Liitoskuntien irtisanomissuojalle on perustellut syynsä

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja
vauhdittaa kuntaliitoksia ja vähentää
taloudenepävarmuutta

Työntekijöiden aseman kurjistamistalkoissa ovat nyt joutuneet leikkaajien hampaisiin kuntien työntekijät. Kuntarakennelaki antaa viiden vuoden irtisanomissuojan liitoskuntien työntekijöille. Lain tarkoitus on antaa kunnan työntekijöille tulevaisuuden turvaa muutostilanteessa.

Irtisanomissuoja on ärsyttänyt poliittista oikeistoa niin kauan, kuin suoja on ollut olemassa. Tähän kurjistajaporvarien joukkoon liittyi myös Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini, kun hän hyökkäsi irtisanomissuojaa vastaan eduskuntapuheessaan syysistuntokauden alkaessa.

Irtisanomissuoja kuulemma estää kuntien talouden tasapainottamisen, kun liitoksen jälkeen uuden kunnan menoja ei voida sopeuttaa vähentämällä sen palveluksessa olevaa henkilökuntaa.

Herra Soini ajaa yllättävän innokkaasti porvarillista työelämäpolitiikkaa, ottaen huomioon, että hän ratsastaa tavallisten työntekijöiden äänillä.

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja on kuitenkin sekä hyödyllinen, että välttämätön. Hyödyllinen siksi, että edes lyhytaikainen takuu työpaikasta tuo varmuutta muutoin rajusta epävarmuudesta kärsivään kansantalouteen. Välttämätön irtisanomissuoja on siksi, että muuten kuntarakenteen muutos pysähtyy.

Kuluttajabarometrin mukaan kuluttajien luottamus talouteen on tällä hetkellä selvästi heikompi, kuin keskimäärin. Tämä tarkoittaa varovaisuutta ja ostopäätösten lykkäämistä tulevaisuuteen. Työpaikoistaan ja tuloistaan epävarmat ihmiset eivät uskalla ostaa tavaroita tai palveluita, mikä taas heikentää yksityisten yritysten tulovirtaa ja sitä kautta verotuloja. Epävarmuus luo epävarmuutta.

Talouden suhdanteista johtuvan kysynnän vaihtelun aiheuttaman negatiivisen kierteen katkaisemiseksi laaja julkinen sektori on tehokas lääke.  Kun epävarmuus saa yksityisen sektorin työntekijät vähentämään kulutustaan, pitää julkisen sektorin työntekijöiden kulutus huolen siitä, ettei kokonaiskulutus häviä aivan täysin, vaan yrityksille riittää asiakkaita julkisen sektorin työntekijöistä. Tämä vähentää niiden paineita irtisanoa omia työntekijöitään.

Puheet julkisen sektorin leikkaamisesta ja henkilöstön irtisanomisista kuitenkin heikentävät tätä tasapainottavaa vaikutusta, kun epävarmuus tulevaisuudesta saadaan levitettyä myös julkisen sektorin työntekijöiden joukkoon (Kotitalouksien säästämisaste kasvaa ja yritysten investointiaste laskee).Kukaan ei hyödy konkurssiaallosta, jonka samanaikainen yksityisen ja julkisen sektorin työntekijöiden epävarmuus aiheuttaa. Mutta silti sellaista linjaa herra Soini ja kumppanit ajavat.

Jos Suomen kuntarakennetta tahdotaan saada kehitettyä, eli käytännössä saada kuntia liittymään vapaaehtoisesti yhteen, on työntekijöiden irtisanomissuoja välttämätön. Mielipiteet liitoksista kunnissa vaihtelevat rajusti. Irtisanomissuoja on lupaus, jolla kuntien henkilöstölle käytännössä osoitetaan, että liitoksessa on kyse jostain muusta, kuin keinosta potkujen jakamiseksi työnsä hyvin hoitaneille työntekijöille.

Liitokset kohtaavat voimakasta vastarintaa, vaikka perustelut niille olisivat miten hyvät. Irtisanomissuojan sorkkiminen tarkoittaisi sitä, että kuntien työntekijät liittyisivät myös liitosten vastustajien rintamaan. Siinä tilanteessa kuntaliitosaikeet olisivat tuomittuja epäonnistumaan.

Myös kuntien johtajia koskeva irtisanomissuoja on välttämätön. On toki perusteltua kysyä, onko tarpeen maksaa kuntajohtajille viisinumeroista palkkaa (tai onko kellekään?), mutta realismia on pitää mielessä, että kunnallisilla johtajilla on myös paljon vaikutusvaltaa. Liitoshankkeet eivät onnistu, ellei johtoporras ole niiden takana.

Julkisessa keskustelussa näyttäisi olevan käynnissä jonkinlainen työntekijöiden kurjistamisen epäonnenpyörä, joka osuu vaatimaan milloin minkäkin työntekijäryhmän palkan, etujen, irtisanomissuojan tai kaikkien näiden heikentämistä. Onko tämä satunnaista vai ohjattua ja masinoitua? Mene ja tiedä, mutta lopputulema voi olla oikeistolaisten toivoma: Julkinen mielipide alkaa pitää työntekijöitä syynä keinottelijoiden ahneuden aiheuttamaan talouskriisiin.

Rakenneuudistuksia vai yhteiskunnan kellon kääntämistä taaksepäin?

Mihin suuntaan käy oikeiston kello? Miksi siitä suunnasta

tulee vain sellaisia rakenneuudistusehdotuksia, jotka

vievät yhteiskuntaa kohti menneisyyttä?

Rakenneuudistus on sanana kokemassa ikävän kohtalon. Myönteistä ja tulevaisuusorientoitunutta konnotaatiota kantavaa sanaa väännellään julkisessa keskustelussa niin, että sanan merkitys hämärtyy. Jokainen tarkoittaa rakenneuudistuksista puhuessaan eri asioita. Viimeistään Ylen teettämä kysely mieluisimmista rakenneuudistuksista käänsi kuitenkin sanan merkityksen lopullisesti kielteiseksi.

 

Ehdotetuiksi rakenneuudistuksiksi oli valittu ainoastaan sellaisia reformeja, jotka hidastavat yhteiskunnallista kehitystä, kasvattavat tuloeroja, vähentävät yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja vahvistavat luokkayhteiskuntaa. Vaikka kaikki Ylen uutisoimat rakenneuudistukset toteutettaisiin, niiden vaikutus julkisen talouden tasapainottamiseen olisi kyseenalainen. Vaikutukset talouskasvuun ja työttömyyteen olisivat kielteiset.

 

Kaikkia näitä rakenneuudistusehdotuksia yhdistää se, etteivät ne tosiasiassa uudista mitään, vaan palauttavat vanhaa. On ollut aika, jolloin ei ole ollut opintorahaa tai ansiosidonnaista päivärahaa. On ollut aika, jolloin työpäivät ovat olleet pidempiä, eikä eläkkeelle ole päässyt yhtä varhain kuin nyt. On ollut aika, jolloin sairastaminen ja lasten päivähoito on hoidettu omalla kustannuksella.

 

Suurin osa yhteiskunnista elää edelleen näissä kehitysvaiheissa. Mutta mistä Suomessa kumpuaa kuvitelma siitä, että nykyhetken haasteisiin vastataan parhaiten kääntämällä yhteiskunnallisen kehityksen kelloa taaksepäin? Voidaanko yhteiskunnallisia kehitysaskeleita ja innovaatioita todella vain vetää yli asialistalta ja kuvitella, ettei niitä koskaan ollutkaan?

 

Minua jaksaa ihmetyttää poliittisen oikeiston esiintyminen uudistusmielisenä ja dynaamisena. Kokoomus puhuu innokkaasti rakenneuudistusten puolesta. Mutta jos politiikan sisältöjä pysähdytään hetkeksi analysoimaan, käy selväksi, että juuri oikeisto on palaamassa ajassa taaksepäin ja taannuttamassa yhteiskunnallista kehitystä purkamalla suurella vaivalla tehtyjä kehitysaskeleita.

 

Kuinka kauas ajassa taaksepäin halutaan mennä? Selvästikin hyvinvointivaltiota edeltävään aikaan, mutta riittääkö 50-luku? Oltaisiinko palaamassa patruunakapitalismin aikaan, feodaaliyhteiskuntaan vai peräti antiikin orjuuteen?

 

Näiden "rakenneuudistusten" - jotka eivät ole uudistuksia eivätkä vaikuta rakenteisiin - sijaan Yle olisi voinut kysyä vastaajien mielipiteitä uusista ideoista, jotka vievät yhteiskunnan kehitystä eteenpäin sekä luovat talouskasvua ja työpaikkoja. Tältä istumalta mieleen tulee seuraavat esimerkit:

 

• Työn jakaminen tasaisemmin pakollisen vuorotteluvapaan avulla (Kokemattomat pääsevät sisään työelämään ja kokeneet kehittämään itseään)
• Eläkekatto (Varakkaatkin mukaan talkoisiin)
• Asuntojen paikkakuntakohtainen vuokrakatto (Työnantajat saavat työvoimaa sinne, missä sitä tarvitsevat ja työntekijät tulevan palkallaan toimeen)
• Perustulo (Tekee työn vastaanottamisen aina kannattavaksi, takaa perustoimeentulon ja vähentää byrokratiaa)
• Universaali työtakuu (Taloudellista epävarmuutta vähentäisi tieto, että julkinen sektori työllistää ihmiset, jotka eivät työllisty yksityiselle sektorille)
• Euromääräiset palkankorotukset prosenttikorotusten sijaan (Pitäisi huolta kotimaisesta ostovoimasta, muttei nostaisi vientiteollisuuden palkkakustannuksia)
• Ansio- ja pääomatulojen verottaminen samalla, progressiivisella veroprosentilla (Estäisi verokikkailua ja lisäisi verotuloja)
• Maataloustukien asteittainen lakkauttaminen (Edistäisi elinkeinorakenteen kehittymistä, kun sekä maatalouden työvoima, että pääoma siirtyisivät tuottavammille aloille)
• Yhden palkallisen vapaapäivän myöntäminen työntekijälle, joka ei ole kuukauteen ollut sairaslomalla (Lisäisi työhyvinvointia ja tuottavuutta)
• Aktiivinen kysynnänsäätely taloudellisten suhdannevaihteluiden kompensoimiseksi (Vähentäisi taloudellista epävarmuutta, tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä, lisäisi työn tuottavuutta ja verotuloja)
• Kansainvälinen rahoitusmarkkinavero (Vähentäisi spekulaatiota ja taloudellista epävarmuutta, lisäisi verotuloja)

Kaikkien näiden ehdotusten punaisena lankana on sen osoittaminen, ettei yhteiskunta- ja talouspolitiikka ole nollasummapeliä, jossa joudutaan valitsemaan yhtäältä talouskasvun ja työpaikkojen ja toisaalta oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin väliltä. Oikeistolainen hegemonia pyrkii ajamaan epäsuosittuja linjojaan läpi esittämällä ne taloudellisina välttämättömyyksinä. Hulluinta on, että usein vyönkiristys- ja leikkauspolitiikka on paitsi epäoikeudenmukaista, myös kokonaistaloudellisesti tehotonta.

