maksamaan hänelle asunnostaan.

Finanssialan keskusliitto on esittänyt ja valtiovarainministeriö valmistelee lainmuutosta, joka sallisi käänteisten asuntolainojen tekemisen elinikäisinä. Pankkien lisäksi vakuutusyhtiöt voisivat tehdä tällaisia sopimuksia, mutta ne maksaisivat sovittua summaa asunnon myyjän koko lopun eliniän ajan. Kuoleman jälkeen perillisille ei jää mitään, vaan asunto siirtyy vakuutusyhtiölle.

Kyse on makaaberista vedonlyönnistä. Jos asunnon myyjä kuolee aikaisin, vakuutusyhtiö voittaa enemmän. Jos hän elää kauemmin, vakuutusyhtiö voittaa vähemmän. Joissain tapauksissa asunnon myyjä saattaa elää niin kauan, että rahallisesti laskettuna hän jää voitolle. Yhtä kaikki perilliset jäävät joka tapauksessa häviölle. He eivät saa mitään.

Vakuutusyhtiöt odottavat elinikäisestä käänteisestä asuntolainasta suurta liiketoimintaa ja lisätuottoja. Jos unohdetaan kuolemalla vedonlyömisen eettiset ongelmat, käänteinen asuntolaina on huolestuttava myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta. Kohtuullinen palkkataso on mahdollistanut yritysten voittojen jakamisen omistajien lisäksi myös työntekijöille ja monilla on ollut varaa ostaa oma asunto.

Pääoma on näin jakautunut tuotantovälineiden omistajilta myös laajemmalle yhteiskuntaan. Käänteinen asuntolaina palauttaa varallisuuden takaisin harvojen käsiin, pankeille ja vakuutusyhtiöille. Luokkayhteiskunnan – ihmisten jakautumisen niihin jotka omistavat ja niihin jotka eivät – purkamisen näkökulmasta tämä on askel taaksepäin. Yksi sukupolvi voi siirtää merkittävän määrän varallisuutta rahoituslaitoksille ja seuraava sukupolvi joutuu hakemaan uudet asuntolainat ostaakseen asunnot takaisin. Ja mistä asuntolainat haetaan – pankeista. Kas kas.

Työnjaosta ja vieraantumisesta, osa 1

Työnjako luo taloudellista tehokkuutta. Eri ihmisillä on erilaiset taidot ja vahvuudet. Kun jokainen keskittyy tekemään asioita, joita osaa parhaiten ja vaihtaa työnsä hedelmät muiden ihmisten kanssa, yhteiskunnan talous tehostuu ja sen jäsenten hyvinvointi kasvaa. Kaikkien ei tarvitse kaivaa ojia, joku voi valmistaa ojankaivajille lapioita.

Modernissa yhteiskunnassa ihmisiä on paljon ja heillä on laajat mahdollisuudet käydä kauppaa keskenään. Tämä antaa oivat mahdollisuudet paitsi työnjaon tuomaan taloudelliseen tehokkuuteen, myös itsensä kehittämiseen ja omista vahvuuksista nauttimiseen. Kaupankäynnin molempia osapuolia hyödyttävä luonne on oleellinen osa modernin ideaa. Toisin kuin merkantilistisessa talousajattelussa, kaupankäyntiä ei modernissa ajattelussa tarvitse nähdä nollasummapelinä.

Työnjaon erikoistumista tulisikin pyrkiä lisäämään tietoisella ja päämäärähakuisella talouspolitiikalla sekä kansantalouksien sisällä, että niiden välillä. Tehokas keino tähän on hintamekanismi. Tilanteessa, jossa mitään elinkeinoja ei tueta toisten kustannuksella ja kaikki voivat vapaasti valita ammattinsa, ihmiset asettuvat luonnostaan heille sopiviin töihin.

Käytännössä työnjaon kehittäminen voisi valtion sisällä tarkoittaa sitä, että työntekijän ei tarvitsisi päivätyönsä lisäksi käyttää aikaa ja vaivaa esimerkiksi kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon ja siivoamiseen, vaan hänellä olisi mahdollisuus ostaa nämä palvelut eloisalta ja työllistävältä palvelusektorilta.

