Presidentinvaalit menivät – mitä jäi käteen?

Moni jätti presidentinvaaleissa äänestämättä,
koska äänestämällä ei voinut ottaa kantaa tulonjakoon

Merkittävintä presidentinvaaleissa oli se, mihin suuntaan, mihin asioihin ja mille ristiriitaulottuvuudelle keskustelu ohjautui ja pysyvätkö presidentinvaaleissa keskeiseen asemaan nousseet kysymykset ratkaisevina myös tulevaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä valtaa on siirretty presidentiltä pääministerille, eikä presidentillä ole enää niin suurta vaikutusta maamme asioihin, kuin aiemmin.

Mutta keskustelemisella on merkitystä. Eri keskustelunaiheet ja poliittiset kysymykset vaikuttavat eri tavoin eri poliittisten ryhmien ja yksittäisten poliitikkojen kannatukseen. Klassinen esimerkki on, että keskustelun painottuminen yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen kysymyksiin hyödyttää oikeistoa, kun taas keskusteleminen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta hyödyttää vasemmistoa.

Politiikan taitoa ei olekaan kyky keskustella poliittisista kysymyksistä, vaan kyky manipuloida ja johdatella julkista keskustelua sellaisiin teemoihin, joista poliitikko arvioi olevan itselleen ja ryhmälleen hyötyä.

Presidentinvaaleissa yhteiskunnallista tulonjakoa, verotusta ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat teemat jäivät taka-alalle jo ensimmäistä kierrosta edeltävissä keskusteluissa – sekä paneeleissa, että äänestäjien kahvipöytäkeskusteluissa. Sen sijaan keskeisiksi teemoiksi nousivat yhteiskunnan ja Euroopan avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Timo Soini ja Paavo Väyrynen asemoituivat eurokriittisiksi änkyröiksi. Paavo Lipponen, Paavo Arhinmäki, Pekka Haavisto ja Eva Biaudet taas avoimuuden, sivistyksen ja suvaitsevaisuuden edistäjiksi. Sauli Niinistö luotti kansansuosioonsa, eikä tahtonut hakea mitään selkää positiota. Sari Essayahin profiili jäi muuten vain epäselväksi.

Ensimmäisellä kierroksella tietty äänestäjäryhmä, joka tekee äänestyspäätöksensä edistysmielisten, suvaitsevaisten ja markkinakriittisten arvojen pohjalta, haki ehdokkaista vakavasti otettavaa vastavoimaa ennakkosuosikkina pidetylle Niinistölle. Sattuneista syistä, esimerkiksi sopivaan aikaan julkaistuista mielipidetiedusteluista ja sosiaalisen median rummutuksesta johtuen, uskottavimmaksi haastajaksi nousi Pekka Haavisto, joka äänestettiin taktisesti toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella eroja Niinistön ja Haaviston välille haettiin arvopohjaiselta konservatismi-liberalismi – akselilta. Myönteinen piirre tässä keskustelussa oli, että moni äänestäjä joutui pohtimaan omia arvojaan ja vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Moni tuli miettineeksi, voiko julkihomo olla Suomen presidentti. Ja moni tuli pohdinnassaan siihen lopputulokseen, että kyllä voi. Tämä yksilöllinen ja kollektiivinen pohdinta teki varmasti hyvää ja tervehdytti yhteiskunnallisia asenteitamme.

Mutta kaikki eivät päätyneet edellä mainittuun johtopäätökseen. Mielestäni julkisessa keskustelussa suhtauduttiin turhan naiivisti kansalaisten mielipiteisiin, kun mediassa toisteltiin, ettei Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ratkaise vaalin tulosta. Valitettavasti meillä on Suomessa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan äänestää homoa presidentiksi.

Keskustelu suvaitsevaisuuden ja ennakkoluuloisuuden välillä on tärkeää, mutta julkiseen keskusteluun on tuotava muitakin ristiriitaulottuvuuksia. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta keskeinen ulottuvuus on se, kuinka yhteiskunnan tulot ja varallisuus jaetaan. Tuloerojen kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmeninä nopeinta OECD-maissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaana olo on Suomessa entistä hauskempaa, mutta köyhänä olo entistä kurjempaa.

Pelkään, että äärimmilleen vietynä keskustelun vieminen arvopohjaisiin ja moraalisiin kysymyksiin johtaisi amerikkalaiseen poliittisen keskustelun kulttuuriin. Yhdysvalloissa tulojen ja omaisuuden jako on erittäin epäoikeudenmukainen. Rikkain prosentti ihmisistä on ominut 37 % yhteiskunnan yksityisomistuksessa olevasta varallisuudesta. Köyhät ovat todella köyhiä kovasta työnteosta huolimatta ja köyhinä pysyvätkin. Silti amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ei puhuta progressiivisesta verotuksesta, tulonsiirroista, tulonjaon tasaamisesta tai luokkayhteiskunnan purkamisesta. *

Yhdysvalloissa politiikka keskittyy moraalisiin kysymyksiin. Saako tehdä abortteja vai ei? Saako polttaa pilveä? Saako homostella? Hyväksytäänkö kuolemanrangaistus? Annetaanko nuorisolle seksuaalikasvatusta? Mitä tehdään paperittoman maahantulijan palkanneelle?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne piilottavat tulonjakoon ja omaisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset poliittisen päätöksenteon agendalta. Osittain tämä keskustelun vieminen tulonjaon kysymyksistä moralistisiin kysymyksiin on republikaanien tarkoituksellisesti masinoimaa. Se peittää alleen ne kysymykset, jotka söisivät republikaanien kannatusta.

Suomessa tulonjaon kysymykset ovat perinteisesti olleet vahvasti politiikanteon agendalla. Esimerkiksi nykyinen hallitus korotti perusturvaa sadalla eurolla, mikä tasaa tulonjakoa ja auttaa kaikkein kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta minua huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos suomalainen poliittinen oikeisto ottaa oppia republikaaneilta.

Presidentinvaalien toisen kierroksen voisi ajatella tämän uuden politiikan asialistan määrittelemisen tavan harjoituksena. Ne tahot, jotka ottavat yhteisistä varoistamme enemmän, kuin heille kuuluisi, voittivat presidentinvaalin jo ensimmäisellä kierroksella. Äänestäjille jäi valittavaksi liberaalimpi tai konservatiivisempi markkinajärjestelmän kannattaja. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei ollut lainkaan. Moni äänestäjä huomasikin, ettei voi tässä tilanteessa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tulonjakoon ja jätti äänestämättä. Äänestysprosentti jäi toisella kierroksella ennätysalhaiseksi.

Tätä ajatusta vasten tarkastellen Paavo Lipposen ylimieliseltä kalskahtanut toteamus, että hän olisi ollut ainoa varteenotettava haastaja Niinistölle toisella kierrokselle, saa uuden merkityksen. Paitsi että Haavisto hävisi toisen kierroksen rökälemäisin luvuin, myös aito ideologinen vastakkainasettelu hävisi vaaleista. Jos toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Lipponen, vaalit olisivat saaneet selkeän vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ideologian välisen kamppailun luonteen. Nyt toinen kierros oli Lipposen sanoin läpihuutojuttu, nimenomaan siinä mielessä, että markkinauskolle ei esitetty vaihtoehtoa.

Jos toden teolla maalataan piruja seinille, yhteiskunnallisten kysymyksen asettelujen painopisteen vaihtuminen tulonjaosta moralismiin voi tarkoittaa koko demokraattisen päätöksentekokoneiston merkityksen muuttumista. Jos ajatellaan, että eduskunnan asialistaa hallitsisivat tulevaisuudessa moraaliset kysymykset, kuten abortti, kannabis ja tiedostojen luvaton lataaminen verkossa, sen kyky vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin heikentyisi.

Jos eduskunta ja muu poliittinen päätöksentekokoneisto menettäisi otteensa sellaisista asioista, kuin tulonjaosta, verotuksen oikeudenmukaisuudesta, yhteiskuntaluokkien fatalistisuudesta, pääoman kasautumisesta ja yritysten voittojen jakamisesta niiden omistajien ja työntekijöiden kesken, se myös menettäisi mahdollisuutensa efektiivisesti analysoida yhteiskunnan rakenteita, muokata niitä ja johtaa yhteiskuntaa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Pahimmillaan parlamentista tulisi merkitykseltään seremoniallinen. Neljän vuoden välein pidettäisiin vaalit ja vallanpitäjät vaihtuisivat. Sitten eduskunta joko sallisi alkoholin mainonnan tiettyyn kellonaikaan tai kieltäisi sen ja puuhaisi muuta yhtä merkityksellistä - samaan aikaan kun ihmisten elämää todella koskevat päätökset tehtäisiin jossain muualla, kuten suuryrityksissä ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa, jotka eivät ole minkäänlaisessa demokraattisessa kontrollissa. Vallan vaihtumisella parlamentissa olisi sama merkitys, kuin kuninkaan vaihtumisella eurooppalaisissa monarkioissa. Suuri näkyvyys, mutta ei mitään vaikutusta.

Nyt Suomen eduskunnalla on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, tulonjakoon eri yhteiskuntaryhmien välillä ja yksilöiden mahdollisuuksiin liikkua yhteiskuntaryhmästä toiseen. Siksi edellä kuvaamani kehityskulku ei olekaan reaalinen uhka, vaan kaukaa haettu ja kärjistetty kauhuskenaario. Toivottavasti se myös pysyy sellaisena.




* Yhdysvaltojen Occupy Wall Street - liike on esimerkki siitä, että ihmiset kyllä tiedostavat tulonjaon epäoikeudenmukaisuuden, mutta se että protesti manifestoituu katujen valtaamisena eikä äänestämisenä tai uusien puolueiden perustamisena puolestaan kertoo, ettei näitä asioita pystytä kanavoimaan osaksi poliittista päätöksentekokoneistoa.

Haaviston innostava arvomaailma

En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa joudun äänestämään vaaleissa, joissa ei ole sosialidemokraattista ehdokasta. On ideologisesta näkökulmasta vaikeaa ottaa kantaa kahden ehdokkaan välillä, joista kumpikaan ei kannata samaa ideologiaa minun kanssani. Sosialidemokratia ei etene näissä vaaleissa, äänestinpä kuinka hyvänsä.

Oman ehdokkaani valitseminen toiselle kierrokselle selvinneiden Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön väliltä on kuitenkin helppoa. Kumpikaan ei ole sosialidemokraattinen tai vasemmistolainen ehdokas, mutta Haaviston maailmankuva on paljon lähempänä omaani. Niinistön ja kokoomuksen markkina-ajattelu ei vastaa minun ajatteluani. Sen sijaan Haavistolla on sellainen arvomaailma, jonka minä voin allekirjoittaa presidentinvaalien toisella kierroksella.