 

Tahtoisin esittää haasteen innovaattoreille, VM:n virkamiehille, ekonomisteille, (itse itsensä nimenneille) talousmiehille, istuville ja wannabe-poliitikoille sekä yleisesti blogini lukijoille: Millaisilla rakenneuudistuksilla on mahdollista saavuttaa sekä taloudelliset tavoitteet (kuten talouskasvu, työllisyyden lisääntyminen, tuottavuuden kasvu), että yhteiskunnalliset tavoitteet (tuloerojen kaventuminen, toimeentulovarmuuden vahvistuminen, hyvinvoinnin lisääntyminen)? Vaikeaa? Kyllä, muttei mahdotonta. Vinkki: Aivan ensiksi kannattaa haihduttaa päästään ne rajoitukset, joita sinne ovat laittaneet ne tahot, jotka joko ideologisista syistä tai silkkaa tyhmyyttään ovat aina johdattamassa yhteiskunnan kehitystä heikompaan suuntaan.

 

Toisena asiana tahtoisin tietää, kuinka vastaajat suhtautuisivat kyselyyn rakenneuudistuksista, jotka päinvastoin kuin Ylen vaihtoehdot kehittäisivät yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi JA aidosti auttaisivat talousvaikeuksiin. Olisiko niin, että vastaajat antaisivat jostain käsittämättömästä masokistisesta vaikuttimesta johtuen palttua sellaisille uudistuksille?

 

Ja kolmantena esittäisin kysymyksen rakkaalle kokoomukselle: Olisitteko yhtä innokkaasti tarttumassa rakenneuudistuksiin, jos sanalla ei tarkoitettaisi luokkayhteiskuntaa vahvistavia ja yhteiskunnan heikko-osaisimpia rokottavia talous- ja sosiaalipolitiikkoja, vaan yhteiskuntaa eteenpäin vieviä uudistuksia, jotka tuovat eri sosiaaliluokkia lähemmäs toisiaan, sen sijaan että etäännyttävät niitä?

Olen hahmotellut uusia ideoita talouskasvun ruokkimiseksi myös kirjoituksessa Kasvun avaimet Suomelle

Puolueiden piilorahoituksesta suoraan tukeen

Kuntatasolla puolueiden rahoitus on heikkoa. Niitä tulisi
rahoittaa mieluummin suoralla tuella, kuin puolueveron kautta

Puolueiden haukkuminen ja niiden kaikenlaisen rahoituksen leikkaamisen vaatiminen ovat helppoja tapoja kerätä poliittisia irtopisteitä. Mutta kunnallisella tasolla puolueiden tehtävä on kanavoida kuntalaisten mielipiteet osaksi kunnan päätöksentekoa. Siksi puolueiden kunnallista toimintaa on tuettava jollakin tavalla.

Nykyinen järjestelmä on ongelmallinen epäsuoruuden ja avoimuuden puutteen vuoksi. Kunta maksaa kokouspalkkioita luottamushenkilöille kokouksiin osallistumisesta ja heidät nimittäneet puolueet keräävät osan palkkioista omiin kassoihinsa. Tämän ”puolueveron” suuruus vaihtelee, mutta enimmillään sitä saa kerätä 30 % bruttopalkkiosta.

Puolueveron perintä vaihtelee puolueittain ja kunnittain. On tavallista, että puolueet pyytävät luottamushenkilöiltä tarvittavat valtakirjat ennen heidän nimittämistä luottamuspaikkoihin ja kunta perii puolueveron palkkiosta samaan tapaan, kuin muutkin verot. Luottamushenkilö maksaa palkkioistaan siis paitsi sivutuloveroa verottajalle, myös puolueveroa puolueensa kunnallisjärjestölle. Tyypilliselle kokouspuurtajalle ei kokouspalkkioista suoraan sanottuna jää käteen juuri mitään.

Järjestely aiheuttaa joskus skismaa ja epäselvyyksiä puolueorganisaation ja sen jäsenten välillä. Mutta tapa on hankala myös sellaisen kuntalaisen näkökulmasta, joka tahtoisi tietää, kuinka suuri osa kunnan rahoista menee minkäkin puolueen toiminnan rahoittamiseen. Jotta tämän tiedon saisi selville, olisi laskettava kaikki puolueen asettamat luottamushenkilöt ja heidän käymiensä kokousten määrä.

Läpinäkyvämpää olisi rahoittaa puolueiden kunnallista toimintaa suoraan, eikä kierrättämällä kunnallista tukea luottamushenkilöiden puolueveron kautta. Reiluinta olisi rahoittaa kunnallisjärjestöjä sen mukaan, kuinka monta valtuutettua niillä on kunnanvaltuustossa. Suurempien kuntien ryhmiä rahoitettaisiin enemmän kuin pienten ja oma minimirahoitus olisi myös sellaisille ryhmille, jotka eivät saaneet lainkaan ehdokkaitaan valituiksi.

Kunnille tällainen rahoitusjärjestely voidaan tehdä kustannusneutraaliksi siten, että rahoitus tulee valtion kassasta. Kunnat jatkavat samojen kokouspalkkioiden maksamista kuin ennenkin, mutta luottamushenkilöt vapautetaan puolueveron maksusta.

Puolueveron poistaminen vähentäisi painetta kokouspalkkioiden korottamiseen ja kannustaisi kuntalaisia osallistumaan kunnalliseen päätöksentekoon. Samassa kokouksessa istuvat luottamushenkilöt saisivat palkkionsa samansuuruisina, riippumatta siitä, minkä puolueen mandaatilla he kokouspöydän ääressä ovat.

Yhteenvetona siis kuntien menot pysyisivät samoina, luottamushenkilöiden käteen jäävät tulot paranisivat, puolueiden kuntatason tulot pysyisivät suunnilleen samoina ja puoluerahoituksen avoimuus selkiytyisi, kun puolueverojen kautta maksettava ”piilopuoluetuki” maksettaisiin suoran tuen kautta. Minun mielestäni tähän suuntaan kannattaa mennä – silläkin uhalla, että populistit pääsevät huutelemaan yksinkertaistuksia puoluerahoituksen turmiollisuudesta.

Työn rakastamisen masokistisuus



Työtä on tehtävä, mutta kenenkään
ei tarvitse uhrata itseään työlle

 Työn tekemistä tunnutaan pitävän keskeisenä ja tärkeänä arvona kautta Suomen poliittisen kentän. Työväenliikkeelle työ on rakas asia, kahlitsevuudestaan huolimatta. Koska työläisellä ei ole ollut mitään muuta, kuin kyky työskennellä, on identiteetti ja ylpeys rakennettu sen varaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kuinka työttömyys koskettaa sen uhreiksi joutuneita niin syvästi.


Poliittinen oikeisto taas puhuu työn tekemisestä julkisuudessa arvostavaan sävyyn omien intressiensä vuoksi. Yhtäältä työtä on markkinoitava työntekijöille, jotta nämä olisivat tyytyväisempiä työoloihinsa. Toisaalta pääomatuloilla paistatteleva porvari saa rakennettua itselleen energisemmän ja dynaamisemman imagon antamalla sen kuvan, että työnteolla olisi jotain tekemistä esimerkiksi hänen perintönä saamiensa omaisuuksien kanssa.

Vihreät taas puhuvat mielellään uudesta työstä ja luovasta työstä – ilmeisesti vastakohtana ”vanhalle ja mekaaniselle” työlle. Vihreissä kuluttamiseen suhtaudutaan kriittisesti, mutta työntekoon ei. Mitäs niille työstä syntyneille tuotteille sitten tehdään, jos niitä ei saa kuluttaa?

Työstä saa myös rakennettua poliittista retoriikkaa, joka tuntuu uppoavan valtiomiesmäisellä vakavuudella yleisöön, vaikka olisi aivan sisällötöntä. ”Hyvinvointi syntyy työstä” tai ”Suomalainen yhteiskunta on kovalla työllä rakennettu” ovat toimivia fraaseja – mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja millaista politiikkaa niiden pohjalta pitäisi tehdä?

Eikö vielä vähän aikaa sitten haaveiltu työn lopusta? Teknologinen kehitys vapauttaisi ihmiset työn orjuudesta, kun kaikki tarpeellinen saataisiin tuotettua ilman ihmistyövoimaa. Nyt tällaisesta ei enää puhuta. Sen sijaan arkipuhunnassa työssä kärsimisestä puhutaan masokistisen nauttivaan sävyyn: ”Kyllä minä tykkään tehdä töitä. Lomalla tulee aika pitkäksi. Nautin stressistä ja kiireestä”.

Tämähän tietysti on roskaa, mutta ymmärrettävissä psykologisesta näkökulmasta. Ihmismieli vääntää välttämättömän kärsimyksen hyveeksi. Elämänarvoja pohtiessaan työntekoa ylikorostava ihminen tekee myös helpon arvovalinnan. Kun yksilö sallii yhteiskunnallisen meta-asenteen asettaa työn oman elämänsä keskiöön, säästyy hän vaikeilta valinnoilta, joissa erilaisia elämän aspekteja pitäisi arvottaa keskenään.

Tekemällä itsestään palkkatyön marttyyrin ja nostamalla työn muiden asioiden edelle, yksilö perustelee muiden tärkeiden elämänalueiden laiminlyömisen. Kun alistaa itsensä täydellisesti työlleen, voi kätevästi paeta lapsiaan, luistaa parisuhteen velvollisuuksista ja laiminlyödä sekä ystäviään, että läheisiään. Samoin työn epäjumalan palvominen vapauttaa velvollisuudentunnosta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Maailmanparantamisen voi aina lykätä myöhempään, koska ”minulla on nyt kiire”.

Jokainen saa totta kai valita omat elämänarvonsa ja jos joku todella tahtoo nostaa työn tekemisen kaiken muun yläpuolelle, olkoon hänellä siihen vapaus. Mutta toivoisin, että jokainen yksilö tekisi valintansa itsenäisesti, tietoisena yhteiskunnallisista vaikuttimista ja vapautuneena häneen kohdistettavista paineista.

Minä toivon myös tervettä suhtautumista työhön. Päämääränä on, että mahdollisimman vähällä työn määrällä saavutetaan mahdollisimman suuri hyvinvointi. Työstä voi nauttia, mutta siihen ei pidä suhtautua marttyyrin asenteella, itse itsensä uhraten. Koska työtä on joka tapauksessa jonkin verran tehtävä, tehtävä työ pitäisi jakaa mahdollisimman tasaisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille, heidän kykyjensä ja lahjakkuuksiensa mukaan. On yksinkertaisesti mieletöntä, että osan ihmisistä elämä köyhtyy liian työnteon vuoksi ja toiset kärsivät täydestä työttömyydestä.