Hintamekanismi ja vapaakauppasopimukset lisäisivät työnjakoa myös valtioiden välillä. Globaalissa kilpailussa menestyvät valtiot, jotka ovat valmiita adaptoitumaan uusiin tilanteisiin, eivätkä pidä väkisin kiinni heikosti menestyvistä elinkeinoista. Esimerkiksi Suomi tukee maatalouttaan miljardeilla vuosittain, vaikka huomattavasti suurempi hyvinvointi saataisiin aikaan sijoittamalla nämä rahat tuottavampaan toimintaan ja sallimalla elintarvikkeiden laajempi tuonti ulkomailta. Kuten ihmisyksilöillä on erilaisia taitoja, myös valtioilla on erilaisia suhteellisia ja absoluuttisia etuja eri hyödykkeiden valmistamiseen.

Taloudellisen tehokkuuden parantaminen on laajasti hyväksytty tavoite, sillä se tarkoittaa suurempaa hyvinvointia pienemmällä resurssien kulutuksella ja työnteolla. Ajatus, että työt on tehtävä huonosti, suurella vaivalla ja resursseja tuhlaillen on järjetön. Silti usein ihmisten arkisissa mielipiteissä esiintyy merkantilistisen ajattelun jäänteitä siitä, kuinka tärkeää on että tietyt asiat tehdään itse; kuka tämä ”itse” sitten onkaan, yksilö, oma maakunta tai valtio.

Ihmistä ei kuitenkaan tule nähdä vain ja ainoastaan taloudellisena oliona, jonka arvo voidaan redusoida hänen työnsä tuottavuuteen. Työnjako ei saa johtaa vieraantumiseen. Kaupankäyntiä ei pidä nähdä itsetarkoituksena, vaan keinona hyvinvointiin ja tarpeiden tyydytykseen. Taloudellinen tehokkuus antaa mahdollisuuden kulutukseen, mutta kuluttaminen voi orjuuttaa ihmisen aivan samoin kuin tuotanto. Palaan näihin teemoihin seuraavassa kirjoituksessa.

Pitäisikö prostituoitujen alaikärajaa nostaa?

Hollannin hallitus on ilmoittanut, että se aikoo nostaa prostituoitujen alaikärajan nykyisestä 18 ikävuodesta 21:een. Päätöstä on perusteltu sillä, että 21-vuotias pystyy punnitsemaan paremmin valmiuttaan työskennellä kyseisessä ammatissa, kuin 18-vuotias.

Perustelu on hyvä ja humaani, mutta herättää myös periaatteellisempaa pohdintaa. Moderniin yhteiskuntaan kuuluu oleellisesti elinkeinon vapaus, jonka yksi osa on oikeus valita vapaasti ammattinsa. Poikkeus tähän sääntöön voidaan suvaita vain erityisen painavasta syystä.

Prostutioituna työskenteleminen jättää yksilöön leiman ja uravalintaa voi olla myöhemmin vaikea selittää tulevalle työnantajalle tai puolisolle. Mutta johtuuko tällainen leima muusta, kuin yhteiskunnan moralistisista asenteista? Jos näin on, eikö pitäisi mieluummin pyrkiä purkamaan nämä asenteet, kuin rajoittaa ihmisten oikeutta valita ammattinsa?

Suomessa samanlainen päätös, jonka Hollannin hallitus teki, olisi mahdoton. Täällä prostituution juridinen asema on epämääräinen, joten siihen liittyvät kysymykset on painettu keskustelun harmaalle alueelle. Jos prostituutio määriteltäisiin lailliseksi ja luvanvaraiseksi elinkeinoksi, se mahdollistaisi alan sääntelyn esimerkiksi ikärajojen, terveystarkastusten ja minimipalkkojen muodossa.

Henkilökohtaisesti unelmoin maailmasta, joka on täysin vapaa prostituutiosta. Siinä maailmassa prostituutio kaikkine vääryksineen on hävitetty historialliseksi reliikiksi, muiden ihmiskunnan hairahdusten joukkoon. Tämän haaveen saavuttamiseksi tarvitaan voimakkaita ja määrätietoisia politiikkoja. Olen kirjoittanut tästä aiemmin otsikolla Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.

SDP:n temmattava poliittinen aloite

Viime vuosina poliittinen oikeisto on pystynyt hallitsemaan poliittista keskustelua niin Suomessa, kuin muuallakin Euroopassa. Tämä hallinta on näkynyt myös vaalituloksissa. Poliittisen vasemmiston on saatava julkisesta keskustelusta parempi ote.

Sosialidemokratian erottaa oikeistolaisesta konservatismista se, että se on progressiivinen ja eteenpäin kulkeva aate, joka pyrkii rakentamaan tulevaisuudesta paremman. Siksi sosialidemokratia on strategisesti parhaimmillaan hyökätessään olemassaolevia vääryyksiä vastaan. Puolustuskannalla ollessaan, esimerkiksi puolustaessaan hyvinvointivaltiota oikeistolaiselta markkinaistamishuumalta, sosialidemokratia pärjää heikommin.