Toivon, että Haaviston arvot näkyvät hänen ulkopolitiikassaan, joka on presidentin tärkein tehtävä. Suvaitsevaisuus, sivistys ja kansainvälinen solidaarisuus ovat sellaisia arvoja, joita minä tahdon Suomen vievän maailmalle. Ja maailma tarvitsee johtajia, jotka ovat omaksuneet nämä arvot. Niillä sitä maailmaa parannetaan.

Niinistön kanssa minulla taas on niin erilainen maailmankuva, että häntä en voisi äänestää. Niinistö on kiitettävän pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti rakentanut itsestään kuvaa empaattisena porvarina ja myötätuntoisena konservatiivina, joka ymmärtää muidenkin kuin vain suurpääoman murheita. Mutta kuitenkin hänen todellinen värinsä tulee ajoittain esiin, esimerkiksi Hesarin kysyessä Niinistön mielipidettä tuloeroista. "Jos köyhienkin tulot nousevat, mennään eteenpäin", presidenttiehdokas totesi.

Ei mennä, vaan mennään taaksepäin. Jos tuloerojen kasvua katsotaan edelleen sivusta, mennään ajassa taaksepäin, kohti sellaista keskiaikaista yhteiskuntaa, jossa tietty etuoikeutettu eliitti ottaa yhteisestä kakusta tuhdin siivun päältä ja antaa ihmiskunnan enemmistön jakaa keskenään muruset. Köyhien absoluuttisen kurjuuden vähentäminen on hyvä asia, mutta vähintään yhtä tärkeää on tuloerojen suhteellinen tasoittaminen. Jos rikkaille annetaan sata euroa jokaista köyhille annettavaa euroa kohti, yhteiskunta on vakavasti sairas.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaiden vaalityöhon mukaan on lähtenyt paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin ole olleet kiinnostuneita politiikasta. He ovat innostuneet keskustelemaan politiikasta, yhteiskunnallisista asioista ja omista arvoistaan. Toivottavasti mielenkiinto keskustella ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon jatkuu presidentinvaalien jälkeenkin!

Monetarismin musta kirja

Naomi Klein suomii kirjassaan
monetaristista talouspolitiikkaa

(Löysin vanhan kirja-arvion ja julkaisen sen, koska monetarismia on lyötävä joka päivä)

Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism)

Tuhokapitalismin nousu on massiivinen teos. Vaikka kyseessä on vasta Kleinin kolmas julkaistu kirja, hän on jo saavuttanut huomattavan aseman globalisaatiokriittisissä aktivistipiireissä kahden aiemman teoksensa No logo (WSOY 2001) ja Vastarintaa ja vaihtoehtoja (WSOY 2003) aiheuttaman yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuhokapitalismin nousu on selkeästi pitkään ja huolellisesti valmisteltu teos, joka nostaa Kleinin keskeisimpien globaalin kapitalismin kriitikoiden ja vaihtoehtoisten maailmantalousjärjestelmien pohtijoiden joukkoon.

Tuhokapitalismissa on kyse yhdestä keinosta globaalin talousjärjestelmän ja kansantaloudellisten super-trendien muuttamiseksi. Tuhokapitalismin ydin on siinä, että joko itse aiheutettuja tai luonnonkatastrofeja käytetään avuksi, kun demokraattisesti päätettyjä sääntöjä halutaan pyyhkiä pois suuryritysten voitontavoittelun tieltä. Tällä epäreilulla tavalla pyritään murtamaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut suuri konsensus siitä, että vapaiden markkinoiden toimintaa tulee tasapainottaa valtion suhdannepolitiikalla ja että yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi valtioiden tulee turvata tietty toimeentulon taso kaikille kansalaisilleen.

Ihmiset ympäri maailman vastustavat markkinoiden ja suuryritysten ylivaltaa ja vaativat itselleen oikeutta maahansa ja elinkeinoihinsa, sekä sitä kautta parempaa elämänlaatua itselleen ja perheelleen. Siksi kapitalismin jatkuva laajeneminen kohtaa vastarintaa ja demokraattisesti toimivat valtiot usein hylkäävät markkinoiden vallan laajentamisen. Tuhokapitalismin toimijat iskevät markkinareformeineen juuri silloin, kun kansa on heikoimmillaan ja keskittynyt hengissä selviämiseen, siis katastrofin aikana ja välittömästi sen jälkeen. Tulvan, hirmumyrskyn tai tsunamin jälkeen kuolleita omaisiaan etsivä ihminen ei ehdi miettiä yksityistämistä tai ay-liikkeen heikentämistä.

Ja jos sopiva katastrofi ei ota luonnosta syntyäkseen, sellainen voidaan järjestää vallankaappauksen tai sodan muodossa.

Merkillepantavaa Tuhokapitalismin nousussa on Kleinin systemaattinen ja laaja aineiston käyttö. Kirja on hänelle suuri projekti, selvästi Kleinin kirjallisen historian suurin, joka kulkee läpi neljän vuosikymmenen ja viiden mantereen. Kirjailija käy läpi ihmiskuntaa kohdanneita katastrofeja ja niitä seurannutta epädemokraattista kapitalisoimista alkaen Etelä-Amerikan diktatorisista vallankaappauksista 70-luvulla, edeten Etelä-Afrikan, Kiinan, Puolan ja Venäjän demokraattisten reformien murskaamisen kautta ja päätyen yhä jatkuviin jälleenrakennustöihin New Orleansissa, Sri Lankassa ja Irakissa.

Klein tahtoo kiskoa oikeistolaiset taloustieteilijät esiin sen tieteellisen objektiivisuuden verhon takaa, jonka taakse he usein piiloutuvat, ja asettaa heidät vastuuseen kannattamansa talousideologian seurauksista. Kirjailijan tähtäimessä on erityisesti Chicagon koulukunta ja Milton Friedman, jotka ovat pääsyytettyjä tässä monetarismin mustassa kirjassa.

Tehtävä on vaikea ja Kleinin suurin kompastuminen onkin kirjan kaksinaisessa rakenteessa, joka etenee esitellen vuoroin yhteiskuntien muokkaamista katastrofien kautta ja yksilöiden murtamista kidutuksen avulla. Argumentti taloudellisen ja poliittisen vapauden suhteesta olisi johdonmukainen myös ilman yksityiskohtaisia selontekoja erilaisista kidutusmenetelmistä, jotka sinänsä mielenkiintoisena materiaalina toimisivat kenties paremmin omana kirjanaan. Kirjailija ei onnistu rohkeassa tavoitteessaan nivoa yhteen kaksi hyvin erilaista ilmiötä, kliininen kidutus ja katastrofeja hyödyntävä voiton tavoittelu. Analogiaa yksilön kiduttamisen ja yhteisön murskaamisen välillä toistetaan johdonmukaisesti koko kirjan ajan, mutta silti Milton Friedmanin suora syyttäminen groteskeilla kidutuskuvauksilla ei vakuuta.

Tuhokapitalismin nousu on yhtaikaa yhteiskuntatieteellinen analyysi eräästä ilmiöstä, mutta myös vahva poliittinen pamfletti. Se ei kuitenkaan tarjoa suoria ohjeita siihen, kuinka yksittäinen lukija voisi antaa tukensa monetarismin vastaiseen työhön. Paljon harkittavaa jää lukijan oman päättelyn varaan ja lukijan itsensä vastuulle.

Poeettisesti Klein katsoo Etelä-Amerikan ja sen vasemmistopresidenttien suuntaan uuden globaalin järjestyksen luomisessa ja vakiinnuttamisessa oikeistolaisen taloushegemonian jälkeen. Näin hän sulkee uusmonetarismin ympyrää, sillä sen voittokulun alun Klein sijoittaa Pinochetin toteuttamaan Chilen vallankaappaukseen.

Toivottavasti kirjailija saa joskus kirjoittaa teoksen nimeltään Tuhokapitalismin romahdus.

Paljain rinnoin prostituutiota vastaan

Mielenosoitus yläosattomissa -
vapautumista vai alistumista?

Ryhmä naisia yläosattomissa seisoo parlamenttitalon edessä ja huutaa ”Ukraina ei ole bordelli!” Mielenkiinto kieltämättä herää, tässä saattaa olla kyse keskustelua herättävästä ilmiöstä.

Katsoin Ylen Silminnäkijät- dokumentin Topless-taistelijat. Ukrainassa on perustettu Femen- niminen feministiliike. Lukuisista muista feministiliikkeistä Femen eroaa siinä, kuinka se tuo viestiään esiin: naiset esiintyvät mielenilmauksissaan rinnat paljaina.

Medianäkyvyyden kannalta valittu viestinvälitystapa on täysosuma. Kaikissa järjestön mielenilmauksissa on median mielenkiinto taattu ja dokumentin perusteella kaikissa mielenilmauksissa näytti olevan monikymmenkertainen määrä valokuvaajia paikalla verrattuna mielenosoittajien määrään.

Femen syntyi ensisijassa prostituutiota ja naiskauppaa vastaan, mutta vastustaa myös diktatuuria ja oligarkkien valtaa. Femen käyttää seksikaupan omia aseita - eli alastonta naisvartaloa - sitä itseään vastaan.

Kysymys, jonka Femen herättää on ilmeinen. Kehittääkö naisten vaatimusten esittäminen alasti naisten emansipaatiota ja tasa-arvoa, vai tunnustetaanko siten, että naiset ovat mielenkiintoisia vain kehoina?

Järjestössä toimivien naisten vaatimukset eivät ole kovin pitkälle kehiteltyjä tai syvällisiä. He vastustavat prostituutiota ja oligarkkeja, sekä vaativat feminististä vallankumousta, eli nykyisten vallanpitäjien korvaamista naisilla. He kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että esimerkiksi opiskelu on niin kallista, ettei köyhillä perheillä ole varaa elättää opiskelevia lapsiaan ja monet ajautuvat prostituutioon ansaitakseen edes välttämättömän elannon.

Analyysia ei viedä sen pidemmälle. Dokumentissa ei mietitä tuloerojen tasaamista progressiivisella verotuksella tai toimeentulon turvaamista kattavalla hyvinvointivaltiolla, tulonsiirroilla ja maksuttomalla opiskelulla. Yhdellä Femenin perustajista, Alexandralla, on talouspolitiikan tutkinto. Mutta ilmeisesti hänen mielipiteistään ei olla kiinnostuneita tutkinnon, vaan aivan muiden syiden vuoksi.