Talouskonservatiivit ja oikeistolaiset vastustavat aina työelämän parannuksia vetoamalla siihen, että juuri nyt ei ole sopiva aika siihen. Kenties tällä hetkellä tilanne ei suosikaan työajan lyhentämistä. Vähän pidemmällä aikavälillä kuitenkin 35 tunnin työviikko on hyvä tavoite ja auttaisi työn jakamisessa.

Uusiakin ideoita tarvitaan. Koska oma sukupolveni näyttäisi olevan työmarkkinoilla sellaisessa asemassa, jossa työpaikkaa vaihdetaan usein, harmittelevat monet vuosilomien puuttumista. Työkuukausien mukaan kertyvä loma on ihan hyvä järjestelmä vuosikausia samassa työpaikassa oleville. Mutta usein työpaikkaa vaihtavien kannalta se tarkoittaa, ettei heille vuosiin kerry lomapäiviä riittävästi normaalin kesäloman pitämiseksi.

Lomapäivien kerryttämisen oheen pitäisikin saada työläisten ”lomaturva”. Kahden viikon kesäloma jokaiselle. Jos lomapäiviä ei ole kertynyt tarpeeksi, kahden viikon minimiloma taataan silti. Sen päälle lomapäivät kertyisivät nykyisen käytännön mukaan niin, ettei yleisiä lomia kuitenkaan tarvitsisi pidentää. Uudistus olisi paitsi oikeudenmukainen, parantaisi myös pätkätyösukupolven työssä jaksamista.

Lasten tekeminen on myös vaikea yhteensovittaa työelämän ja uravaatimusten kanssa. Lapset olisi hyvä tehdä nuorena, mutta nuoret samaan aikaan kilpailevat keskenään työmarkkinoilla. Ratkaisu olisi viheltää kilpailu poikki vuodeksi, jonka ajan voisi käyttää perheen perustamiseen ja lastenhoitoon. Kun vapaa, kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka ”vauvantekolomaksi”, olisi pakollinen koko ikäluokalle, ei kukaan pääsisi toisten edelle perhevalintojen vuoksi.

Käytännössä vauvantekoloma voisi toimia niin, että jokaisen olisi esimerkiksi 25-35- vuotiaana pidettävä yksi vuosi, jolloin ei saa tehdä palkkatyötä. Aikaa ei tietenkään olisi pakko käyttää lisääntymiseen, mutta antaisi siihen hyvän mahdollisuuden. Kun sama pakkoloma koskisi molempia sukupuolia, se myös tasaisi lasten saamisen kustannuksia sukupuolten välillä ja edistäisi tasa-arvoa.

Työtä on tehtävä tulevaisuudessakin. Työstä on kuitenkin tehtävä mahdollisimman vähän kuormittavaa, mahdollisimman tyydyttävää ja sitä on tehtävä mahdollisimman vähän. Työstä ei pidä tehdä pyhää lehmää, vaan se on nähtävä välttämättömänä pahana.

Työstä on yhteiskunnallisten uudistusten kautta vähitellen vapauduttava. Työelämän kehittäminen vapauttaa ihmiset muihin tärkeisiin asioihin: Itsensä kehittämiseen, taiteeseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, matkusteluun, läheisten kanssa olemiseen, filosofointiin, elämästä nauttimiseen, lasten opettamiseen – tai miksei vaikka blogitekstien kirjoittamiseen.

Kaupan suuryksikkö ei tee autuaaksi



Kaupan rakenne tulee suunnitella niin,
että saamme työpaikkoja, ei parkkipaikkoja

Arto Arvonen esitti mielipidekirjoituksessaan (Kauppalehti 11.4.) kaupan suuryksikön alarajan määrittelemistä 5000 neliöön. Kirjoitus ansaitsee muutaman vasta-argumentin.

Arvonen on oikeassa siinä, että suurissa kaupoissa tuottavuus on parempi. Toisin sanoen ne työllistävät vähemmän myyjiä ja muuta työvoimaa suhteessa liikkeen myyntiin. Verokertymien kannalta tämä taas tarkoittaa juuri päinvastaista, kuin Arvonen väittää. Pienissä kaupoissa suurempi osa tuotoista maksetaan palkkoina, joita verotetaan. Vastaavasti työllisyyden paraneminen vähentää julkisen sektorin menoja.

Voi olla myös totta, että kuluttajien tottumukset ovat aiempaa yksilöllisempiä. Millä logiikalla Arvonen siis väittää, että kaikki tahtovat asioida hehtaarihalleissa? Yksilöllinen asiointikokemus syntyy pienistä, erikoistuneista liikkeistä, joissa henkilökunta on erikoistunut omalle alalleen.

Kauppojen suuryksiköt voivat pitää hintatasoa alhaisena suhteessa pienempiin kauppoihin (joskin Suomessa ruoka on eurooppalaisittain huippukallista), mutta se ei johdu kilpailusta, kuten Arvonen väittää, vaan siitä että suuret marketit voivat teettää osan kaupan töistä asiakkaillaan. Suurten yksiköiden hallitsemassa tilanteessa kilpailu on tehotonta, koska markkinoille tullakseen tarvitsee suuren pääoman. Kilpailu toimii parhaiten lukemattomien pienten liikkeiden markkinoilla, joille voi tulla pienelläkin pääomalla.

Päästöjen vähentämisen kannalta malli, jossa jokainen kuluttaja ajaa omalla autollaan markettiin, on järjetön. Ekotehokkaampaa on, että logistiikkaketju toimittaa tuotteet mahdollisimman lähelle loppukuluttajaa. Näin mahdollistetaan se, että mahdollisimman moni voi hoitaa päivittäiset ostoksensa täysin ilman autoa.

Työvoimapulaa on ennustettu niin kauan, kuin olen osannut julkista keskustelua seurata. Sen ajankohta on aina siirtynyt eteenpäin, mutta todellisuudessa Suomi kärsii massatyöttömyydestä. Työttömien määrä lähentelee kolmea sataa tuhatta. [Tänään 23.4. julkaistun työ- ja elinkeinomisteriön tiedon mukaan maaliskuun lopussa työ- ja elinkeinotoimistoissa oli yhteensä 287 000 työtöntä työnhakijaa. Se on 40 900 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.] Tällaisessa tilanteessa on mieletöntä järjestellä kaupan rakennetta niin, että kauppa työllistäisi mahdollisimman vähän ihmisiä.


Mielipidekirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä Kauppalehdessä 23.4.2013 [vaatinee sisällön käyttöoikeuden]

Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin otsikolla Kauppojen aukioloajat ja työllisyys

Kauppojen aukioloajat ja työllisyys



Automarketit valtaavat markkinoita Suomessakin.
Suojelisiko pieniä lähikauppoja, jos vain ne saisivat
olla auki sunnuntaisin?



Valtioneuvoston selonteko suurten automarkettien sunnuntaiaukioloista ei vastaa kysymykseen siitä, onko uudistus tappanut lähikauppoja ja sitä kautta heikentänyt työllisyyttä. Vaikutukset työllisyyteen ja verokertymään ovat kuitenkin keskeisimmät tekijät, joiden pohjalta kauppojen aukioloista tulee päättää.

Eduskunta käsitteli keskiviikkona 20.2. valtioneuvoston selontekoa kauppojen aukioloaikojen laajentamisen vaikutuksista. Selonteko ohittaa mielenkiintoisimmat ja tärkeimmät kysymykset, joihin kauppojen aukioloaikoja koskevalla lainsäädännöllä voidaan vaikuttaa: Millaiseksi kaupan rakenne muodostuu ja millaiset vaikutukset työllisyyteen ja sitä kautta talouskasvuun ja verokertymään sillä on.

Jo selonteon otsikko johtaa tarkastelun fokuksen harhapoluille. Sunnuntaiaukiolojen vapautuksessa on kyse nimenomaan suurten automarkettien sunnuntaiaukiolojen vapautuksesta. Talouskasvun ja verokertymän näkökulmasta keskeinen kysymys on, onko suurten automarkettien aukiolon salliminen sunnuntaisin johtanut siihen, että sunnuntaikauppaa siirtyy pienistä lähikaupoista marketteihin ja johtaako tämä ”pikkukauppojen kuolemiin”, siis kaupan rakenteen muuttumiseen suurempien yksiköiden suuntaan.

Minä väitän, että suurten markettien aukiolojen salliminen sunnuntaisin on johtanut ja tulee jatkossakin johtamaan siihen, että pienet lähikaupat menettävät ”sunnuntain monopolin” niille tuomaa kilpailuetua. Seurauksena on, että pienten kauppojen suhteellinen lukumäärä ja niiden osuus kaupan volyymistä pienenee. Koska oletan, että pienet kaupat työllistävät enemmän suhteessa myyntiin kuin suuret marketit, väitän että suurten kauppojen sunnuntaiaukiololla on negatiivinen vaikutus työllisyyteen verrattuna tilanteeseen, jossa vain pienet lähikaupat voivat olla auki sunnuntaisin.

Lisäksi väitän, että koska suuret marketit paitsi työllistävät vähemmän suhteessa myyntiin kuin pienet kaupat, myös pystyvät teettämään sellaisia töitä kuin tuotteiden lajittelu ja kuljettaminen asiakkaillaan, palkatun ja veroja maksavan henkilökunnan sijaan, suurten kauppojen sunnuntaiaukiololla on negatiivinen vaikutus kuntien ja valtion verokertymään.

Edelleen väitän, että tämän ohella suurten markettien sunnuntaiaukiolojen salliminen johtaa myös epäterveempään kaupunkirakenteeseen, suurempiin ilmastopäästöihin ja ympäristökuormitukseen, sekä inhimillisen hyvinvoinnin vähenemiseen verrattuna tilanteeseen, jossa vain pienet lähikaupat voivat olla auki sunnuntaisin.