Poliittinen keskustelu onkin siis käännettävä tilanteesta, jossa oikeisto purkaa hyvinvointivaltiota ja vasemmisto puolustaa sitä tilanteeksi, jossa vasemmisto esiintyy hyvinvointivaltion kehittäjänä ja uudistajana. Näin SDP pääsee tekemään poliittista offensiiviä ja oikeisto joutuu altavastaajaksi.

Sosialidemokratian saavutukset koko pohjoismaalaisen hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa ovat kiistattomat. Äänestäjiä ei kuitenkaan vakuuteta näitä tekoja muistelemalla, vaan kirkkaalla visiolla siitä, kuinka tulevaisuuden yhteiskunnasta tehdään vielä parempi. Viime aikoina SDP on edennyt hyvään, proaktiiviseen suuntaan. Puoluekokous 2010 antaa mahdollisuuden lujittaa tätä kehitystä ja vahvistaa sosialidemokratian roolia yhteiskunnallisena uudistusvoimana.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 11.3.2010.

Perustulosta on syytä käydä keskustelua

SDP:n puoluehallitus ei ole vastauksissaan yhtynyt puoluekokousaloitteisiin 60 tai 61, jotka koskevat Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kehittämistä perustulon suuntaan. Perustelut, joissa korostetaan työnteon merkitystä toimeentulon hankkimisessa ovat ymmärrettäviä ja kannatettavia, mutta niistä on vaikea tunnistaa perustuloa sellaisena, kuin itse sitä kannatan.

Perustulo ei ole passiivinen tulonsiirto, vaan sen keskeinen vahvuus on siinä, että perustulo kannustaa työntekoon. Perustuloon eivät vaikuta ihmisten palkka- tai muut tulot. Tällöin ihminen ei joudu koskaan kannustinloukkuun, jossa hän ei voisi parantaa tulojaan työnteolla tai yrittäjyydellä.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä rankaisee tulonsiirtojen varassa eläviä, kuten työttömiä, leikkaamalla heidän tulonsiirtojaan, jos he hankkivat ansioita. Tällainen järjestelmä pohjautuu ajatukseen työttömistä passiivisina ja tuottamattomina ihmisinä. Perustulo vapauttaisi työttömät hyödyntämään omaa työpanostaan, ahkeruuttaan ja ideoitaan, mikä piristäisi myös kansantaloutta. Suomella ei ole varaa jättää näin suuren ihmismäärän lahjakkuutta käyttämättä.

Minä olen sitä mieltä, että puoluekokouksen 2010 tulee tehdä päätös sosialidemokraattisen perustulomallin kehittämisestä.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 4.3.2010.

Olen aikaisemmin kirjoittanut laajemman kirjoituksen perustulon eri piirteistä otsikolla Perustulo sosiaalisen ahdingon lievittäjänä ja talouden dynamisoijana. Tekstiin on tullut muutama hyvä kommenttikin, kannattaa tsekata!

Muutama sana muovikasseista

Hongkong kielsi viime vuonna maksuttomien muovikassien jakamisen asiakkaille tavarataloissa ja ruokakaupoissa. Uusi lainsäädäntö määrää, että muovikasseista on veloitettava 0,5 Hongkongin dollaria (noin viisi eurosenttiä). Tarkoitus on kannustaa ihmisiä ottamaan oma kassinsa kauppaan mukaan ja vähentää näin jätettä ja ympäristön kuormitusta.

Keskustelua muovikassien käytön vähentämisestä on käyty muuallakin maailmassa, nyt myös Jyväskylässä. Jyväskylän kaupungin tulevaisuuslautakunnassa on työskennelty ilmastonmuutoksen torjumisen parissa ja valmisteltu kannanottoa ”Jyväskylän kaupunki – vastuullisen ja rohkean ilmastopolitiikan toteuttaja”. Kannanotto tarjoaa myös konkretiaa: Siinä pohditaan muovikassien käytön vähentämistä esimerkiksi jakamalla kotitalouksiin kestävämpiä kangaskasseja ostoksia varten.

Ajatus on kannatettava, sillä muovikassi on epäkäytännöllinen ja epäekologinen väline ostosten kantamiseen. Välttämällä muovikassin ostamista ihminen voi tehdä politiikkaa henkilökohtaisilla kuluttajavalinnoillaan. Tämä on vastuullista toimintaa, eikä ympäristönsuojelu jää näin vain yleviksi puheenvuoroiksi seminaareissa ja keskustelupalstoilla.