”Oligarkit ja porvarit ovat kaikki rikollisia, jotka pitää syöstä vallasta ja korvata naisilla. Pitää tehdä feministinen vallankumous.” toteaa yksi järjestön aktivisteista. Ensimmäisestä lauseesta voin olla samaa mieltä, mutta pelkäänpä että tämän aktivistin näkemys on hieman naiivi. Jos vaikkapa nykyisten oligarkkien sijaan valtaa alkaisivat käyttää heidän vaimonsa, tehtäisiinkö ongelmille kuten tuloeroille jotain? Tuskin.

Alistavan patriarkaatin korvaaminen alistavalla matriarkaatilla ei tee ihmiskunnasta yhtään vapaampaa, vaan ainoastaan vaihtaa sortajat toisiin. Tätä ilmiötä on kuvattu hyvin Orwellin kirjassa vuonna 1984, jossa hän kuvaa mielikuvitusvaltionsa totalitaarista poliittista järjestelmää. Järjestelmälle ei ole mitään merkitystä, ovatko johdossa sosialistit vai porvarit, juutalaiset vai natsit, miehet vai naiset. Järjestelmälle on merkitystä vain sillä, että järjestelmä itse säilyy.

Naiset eivät ole yhtäläinen ryhmä, jossa kaikilla jäsenillä olisi yhtenevät intressit. Joitain yhteisiä teemoja voidaan löytää, kuten perheväkivallan vastustaminen, mutta sen tavoitteen jakaa suurin osa miehistäkin. Todellisuudessa köyhällä ja rikkaalla naisella ei ole sen enempää yhteistä keskenään kuin on köyhällä ja rikkaalla miehellä. Politiikan teon kannalta yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen ryhmä ovat tärkeämpiä tekijöitä kuin sukupuoli.

Mutta kuinka vastaisin omaan kysymykseeni, eli onko Femenin tapa välittää viestiään kannatettava vai tuomittava? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että naisten mielipiteitä on kuunneltava silloinkin, kun heillä on vaatteet päällä.

Emansipoitunut ja itsenäinen nainen päättää täysin itse omasta vartalostaan. Ylhäältä käsin sanellun moralismin, yhteiskunnallisten pakkojen tai minkäänlaisen porvarillisen repression ei pidä kahlita naisen, tai yleensä ihmisen, vapautta saada päättää itse, mitä tai kuinka tekee omalla kehollaan. Yksilön seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kontrollointi on tehokkain tapa pitää yksilö alistettuna.

Mutta tämä ei ole vielä riittävä näkökulma, josta käsin miettiä topless-protesteja. Emansipoitunut yksilö on vapaa, mutta käyttää vapauttaan vastuullisesti. Femenin protestien pahin ongelma on mielestäni, että ne tekevät yksilön seksuaalisuudesta kauppatavaraa. Dokumentin alussa yksi naisista sanoo: ”Meillä naisilla on kauneutemme, viehätysvoimamme ja kehomme. Ne ovat tärkeimmät aseemme ja me käytämme niitä. Topless- protesti ei tarkoita sitä, että me myymme itseämme.”

Eikö? En voi välttyä kiinnittämästä huomiota siihen, että Femenin suhde mediaan on nimenomaan vaihtosuhde. Sopimus on implisiittinen, mutta silti selkeästi näkyvä: Femenin naiset näyttävät rintansa ja vastineeksi media pitää heidän agendaansa esillä.

Minä uskon, että kauneus, viehätysvoima, kehollisuus ja seksuaalisuus yleisesti ovat jotain arvokkaampaa kuin kauppatavaraa, jota voi vaihtaa joko medianäkyvyyteen kuten Femenin tapauksessa, tai rahaan, mitä Femen puolestaan vastustaa.

Femen tuo esiin esimerkiksi perheväkivallan, yliopistoissa tapahtuvan professorien ja oppilaiden välisen seksuaalisen hyväksikäytön ja ydinvoiman vaarat. Tämä kaikki on ansiokasta ja näitä asioita on tärkeää pitää esillä. On valitettavaa, että media ja yleisö jaksaa kiinnostua näistä asioista vain, koska viesti esitetään paljaisiin rintoihin kirjoitettuna.

Kritiikkiä osoittaessa on kai rehellistä tehdä itsetarkastelua. En olisi varmasti katsonut Topless- taistelijat dokumenttia, jos en olisi nähnyt Hesarin televisio-ohjelmasivuilla kuvaa yläosattomasta naisesta. Enkä varmasti olisi kirjoittanut tätä tekstiä naisten emansipaatiosta, jolleivät Femenin aktivistit olisi esiintyneet dokumentissa paljaine rintoineen.

Auts. Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Menestystä kuitenkin Femenille sen edistämissä tärkeissä tavoitteissa!


Olen aikaisemmin ehdottanut prostituution vähentämistä puuttumalla sekä kysyntään, että tarjontaan tekstissä Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.


Topless-taistelijat Silminnäkijä dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa 6.1.2012 asti


Femenin verkkosivu

Huomioita tulevista presidentinvaaleista



Kuva: YLE

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros pidetään ensi kuussa ja kampanjointi on lähtenyt käyntiin. Paneelikeskusteluja on käyty, puheita on pidetty, äänestäjiä on kahvitettu ja gallupeja on julkaistu. Hyvä näin.

Mielipidemittauksia voidaan tulkita monella tavalla. Hyvin erikoinen tulkinta löytyy Helsingin Sanomien otsikosta viikon takaa, jossa kerrotaan Paavo Lipposen kannatuksen polkevan paikallaan. Otsikointi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, kun ottaa huomioon, että kaikkien muiden pääehdokkaiden kannatus oli pudonnut edellisestä kyselystä, kun Lipposen oli pysynyt samassa.

Timo Soinin kannatus oli pudonnut 11 prosentista yhdeksään ja Paavo Väyrysen kymmenestä kahdeksaan. Samaan aikaan Sauli Niinistön kannatus oli romahtanut 44 prosentista 41:en. Kun ottaa huomioon, että kuukautta aiemmin tehdyssä kyselyssä Niinistön kannatus oli vielä 50 %, näyttää Salen kannatus olevan syöksykierteessä alaspäin.

Kokoomuksen politrukkien reaktioita presidentinvaaliin ja hupeneviin kannatuslukuihin onkin mielenkiintoista seurata. Puoluesihteeri Taru Tujunen on fiksu ja hän tajusi jo monta vuotta sitten Niinistön kannatuksen olevan niin korkealla, ettei se voi tulla kuin alaspäin. Tujunen onkin luultavasti ohjeistanut joukkojaan olemaan nöyrällä mielellä, vaikka välillä Niinistön pohjoiskoreamaiset kannatusluvut olisivat varmasti innostaneet ylpeyteen.

Onkin hätkähdyttävää, kuinka vaatimattomia ja nöyriä kokoomuslaiset nyt ovat verrattuna kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen! Kuusi vuotta sitten kokoomuslaiset lähtivät kampanjaan voitonvarmoina, pöyhkeinä ja ylimielisinä. Nyt kaikki se turha uho on poissa. Kokoomuksessa kai nyt toivotaan, että jos vaan ollaan hissukseen ja kovasti toivotaan, niin koko Niinistön suosio ei ehdi sulaa pois ennen vaaleja.

Hyvin ankea skenaario olisi sellainen, jossa toisella kierroksella ovat vastakkain Sauli Niinistö ja Timo Soini. Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavalle tavalliselle kansalaiselle valinta näiden kahden miehen edustamien maailmankuvien välillä olisi epämiellyttävä. Nurkkakuntainen nationalismi ja erilaisuuden kammo eivät kuulu moderniin yhteiskuntaan. Toisaalta olisi surkeaa joutua äänestämään oikeistolaista porvariehdokasta tilanteessa, jossa kansainvälinen finanssikapitalismi ja oikeistolainen sääntelemättömyyteen perustuva talouspolitiikka ovat juuri tuhoamassa koko globaalia taloutta.

Kannatan itse Paavo Lipposta presidentinvaaleissa. On äärimmäisen tärkeää, että toiselle kierrokselle pääsee vasemmistolainen ehdokas, jonka arvoihin kuuluu avoimuus, sivistys ja solidaarisuus.

Tiedän, että minulla on monia vasemmistolaisesti ajattelevia ystäviä, jotka eivät affilioidu mihinkään yksittäiseen puolueeseen, mutta jotka kannattavat avointa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja suhtautuvat kriittisesti oikeistolaiseen markkinauskoon siitä, kuinka laissez faire - politiikka panee kaiken itsestään kuntoon.

Vetoankin nyt näihin ystäviin, että he voisivat kanssani kannattaa Lipposta ja näin auttaa häntä pääsemään ensin toiselle kierrokselle ja siten haastamaan pankkiiri Niinistön. Sillä presidentinvaaleissa ei ole kyse vain henkilöistä, vaan myös ideologioista. Enkä minä tahdo toista kierrosta, jolla täytyy valita konservatiivisen oikeistolaisuuden ja markkinaoikeistolaisuuden väliltä.

Linkki: Paavo Lipposen kampanjasivusto

Puolustuspolitiikan murros

Puolustuspolitiikka on ollut julkisessa keskustelussa esillä viimeisen muutaman kuukauden aikana poikkeuksellisen paljon. Lakkautusuhan alla olevat varuskunnat, suomalaiset sotilaat Afganistanissa, Ottawan sopimus ja jalkaväkimiinoista luopuminen, sekä puolustusvoimiin kohdistuvat säästövaatimukset ovat tuoneet puolustuspolitiikan otsikoihin vähintään kerran viikossa.

Puolustusvoimien PR-osastolla ei nukuttu kesälläkään, vaan tiedotteita medialle laadittiin ahkerasti. Näin poliittisesti muuten hiljaista heinäkuuta käytettiin puolustusvoimien toivomien näkökulmien tuomiseen julkiseen keskusteluun. Onkin pidettävä mielessä, että puolustusvoimat on poliittinen toimija. Se pyrkii vaikuttamaan päätöksentekijöihin edistääkseen omia tavoitteitaan.

Puolustusministeriö ja valtiovarainministeriö käyvät puolustusbudjetista asemasotaa, jossa puolustusministeriö näyttäisi jäävän altavastaajaksi. Tällaisessa tilanteessa puolustusvoimien kannattaa uhkailla, että näin suuret säästöt pakottavat johonkin poliittisesti epäsuosittuun toimenpiteeseen, kuten varuskuntien lakkauttamiseen tai kertausharjoitusten lopettamiseen. Joskus tällainen rivien väliin piilotettu uhkaus yhdistettynä taitavaan poliittiseen vaikuttamiseen voi johtaa säästöjen perumiseen tai vähentämiseen, kuten kävi puolustusministeri Seppo Kääriäisen kaudella.