Suoraan näitä väitteitä ei voi vahvistaa tai kumota valtioneuvoston selonteon pohjalta. Mutta selonteosta löytyy muita, asiaa sivuavia tietoja. Esimerkiksi: ” Kaupan vuoden 2010 tilinpäätöstilaston mukaan kaupassa toimi 46 000 yritystä ja ne työllistivät 251 600 henkilöä. Yritysten määrä väheni 600, sen sijaan henkilöstön määrä kasvoi 1 600 henkilöllä edellisestä vuodesta. Pk-yrityksissä työskenteli runsas puolet eli 54 prosenttia kaupan henkilöstöstä. Henkilöstön määrä supistui Pk-yrityksissä 1900 henkilöllä edellisestä vuodesta, kun se suurilla yrityksillä kasvoi 3500 henkilöllä.” [s. 6]

Sitä ei kerrota, millaisia tai minkä kokoisia lopetetut yritykset olivat, mutta pk-yritysten henkilöstön määrä väheni ja suurten yritysten kasvoi, mistä voinee päätellä jotain. Lisäksi kaupan alalla se yksi prosentti yrityksistä, joka ei ole pk-yrityksiä, kerää 63 % alan liikevaihdosta. ”Kaupan yritykset keräsivät vuonna 2010 liikevaihtoa 115,8 miljardia euroa. Liikevaihdon 7,3 miljardin euron kasvusta 37 prosenttia tuli suurilta yrityksiltä. Vähittäiskaupan osuus liikevaihdon kasvusta oli 0,9 miljardia euroa. Kaupan toimialalla lähes 99 prosenttia yrityksistä kuuluu EU:n määritelmän mukaisiin pk-yrityksiin. Ne keräsivät 37 prosenttia kaupan liikevaihdosta.” [s. 6]

Vertailussa muihin maihin Suomen päivittäistavarakauppaa voi kuvata oligopolisesti keskittyneeksi ja suuriin automarketteihin painottuneeksi. S- ja K- ryhmien yhteenlaskettu osuus päivittäistavarakaupan markkinaosuudesta oli vuonna 2011 yli 80 %. keskimäärin. ”Ruotsissa kahdella suurimmalla kaupparyhmittymällä (ICA ja Coop) on 71 prosentin markkinaosuus. Tanskassa kahdella suurimmalla kaupparyhmittymällä on 69 prosentin markkinaosuus ja Norjassa 64 prosentin markkinaosuus.” [s. 7]

Lisäksi suurten markettien sunnuntaiaukiolojen salliminen näyttäisi vahvistavan markettien suurta valtaa markkinoilla entisestään: ”Suomen päivittäistavarakauppaa leimaa korkean keskittyneisyyden lisäksi myymäläpinta-alaltaan suurten myymälöiden vahva asema. Myyntipintaalaltaan yli 1000 m2:n myymälöiden markkinaosuus on kasvanut tasaisesti ollen vuonna 2011 jo 64,9 prosenttia.” [s. 8]





Hypermarkettien ja isojen supermarkettien markkinaosuus on yli 60 prosenttia.
Näet kuvan suurempana klikkaamalla sitä



Mitä sitten pitäisi tehdä? Sunnuntaiaukiolon salliminen vain pienille, siis myymäläpinta-alaltaan alle 400 neliömetrin kokoisille kaupoille toisi niille pientä kilpailuetua suhteessa suuriin automarketteihin. Tämä voisi olla se henkireikä, joka pelastaa pahiten hätää kärsivät lähikaupat. Sunnuntain parempi myynti tuo riittävät katteet, että kauppaa voi pitää arkisin auki hieman huonommilla myynneillä.

Kuluttajilla säilyisi mahdollisuus tehdä välttämättömät ostokset sunnuntaisin ja vieläpä kätevästi lähikaupassa. Jos joku välttämättä haluaa jotain niin hienoa ja eksoottista, että tuote löytyy vain suuren automarketin valikoimasta, niin tuo valikoima olisi kuitenkin saatavilla kuutena päivänä viikossa. Lähipalvelujen tukeminen sunnuntaimyynnin monopolilla myös auttaisi turvaamaan palvelujen saatavuuden myös autoilemattomille kuluttajille.

Olisiko pienten lähikauppojen tukeminen kieltämällä suurten automarkettien aukiolo sunnuntaisin sitten epäreilua kilpailun vääristämistä tai muuten vapaiden markkinoiden vastaista? Ei minusta. Tällä hetkellä marketit saavat epäreilua kilpailuetua siitä, että verokiila iskee kaupan työntekijöiden tekemään työhön, muttei kuluttajien. Kärjistäen siis; jos ostokset kuljetetaan asuinalueen lähikauppaan kahdella rekalla, näiden rekkojen kuljettajien tekemää työtä verotetaan. Jos taas ostokset kuljettaa automarketista 300 kuluttajaa omilla autoillaan, tätä kuljetustyötä ei veroteta.

Sunnuntaiaukiolojen rajoittaminen koskemaan vain pieniä lähikauppoja ei siis vääristäisi kilpailua, vaan pikemminkin kompensoisi suurten automarkettien nyt saamaa kilpailuetua. Se olisi pehmeä keino, jolla julkinen valta voisi vaikuttaa kaupan rakenteeseen epäsuorasti.

Mikäli vain pienten lähi- ja keskustakauppojen aukiolo sunnuntaisin sallittaisiin ja sillä olisi olettamani pieniä lähikauppoja tukeva vaikutus, tarkoittaisi se parhaassa tapauksessa myös terveempää kaupunkirakennetta ja pienempää ilmastokuormitusta. Suomeen ei tarvita amerikkalaistyylisiä rinkelikaupunkeja. Rinkelikaupungeissa on vain nukkumalähiöitä ja autioituneita keskustoja, joita piirittävälle markettirenkaalle kaikki palvelut ovat siirtyneet.

Ostosten kuljettaminen automarketeista tai muista vastaavista jakelukeskuksista kuluttajien koteihin tuhansilla yksityisautoilla on sekin sekä ilmaston, että logistiikan näkökulmasta älytöntä. Suuri määrä autoja teillä aiheuttaa paitsi enemmän päästöjä, myös enemmän liikenneonnettomuuksia, kuin tavaroiden kuljettaminen lähikauppoihin rekoilla. Kuluttajat taas voisivat käyttää liikenteessä ja marketeissa sompailun sijaan aikaansa harrastuksiin, itsensä kehittämiseen tai vaikkapa perheen ja ystävien kanssa hengailuun.

Eduskunnan talousvaliokunta käsittelee valtioneuvoston selontekoa kauppojen aukioloaikojen laajentamisen vaikutuksista keskiviikkona 13.3. Toivon, että valiokunta käyttää tiedonsaantioikeuksiaan mahdollisimman laajasti saadakseen vastaukset niihin kysymyksiin, joihin selonteko ei vastaa. Erityisesti toivon, että valiokunta pyrkii saamaan selville kauppojen sunnuntaiaukiolon vaikutukset kaupan rakenteisiin ja sitä kautta työllisyyteen ja verokertymään. Työllisyyden parantaminen on hallitusohjelman ytimessä ja kaikki kivet joiden alta uusia työpaikkoja voitaisiin löytää, on käännettävä.

Ihmisen arvoa ei pidä määritellä ulkonäön perusteella



Ulkonäkö ratkaisee missikisoissa.
Mutta entäs työelämässä?

Yhteiskunnallisia hierarkioita on onnistuttu purkamaan aktiivisesti, mutta ei riittävästi. Moderniin yhteiskuntaan eivät kuulu enää esimerkiksi aateliseen syntyperään, sukupuoleen tai ihonväriin perustuvat etuoikeudet.

Yhteiskunnassa vaikuttavat yhä myös epäviralliset – ja jopa arveluttavat - rakenteet, jotka määrittävät yksilön sosiaalista asemaa. Yksi näistä on ihmisten suhde ulkonäköön ja toisten ja itsensä arvottaminen sen perusteella. Ulkonäkö on yhä merkittävä tekijä muun muassa työnsaannissa, uralla etenemisessä ja parisuhteissa.

Suhtautumisessa ulkonäköön on osaltaan kysymys virallisen ja epävirallisen kasvatuksen eroista. Lapsia kasvatetaan hyväksymään toiset ihmiset sellaisinaan, mutta käytännössä kaikki yhteiskunnan jäsenet omaksuvat nopeasti kauneuskäsitysnormin, jonka mukaan kutakin yksilöä verrataan muihin ja arvotetaan fyysisten ominaisuuksien perusteella.

Ketään ei tule arvottaa sen mukaan, millaiseksi hän on syntynyt, vaan miten hän elää. Joskus kuitenkin tiedostamattomien normien sallitaan johtaa älylliseen epärehellisyyteen.

Ulkonäöllä on oma merkityksensä, mutta me yhteiskuntana päätämme, mitkä sen vaikutukset ihmisen suhtautumiseen toiseen ovat.

Toivottavasti tulevaisuudessa yhä useamman ihmisen arvo määritetään ulkokuoren sijaan ajatusten perusteella.

Yhdessä Pekka Komun kanssa kirjoitettu kannanotto on julkaistu Helsingin Sanomissa 16.2.2013

Olen kirjoittanut ulkonäkökeskeisyyden yhteiskunnallisista vaikutuksista laajemmin syyskuussa 2006 yksinkertaisesti otsikolla ulkonäkökeskeisyys

Kasvun avaimet Suomelle

Haikaillaanko Suomessa uutta Sampoa, joka
jauhaisi itsestään kansantaloudelle työpaikkoja,
kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää?
Kuva: Akseli Gallen-Kallela; Sammon taonta

Kuka on päättänyt nimittää kasvuasiantuntijoiksi elinkeinoelämän lobbarit, joiden taustavoimien intresseihin kuuluu rikastua? Ja miksi nämä kaverit, jotka saavat palkkansa vuorineuvosten agendan edistämisestä, voivat esiintyä julkisessa keskustelussa kuin puolueettomat asiantuntijat, joille isänmaan talouden pelastaminen on sydämen asia?

On ehdottoman hyvä asia, että julkisuudessa käydään keskustelua siitä, kuinka Suomen kansantalous saadaan taas kasvuun. Mutta on ymmärrettävä keskustelussa esitettyjen puheenvuorojen ideologinen luonne. Kriisit helpottavat uudistusten läpiviemistä ja poliittinen oikeisto ja elinkeinoelämä pyrkivätkin käyttämään hyväkseen katastrofimentaliteettia oman talous- ja sosiaalipolitiikkansa edistämiseksi.

Naomi Klein on kuvannut kirjassaan Tuhokapitalismin nousu lukuisia tapauksia, joissa erilaisia kriisejä on käytetty hyväksi yhteiskunnallisen omaisuuden yksityistämiseen, ammattiyhdistysliikkeen murtamiseen ja muuhun oikeistolaiseen politiikkaan. Niin äärimmäisiä ehdotuksia, kuin Klein kuvaa, ei Suomessa ole esitetty, mutta logiikka on sama: Kriisiin vedoten edistetään oikeistolaisia linjauksia.

Kilpailukyky ja tuottavuus

Perusteluna sille, miksi työntekijöiden asemaa täytyy heikentää, käytetään useimmiten Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Kilpailukykyä ei yleensä määritellä mitenkään, vaan toivotaan syntyvän löyhä assosiaatio, että korkeammat palkat, lyhyemmät työviikot ja työsuhdeturva heikentävät kilpailukykyä. Näin työntekijöiden aseman kurjistaminen saadaan vaikuttamaan jollei oikeutetulta, niin ainakin välttämättömältä.