Facebookissa toimii ryhmä nimeltään Muovikassiton maaliskuu, joka nimensä mukaisesti kannustaa ihmisiä jättämään muovipussit maaliskuussa kauppaan. Liityin itse ryhmään paitsi sen tärkeän tavoitteen vuoksi, myös siksi että se muistuttaa hyvin siitä, kuinka ympäristötavoitteita on ajettava kahta kautta: yhteiskunnallisen osallistumisen ja politiikan, samoin kuin omien tekojen ja kulutusvalintojen kautta. Tahdonkin nyt haastaa kaikki ystäväni – ja varsinkin vastustajani – viettämään muovikassitonta maaliskuuta!

PS: Nostan esiin pari hyvää kirjoittajaa blogosfääristä viime ajoilta: Jani Tanskanen kommentoi kokoomusnuorten närkästymistä Facebookissa käydystä kriittisestä keskustelusta. Juho Suortti puolestaan kysyy tärkeän kysymyksen, mitä on olla turvattu?

Tulevaisuus mukaan kielipolitiikkaan

Henna Virkkunen kannatti haastattelussaan (KSML 16.2.) Suomen ruotsinopettajat ry:n ehdotusta aloittaa ruotsin kielen opiskelu jo viidennellä luokalla. Kielten opiskelu näin aikaisessa vaiheessa on perusteltua, mutta valitettavasti tärkeämpi kysymys on unohtumassa. Mitä kieltä kouluissa tulee opettaa?

Esityksessä kyse on vain ja ainoastaan ruotsin kielen opiskelusta. Tälle kielivalinnalle on olemassa selkeät historialliset syyt, mutta peruskoulun tuntijakoa uudistettaessa olisi mahdollista ajatella myös tulevaisuusorientoituneemmin.

Lasten opetuksessa tulisi harkita, millaisia taitoja he tarvitsevat aikuistuttuaan, parin kymmenen vuoden kuluttua. En usko, että suomalaisten tulevaisuuden työntekijöiden asema eurooppalaisilla työmarkkinoilla turvataan sillä, että heille opetetaan kaksi hyvin pientä eurooppalaista kieltä, suomi ja ruotsi.

Suomi antaa kansainvälisillä työmarkkinoilla turhan paljon kaulaa muille maille vanhanaikaisella kielipolitiikallaan. Ongelma tulee ilmeiseksi, kun ajattelemme esimerkkiä saksalaisesta työntekijästä, joka opettelee äidinkielensä lisäksi ranskaa ja englantia. Hän pystyy toimimaan moninkertaisen joukon eurooppalaisia kanssa heidän äidinkielellään, verrattuna suomalaiseen joka taitaa suomen, ruotsin ja englannin.

Haaste tulee vielä näkyvämmäksi, kun se viedään globaalille tasolle. Kuinka suomalainen aikoo kilpailla työpaikoista vietnamilaisen kanssa, joka osaa vietnamin lisäksi kiinaa ja englantia? Entä espanjaa, portugalia ja englantia osaavan brasilialaisen kanssa?

Moniin entisiin siirtomaihin on jäänyt itsenäistymisen jälkeenkin siirtomaaisännän kieli ainoaksi tai toiseksi viralliseksi kieleksi. Suomeen on jäänyt Ruotsin kieli yhteisen historian vuoksi.

Menneisyyttä tulee kunnioittaa, mutta sen vuoksi ei kannata rampauttaa suomalaista tulevaisuuden menestystä huonolla kielipolitiikalla.

Ruotsi tulee varmasti olemaan tärkeä kieli suomalaisille tulevaisuudessakin. Mutta koululaisille on syytä tarjota myös muita vaihtoehtoja. Etelä-Amerikka tullee olemaan entistä tärkeämpi kauppa-alue tulevaisuudessa, joten ruotsin osaajien lisäksi on tärkeää, että Suomessa on myös espanjan ja portugalin osaajia. Venäjää tullaan tarvitsemaan entistä enemmän, erityisesti maan itäosissa. Kiinan merkitys maailmantaloudessa ei tule ainakaan pienenemään, joten kiinan osaajat tulevat olemaan kullanarvoisia.

Kielipolitiikassa – kuten muussakin politiikassa – on hyvä muistaa menneisyys, mutta pitää kuitenkin mielessä, että politiikkaa tehdään tulevaisuutta varten.