Puolustusvoimien huoli siitä, kuinka niille asetetut velvoitteet pystytään toteuttamaan, on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Yhtälö on vaikea: Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamiseksi on hankittava uusia asejärjestelmiä ja muuta olemassa olevaa kalustoa vanhenee tilanteessa, jossa määrärahoja vähennetään. Lisäksi ikäluokkien pieneneminen ja asevelvollisuuden vieminen vähitellen valikoivampaan suuntaan tarkoittaa sitä, että varusmiehille on Suomen varuskunnissa 1000 - 1500 ylimääräistä vuodepaikkaa. Varuskuntien lakkauttaminen on kuitenkin aluepoliittisesti epätarkoituksenmukaista, sekä vaikeasti yhteen sovitettavissa koko valtakunnan alueen puolustamisen kanssa.

Tiukassa tilanteessa ei kuitenkaan ole syytä jäädä tuleen makaamaan, vaan on temmattava aloite omiin käsiinsä! Toivoisin laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä on puolustusvoimien rooli ja mitkä ovat sen tehtävät 2000-luvun Suomessa. Ja kun päätökset on tehty, on niistä pidettävä johdonmukaisesti kiinni, esimerkiksi takaamalla tehtävien toteuttamiseen riittävä rahoitus.

Puolustuspolitiikan on vastattava lähitulevaisuudessa ainakin seuraaviin haasteisiin:

1) Puolustuskyvyn ylläpito vähenevällä rahoituksella

2) Puolustusmateriaalin kallistuminen

3) Jalkaväkimiinat

4) Sotilaallisen tyhjiön estäminen

5) Asevelvollisten valikoituvuus

6) Sukupuolten tasa-arvo

7) Kansainvälinen kriisinhallinta vs. Suomen puolustaminen

8) Nato

Kolme ensimmäistä kohtaa muodostavat pirullisen ongelman. Modernit sotalaitteet kallistuvat suhteettoman paljon samaan aikaan, kun puolustusmateriaalin hankkimiseen osoitetaan yhä vähemmän rahaa. Lisäksi jalkaväkimiinoista luopumisesta johtuva suorituskyvyn menetys pitäisi korvata esimerkiksi pimeänäkölaitteilla ja panssarimiinojen uudenlaisilla laukaisimilla.

Helppoa ratkaisua tähän ei ole. Jonkin verran säästöjä voidaan saada aikaan puolustusyhteistyöllä muiden maiden kanssa. Nyt harkinnassa on hävittäjälentäjien yhteiskoulutus Ruotsin kanssa. Toteutuessaan hanke säästäisi kustannuksia, joita molemmille maille on tulossa niiden joutuessa uusimaan käytöstä poistuvia harjoitushävittäjiään. Toinen tapa säästää asehankinnoissa olisi luopua Nato-standardeista ja hankkia halvempia, mutta yhtä suorituskykyisiä puolustusvälineitä ilman Nato-yhteensopivuutta.

Joskus säästökohteeksi tarjotaan varuskuntien lakkauttamista. Varuskuntaverkostoa onkin syytä tarkastella kriittisesti ikäluokkien pienentyessä ja aseellisen palveluksen muuttuessa valikoivammaksi. Sotilaallisen tyhjiön luominen ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut vakautta ja turvallisuutta. Venäjän ei tarvitse olla Suomesta huolissaan niin kauan, kuin Venäjä voi luottaa Suomen pystyvän puolustamaan koko aluettaan. Siksi kaikkea varusmieskoulutusta ei voi keskittää ruuhka-Suomeen.

Ikäluokkien pienentyminen säästää jonkin verran varusmieskoulutuksen kustannuksia, samoin kuin asevelvollisuuden universaaliuden kaventaminen. Vaivihkaa puolustusvoimat on alkanut valikoimaan koulutukseen otettavia tarkemmin, vaikka muodollisesti koko ikäluokan varusmieskoulutuksesta pidetään yhä kiinni.

Tulevaisuuden suunta voisi olla, että koko ikäluokan kouluttamisen universaalista pidetään kiinni, mutta aseellisen palveluksen suorittavien määrää edelleen vähennetään. Tämä tapahtuu niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otetaan muita Suomen turvallisuuden ja tulevaisuuden riskien ehkäisemisen kannalta oleellisia kansalaiskoulutusmuotoja, kuten kouluttaminen väestönhallintaan ja –suojeluun, ympäristökatastrofien torjumiseen ja niin edelleen. Näin suomalainen väestö on koulutettu muihinkin kriisitilanteisiin, kuin sotilaallista hyökkäystä vastaan.

Tätä kautta päästään kuudenteen haasteeseen, eli sukupuolten tasa-arvoon. Kun asevelvollisuus korvataan kansalaispalveluksella, on perusteltua ottaa myös naiset tasaveroisesti mukaan suomalaisen yhteiskunnan turvaamiseen. Kansalaiset voivat sukupuolestaan riippumatta, vain henkilökohtaisiin kykyihinsä perustuen valita itselleen sopivimman kansalaisvelvollisuuden suorittamisen tavan, joko komposiittikypärä päässä tai öljyntorjuntapuku päällä. Kun tämä epätasa-arvoistava ja sukupuolittava instituutio puretaan, päästään samalla keskustelemaan siitä, kuinka nykyisen epäreilun järjestelmän kustannukset kompensoidaan niille sukupolville, joiden naiset ja miehet se on asettanut eriarvoiseen asemaan.

Osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin tukee tietyiltä osin Suomen puolustamista. Mahdollisen sotilaallisen kriisin sattuessa Suomessa, on hyvä, että puolustusvoimilla on käytössään henkilöstöä, joilla on kokemusta todellisista taistelutilanteista. Mutta osin tavoitteet yhtäältä luoda modernisti varusteltu ja nopeasti kriiseihin reagoimaan kykenevä kriisinhallintajoukko ja toisaalta laaja massa-armeija, joka huolehtii koko maan koskemattomuudesta, ovat ristiriidassa keskenään. Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on puhunut jonkinlaisen välimallin puolesta.

Yksi vaihtoehto olisi, että Suomi panostaisi tulevaisuudessa enemmän siviilikriisinhallintaan, kuin sotilaalliseen kriisinhallintaan. Tässä voisi hyödyntää suomalaisen yhteiskunnan olemassa olevia vahvuuksia, joista Suomi jo nyt maailmalla tunnetaan. Se tarkoittaisi, että suomalaiset lähtisivät maailmalle jatkossa kädessään karttakeppi rynnäkkökiväärin sijaan.

Natoon suomalaisten enemmistö ei tahdo liittyä ja puolueista vain kokoomus liputtaa Naton puolesta. Nato-vastaisuuden syyt vaihtelevat, mutta sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltain kanssa on syytäkin suhtautua epäluuloisesti. Yhdysvaltojen kansainvälinen politiikka ei ole sellaista, jota Suomen kannattaisi lähteä tukemaan ja Natoon liittyminen voisi tuoda Yhdysvaltoja väkivaltaisesti vastustavien tahojen vihat myös Suomen päälle, näin vähentäen suomalaisten turvallisuutta.

Yhteenvetona voisin todeta, että Suomen puolustuspolitiikka kohtaa hankalan yhtälön, jossa on monta toisiinsa vaikuttavaa osaa. Tämän suon yli ei mennä niin, että heilahtaa, mutta ongelmien edessä ei ole syytä kaivaa esiin valkoista lippuakaan. Yhtälöön on löydettävissä ratkaisut ja tärkeää on löytää nimenomaan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näin päästään arvokeskusteluun siitä, millainen puolustuspoliittinen malli parhaiten noudattaa suomalaisten arvoja ja toteuttaa puolustuspolitiikan tehtävän.

SDP:n rooli 2010-luvun murroksessa

Yhteiskunnallisten arvojen trendit tuntuvat vaihtelevan edistyksellis- kollektiivisten ja konservatiivis- individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden aikasyklillä. 50-luvulla yhteiskunnallinen eetos oli ”koti, uskonto ja isänmaa”- tyyppistä konservatismia.

70-luvulla siirryttiin aivan toisenlaiseen poljentoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun siirryttiin aallon ääripäästä toiseen ja yhteiskunnan kehittäminen eteenpäin ja yhteisöllisemmäksi nähtiin tärkeäksi. Tämän aikakauden iskusanat olivat demokratia, tasa-arvo ja emansipaatio.

Takaisin individualismin aallonpohjaan tultiin 90-luvulla, kun yhteiskuntaa ja julkishallintoa kehitettiin ”yksityistäminen, tehostaminen, ulkoistaminen” - mantralla. Talouden sääntelyn vähentämisestä ja tuloerojen kasvusta tuli jos ei nyt varsinaisesti haluttua yhteiskuntapolitiikkaa, niin ainakin talousmiesten puheissa välttämätön paha.

Uusliberalismiksikin nimetyn trendin kuolinkouristukset alkoivat viimeistään vuoden 2008 talouskriisistä. Kriisin syyksi nähtiin yleisesti sääntelemättömän finanssikapitalismin taipumus tuhota itsensä mutta siinä ohessa myös reaalitalous, sekä markkinamiesten ahneus. Alettiin kysellä sellaisia sääntelyn vastustajien kannalta kiusallisia kysymyksiä, kuten miksi sallimme rahoitusjärjestelmän, joka pikemmin haittaa kuin auttaa reaalitaloudellisten investointien rahoittamista. Ja miksi palkitsemme sellaisia rahoitusalan ihmisiä, joiden sijoitusinstrumentti-innovaatiot ajoivat maailmantalouden raskaaseen lamaan, yhä miljoonien optioilla ja bonuksilla?

Ihmiset tahtovat muutosta. Ja tässä on SDP:n ja sosialidemokratian tuhannen taalan paikka.

Ensimmäisenä herkkäkorvaisuutta ihmisten muutoshalukkuudelle löytyi Barack Obamalta. Hän otti muutoksen ykkösvaaliteemakseen ja äänestäjät palkitsivat sen Yhdysvaltain presidenttiydellä. Sittemmin murroksen merkit ovat olleet ilmassa monessa muodossa. Euroopan valtioiden säästökuureja vastustaneet mielenilmaukset levisivät Yhdysvaltoihin ja yhdistyivät arabikevään taktiikoihin, joista syntyi Occupy Wall St.- liike. Liike ilmoittaa edustavansa 99 % enemmistöä, joka vastustaa rikkaimman yhden väestöprosentin ahneutta.