Suomalaisessa vientiteollisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Viennin väheneminen johtuu globaalista kysyntäshokista. Kun kaikki vähentävät kulutustaan, vähenee vienti kaikissa maissa. Suomi ei ole poikkeus, eikä täkäläinen vientiteollisuus ole mitenkään erityisen tehotonta. Tuotannon tehostamista ja uusia vientivaltteja on toki aina hyvä pohtia, mutta paniikinomaisiin reformeihin ei ole tarvetta kuin ehkä sitten, jos vienti ei toivu samaa tahtia globaalin kysynnän toipumisen myötä.

Samoin suomalaisen työn tuottavuudesta ei ole syytä olla erityisen huolissaan, sillä lasku johtuu nimenomaan vientiteollisuuden erityisen tuottavien työpaikkojen menettämisestä. Kyse ei siis ole siitä, että suomalaiset työntekijät olisivat kaikilla sektoreilla päättäneet alkaa tehdä töitään laiskemmin. Ehdotukset työviikkojen pidentämisestä tai eläkeiän nostosta eivät tässä auta, koska ne eivät tuo vientiteollisuudelle yhtään lisää kysyntää.

Kysyntää tarvitaan

Koska Eurooppa on Suomen viennin ensisijaista markkinakenttää, on Suomelta kansantaloudellista itsemurhaa ajaa eurooppalaisella tasolla kysyntää rajoittavaa vyönkiristyspolitiikkaa. Suomen vientiteollisuuden ongelmat eivät ole sisäisiä, vaan ulkoisia. Kysyntää on liian vähän. Kannattaako Suomen ajaa sellaista politiikkaa, joka entisestään vähentää muiden eurooppalaisten valtioiden ja kuluttajien mahdollisuuksia ostaa suomalaisia vientituotteita?

Suomen linjan neuvotteluissa EU- ja eurokumppaneiden kanssa tulisi olla sellainen, joka korostaa kysynnän elvyttämistä. Markkinataloudessa tarjonnan taso määrittyy kysynnän mukaan. Tarjontaa, siis teollisuutta ja työpaikkoja, ei synny ilman kysyntää. Aktiivinen kysynnänsäätely auttaisi torjumaan taloussuhdanteiden synnyttämän talouskriisin.

Puolet Espanjan nuorista on työttömiä. Eivät he osta Angry Birdsejä tai uusia Lumioita, eivätkä lennä Finnairilla Aasiaan.

Suomalaisessa talouskeskustelussa on tiettyjä itse itsensä talousviisaiksi nimittäneitä henkilöitä, jotka saavat aina ajatuksilleen laajan näkyvyyden, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Näiden raimosailasten viesti on kuitenkin aina sama: ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata,  koska väestön ikääntyminen / kansallinen kilpailukyky / odottava työvoimapula / huoltosuhde / Kiina / eläkepommi / globalisaatio”.

Turhauttavaa on myös, että tällaista selkeää yhden asian lobbaamista julkisuudessa kommentoidaan yleensä ”Tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro” tai ”On se hyvä, että joku uskaltaa sanoa nämä vaikeat totuudet ääneen”. Jokainen voi tietysti itse punnita eri puheenvuorojen uskottavuutta, mutta en voi itse pitää kovin uskottavina sellaisia keskustelijoita, jotka ovat aina, täysin riippumatta kansantaloudellisesta kokonaistilanteesta, sitä mieltä, että ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata”.

Mitä se talouskasvu on?

Pitäisi myös ymmärtää, mitä talouskasvu pohjimmiltaan on. Totta kai lisäämällä työtä ja pääomaa saadaan tuotettua enemmän. 200 000 työntekijää ja 1000 paperikonetta tuottaa enemmän paperia, kuin 20 000 paperimiestä ja 100 konetta. Mutta onko se hyvinvoinnin lisäämistä, jos yksittäinen työntekijä tekee 10 prosenttia enemmän työtä saadakseen 10 prosenttia enemmän palkkaa?

Se riippuu tietysti yksilön preferensseistä; kuka pitää enemmän vapaa-ajasta, kuka rahasta. Mutta mielenkiintoisempaa on pohtia sellaista talouskasvua, joka ei vain lisää volyymia, vaan tehostaa pääoman ja työn hyödyntämistä. Niin on mahdollista tuottaa enemmän vähemmällä työllä. Mahdotontako? Ei, vaan juuri siitä on ollut kyse hyvinvointivaltion suuressa tarinassa: Taloudellinen hyvinvointi on kasvanut sitä mukaa, kun työajat ovat lyhentyneet.

Tähän ihmeeseen pääsemiseksi on kaksi toimivaa tapaa. On keksittävä uusia tapoja käyttää työvoimaa ja pääomaa. Esimerkiksi lapiolla ojien kaivaminen on tehokkaampaa kuin paljain käsin, kaivinkoneella tehokkaampaa kuin lapiolla. Toinen tapa on organisoida työtä paremmin niin, että työn tulokset eivät mene hukkaan ja pääoma ja työvoima ovat tehokkaassa käytössä. Koneet eivät siis seiso käyttämättöminä ja työntekijät erikoistuvat tekemään sitä työtä, jonka he parhaiten osaavat ja jossa heidän tuottavuutensa on korkein.

Palaan työnjaon erikoistumiseen hieman myöhemmin.

Yritysten menestymiseen vaikuttavat monet seikat, mutta tärkein niistä on asiakas. Jos yrityksillä ei ole asiakkaita, eivät ne myy mitään eivätkä tuota voittoa, vaikka tuotteet olisivat miten innovatiivisia. Suomessa yritysten työntekijät ovat pitkälti sama ryhmä, kuin niiden asiakkaat. Jos yritykset tahtovat leikata työntekijöiden palkkoja, leikkaavat ne samalla omien asiakkaidensa ostovoimaa. Negatiivinen kierre lähtee käyntiin.

Kunnolliset palkat takaavat ostovoimaiset asiakkaat

Vuonna 1914 Henry Ford päätti nostaa autotehtaidensa työntekijöiden palkat noin kaksinkertaisiksi aiempaan verrattuna, viiteen dollariin päivässä. Näin hän sai parhaat työntekijät omalle palkkalistalleen, mutta myös pakotti muut autotehtaat nostamaan palkkojaan. Tärkeintä on kuitenkin, että korkeammat palkat varmistivat tehtaiden toiminnan jatkumisen. Nyt työntekijöillä oli varaa ostaa itse valmistamiaan autoja ja tuotteiden kysyntä oli varmistettu.

Korkeat palkat luovat julkisen hyödykkeen, ostovoimaisen kuluttajakunnan, joka hyödyttää kaikkia yrityksiä. Löytyisikö suomalaisesta elinkeinoelämästä ainaisen marmattamisen sijaan samanlaista luovuutta, innovatiivisuutta ja uskallusta ajatella asiat uusiksi, kuin Henry Fordilta?

Jotta työntekijöiden inhimillistä potentiaalia voidaan täysimääräisesti hyödyntää talouskasvun luomiseksi, täytyy ihmisten olla työssä, joka mahdollisimman hyvin vastaa heidän kykyjään. Sosiaalisen turvaverkoston on oltava kunnossa, jotta työntekijä uskaltaa vaihtaa työpaikkaa. Samoin työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi tarvitaan aivan uudenlaista asuntopolitiikkaa. Asumiskustannukset on saatava kohtuullisiksi millä keinolla hyvänsä. Asuntojen rakentamisen tarkoituksen täytyy olla, että missä vain voi asua kohtuullisin kustannuksin ja kohtuullisella etäisyydellä työpaikasta, eikä asuntosijoittajien voitontavoittelu epätäydellisiä markkinoita hyödyntämällä.

Voisiko tavoitteeksi ottaa, että työntekijällä on aina oltava mahdollisuus asua niin, että asumiskustannuksiin ja työmatkoihin menee korkeintaan neljäsosa käteen jäävästä palkasta? Jos tämä ei onnistu markkinoilla, valtio tulee apuun tarjoamalla edullisemman asunnon tai junaliput.

Uusien tuotteiden ja yritysideoiden keksiminen on ehdottoman hyvä asia ja välttämättömyys, mutta ei pidä sortua deus ex machina – ajatteluun. Joskus tuntuu, että yrityshautomoihin sun muihin innovaatiokeskittymiin suhtaudutaan kuin taikapatoihin, jotka synnyttävät tyhjästä rahaa jauhavia keksintöjä, kunhan vain tarpeeksi monta innovaattoria on tanssimassa padan ympärillä.

Ehkä tämä mentaliteetti juontuu haikailusta Kalevalan Sammon, rahaa, viljaa ja suolaa jauhavan ihmekoneen, perään. Ehkä suomalaiset kaivatessaan uutta Nokiaa kaipaavatkin tietämättään uutta Sampoa. Ja ehkä jossain uusyrityskeskuksessa sellainen keksitäänkin. Sitten perustetaan yritys, joka itsestään jauhaa työpaikkoja, kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää.

En kuitenkaan jättäisi koko suomalaisen kansantalouden tulevaisuutta näiden innovaatiomaakarien varaan.

Kohti palvelutaloutta

Kansantaloutemme kehittäminen enemmän palvelutaloudeksi loisi lisää työpaikkoja, mutta myös tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä. Periaatteen tulee olla, että jokainen työntekijä tekee vain omaa palkkatyötään, kaikki muu työ ulkoistetaan palvelusektorille. Talouskasvu syntyy työnjaon erikoistumisesta, jota palvelusektorin kehittäminen vauhdittaisi. Miksi joka kotitaloudessa täytyisi olla oma tiskikone, pyykkikone ja imuri, kun ne ovat suurimman osan ajasta käyttämättöminä? Se on pääoman vajaakäyttöä.

Työvoiman vajaakäyttöä taas on se, että ammattilainen tekee ensin kahdeksan tuntia tuottavaa työtä työpaikallaan ja sen jälkeen kaksi tai kolme tuntia kotitöitä, joissa hänen tuottavuutensa on murto-osa siitä, mitä se on hänen tehdessään sitä työtä, johon parhaiten soveltuu. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole erityistä lahjakkuutta ruoanlaittoon. Miksi jokaisen täytyy kuljettaa ostokset kaupasta kotiin, lämmittää oma uuni ja hella, kokata ja tiskata astiat? Olisi kokonaistaloudellisesti tehokkaampaa, terveellisempää, ympäristöystävällisempää ja yleisinhimillisesti mukavampaa, kun ihmiset raskaan työpäivän jälkeen kokoontuisivat miellyttäviin ravintoloihin syömään ravitsemusalan ammattilaisten valmistamaa ruokaa.