Lapsilisät rikkaillekin

Yle uutisoi Taloustutkimuksen tekemän mielipidemittauksen valtion menojen leikkaamisesta. Kyselyn käyttöarvo politiikkasuositusten johtamiseen on kyseenalainen, sillä lähtökohtana on ilmeisesti ollut, että menoja on jollain keinolla vähennettävä. Vastaajilla ei ollut vaihtoehtoa menojen leikkaamisen sijaan kasvattaa valtion tuloja. Kyselystä voi silti saada irti jotain pohdittavaa.

Suosituin leikkauskohde kyselyssä olivat suurituloisten lapsilisät. 77 prosenttia vastanneista olisi valmis poistamaan lapsilisät perheiltä, joiden tulot ovat yli 100 000 euroa vuodessa. Tuollaisilla tuloilla elävät tuskin lapsilisien hiluja jäisivät kaipaamaan, mutta minusta lapsilisien poisto on silti huono ajatus. Lapsilisien legitiimiys perustuu niiden periaatteelliseen universaalisuuteen. Koska jokainen lapsi on samanarvoinen, kaikista maksetaan saman verran yhteiskunnan tukea. Lisäksi järjestelmä, jossa suurituloiset saavat samat tuet kuin köyhät, mutta ne verotetaan pois proggressiivisella verotuksella, on yksinkertaisempi ja luo vähemmän kannustinloukkuja, kuin tulotason mukaan vähenevät lapsilisät.

Kun katsotaan kuinka eri puolueiden kannattajat suhtautuvat tähän kysymykseen, tulokset eivät ole yllättäviä. Vasemmistoliiton kannattajista 61 prosenttia ja SDP:n kannattajista 58 prosenttia hyväksyvät lapsilisien poiston rikkailta, kun taas porvaripuolella luvut ovat keskustan kannattajien keskuudessa 43 prosenttia ja kokoomuksen 39. Tämä kertoo ainakin kaksi asiaa; postmodernit relativistit ovat väärässä. Oikeisto ja vasemmisto ovat yhä olemassa ja niillä on merkitystä politiikan teossa. Myös kokoomuksen työväenpuolueimago, johon kuuluu puhuminen pieni- ja keskituloisten hyvinvoinnista, kokee kolauksen. Kokoomus ei selvästikään ole unohtanut rikkaita.

Olen siis ylpeä poliittisen vasemmiston mielipiteistä, vaikka tässä tapauksessa itse kannattaisin erilaisia keinoja hallita tuloeroja.

Kyselyssä suosiota saaneista säästökohteista monet ovat masentavia. Leikkaaminen maahanmuuttajien tuista ja kehitysyhteistyörahoista tarkoittaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rankaisemista. Sen sijaan rohkaisevaa on, että 41 prosenttia vastanneista olisi valmis leikkaamaan maataloustukia! Näistä rahoista saataisiin merkittävää säästöä ja kerrannaisvaikutukset toisivat dynamiikkaa Suomen talouteen. Jos hinta uudistuksesta on, että maanviljelijät joutuvat vaihtamaan yhden vuosittaisista Kaakkois-Aasian tai Karibian matkoistaan Euroopan matkaan, se on minusta siedettävä.

Työn arvon ja palkan suhde

Silmiini sattui tutkimus, jossa eriteltiin kuinka paljon palkkaa tietyillä aloilla työskentelevät ihmiset saavat suhteessa siihen, kuinka paljon hyötyä heidän työstään on yhteiskunnalle. (Kiitos linkin Facebookiin laittaneille ystäville) Tutkimuksen havaintoja oli muun muassa, että pankkiirit aiheuttavat suurta tuhoa taloudelle. He saavat haittaa aikaa 7 puntaa jokaista ansaitsemaansa puntaa kohtaan. Lastenhoitajat puolestaan tuottavat kymmenen euroa hyötyä jokaista heille maksettua euroa kohti.

Tutkimus on tietysti tehty kieli poskessa, mutta sevoi auttaa avaamaan silmiä eräälle markkinatalouden sokealle pisteelle: Ihmisten tulot eivät korreloi heidän työnsä arvon kanssa. Tämä varmasti on vastoin suuren yleisön oikeudenmukaisuuskäsitystä. Suurin osa ihmisistä lienee sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisen työstä on yhteiskunnalle hyötyä, sitä suurempaa palkkaa hänelle tulee siitä maksaa.

Tämä periaate taas johtaa moniin ongelmiin. Kuinka määritellään, kuinka hyödyllistä tai tuottavaa mikäkin työ on? Mitä tehdä niille aloille, joilla työn hyöty on suurempi, kuin alan työntekijöille halutaan maksaa palkkaa? Entä jos joku ansaitsee palkkaa täysin turhasta työstä?