Suoran toiminnan lisäksi muutoksen puolesta puhuu viime aikoina käyty teoreettisempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu. Vaihtoehtoisia talouden hahmottamisen malleja ovat tarjonneet ainakin Zeitgeist- ja Talousdemokratia- liikkeet. Akateemisia puheenvuoroja murroksen puolesta näkee lähes päivittäin. Viimeksi eilen Antti-Ville Suni kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä.”

Murros siis vastaansanomattomasti on täällä. Mutta vaikka muutoksen suunta on markkinakriittinen, se ei tule hyödyttämään poliittista vasemmistoa, ellei vasemmisto ole valmis adaptoitumaan muutokseen. Puoluepolitiikan paradokseihin kuuluu, että näiden yhteiskunnallisten megatrendien vaihtelu saattaa aiheuttaa aivan päinvastaista äänestyskäyttäytymistä. Esimerkiksi Anthony Giddensin kolmannen tien sosialidemokratia nosti sosialidemokraatit valtaan monissa Euroopan maissa 90-luvulla, joka oli markkinaorientoitunutta aikaa.

Sosialidemokratia on vastaus muutosta vaativille vastarintaliikkeille ja ihmisten muutoksenhalulle. Siihen kuuluu tuloerojen tasoittaminen, rahoitusjärjestelmän sääntely ja ihmisten voimauttaminen päättämään itse omista ja yhteiskuntansa asioista. SDP:n onkin tehtävä johdonmukaista, 2010-luvun sosialidemokraattista politiikkaa. Hyviä osoituksia siitä, että oikealla tiellä ollaan, ovat esimerkiksi perusturvan korotus, pääomatuloveron progressointi ja varainsiirtoveron edistäminen.

SDP:n on kuunneltava ihmisten muutoshalua herkällä korvalla. Samalla sen on myös työskenneltävä sen puolesta, että se vakuuttaa ihmiset omasta visiostaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Näin hahmoton muutoshalu kanavoituu rakentavaksi yhteiskunta- ja talouspolitiikaksi ja tuottaa ihmisille sellaisen reilun yhteiskunnan, jonka he ansaitsevat.

Valtiovarainministeriöpuolue (VMPP) riehuu

Mikä puolue on Suomessa vaikutusvaltaisin? Pääministeripuolue kokoomus? Omia tavoitteitaan hyvin hallitusohjelmaan saanut SDP? Vai suuren voiton saanut perussuomalaiset, joka pakottaa muut puolueet peesailemaan kannanottojaan?

Nähdäkseni suurinta valtaa Suomessa käyttää kuitenkin valtiovarainministeriöpuolue. Enkä tarkoita tällä sitä puoluetta, joka kulloinkin pitää valtionvarainministeriössä valtaa, vaan kyseisen ministeriön virkamiesjohdosta ja sille myötämielisistä tutkijoista koostuvaa epävirallista joukkoa, joka pystyy hämmästyttävän tehokkaasti sanelemaan suomalaisen talouspoliittisen keskustelun asialistan.

Olen muutaman kerran ollut kuuntelemassa VM:n esitelmän Suomen taloudellisesta tilanteesta ja viesti on aina sama: Julkisia menoja täytyy vähentää. Menoja täytyy leikata silloin kun taloudella menee hyvin ja silloin kun taloudella menee huonosti. Sekä talouden nousu-, että laskukaudella täytyy leikata. Leikata täytyy myös, jos talouden kokonaiskysyntä on korkealla tai matalalla, tai jos työttömyys on kasvamassa tai vähentymässä.

Yleensä poliittiset puolueet pyrkivät verkostoitumaan erilaisten instanssien, kuten viranomaisten, järjestöjen, ministeriöiden ja median suuntaan ja saamaan omia arvojaan läpi niihin. Valtiovarainministeriöpuolue (VVMP) taas tekee toisin päin: Se järjestää koulutuksia puolueille ja kertoo niille ideologisesta taustasta ja väristä riippumatta, että täytyy leikata. Puolueiden tehtäväksi VVMP taas jättää leikkausten selittämisen äänestäjille, jotka yleensä vastustavat leikkauksia.

Viestinsä markkinoinnin VVMP osaa. Olin viimeksi torstaina kuulemassa ministeriön madonluvut eduskunnassa pidetyssä aivopesutilaisuudessa, joka oli nimetty budjetti-seminaariksi. Yksi kerrallaan eri luennoitsijat VM:stä ja Suomen Pankista kävivät selittämässä, että julkisia menoja on leikattava. Perustelut hieman vaihtelivat, mutta pääpiirteissään niitä oli kolme: Huoltosuhde, valtionvelka ja inflaatio.

Huoli huoltosuhteesta tarkoittaa sitä, että Suomessa on suuri joukko ikääntyviä ihmisiä suhteessa siihen, kuinka moni uusi työntekijä tulee työmarkkinoille. Siispä jokaisella työssä käyvällä on pian karusti ilmaistuna enemmän vanhuksia elätettävänään, kuin aikaisemmin. Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä.

Valtionvelkaa tunnutaan kammoavan lähinnä intuitiivisesti. Valtio samaistetaan talouskeskustelussa usein kotitalouteen, jonka täytyy pitkällä aikavälillä saada tulonsa ja menonsa tasapainoon. Tällainen rinnastus on kuitenkin huono, sillä valtio ei ole vain rahan käyttäjä, vaan myös sen liikeellelaskija. Vero- tai mitkään muutkaan tulot eivät aseta rajoituksia valtion kulutukselle, vaan rajoitukset ovat poliittisia. Esimerkiksi Kreikan maksuvaikeudet eivät johdu suoranaisesti korkeasta valtionvelasta, vaan siitä, että Kreikka joutuu keräämään rahoituksensa markkinoilta ja ne vaativat Kreikan valtiolta kohtuutonta korkoa lainoistaan. Japanin velan suhde bruttokansantuotteeseen on huomattavasti suurempi kuin Kreikan (noin 250 % kun Kreikan on 160 %), mutta Japanin valtio pystyy edelleen lainaamaan tarvitsemansa rahat markkinoilta käytännössä nollakorolla.

Inflaation hillitseminen, tai hintavakauden säilyttäminen, kuten asian markkinointinimi kuuluu, tuntuu myös olevan kyseenalaistamaton totuus, jota keskuspankkien on edistettävä. Hintavakaus on toki kannatettava asia, mutta kuinka suhteuttaa se muihin kannatettaviin taloudellisiin päämääriin? Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?

VVMP ei pidä tällaisista ikävistä kysymyksistä. Sen talouspoliittinen eetos on sisäisesti johdonmukaista ja argumentatiivisesti loogista, kunhan se saa itse asettaa tietyt reunaehdot. Tällaisia reunaehtoja ovat esimerkiksi inflaation hillintä ja se, ettei veroja saa nostaa. Näiden reunaehtojen ulkopuolisesta todellisuudesta tulevat kysymykset ovat VVMP:lle kiusallisia.

Kukkona tunkiolla näyttäisi riehuvan roque-valtiosihteeri Raimo Sailas, joka katsoo oikeudekseen laukoa suoraviivaisia kommenttejaan tavoiteltavasta talouspolitiikasta, olipa VM:ssä millainen poliittinen ohjaus hyvänsä. Sailaan linjauksilla on julkisessa keskustelussa samanlainen asema, kuin Björn Wahlroosin kommenteilla; media katsoo asiakseen tehdä niistä uutisia, olivatpa ideat miten älyvapaita hyvänsä. Viimeisimpänä neronleimauksenaan Sailas esitti palkankorotuksiin nollalinjaa, eli tämän hetken inflaation olosuhteissa palkkojen reaalisen ostovoiman alentamista kolmella prosentilla. Samaan aikaan kaveri itse nostaa valtion pussista yli sadan tonnin vuosipalkkaa.

Yleisesti ottaen talouspoliittinen keskustelu Suomessa näyttäisi olevan melko ankeaa ja muutamien itse itsensä asiantuntijoiksi nostaneiden keskustelijoiden käsissä. Vahvasti ideologisesti latautuneetkin puheenvuorot onnistutaan valitettavan usein piilottamaan teknokraattisen asiantuntemusverhon taakse ja puhutaan kansantalouden parhaasta, kun tosiasiassa tavoitellaan oman pankkitilin parasta. Kun rikas pankkiiri suosittelee verojen alentamista media valitettavan harvoin tulee kysyneeksi, onko hänellä tosiaan pyyteettömästi Suomen talouden pelastaminen kirkkaana mielessä, vai sittenkin ketunhäntä kainalossa.

Tässä keskusteluilmapiirissä raikas poikkeus on Raha ja talous- blogi, joka pyrkii katsomaan talouden maailmaan totunnaisen valtavirta-ajattelun ulkopuolelta. Blogin väitteet voivat välillä tuntua hurjilta, mutta ovat hyvin perusteltuja ja selitysvoimaisia. Suosittelen tutustumaan!

Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

Paavo Lipponen presidenttiehdokkaaksi - mahtavaa!

Viikon energisoivin poliittinen uutinen on entisen pääministerin ja pitkän linjan valtiomiehen, Paavo Lipposen, ilmoitus pyrkiä presidentiksi. Ilmoitusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla "So what?" Ennen tätä uutista tammikuun presidentinvaalit vaikuttivat erittäin epämielenkiintoisilta, kuin kruunajaisilta, joissa huudetaan kuninkaaksi ennaltamäärätty ennakosuosikki.

Jos Lipponen valitaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, saa kokoomuksen ennakkokuningas Sauli Niinistö hänestä merkittävän vastuksen vaaliin. Molempien miesten profiileissa on paljon yhteistä. He ovat olleet samassa hallituksessa, Lipponen pää- ja Niinistö valtionvarainministerinä (ja molemmilla on itse asiassa tismalleen yhtä montaa ministeripäivää takanaan, 2927). Molemmat ovat toimineet eduskunnan puhemiehenä ja päivänpolitiikasta vetäytymisen jälkeen ottaneet tavakseen kommentoida poliittisia asioita. Joko valtiomiesmäisen viisaasti tai besserwissermäisesti, tulkitsijasta riippuen.