Yhdeksi Suomen menestystekijäksi, jota ehkä vielä ei laajalti sellaiseksi mielletä, voisi muodostua kyberturvallisuus. Tietoa varastetaan verkkojen kautta kasvavissa määrin. Tutkimus- ja kehitystoimintaan sijoittavat yritykset ja valtiot tahtovat sijoittaa palvelinkeskuksensa ja tietovarantonsa turvalliseen paikkaan. Jos Suomen viranomaiset ja tietoturvallisuusyhtiöt pystyvät takaamaan tänne varastoidun tiedon koskemattomuuden, olisi se merkittävä kilpailuetu.

(Jarno Limnéll ja Hiski Haukkala kirjoittavat kyberturvallisuudesta tarkemmin Helsingin Sanomien vieraskynä-kirjoituksessaan. Noteeraa myös Economistin artikkeli aiheesta)

Vielä verotuksesta

Verotusta on syytä jatkuvasti tarkkailla kriittisesti. Esimerkiksi esittämäni palvelutalouden kehittäminen ei onnistu, ellei sitä kannusteta muuttamalla palveluiden tuottamisen ja kuluttamisen verotusta. Lähtökohtana tulee olla, ettei verotuksen muutoksilla heikennetä tuloja tasaavaa funktiota, eikä kokonaisveroastetta lasketa. Kun viime aikoina suurituloiset presidenttiä myöten ovat osoittaneet haluja laskea omaa ansiotasoaan, kenties maaperä olisi kypsä lisätä solidaarisuusveroon toinen pykälä yli 200 000 vuodessa ansaitseville. Näin suurituloisten ei tarvitsisi osoittaa uhrimieltään pelkästään jeesustelemalla, vaan he voisivat käytännössäkin luopua ” jostakin niiden hyväksi, joiden ihokkaan myrskytuuli on vienyt”, puhemies Heinäluomaa lainatakseni.

Jos taas kansanedustajien palkkioihin on halua puuttua, ei tarvitse sortua populismiin ja huudella leikkaamisen perään. Solidaarisuusveron alarajaa voidaan pudottaa vaikkapa 60 000 euron vuosituloihin, jolloin se koskee paitsi kansanedustajia, myös kaikkia muita yhtä hyvin ansaitsevia, kuten Paavo Arhinmäki on esittänyt.

Jos Kokoomuksesta ja elinkeinoelämästä löytyy tahtoa lähteä rakentavasti uudistamaan kansantaloutta, eikä vain ajaa pienen omistavan piirin intressejä kriisin varjolla, voidaan mielestäni kompromissina myöntää esimerkiksi jokin alaraja, jota pienemmistä vuosittaisista pääomatuloista ei tarvitse maksaa veroa. Minua vain huolestuttaa, että jos tämä raja on vaikkapa 2000 euroa, sama summa pyöräytetään vaimon ja lasten tilien kautta ja rahaa voidaankin laittaa omaan taskuun 10 000 euroa ilman veroja.

Kokoomuksessa tunnutaan pitävän myös yritysveroja tärkeänä kansallisena menestyskysymyksenä. Jos Kokoomus on valmis joihinkin aidosti kasvua tuottaviin uudistuksiin, voidaan poliittisena kompromissina yritysveroa muuttaa siihen suuntaan, ettei voittoja veroteta, jos ne jätetään yritykseen ja käytetään uusiin investointeihin. Vastaavasti pääomatuloveroa ja omaisuuden verottamista tulee kiristää niin, ettei muuteta työn ja pääoman verottamisen suhdetta.

On myös esitetty sellaisia ajatuksia, ettei yritysten sukupolvenvaihdon yhteydessä maksettaisi perintöveroa, kuin sitten jos ja kun yritys myydään perheen ulkopuolelle. Tätä en voi hyväksyä, sillä kyse ei ole taloudellisesta, vaan oikeudenmukaisuuskysymyksestä. Jos joku saa voittoa tuottavan yrityksen lahjaksi vain sillä perusteella, että on sattunut syntymään tiettyyn perheeseen, on reilua maksaa tästä syntymälahjasta vähän veroakin. Perijä on kuitenkin hyvin onnekas yksilö verrattuna niihin ikätovereihinsa, jotka eivät ole osanneet syntyä riittävän rikkaaseen perheeseen ja joutuvat ihan itse perustamaan tai ostamaan yrityksensä.

Yhteenveto

Suomen kansantalouden saaminen takaisin kasvu-uralle on mahdollista, mikäli viisautta hahmottaa tilanteen kokonaiskuva löytyy. Talouskeskustelun avainsanat on saatava leikkaamisesta ja säästämisestä varmuuteen ja kasvuun. Ihmiset uskaltavat kuluttaa ja yrityksillä riittää asiakkaita, kun on varmuus oman työpaikan säilymisestä ja palkan maksamisesta. Työn tekemisen kokonaismäärää ei tarvitse lisätä, riittää kunhan työtä ja pääomaa hyödynnetään tehokkaammin ja heidät, jotka on sysätty kokonaan työelämän ulkopuolelle tuodaan mukaan lisäämällä työvoiman kysyntää.

Kommentit kunnallisvaaleista 2012

Valtakunnan taso

Kaikkia lukemiani kunnallisvaalianalyyseja tuntuu yhdistävän hämmennys siitä, että mitään radikaalia ei tapahtunut. Vaali-illasta tuli jännityksen jälkeen anti-kliimaksi. SDP ei saanut kammettua Kokoomusta suurimman puolueen paikalta, eivätkä Perussuomalaiset yltäneet eduskuntavaalien kaltaiseen invaasioon.

Monissa yksittäisissä kunnissa puolueiden voimasuhteet muuttuivat radikaalistikin, mutta valtakunnan tasolla kansalaisten voi tulkita äänestäneen status quon jatkumisen puolesta. Suurin muutos puolukentässä oli paluu kolmen suuren puolueen tilanteeseen. Perussuomalaisten vitsi ei enää jaksanut naurattaa ja puolue putosi keskikastiin.

Voinee olettaa, että Timo Soinia eläkkeelle puoluejohtajan tehtävistä tönivät pyrkyrit saivat lisää intoa vaatimuksilleen päästä kalifiksi kalifin paikalle. Olisi mielenkiintoista päästä seuraamaan kärpäsenä katossa sisältä päin, kuinka Perussuomalaiset jakavat Soinin ennakkoperintöä. Paljon rahaa, valtaa ja näkyvyyttä on jaossa, kun muu puolue pääsee päivänvaloon Soinin varjosta.

Huolestuttavaa on myös se, kuinka yhteistyökykyisiä monissa kunnissa suurissakin määrin valituiksi tulleet Perussuomalaisten valtuutetut ovat. Valtuustokausi alkaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta neuvottelut luottamustehtävien jakamisesta ovat jo antaneet neuvottelijoille käsityksen siitä, kuinka helppo tai vaikea kausi tulee olemaan.

Pahimmassa tapauksessa Perussuomalaiset heittäytyvät kunnissa kiukuttelemaan ja saavat kunnan päätöksenteon sakkaamaan seuraavan neljän vuoden ajaksi. Jarruttaminen ja kapuloiden heittäminen rattaisiin on aina helpompaa, kuin asioiden edistäminen ja kunnan kehittäminen paremmaksi.

Kunnissa ei ole samanlaista hallitus-oppositio-asetelmaa, kuin eduskunnassa. Pieni känkkäränkkäryhmä voidaan sulkea päätöksenteon ulkopuolelle, kuten tehtiin kaikista yhteistyötarjouksista kieltäytyneille Perussuomalaisille Jyväskylässä 2008 vaalien jälkeen. Mutta koska suurta ryhmää ei voi asettaa tällaiseen de facto - oppositioon, tulisi mielestäni harkita, voitaisiinko erityisissä ongelmatapauksissa kaupunginhallitus ja muut toimielimet valita valtuuston yksinkertaisella enemmistöllä.

SDP:n menestys ja strategia

SDP valitsi strategiakseen kunnallisvaaleissa Kokoomuksen haastamisen. Vastakkainasettelu tekee äänestäjille vaihtoehdot selkeiksi ja antaa kahdelle puolueelle mahdollisuuden keskinäisellä kisailullaan hallita julkisuuden ilmatilaa. Paras esimerkki tämän strategian soveltamisesta on eduskuntavaaleista 2003, jolloin vaalikeskusteluissa pääministeri Paavo Lipponen ja häntä haastanut keskustajohtaja Anneli Jäätteenmäki debatoivat ja Kokoomuksen Ville Itälä jäi sivustakatsojaksi. Kokoomus hävisi vaalin kirkkain luvuin.

Kokoomuksen haastaminen on myös herkkua demareiden jäsenkunnalle ja uskollisille kannattajille. Kokoomus näyttäytyy ideologisesti kaukaisena oikeistopuolueena ja hyvinvointiyhteiskunnan vihollisena, joten sen kanssa taisteleminen tuntuu aatteellisemmalta, kuin muiden puolueiden kanssa.

Mutta strategia ei tuottanut toivottua lopputulosta. Miksi?

Yksi syy on se, että muutkin puolueet kävivät Kokoomuksen kimppuun. Vaalikamppailun asetelma ei näyttäytynyt olevan SDP vs Kokoomus, vaan Kokoomus vastaan maailma. Jyrki Katainen pystyi vastaamaan haastajille hillitysti ja rauhallisesti - ja puhumaan Kokoomuksen kannattajien rakastamasta uudistamisesta, vaikka kaikki uudistukset olivatkin seisahtuneet. Kokoomus keräsi kaikkien niiden äänet, jotka Katainen vakuutti. Niiden äänet, joita Katainen ei vakuuttanut, hajaantuivat kaikille muille puolueille.

Toinen selittävä tekijä on se, että vaikka Kokoomuksen haastaminen miellyttää SDP:n peruskannattajia, ei se tunnu puhuttelevan liikkuvia äänestäjiä. Kokoomuksen haastaminen on järkevää, jos tahdotaan innostaa omia kannattajia, mutta yhdistettynä vaaliteemoihin, jotka myös olivat demarien peruskauraa ei ilmeisesti pystytty vakuuttamaan liikkuvia äänestäjiä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö Kokoomusta pitäisi haastaa tai etteivätkö "perushyvinvointiyhteiskuntateemat" olisi tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaalikampanja on eri asia, kuin puolueen aatteellinen sisältö. Kampanja on väline, jolla hankitaan ääniä, joiden avulla toteutetaan puolueen aatteellisia tavoitteita.

En voi olla miettimättä, kuinka vaalissa olisi käynyt, jos nyt valitun haastamisstrategian sijaan olisi jatkettu hyvän perusduunin tekemistä, puhuttu suhteellisen myönteisiä asioita hallituskumppaneista ja otettu vaalikampanjassa esiin jokin uusi, räväkkä ja demareille epätyypillinen teema, kuten pienyrittäjät kunnissa. Jälkiviisautta, tiedän, mutta mielestäni tarpeellista pohdintaa.