Oikeistolainen markkinauskoisuus kiistää koko ongelman olemassaolon. Se vetää härkäpäisesti yhtäläisyysmerkit ihmisen palkan ja työn arvon välille, sillä täytyyhän erehymättömän hintamekanismin näkymättömän käden asettaa palkat oikealle tasolle. Ajattelutapa on totta kai todellisuudelle vieras, eivätkä markkinafundamentalistit viitsi turhaan pilata hyvää teoriaa sellaisilla tosiasioilla, että esimerkiksi työntekijän neuvottelutaidot vaikuttavat hänen palkkaansa.

Onko sitten turhaa työtä olemassa ja jos on, maksaako joku siitä? Ajatellaanpa vaikka kahta puhelinoperaattoria, jotka tarjoavat samoja palveluita, puheluita ja tekstiviestejä, ja vieläpä täsmälleen samalla hinnalla. Yritykset eivät kilpaile keskenään hinnalla tai palveluilla, vaan palkkaamalla leegioittain puhelinmyyjiä call centereihinsä soittelemaan kilpailijan liitymiin. Tarjotun tuotteen hinta on aivan sama, kuin jo käytössä olevan liittymän, mutta houkuttimena on tietty määrä maksutonta puheaikaa.

Ilmeisesti monet vaihtavat liittymiään, koska puhelinmyyjien kannattaa soitella. Jos henkilö vaihtaa liittymänsä toiseen samanlaiseen ja puolen vuoden päästä takaisin, mitä hyötyä tästä transaktiosta on kellekään? Silti puhelinmyyjät saavat bonuksensa, heidän esimiehensä optionsa ja alihankintafirma palkkionsa.

Puolen vuoden sijaan liittymiä voitaisiin oikeastaan vaihtaa vaikkapa kerran viikossa. Puhelinmyyjien liksat moninkertaistuisivat ja call center- yritysten pomot voisivat pidentää huvijahtejaan ainakin 10 metrillä. Mutta kansantaloudelle ei aiheutuisi minkäänlaista hyötyä, ja kuluttajilla olisi yhä täysin samanlaiset palvelut täysin samanlaisilla hinnoilla, kuin aiemminkin.

Talouskonservatiivit voivat toki leikkiä hypoteettisilla talousmalleillaan, mutta palkkojen merkitys sekä kansantalouden tehokkalle toiminnalle, että ihmisten toimeentulolle ja hyvinvoinnille on niin suuri, ettei asiaa voi jättää markkinamekanismin armoille ja toivoa kovasti kaiken kääntyvän parhain päin. Julkishallinnon on ammattiliittojen avulla huolehdittava siitä, että yhtäältä työnsä arvoon verrattuna liian pientä palkkaa saavien työntekijöiden palkkoja nostetaan ja että toisaalta tulojakautuman yläpäässä olevia järjettömän suuria tuloja verotetaan tuntuvasti ja proggressiivisesti. Erityisen tärkeää on on muuttaa pääomatulojen verotus progressiiviseksi.

Pari sanaa kehityspolitiikasta

Kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson kertoo UP Demarissa kokemuksistaan kehitysyhteistyöprojekteista Etiopiassa. Hän esittää aivan oikein vaatimuksen siitä, että kehitysyhteistyön resurssit on käytettävä niin, että ne auttavat kehitysmaiden hätää kärsiviä ruohonjuuritasolla. Usein kehitysmaiden kanssa asioitaessa on valitettavasti oltava hyvin tarkka, että rahat todella menevät apua tarvitseville, eivätkä hallituksen jäsenten uusiin mersuihin.

Kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita olisi ajateltava myös kokonaisuutena. Jos kehitysmaita ja niiden kansoja todella tahdotaan auttaa, on pidettävä huolta, ettei muiden politiikkasektorien toiminnalla tehdä tyhjäksi sitä apua, jota kehityspolitiikan kautta kanavoidaan. Pahimmillaan teollisuusmaiden kauppapolitiikka tekee moninkertaisen vahingon kehitysmaiden taloudelle, verrattuna tukeen jota esimerkiksi mikrolainoilla annetaan. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin.

Toinen tärkeä kehityspoliittinen puheenvuoro on kansanedustaja Krista Kiurun kolumni Kepan verkkosivuilla. Tekstissä hän kertoo suoraan, kuinka paljon globaalin nälänhädän vähentäminen kiinnostaa länsimaiden johtajia: ”[Rooman kansainvälisessä] nälkäkokouksessa ei edes tavoiteltu nälän ja aliravitsemuksen poistamista vuoteen 2025 mennessä. Sen sijaan tyydyttiin jälleen kerran plaaplaa-julkilausumaan, jossa nälkä poistetaan "niin pian kuin mahdollista".