Lipposen mukaantulo antaa myös aivan uudenlaista virtaa SDP:n jäsenäänestykselle presidenttiehdokkaastaan. Jäsenäänestys paitsi herättää hyvää aatteellista keskustelua, antaa jokaisen jäsenen jäsenyydelle tietynlaista demokraattista lisäarvoa ja muistuttaa sosialidemokratian roolista suurena kansanliikkeenä, joka vie kansan syvien rivien terveiset ja tahdon valtakunnan ylimmän päätöksenteon tasoille asti. Täytyy muistaa itsekin maksaa jäsenmaksuni.

Niissä puolueissa, joissa ei ole vielä omia ehdokkaita nimitetty, mietitäänkin nyt kuumeisesti omia strategioita. Keskustalle ei taida jäädä muita vaihtoehtoja, kuin pelata naiskortti. Pääehdokkaiden ollessa miehiä naisehdokas kerää kannatusta niiltä äänestäjiltä, joille sukupuoli on tärkeämpi ehdokkaan valintakriteeri kuin poliittinen kompetenssi tai ideologia. Jos Anneli Jäätteenmäki suostuu keskustan ehdokkaaksi, tulee vaaliväittelyistä kuin herkullinen revanssi vuoden 2003 eduskuntavaaleista. Paitsi että tällä kertaa vanhojen ystävien Lipposen ja Jäätteenmäen keskustelua sparraa Ville Itälän sijaan Sauli Niiistö!

Lipponen kelpasi vasemmistoliitolle pääministeriksi vuosina 1995 - 2003 kun vasurit olivat edellisen kerran samassa hallituskoalitiossa SDP:n kanssa. Toivottavasti Lipponen kelpaa heille myös presidentiksi, sillä vasemmistoliiton apu toisi Lipposen taakse todella vahvan vasemmistolaisen kansanliikkeen. Se myös varmistaisi, että presidentinvaalien toisella kierroksella on vasemmistolainen, hyvinvointiyhteiskuntaa ja avointa Eurooppaa kannattava ehdokas, vastassaan joko konservatiivis-oikeistolainen tai konservatiivis-nationalistinen ehdokas.

Tärkeintä on kuitenkin, että juuri nyt Euroopassa tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista presidenttiä. Nurkkakuntainen nationalismi nostaa päätään Euroopassa ja pyrkii syyttelemään kaikista vaikeuksista "ulkopuolisia", keitä he sitten koskaan ovatkaan. Protektionismi ja rajojen sulkeminen yritetään tarjota legitiiminä vaihtoehtona avoimelle taloudelle ja yhteiskunnalle. Toisaalta suurpääoman omistajat syyttävät vaikeuksista Euroopan korkeita palkkoja ja sanovat, ettei Euroopan sosiaaliseen malliin ole enää varaa.

Juuri tällaisessa tilanteessa Suomen kansa voi huutaa selkeästi "EI!" näille vastenmielisille ajatuksille ja valita presidentikseen eurooppalaisen visionäärin, joka on sitoutunut avoimen Euroopan ylläpitoon ja kehittämiseen ja joka työväenliikkeen miehenä pystyy puolustamaan suomalaisia työntekijöitä globalisaation myllerryksessä.

PS: Myös Jani Kokko kommentoi Lipposen ehdokkuutta blogissaan

Kuva: Ulla Winter / Uutispäivä Demari

Nykymurheet korjataan politiikalla

Kiitos Pekka Vahvaselle ilmeisen kieli poskessa kirjoitetusta tekstistä politiikan ajan lopusta (KSML 3.7.). Politiikan ja poliitikkojen julkinen halveksiminen on tunnetusti hyvä tapa herättää huraa-huutoja kansan syvistä riveistä. Pariin tekstin julkilausumattomaan oletukseen tahtoisin kuitenkin kiinnittää huomiota.

Vahvanen väittää, ettei kehittyneiden maiden ihmisten pahaa oloa pystytä poistamaan politiikalla, koska biologia määrää ihmiset ominaisuuksiltaan ja lahjakkuuksiltaan erilaisiksi. Tämä on totta, mutta biologia ei määrää että pienempi aivoisina tai vähemmän viehättävinä syntyneiden pitäisi välttämättä olla yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, että heidän asemansa aiheuttaa heille pahaaoloa.

Ihmisten eriarvoisuuden ottaminen annettuna on vanha historiallinen ilmiö. Keskiajalla pidettiin luonnollisena, että aateliset ottavat kaikki rahat, eivätkä tee töitä. Yhtä typeriltä tuntuvat tulevaisuudessa meidän aikamme itsestäänselvyydet.

Sekä Pekka Vahvanen, että Yhdysvaltain perustajaisä James Madison ovat yksinkertaisesti väärässä: Ihmisten tulonhankkimiskyvyissä ei ole eroja. Tuloerot johtuvat vain siitä, miten erilaisia inhimillisiä ominaisuuksia päätetään yhteiskunnassa palkita. Pankkiiri, jolla on lahjakkuutta kehittää niin mielikuvituksellisia rahoitusinstrumentteja finanssimarkkinoille, että koko maailmantalous romahtaa, ui rahassa.

Samaan aikaan lahjakas runoilija kituuttaa apurahoilla, jos sattuu saamaan niitäkään. Mitään tulonhankkimiskykyä ei ole olemassakaan. Kyse on vain globaalin yhteiskuntamme päätöksestä arvottaa erilaisia lahjakkuuksia. Meidän kaikkien tekemästä yhteisestä päätöksestä. Hyvällä politiikanteolla voimme myös päättää toisin.

Myös parinmuodostus, niin kompleksista kuin se onkin, muuttuu paljon yksinkertaisemmaksi hyvällä politiikalla. Fyysisiä ja henkisiä heikkouksia on ihmisillä aina ollut, ei Facebook ole niitä tuonut tullessaan. Se, että nykyisessä yhteiskunnassa on enemmän yksinäisyydestä kärsiviä miehiä ja naisia, kuin Vahvasen kuvaaman ”menneisyyden maalaiskylän ujon pojan” aikaan, ei johdu siitä, että ihmiset olisivat nykyisin virheellisempiä kuin ennen, vaan siitä että yhteiskunta on virheellinen.

Kukaan ei valitse kumppaniaan elokuvien tai viihdesarjojen antaman ihannekuvan varassa. Tietenkään. Mutta olisi naiivia väittää, ettei elinikäinen altistuminen hollywood-romantiikalle ja juorulehtien skandaalinhakuisille ihmissuhdeuutisille vaikuttaisi mitenkään siihen ihmisyksilön mielen tiedostamattomaan puoleen, joka on ratkaisevassa roolissa kumppaninvalinnassa.

Tämä on nimenomaan yhteiskunnallinen ongelma. Valistunut yksilö voi pyrkiä pitämään maailmankuvansa korruptoimattomana, mutta hän jää yksin maailmassa jonka jäsenet on opetettu valitsemaan kumppaninsa elokuvan tehosteiden pohjalta; ”sen oikean” tunnistaa siitä, että taustalla alkaa soida soittokunnan esittämä hempeä kappale ja kamerakulma pyörii dramaattisesti toisilleen tarkoitetun parin ympärillä.

Yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista vain - anteeksi että joudun taas sanomaan tämän ruman sanan - politiikalla. Esimerkiksi koulujen ja armeijan ehkäisyvalistuksen yhteydessä voitaisiin mainita, että muutkin ihmiset kuin nhl-jääkiekkoilijat ja silikonimissit voivat olla aivan kelvollisia kumppaneita.

Yhdessä asiassa Vahvanen kuitenkin on oikeassa: Pienellä ihmisellä on ongelmia tarpeeksi. Nämä ongelmat aiheuttavat kuitenkin toiset pienet ihmiset - useimmiten tahtomattaan - ja niiden purkamiseksi tarvitaan politiikkaa.

Vastine on julkaistu Keskisuomalaisessa 10.7.2011

Pekka Vahvasen kolumni on julkaistu Keskisuomalaisessa 3.7.2011

Huomautuksia hallituksesta ja sen ohjelmasta

Yksi suuri seikkailu näyttää päättyneen, kun hallituspohja on saatu neuvoteltua, hallitusohjelma sovittua ja hallituspuolueet ovat valinneet ministerinsä. Suurta sosialistista vallankumousta odotellessa sixpäck-hallituspohjaan täytyy eduskuntavaalien tuloksen pohjalta olla tyytyväinen.

Mielenkiintoista on, että kokoomuksen noustua eduskunnan suurimmaksi puolueeksi Suomeen muodostettiin selvästi vasemmistolaisiin arvoihin nojaava hallitus. Tämä näkyy hallitusohjelmassakin monessa kohtaa, kuten pääomatulojen verotuksen progressivoinnissa, harmaan talouden torjumisessa ja työttömyysetuuksien ja toimeentulotuen korotuksissa.

SDP neuvotteli hallituksen kokoonpanosta ja hallitusohjelmasta erittäin päämäärätietoisesti. Täytyy myöntää, että neuvottelujen alkaessa olin huolissani siitä, että oppositiokauden turhauttama SDP olisi valmis menemään kokoomusjohtoiseen hallitukseen aivan millä ehdoilla hyvänsä. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, kun demarit osoittivat olevansa valmiit jäämään oppositioon, mikäli heidän vaalitavoitteitaan ei oteta hallitusohjelmaan.

Tiedotusvälineet uutisoivat ehkä hieman liian dramaattisesti hallitusneuvotteluissa tapahtuneen katkoksen. Ei ole mitenkään tavatonta, että neuvottelijat hieman kokeilevat, kuinka vakavissaan vastapuoli on vaatimuksissaan ja ajavat neuvottelut jopa niin tiukalle, että ulosmarsseja tai – heittämisiä tapahtuu. Ehkei tällainen ole aikaisemmin ollut tapana Suomen hallitusneuvotteluissa, mutta on liioittelua käyttää sanaa ”hallituskriisi” tilanteesta, joka on aivan normaalia poliittista toimintaa.

Täydellinen hallitusohjelma ei tietenkään ole, vaan kokoelma kompromisseja. Mutta demokratiassa on otettava huomioon heidänkin mielipiteet, jotka ovat eri mieltä kuin itse on. Ihmettelen vasemmistoliiton vänkäilyä hallitustyöskentelyyn osallistumisessa. Ideaaleja totta kai tarvitaan ja epäkohtien osoittaminen hallitusohjelmassa on ansiokasta, mutta myös poliittista lukutaitoa tarvitaan: Eduskuntavaalien tuloksella nykyinen hallitusohjelma on poliittisen vasemmiston kannalta käytännössä paras vaihtoehto, joka pystytään neuvottelemaan.