Jukan kohtalo

Omalta osaltani vaalit eivät menneet kovin hyvin. Sain 33 ääntä. (Äänet äänestysalueittain tämän kirjoituksen lopussa) Sillä ei kovin pitkälle pötkitä, mutta olen erittäin kiitollinen siitä, että kaikki nämä ihmiset ovat asiaa pohtineet, päättäneet mennä äänestyspaikalle ja antaa ainoan äänensä niille tavoitteille, joita minä edustan. Lämmin kiitos teille.

Mukava ajatus on myös se, että kaikki äänet ovat tulleet kampanjoimalla. Koska minulla ei ole sukulaisia tai juurikaan ei-poliittisia ystäviä Lahdessa, jokainen ääni piti hankkia kampanjoimalla. Ne ihmiset, jotka ovat minua päättäneet äänestää, ovat tehneet sen joko kadulla kohdatessa käytyjen keskustelujen tai saamansa vaalikirjeen pohjalta. Asioiden perusteella, joka tapauksessa.

Vaalikampanjointi oli huikeaa! Ensin ihmisten lähestyminen tuntuu vieraalta ja tungettelevalta, mutta pian siitä tulee luontevaa, mukavaa ja jopa huumaavaa. Nyt pitäisi päästä takaisin normaaliin, vaalien väliseen tilaan. Edelleen korkeita taloja nähdessä tulee mietittyä, kuinka paljon esitteitä sinne voisi jakaa ja lastenvaunuista tulee mieleen "Noille täytyy antaa ilmapallo ja esite", mutteiköhän se mene ohi.

Kampanjoidessa sain paljon hyvää palautetta, mikä auttoi ratkaisevasti jaksamaan intensiivistä vaalityötä. Moni kiitteli kahveista tai sanoi "oikea puolue". Jotkut kertovat kohdanneensa vaalikentillä hyvinkin epäasiallista ja jopa vihamielistä suhtautumista, mutta itse en sellaiseen törmännyt.

Sen sijaan olin havaitsevinani, että ennakkoäänestyksen päättymisen ja varsinaisen vaalipäivän välillä tapahtui jonkinlainen ilmapiirin muutos. Myönteistä palautetta alkoi tulla vähemmän ja kansalaiset suhtautuivat joko minuun, SDP:hen, yleisesti vaaleihin tai kaikkiin näistä aiempaa epäluuloisemmin ja varovaisemmin. Oliko kyse vaaliväsymyksestä vai tapahtuiko jotain muuta?

Muita havaintoja

Vaali-ilmapiirin äkillinen muuttuminen saattoi johtua Keskustan tekemästä välikysymyksestä, johon hallitus päätti vastata keskiviikkona 24.10., eli ennakkoäänestyksen päättymisen jälkeen, mutta ennen varsinaista äänestyspäivää. Tekemällä välikysymyksen paljon puhutusta sote-uudistuksesta Keskusta halusi saada hallituspuolueet vaikuttamaan aikaansaamattomilta riitelijöiltä, jotka eivät pysty toteuttamaan suunnittelemiaan uudistuksia.

Ilmeisesti suunnitelma ainakin jossain määrin onnistui. Keskusta pystyi kylvämään epävarmuutta äänestäjien joukkoon ja monet jättivät kokonaan äänestämättä varsinaisena vaalipäivänä. Keskusta tapaa saada suhteellisesti enemmän ääniä ennakkoäänestyksessä, kuin muut puolueet. Siksi Keskusta pystyi hyvin ajoitetulla välikysymyksellään nousemaan takaisin suurten puolueiden kastiin. En voi muuta, kuin onnitella.

Mielenkiintoinen tapaus on myös toveri Riitta Mäkisen menestys Jyväskylässä. Riitta sai vaaleissa uskomattomat 1870 ääntä ja jätti taaksensa esimerkiksi ministeri Henna Virkkusen ja keskustakonkari Mauri Pekkarisen. Riitta on toiminut Jyväskylän perusturvalautakunnan puheenjohtajana ja tässä tehtävässään johdonmukaisesti puolustanut perusturvaa leikkauksilta. Hän on näyttäytynyt hyviksenä, pienten puolustajana joka uskaltaa asettua vastustamaan leikkausintoilijoita.

Riitan menestyksessä on tärkeä opetus. Heikkojen puolella oleminen ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen toimii ja äänestäjät palkitsevat sen vaaleissa. Sen sijaan "Kyllähän minä haluaisin puolustaa heikkoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta kun piilokokoomuslainen asiantuntija näytti sellaiset ja tällaiset madonluvut, niin nyt pitääkin leikata" ei toimi.

Ensi vuosi on pitkästä aikaa vaaliton vuosi. Puolueet pääsevät mittelemään voimiaan ja äänestäjät vertailemaan ideologioita kesällä 2014 Euroopan parlamentin vaaleissa. Silloin SDP:llä on erittäin hyvä tilaisuus palauttaa demarimeppien määrä takaisin kolmeen.


Myös Esa Suominen on kirjottanut hyvän ja minua kriittisemmän vaalianalyysin.


Saamani äänet alueittain:

012 Ahtiala 3
014 Asemantausta 2
017 Hennala 0
024 Jalkaranta 1
011 Karisto 1
003 Kartano 2
016 Kerinkallio 0
001 Keski-Lahti 8
002 Keskusta 2
008 Kilpiäinen 0
005 Kiveriö 3
009 Kivimaa 1
013 Kunnas 2
021 Kärpänen 0
018 Laune 0
015 Liipola 1
023 Metsäkangas 0
007 Mukkula 0
010 Möysä 1
006 Niemi 1
019 Nikkilä 0
004 Paavola 3
022 Pirttiharju 0
020 Renkomäki 2

Kohti turkistarhatonta Suomea

Ketut eivät kuulu tarhoihin

Suomen historian ensimmäiseksi kansalaisaloitteella tehdyksi lakiesitykseksi tulee jäämään lakialoite turkistarhauksen lopettamiseksi Suomessa. Se on monellakin tapaa hyvä uutinen. Ensinnäkin kansalaisaloite osoittaa uuden perustuslain toimivan. Lain vaatima 50 000 on sellainen määrä allekirjoituksia, jonka suomalainen kansalaisjärjestökenttä pystyy keräämään.

Toiseksi kansalaisaloite turkistarhattomasta Suomesta kertoo hyvää suomalaisista kansalaisista. Aloite on tehty korkeiden eettisten periaatteiden pohjalta ja se osoittaa tahtoa pitää huolta niistäkin, jotka eivät itse pysty puhumaan puolestaan, sekä tahtoa viedä yhteiskuntaa eteenpäin. Kun kansalaisaloite lisättiin perustuslakiin vuosi sitten marraskuussa, pelkäsin sen tuottavan aloitteita, jotka nojaavat ksenofobiaan, arvokonservatismiin tai taloudelliseen uusliberalismiin.

Eiköhän tällaisiakin kansalaisaloitteita vielä tulla näkemään, mutta olen iloinen siitä, että Suomen ensimmäinen kansalaisaloite kuvastaa eettisyyttä ja uskoa parempaan huomiseen.

Kolmas myönteinen asia on, että kansalaisaloite voi elävöittää demokratiaa ja kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Demokratia ei ole vain valtiomuoto, vaan ilmiö joka tekee kollektiivisesta tahdosta politiikkaa ja päätöksiä. Demokratia kohtaa uhkia sekä yhteiskunnan sisäisesti, että ulkoisesti. Laskevat äänestysprosentit tarkoittavat sitä, että yhä kasvavan osan kansalaisista tahto ei vaikuta siihen, ketkä yhteiskunnallisista asioista päättävät.

Toisaalta Kiinan autoritaarinen valtiollinen järjestelmä voi näyttää houkuttelevalta, kun yksipuolueregiimi pystyy toimeenpanemaan päätöksiään tehokkaasti ja pitämään yllä talouskasvua, johon demokraattiset länsimaat eivät kykene. Thomas L. Friedman toivoo kirjassaan Hot, flat and crowded, että Yhdysvallat voisi olla yhden päivän ajan kuin Kiina ja säätää tiukan ja velvoittavan ympäristölainsäädännön. Hän tosin varmistelee sen verran, että sanoo myös toivovansa Yhdysvaltojen muuttuvan heti seuraavana päivänä omaksi, demokraattiseksi itsekseen.

Nicolas Berggruen ja Nathan Gardels puolestaan ihailevat kiinalaista järjestelmää vielä suoremmin sanakääntein kirjassaan Intelligent governance for the 21st century. He nimittävät kiinalaista järjestelmää ”moderniksi mandariitiksi” ja toteavat, että Kiinan ”konfutselaisessa meritokratiassa” johtajiksi tulevat valituiksi pätevimmät. Kirjoittajat ovat myös sitä mieltä, että valistuksen ajattelussa on paljon yhtymäkohtia konfutselaisuuteen ja että länsimaisia demokratioita pitäisi viedä konfutselaisuuden suuntaan.

Itse aloite eläinten tarhaamisen kieltämisestä turkisten tuottamiseksi on kannatettava. Ihmiskunnan historiaa voidaan lukea kertomuksena siitä, kuinka alunperin itselle ja omalle välittömälle lähipiirille varattu solidaarisuus laajenee koskemaan laajempia yhteisöjä.

Antiikin kreikkalaiset pitivät kreikkaa puhumattomia kansoja ja ihmisiä barbaareina, joihin ei tarvinnut soveltaa sivistysyhteiskunnan periaatteita. Orjuuden aikaan orjia pidettiin vähempiarvoisina otuksina, joiden hyvinvointi oli vähemmän tärkeä asia, kuin taloudelliset voitot.

Vähitellen kuitenkin käsitys siitä, keitä pitäisi kohdella inhimillisesti ja millaisille otuksille kuuluu perusoikeudet, on laajentunut. Niinkin erilaiset asiat kuin Geneven sopimus tai naisten äänioikeus ovat tämän saman asian ilmentymiä: toiselle kuuluu tiettyjä oikeuksia, vaikka se onkin erilainen, kuin minä.

Eläimet on jo tunnustettu eettisiksi subjekteiksi, eikä niitä saa olemassa olevankaan lainsäädännön puitteissa kohdella miten hyvänsä. Turkistarhauksen kieltäminen on looginen askel, joka kuvaa yhteiskuntamme arvojen kehittymistä laajemman solidaarisuuden suuntaan.

Periaatteessa olisi mielenkiintoista, jos kansalaisaloite johtaisi eduskunnassa keskusteluun arvoista, "pehmeistä arvoista" kuten ympäristöstä ja hyvinvoinnista ja "kovista arvoista" kuten taloudesta ja työpaikoista.

Mutta näinhän ei ole. Turkistarhaus ei ole taloudellisesti merkittävä kysymys.