Kolumni yhdistää myös ansiokkaasti nälänhädän poistamisen ilmastonmuutokseen, jota koskeva huippukokous pidetään joulukuussa Kööpenhaminassa. Osallistuminen ilmastokokoukseen on hyvää imagopolitiikkaa poliitikoilta ja saa osallistujat varmasti näyttäytymään hyvässä valossa kotimaissaan. Jos kokousväki kuitenkin kuvittelee, että ilmastonmuutoksesta saadaan aikaan merkittävä kansainvälinen sopimus, ilman että muita globaaleja ongelmia, kuten nälänhätää, tulonjaon epätasaisuutta ja teollisuusmaiden epäreilua kauppapolitiikkaa käsitellään, tulokset jäävät luultavasti olemattoman laihoiksi.

Affordable bicycles for foreign students

University of Jyväskylä is an internationally oriented university and has hundreds of foreign students each year from many different places of the world. Though the university and the student union welcome guests from abroad with open arms, there could be some improvements considering services for foreign students.

Often exchange students stay in Jyväskylä only for a short period, like five or nine months. Understandably they don´t wish to buy things they will have to abandon upon leaving Finland. Then again a bicycle is almost a must in Jyväskylä, because public transport is horribly expensive, but distances are short enough for cycling.

Bicycle markets sometimes overheat in the fall, when new students -both foreign and Finnish- arrive to Jyväskylä and look for affordable bicycles. One way to solve this problem would be to have the student union have some bicycles for rent for foreign students. Rents would need to be moderate, the idea is to provide service, not to create profit. For me a deposit of 30 euros, of which you get 20 back on returning the bike upon leaving would sound reasonable.

The election for the board of representatives in JYY is here, and international students need someone to speak for their rights. I would suggest creating a city-bicycle service for foreign students in Kortepohja and Roninmäki. Around 20 bicycles would be just fine to begin with. This hopefully would help our valued foreign visitors to adapt to the society.

The picture: a bicycle station in Lyon

Reipas ehdotus keskustaopiskelijoilta

Keskustan opiskelijaliitto ehdotti kannanotossaan globaalia perustuloa. Kyseessä olisi tasasumma, joka jaetaan kuukausittain kaikille maailman asukkaille. Kiitos erittäin rohkeasta ehdotuksesta! On hienoa nähdä, että keskustassakin voidaan ajatella asioita tavanomaisten mallien ulkopuolelta ja osoitetaan kiinnostusta globaaliin solidaarisuuteen. Vauraassa länsimaassa voi olla joskus vaikea muistaa, millaisissa oloissa kaikkein köyhimmät maailmassa elävät.

Yksin pieni, keskustaopiskelijoiden ehdotuksessa kymmenen euroa kuussa, perustulo ei ratkaise globaalin köyhyyden ja epätasaisen tulonjaon ongelmia. Ne ihmiset, joille globaali perustulo jäisi ainoaksi toimeentulon muodoksi, olisivat yhä köyhiä ja joutuisivat turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin toimeentulonsa hankkimiseksi. Toisaalta suorat tulonsiirrot eivät auta niin kauan, kuin globaalit kauppapoliittiset rakenteet ovat vääristyneet. Rahan vieminen köyhältä on edelleen liian helppoa.

Rahoitukseksi mallilleen keskustaopiskelijat esittävät kansainvälistä hiilidioksidiveroa ja valuutansiirtoveroa. Molemmat ovat kannatettavia ehdotuksia, mutta antaisiko globaali tulonsiirto oikeutuksen myös globaalille ansiotulo- tai pääomatuloverolle?

Keskustaopiskelijat vihjaavat, että kansainvälisen asevarustelun hinnalla saisi jokaiselle maailman ihmiselle kymmenen euron kuukausittaisen perustulon. Vaikka asevarustelu onkin asia, johon ihmiskunta tuhlaa rahaa silkkaa kehittymättömyyttään, se ei ole ainoa. Maataloustuet ovat kuin asevarustelu: Kun yksi lisää tulivoimaansa, muiden on vastattava samalla tavalla. Rahaa kuluu, kukaan ei voita ja eniten kärsivät kaikkein heikoimmat. Mitä sanotte, keskustaopiskelijat, olisiko globaalia perustuloa mahdollista rahoittaa myös vähentämällä kehittyneiden maiden maataloustukia?