Jotain hallitusohjelmasta pystyy päättelemään myös siitä, kuinka sitä ovat kommentoineet yhteiskunnan taantumukselliset tahot. EK:n edustaja pidätteli itkuaan kommentoidessaan ohjelmaa, kun työnantajien tavoitteet eivät menneet läpi. Maaseudun tulevaisuus lyttäsi sekä hallituksen, että ohjelman. Ja mahtaa tasaverottajia ja muita ideologisia köyhät kyykkyyn- kokoomuslaisia nyt vituttaa.

Pelin politiikka ei tietysti hallituksessa tähän lopu. Kokoomus ja SDP tarvitsevat omissa pyrkimyksissään liittolaisia hallituksen pienpuolueista. Sinänsä hallituksen oikeisto-vasemmisto-painotus ei ole edullinen, mutta jos koalitiot muodostuvat asiakohdittain, ovat kristillisdemokraatit demareille luonteva yhteistyökumppani kehitysapuasioissa siinä missä vasemmistoliitto työelämäkysymyksissä.

Terveinen Tahrir-aukiolta



Mielenosoittajia pylvään päällä

 Kävin Kairossa katselemassa, mitä Tahrir-aukiolla tapahtuu. Aukiosta on tullut ikään kuin Lähi-idän viime aikojen tapahtumien keskus, joka olemassaolollaan muistuttaa siitä, että kansat voivat yhteisen tahtonsa löytäessään vapauttaa itsensä diktatorisista hallitsijoistaan. Uudistusmieliset muissa arabimaissa kuten Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä seuraavat aukion tapahtumia tarkkaan etsien merkkejä omasta tulevasta kohtalostaan.

Tulen aukiolle perjantaina 25.5. Tuolle päivälle on suunniteltu suurmielenosoitusta, ”Toista vihan päivää.” Ensimmäisenä kiinnitän huomiota aukion ystävällismieliseen ja karnivalistiseen tunnelmaan. Ihmiset hymyilevät ja pitävät hauskaa, kuin oltaisiin festareilla ja lavoilla olisi bändejä poliittisten palopuhujien sijaan. Ulkomaalaisena olo on tervetullut: Ihmiset huutelevat ”Welcome to Egypt”. Yksi pojista maalaa käteeni Egyptin lipun vesiväreillä.


Lippuja aukiolla näkyy paljon


”Kaikki voi muuttua muutamassa minuutissa” varoittelee useampaan kertaan muuan tapaamani miekkonen, joka kertoo olevansa lomaa viettävä armeijan erikoisjoukkojen sotilas. ”Ins`allah kaikki menee rauhallisesti. Mutta olen kuullut aukiolle olevan tulossa myös henkilöitä, joiden tavoitteena on aiheuttaa epäjärjestystä” hän kertoo. Mustafaksi esittäytynyt lomaileva sotilas myös sanoo tunnistavansa aukion yleisön joukosta monia poliisin asiamiehiä, jotka ovat soluttautuneet mielenosoittajien pariin.

Egyptin lippuja näkyy paljon, jokaisella näyttäisi olevan omansa. Egyptiläiset ovat silmin nähden ylpeitä vallankumouksestaan, joka on koko kansan vallankumous. Paljon näkyy myös Libyan kapinalippua, sillä aukion egyptiläiset sympatiseeraavat libyalaisia kapinallisia. Koko kansan vallankumouksesta kertoo myös, että aukiolle kokoontuu väkeä monista eri kansanryhmistä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia.


Nainen pitää puhetta, mies heiluttaa lippua


Kun ihmisten kanssa juttelee vallankumouksesta ja perjantain mielenosoituksesta, kaikki kertovat tarinan vähän eri tavalla. Tässä näkyy vallankumouksen tämän hetken suuntaa hakeva tila. Kaikki tukevat vallankumousta, mutta heillä on kovin erilaiset näkemykset siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Muslimiveljeskunta ilmoittikin jo, ettei se osallistu enää Vallankumouksen nuorisoliiton (Coalition of the Youth of the Revolution) toimintaan ja kehotti kannattajiaan olemaan osallistumatta perjantain mielenosoitukseen.

Jotkut järjestön jäsenet kuitenkin osallistuivat, vaikkakin yksityishenkilöinä eivätkä Muslimiveljeskunnan edustajina.

Armeijan, Muslimiveljeskunnan ja uudistusmielisten vallankumouksellisten koalitio on muutenkin hajoamassa liitoksistaan. Armeija on vastannut valtaapitävää sotilaskomiteaa kritisoineisiin julisteisiin pidättämällä niiden levittäjiä. Tämä taas on johtanut vastalauseiden ryöppyyn vallankumouksellisten pääasiallisessa toimintaympäristössä, Facebookissa.


Naiset ovat pukeutuneet valkoiseen symboloidakseen
valkoisia vaatteita,joihin Hosni Mubarakin vaimo joutuu
pukeutumaan vankilassa


Suojellakseen liittoa ja estääkseen mahdolliset konfrontaatiot armeijan ja mielenosoittajien välillä armeija ilmoitti, ettei se valvo järjestystä perjantain mielenosoituksessa, vaan siirsi järjestysvallan vallankumouksellisten itse muodostamille komiteoille. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorista miehistä koostuvia ad hoc-ryhmiä, jotka tarkastavat Tahrir-aukiolle tulevat aseiden varalta.

Minäkin kuljen näiden komiteoiden tarkastusten läpi. Pojat ovat innokkaita, mutteivät ammattilaisia. Halutessani voisin helposti kuljettaa aukiolle aseen tai pommin.

Mustafan pelkäämiä levottomuuksia ei perjantain toisena vihan päivänä esiintynyt, vaan mielenosoitus sujui rauhallisesti. Osallistujamäärä ei tavoittanut odotettuja miljoonia, vaan noin 200 000 mielenosoittajaa saapui aukiolle.

Vallankumouksessa ei ole kyse vain leivästä

Suomessa vallankumouksen motiivit on ehkä uutisoitu liian paljon materialistisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Esimerkiksi tässä Ylen uutisessa kommentaattori toteaa "Köyhät ja kouluttamattomat massat äänestävät vatsallaan, ja Muslimiveljeskunta lupaa leipää. Harva välittää demokratiasta".

Totta kai Egyptissä on äärimmäistä köyhyyttä, mutta tämä ei ole riittävä selittävä tekijä ihmisten poliittiselle käyttäytymiselle. Mubarakin hallintokin tarjosi jonkinlaisen elintason. Tässä vallankumouksessa on myös kyse ylpeydestä ja halusta olla osa Suurta Tarinaa, tammikuun 25. päivän vallankumousta.
Yleisesti mielenosoittajien parissa oli tyytymättömyyttä entisen presidentin, Hosni Mubarakin, ja hänen vaimonsa sekä poikiensa oikeudenkäyntien hitautta kohtaan. Toinen turhauttava asia oli sotilaskomitean epädemokraattisiksi koetut toimet, kuten mielipiteenvapauden rajoittaminen.



Hirttoköysi Mubarakin kuvan ympärillä



Vallankumous on toki egyptiläisten oma ja maan asioista päättäminen kuuluu heille. Ensimmäisen kysymyksen suhteen toivoisin egyptiläisille kuitenkin kärsivällisyyttä. Seuraamalla Mubarakin oikeudenkäynnissä mahdollisimman huolellisesti oikeusvaltion periaatteita – samoin kuin säästämällä ex-presidentin barbaariselta kuolemantuomiolta – uusi regiimi osoittaisi olevansa legitiimimpi, kuin edeltäjänsä. Ilmaisunvapauden suhteen Egyptissä on paljon opittavaa pitkän epävapaan ajan jälkeen. Armeijan on muistettava, että se voi säilyttää legitimiteettinsä kansan silmissä vain suojelemalla ilmaisunvapautta, ei rajoittamalla sitä.

Vihreät vaaleissa – signaaleja maailmalta

Voisiko Suomen huhtikuun eduskuntavaalien tulosta ennakoida sen perusteella, mitä muiden EU-maiden vaaleissa – ja maailmalla yleisestikin – on keväällä tapahtunut? Irlannissa päädyttiin ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin ja äänestäjät pääsivät 25.2. uurnilla osoittamaan tyytymättömyytensä vallanpitäjiä kohtaan. Voimapuolue Fianna Fail putosi parlamentin ykköspaikalta kolmanneksi ja äänestäjät nostivat Fine Gaelin ja Labourin sen edelle. Äänestäjät näyttivät ovea myös vihreille ja puolue menetti kaikki kansanedustajansa.

Virossa pidettiin riigikogu-vaalit heti perään 6.3. Niiden tulokset olivat ristiriitaisia. Yhtäältä oikeistolaiset hallituspuolueet saivat äänestäjiltä mandaatin jatkaa hallituksessa, toisaalta opposition sosialidemokraatit kaksinkertaistivat paikkamääränsä ja näin poliittinen vasemmisto vahvistui huomattavasti. Yksi viesti Viron vaaleista oli kuitenkin selkeä: Vihreät menettivät kaikki kansanedustajansa.

Saksassa sen sijaan vihreiden kannatus on lähtenyt jyrkkään nousuun ja vihreät menestyivät hyvin toissa viikonloppuna pidetyissä osavaltiovaaleissa Baden-Württembergissä ja Rheinland-Pfaltzissa. B-W:ssä vihreät nousivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi CDU:n jälkeen nostaen kannatuksensa 24,2 % (+12,5 % viime vaaleista) ja R-P:ssä vihreät nousivat kolmanneksi 15,4 % (+10,8 %) kannatuksella. Koska konservatiivisen CDU:n liittolainen liberaali FDP jäi äänikynnyksen alle R-P:ssä, vihreiden ja sosialidemokraattisen SPD:n allianssi voi nyt nimittää osavaltiolle Saksan historian ensimmäisen vihreän pääministerin.

Vihreiden menestys Saksassa johtuu suurelta osin maan ydinvoimapolitiikasta. CDU:n ja FDP:n hallitus oli hyvin ydinvoimamyönteinen Japanin kolmoiskatastrofiin ja Fukushiman ydinvoimalan onnettomuuteen asti. Merkelin äkillistä takinkääntöä ydinvoiman suhteen pidettiin lähinnä taktikointina ja äänestäjät palkitsivat vihreät, jotka ovat johdonmukaisesti vastustaneet ydinvoimaa. Sosialidemokraattien kanssa yhteistyössä toimivat vihreät näyttäytyivät vaaleissa muutenkin varteenotettavana vaihtoehtona uskottavuusongelmista kärsivälle porvarihallitukselle.