Karkea virhe puolustusvoimilta

Aliupseeriliito ja Päällystöliitto ovat tuominneet puolustusvoimat siitä, että se määräsi työntekijöitään tekemään ilmailulaitos Finavialle lakonalaisia töitä. Puolustusvoimat laskutti Finavialta työntekijöistään aiheutuneet kulut. Ilmeisesti muista henkilöstönvuokrausyrityksistä ei löytynyt sopivaa henkilökuntaa.

Ammattiliittojen turhautuminen on ymmärrettävää, mutta tapauksella on myös erittäin suuri periaatteellinen merkitys. Puolustusvoimat on puutttunut sisäpolitiikkaan ja toiminut työrauhariidassa toisen osapuolen edun puolesta. Vaikka asia itsessään on pieni, kyse on erittäin vakavasta ongelmasta: Kaikkien valtion kansalaisten puolustamiseen ulkoisilta uhkilta varustettu ja koulutettu armeija on katsonut toisten kansalaisten asian olevan tärkeämpi kuin toisten ja asettunut heidän puolelleen.

Maailmassa on paljon maita, joissa armeija osallistuu sisäpolitiikkaan ja näissä kaikissa demokratia on kyseenalaisessa tilassa. Suomessa puolustusvoimien puolueettomuus on ollut todella tärkeä asia ja sotilaallisen vallan alistamisessa demokraattiselle vallalle on oltu tarkkoja ja ehdottomia. Puolustusvoimien erheessä on toivottavasti kyse vain yksittäisen sotilashenkilön hetkellisestä heikosta harkinnasta, mutta se jättää silti hyvin ikävän tahran puolustusvoimien sotasopaan – erityisesti kun otetaan huomioon, kuinka hyvin puolustusvoimat on viime aikoina muuten hoitanut julkisuuskuvaansa.

Ylen uutinen aiheesta

Mitä tehdä Afganistanissa?

Hyökkäykset suomalaisia rauhanturvaajia vastaan Afganistanissa ovat herättäneet keskustelua siitä, mikä Suomen rooli on Afganistanissa. Keskustelu ei ole ollut kovin rakentavaa, vaan jäänyt lähinnä siihen, onko Suomi sodassa vai ei ja tulisiko suomalaisia joukko maassa vähentää, tai mahdollisesti vetää kokonaan kotiin.

Suomalaisia rauhanturvaajia vastaan hyökänneet joukot eivät vaikuta kovin kokeneilta. Hyökkääjät ovat avanneet tulen käsi- ja sinkoaseilla etäisyydeltä, joka on aseiden tehokkaan kantaman ulkopuolella. Tarkoitus ei ehkä ole ollutkaan aiheuttaa rauhanturvaajille tappioita, vaan saada uusille kapinallisalokkaille kullanarvoinen taistelukosketus. Taistelijat joilla on taistelukokemusta ovat huomattavasti toimintakykyisempiä, kuin tulikastetta kokemattomat.

Kapinalliset taistelevat kansainvälistä koalitiota vastaan, eivätkö voi voittaa sotilaallisesti. Tämän kapinalliset myös tietävät. He voivat kuitenkin heikentää koalitiota, jos saavat joitain maita vetämään rauhanturvajoukkonsa Afganistanista. Otollisimpia kohteita ovat sellaisten maiden joukot, joissa julkinen mielipide kääntyy helposti isolationistiseksi, jos omia sotilaita kaatuu maailmalla. Onkin oletettava, että kapinalliset seuraavat julkista keskustelua rauhanturvaoperaatioon osallistuvissa maissa.

Jos kapinallisten - pääasiassa talebanien ja heidän liittolaistensa - väkivalta lisääntyy, suomalaisten rauhanturvaajien riskit kasvavat. On varauduttava kuolonuhreihin. Samaan aikaan on pidettävä mielessä, mitä vastaan taistellaan ja minkä puolesta. Talibanit edustavat äärimmäisen synkkää maailmankuvaa, jossa ei ole sijaa yksilönvapauksille, demokratialle tai tasa-arvolle. Kansainvälisen yhteisön on tehtävä selväksi, ettei tällaiselle keskiaikaiselle hallinnolle ole ymmärrystä, eikä hyväksyntää. Ihmiskunnan on edettävä eteenpäin arkaaisista tavoista, vaikka kehityksellä on hintansa.

PS: Järjestömessuilla pyydettiin fukseja arvioimaan demariopiskelijoiden tavoitteita. Juho arvioi tuloksia blogissaan