Mielenkiintoista onkin nähdä, miten äänestäjät palkitsevat Suomen vihreät vaaleissa heidän neljän vuoden kaudestaan porvarihallituksessa. Samanlaista nostetta kuin Saksan vihreät Suomen vihreät eivät tule saamaan, sillä he ovat olleet mukana hallituksessa, joka on rakentanut ydinvoimaa. Fukushiman katastrofia säikähtäneet äänestäjät voivatkin olla ihmeissään: Mistä löytyy takuupuolue estämään lisäydinvoiman rakentaminen, kun vihreätkin pettävät?

Toisaalta näissä vaaleissa näyttää olevan kyse materiaalisesta hyvinvoinnista. Kun äänestäjät Virossa ja Irlannissa pääsivät äänestämään taloudellisista kysymyksistä, he osoittivat vihreille ovea. Kun taloudellinen tilanne on tiukka, eivät vihreiden kivat postmaterialistiset ideat tunnu houkuttelevilta. Kun täytyy saada leipää pöytään ja selvitä laskuista, ei yksinkertaisesti ole varaa äänestää vihreitä. Idea perustulosta on hyvä ja kannatettava, mutta mitä vihreät ovat tällä hallituskaudella tehneet tämän yhteiskuntapoliittisen innovaation edistämiseksi? Eivät mitään.

Tuskin vihreät aivan Viron ja Irlannin veljespuolueiden kohtaloita kokevat, sillä puolueuskolliset politrukit ja politiikkaa heikommin seuraavat imagoäänestäjät kyllä antavat äänensä vihreille. Mutta keskustellessani ihmisten kanssa viesti on ollut selvä. "Olen ennen äänestänyt vihreitä, mutta nyt he ovat luopuneet periaatteistaan ja menevät mukaan mihin tahansa" sanovat monet.

Vaalitappio tekisi hyvää vihreille myös siinä mielessä, että puolue on ylpistynyt liikaa. Vihreät kuvittelevat voivansa tehdä aivan mitä hyvänsä ja selvitä siitä, kun vain lähettävät spin doctorinsa selittelemään asian parhain päin. Suuri osa vihreiden kannattajista ajattelee vasemmistolaisesti, mutta silti puolue kuvittelee voivansa tehdä porvarillista politiikkaa. Kenties yksi vaalikausi oppositiossa veisi Suomen vihreitä Saksan ja Ruotsin vihreiden suuntaan ja muistuttaisi puolueelle, että kannattajien mielipidettä on kunnioitettava.

Olen aikaisemmin kritisoinut vihreitä tekstissä Vihreät pelaavat kaksilla korteilla.

PS. Myös Susanna Huovinen tylyttää vihreitä. "Viime vuosina ydinvoimalupia on aina tavattu antaa yhtä monta, kuin on ollut istuvia vihreiden ministereitä."

Opintojen jälkeinenkin edunvalvonta muistettava

Otaniemen teekkarit tapaavat käydä ajeluilla Espoon Westendissä. Porvarillisen asuinalueen ökytaloista haetaan opiskelumotivaatiota. Jos teekkari laskee yhtälönsä opiskeluaikana ahkerasti, hän saa valmistumisensa jälkeen kovapalkkaisen työpaikan ja voi luottavaisin mielin ottaa ison asuntolainan ylellistä kämppää varten.

Suurimmalle osalle teekkareista, kuten muistakaan opiskelijoista, valmistuminen ei kuitenkaan takaa ruusuista tulevaisuutta. Päinvastoin, Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys on vertailukelpoinen Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kanssa. Pätkä- ja silpputyöt ovat tulleet – ilmeisesti jäädäkseen. Onkin yllättävää huomata, kuinka moni opiskelija pitää silti yllä kuvitelmaa paitsi varmasta, myös leveästä toimeentulosta valmistumisen jälkeen.

Jokainen saa toki rakentaa itselleen ihan sellaisen pilvilinnan kuin haluaa. Mutta opiskelijoiden edunvalvonta kärsii, jos opiskelijoilla itsellään ei ole realistista kuvaa omista tulevista työmarkkinoistaan. Joitain meistä varmasti lykästää, mutta suurimmasta osasta ei tule helppoa elämää viettäviä porvareita, jotka kohtaavat suurimmat vaikeutensa golfkentällä.

Viime vuosina opiskelijat ovat vaatineet aktiivisemmin opiskelun aikaisten etujen parantamista ja saavuttaneet tavoitteitaan, esimerkiksi opintotuen korottamisen suhteen. Samanlaista joukkovoimaa tarvitaan myös opintoja seuraavan työelämän epäkohtien muuttamisessa.

Ranskassa opiskelijat ja työntekijät nousevat barrikadeille rinta rinnan vääryyksiä vastaan. Samanlaista yhteisrintamaa tarvitaan myös Suomessa. Opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole enää varaa ylenkatsoa ammattiliittoja ja ammatillista järjestäytymistä, niin törkeästi työelämä nuoria korkeastikoulutettuja kohtelee.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä 28.3.2011.

Helpotusta Libyan siviilien ahdinkoon?

Kävelen joka päivä työpaikalleni Libyan Nikosian suurlähetystön ohi ja katson, onko lähetystössä jo vaihdettu Libyan vihreä lippu kapinallisten puna-musta-vihreään. Toistaiseksi ei ole vaihdettu.

Ainakin näennäisesti Ranskan johtama kansainvälien liittoutuma on aloittanut ilmaiskut Libyan eversti Gaddafin joukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan operaatio Aamunkoiton Odysseia on onnistunut tavoitteessaan estää Gaddafin joukkojen hyökkäys Bengasiin, suurimpaan Libyan kapinallisten hallitsemaan kaupunkiin. Tosin totuus lienee myös tämän sodan ensimmäinen uhri, joten kaikkeen uutisointiin Libyan tilanteesta on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.

Olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siihen, että kansainvälinen yhteisö löysi rohkeuden ja päättäväisyyden puuttua Libyan tilanteeseen. Olisi ollut sietämätöntä, jos maailma olisi jälleen kerran seurannut sivusta, kun yksi mielipuolinen diktaattori tapattaa omia kansalaisiaan tuhatmäärin. Hetken tilanne näytti todella synkältä. Gaddafi näytti pystyvän lojaalien armeijan osien ja palkkasotureiden avulla murskaamaan kapinan väkivalloin.

Jos Gaddafin olisi sallittu ”palauttaa maahan järjestys” seuraukset olisivat olleet inhimillisesti hirvittävät. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen yhteenotto Bengasissa olisi tarkoittanut luultavasti vähintään tuhansia kuolleita. Näin laajamittaisen kapinan jälkeen Gaddafin olisi myös ollut pakko toimeenpanna massiivisia puhdistustoimia varmistaakseen kansalaistensa lojaaliuden. Kyseessä olisi ollut puhdistustoimet, jollaisia ei ole nähty sitten Stalinin vainojen.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka muun muassa sallii voimankäytön Libyan lentokieltoalueen valvomiseksi ja siviilien suojelemiseksi. Päätöslauselman aikaansaaminen on osoitus kansainvälisen diplomatian onnistumisesta, vaikka viisi turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenmaasta äänestikin tyhjää. Ainoalla turvallisuusneuvoston arabimaalla, Libanonilla, on varmasti ollut mielenkiintoiset keskustelut muiden valtioiden kanssa ennen äänestystä.

Venäjä tai Kiina eivät käyttäneet pysyvän jäsenen veto-oikeuttaan äänestyksessä, mutta äänestivät molemmat tyhjää. Molemmat maat vastustavat yleensä kaikkia valtioiden suvereniteetin loukkauksia ja puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin. Niille on tärkeää westfalenilaiseen järjestykseen implisiittisesti sisältyvä valtioiden oikeus tappaa omia kansalaisiaan.

Hyvä demokratiaa vaativa ja diktaattoreita kaatava momentum arabimaailmassa olisi ollut vaarassa katketa, jos Gaddafin olisi sallittu väkivalloin tukahduttaa kansannousu. Se olisi myös alentanut vallanpitäjien kynnystä käyttää väkivaltaa järjestyksen palauttamiseksi. Nyt kansainvälinen yhteisö lähetti päinvastaisen signaalin: Yksinvaltiaiden ei anneta kohdella kansaansa miten hyvänsä.

Osan Ranskan innokkuudesta kurittaa Gaddafia selittää Ranskan sisäpoliittinen tilanne. Presidentti Sarkozy on menettänyt suosiotaan kansalaistensa keskuudessa, eikä hän äskettäin julkaistun mielipidetiedustelun mukaan pääsisi presidentinvaalissa edes toiselle kierrokselle. Vanhan viisauden mukaan sota on näppärä keino kiinnittää kansalaisten huomio ulkomaille kotimaan sijasta ja älykäs valtiomies osaa valita sopivan heikon vihollisen.

Tästä huolimatta Ranskan rohkeus Libyan tilanteeseen puuttumisessa on ihailtavaa. Joukko muita maita on myös osallistumassa operaatioon. Nyt taistelevien Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Italia, Kanada, Hollanti, Espanja, Tanska ja Norja, sekä arabimaista Arabiemiraatit ja Qatar ovat lähettäneet tai lähettämässä taistelukoneitaan paikalle. En tiedä, onko Suomen ulkoministeriössä tai presidentinkansliassa keskusteltu Suomen osallistumisesta operaatioon.

Sodankäyntiin liittyy aina epävarmuus. Operaatio saattaa myös epäonnistua. Kansalaismielipide saattaa pakottaa liittouman maat vetäytymään, jos taisteluissa tulee omia menetyksiä. Tai Gaddafin joukot saattavat saada ilmaiskuista huolimatta maan kokonaan tai pääosin hallintaansa. Lockerbien terrori-iskut vuonna 1988 muistuttavat myös, että Gaddafi ei epäröi käyttää likaisiakaan keinoja kostaakseen vihollisilleen.

Britannia on ilmoittanut perustavansa Libyan operaation päämajan Kyproksella sijaitsevaan Akrotirin lentotukikohtaan. Kypros – joka usein peesailee kansainvälisessä politiikassa Venäjää ja Kiinaa – on ilmoittanut vastustavansa tätä ja koko operaatiota yleensä.

PS: Kirjoitin kesäkuussa 2009 tekstin Viekö lama diktaattorit? jossa arvelin globaalin talouskriisin voivan johtaa joidenkin diktatuurien kaatumiseen. Arabimaailman viime aikaisten tapahtumien valossa teksti on osoittautumassa jossain määrin ennustusvoimaiseksi.

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.