60 % turkistarhoista on sivutoimisia, joilla hankitaan ylimääräistä tuloa varsinaisen ammatinharjoittamisen päälle. Turkistarhaajien ikärakenne on sellainen, että eläköityminen antaa joka tapauksessa seuraavalle sukupolvelle mahdollisuuden tehdä elinkeinokseen jotain muuta.

Sopivat siirtymäajat antavat päätoimisille turkistarhaajille mahdollisuuden siirtyä harjoittamaan muita elinkeinoja ja sivutoimisille joko keskittyä pääelinkeinoonsa tai kehittää muita sivutoimia. Ensisijaisesti turkistarhauksen kieltämisessä on kuitenkin kyse eettisestä periaatteesta; siitä, ettei ketään tai mitään tule kohdella julmasti. Ei edes voitontavoittelun vuoksi.

Yhteiskunta, joka kieltää eläinten tarhauksen turkisten tuottamiseksi, tunnustaa turkiseläinten eettisen arvon. Sellainen yhteiskunta on arvokkaampi ja jalompi. Velvollisuutemme yhteiskuntana on kehittyä parempaan ja arvokkaampaan suuntaan. Minä tahdon aikanaan kertoa lastenlapsilleni, että meidän sukupolvellamme oli rohkeutta puuttua julmuuteen ja rohkeutta päättää, ettei tarpeettomien ylellisyystuotteiden tuottaminen oikeuta turkiseläinten epäeettistä tarhaamista.

Lahteen tasapuoliset asuinalueet

Lahteen ei saa päästää syntymään erillisiä
 rikkaiden ja köyhien asuinalueita

Lahti on kasvava kaupunki. Kaupungin kasvaessa on huolehdittava siitä, että kaupungin eri alueita kehitetään tasapuolisesti ja kaupunkilaisten lähipalvelut säilyvät kattavina eri asuinalueilla.

Vaikka väestön ikääntyminen tulevina vuosikymmeninä vähentää syntyvyyttä kaupungissa, tulee Lahteen jatkuvasti muuttovoittoa. Vieläkin suurempi kasvu olisi mahdollista, jos maankäyttöä ja rakentamista tehostettaisiin.

Kasvu tuo mukanaan haasteita. Tiivis ja korkea rakentaminen tarkoittaa, että lahtelaisilla on saatavilla miellyttäviä asuntoja, joissa palvelut ovat lähellä. Jos ja kun kuntarakenne Lahden seudulla kehittyy, voidaan kaavoittaa kokonaisia uusia asuinalueita.

Kaupunkisuunnittelun ja kaavoituksen tulee olla huolellisesti suunniteltua ja demokraattisesti ohjattua. Mahdolliset virheet haittaavat lahtelaisten arkista asumista vielä vuosikymmentenkin kuluttua. Riittävän laajojen ja yhtenäisten viheralueiden ja toimivien liikenneyhteyksien ohella uusien asuinalueiden suunnittelussa on otettava huomioon sosiaalinen tasapuolisuus.

Asuinalueita ei saa päästää eriytymään ja eriarvoistumaan, vaan niille kaikille on kaavoitettava erilaisia asumismuotoja: viihtyisää omakotiasumista, asiallisia vuokra-asuntoja, edullisia opiskelija-asuntoja ja niin edelleen.

Asuinalueiden segregoitumisen ennaltaehkäisy on yhdessä aktiivisten asukasyhdistysten kanssa paras tapa estää alueiden epätasainen kehitys. Lahteen ei kaivata amerikkalaistyylisiä rikkaiden aidattuja asuinalueita ja vastaavasti toisen luokan kaupunkilaisten slummeja.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 17.10.2012

Saako työmies sairastua?

Mitä mieltä Jyrki Katainen on Kokoomuksen linjauksesta
poistaa ensimmäisen sairauspäivän palkka?

Joskus Kokoomus pääsee yllättämään. Tavallisesti kyseinen puolue onnistuu taidokkaasti kätkemään sen tosiasian, että kaikki Suomen rikkaat ja elinkeinoelämä seisovat sen takana ja huijaamaan äänestäjiä uskottelemalla, että kokoomuslainen politiikka jotenkin palvelisi tavallisia palkansaajia. Viimeaikaiset Kokoomuksen kannanotot ovat kuitenkin paljastaneet puolueen synkänsinisen värin kirkkaimmillaan.

Viimeisin kokoomusleiristä tullut työntekijöiden kurittamisidea on sairauspäivän karenssi. Kokoomuksen puoluevaltuusto hyväksyi aloitteen, jonka mukaan ensimmäisestä sairaudesta johtuvasta poissaolopäivästä ei maksettaisi sairastuneelle työntekijälle palkkaa lainkaan ja kahden seuraavan viikon ajan sairastunut ihminen saisi vain 80 prosenttia palkastaan.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen työnsi jo asiaa pois käsistään sanomalla sairauspäivärahan olevan työmarkkina-asia. Puoluevaltuusto on kuitenkin Kokoomuksen korkein päätöksiä tekevä elin puoluekokousten välillä, joten se päättää puolueen linjasta. Haluan todellakin nähdä, miten kokoomusehdokkaat selittelevät olevansa palkansaajien asialla ja edustavansa työväenpuoluetta kunnallisvaalikampanjoissaan tämän kannanoton jälkeen.

Jos taloustieteelle annetaan mitään sijaa poliittisessa keskustelussa, kannattaa kuunnella Työterveyslaitoksen tutkija Tuula Oksasta. Hänen mukaansa Kokoomuksen ehdotus sairauspäivän karenssista kurittaisi eniten nuoria, naisia ja pienituloisia. Sairauspoissaoloja on muutenkin eniten pienipalkkaisilla ja Kokoomuksen ehdotus köyhdyttäisi heitä entisestään.

Jos taas työntekijöiden omalle mielipiteelle heitä koskevissa asioissa annetaan mitään arvoa, kannattaa noteerata PAMin, Metalliliiton ja JHL:n yhteinen kannanotto, jossa Kokoomuksen ehdotus tyrmätään. PAMin Ann Selin toteaa, ettei Ruotsissa käytössä oleva malli ole vähentänyt poissaoloja. Metallin Riku Aalto taas ihmettelee, miksei Kokoomus luota suomalaisiin työntekijöihin, vaan pitää heitä laiskoina pinnareina. JHL:n Jarkko Eloranta puolestaan huomauttaa, että sellaisilla työpaikoilla, joissa sairastumisen vuoksi voi olla poissa omalla ilmoituksella, on vähemmän poissaoloja, kuin työpaikoilla jotka kyttäävät ja kontrolloivat työntekijöitään.

Arvoisa Kokoomus. Peruuttamalla ei pääse eteenpäin. Miksi haluatte peruuttaa ajassa taaksepäin Suomen työmarkkinoilla, sellaiseen aikaan jolloin sairastuminen vaaransi työntekijän toimeentulon?

Vaikka Kokoomuksen idea onkin surkea, mielestäni sairauspoissaoloja on syytä pohtia. Työntekijällä on ehdottomasti oltava oikeus toipua rauhassa, kun sairaus iskee, pelkäämättä toimeentulonsa tai työpaikkansa puolesta. Samoin terveillä työntekijöillä on oltava oikeus siihen, etteivät heidän sairastuneet työtoverinsa tule töihin sairastuttamaan muita.

Etätyöt voisivat olla toimiva ratkaisu sellaisissa tapauksissa, joissa työntekijän sairaus ei ole niin vakava, että se veisi työkyvyn, mutta vastuullinen työntekijä ei tahdo ottaa riskiä, että levittää sairauttaan työpaikallaan. Kaikkiin töihin ja tilanteisiin etätyö ei kuitenkaan sovi. Turhia sairauspoissaoloja voisi myös vähentää kepin sijaan porkkanalla. Mitä jos työntekijälle maksetaan satanen lisää liksaa, jos hän ei ole kuukauden aikana päivääkään sairauslomalla? Tai jos jokainen terve kuukausi tuottaisi yhden ylimääräisen kesälomapäivän? Näin pienet kannustimet eivät saisi ketään tulemaan sairaana töihin, mutta voisivat vähentää tarpeettomia poissaoloja ja jopa motivoida työntekijöitä pitämään parempaa huolta itsestään.

Ollaanpa rehellisiä. Olisi naiivia kuvitella, että kaikki sairauspoissaolot olisivat aina ehdottoman välttämättömiä, eikä kukaan koskaan pitäisi sairauslomaa sairastumisen sijaan motivaatio- tai muista syistä. Asiattomat sairauspoissaolot ovat paitsi haitallisia työnantajan kannalta, voivat myös heikentää muiden työntekijöiden motivaatiota.

Kokoomuksen puoluevaltuuston idea on laitettava samaan mappi ööhön muiden samasta suunnasta viime aikoina tulleiden työntekijöiden kurjistamishankkeiden kanssa. Mutta kun työntekijät vaativat reilua kohtelua työnantajilta, on myös työntekijöiden pidettävä reilun pelin henki suhteessa työnantajaan. Puolustan ehdottomasti työntekijöiden oikeutta sairastaa ilman pelkoa toimeentulostaan. Jos sairauspoissaoloja tahdotaan todella vähentää, sen on tapahduttava yksipuolisen sanelun sijaan niin, että työnantajat ja työntekijät yhdessä miettivät keinoja parantaa työhyvinvointia ja työssäjaksamista, sekä kannustaa porkkanalla kepin sijaan.

Myös Dimitri Qvintus käsittelee asiaa blogissaan

Lahti irti Koiviston auton monopolista

Onko Kokoomuksen käsitys kilpailutuksesta se,
että voittaja täytyy tietää etukäteen?

Kaupungin julkisen liikenteen tarkoitus on, että ihmiset pääsevät kätevästi ja edullisesti paikasta toiseen, eikä saada rahaa bussiyhtiön omistajien taskuihin. Suurin osa lahtelaisista on tästä periaatteesta varmasti samaa mieltä, mutta Uuden Lahden kirjoituksen (12.9.) perusteella Lahden Kokoomuksen puheenjohtaja Mäki-Korvela ei taida olla.

Lahden kaupungin on mielekkäintä tarjota bussiliikenne tilaaja-tuottaja-mallilla niin, että kaupunki päättää linjoista ja kilpailuttaa ne pienissä, muutaman linjan nipuissa. Näin kilpailuun pääsevät mukaan sekä isot, että pienet yritykset. Jos mukana kilpailussa olisi vielä kaupungin oma bussiyhtiö, saataisiin bussilippujen hinnat mahdollisimman alhaiselle tasolle ja alennus- ja siirtoliput voitaisiin poliittisella päätöksellä säilyttää.

Mäki-Korvela oli huolissaan tilaaja-tuottaja-mallista sen vuoksi, että kyseisellä mallilla Koiviston Auto ei välttämättä voita tarjouskilpailua. Mikä ihmeen kilpailutus sellainen on, jossa voittaja tiedetään jo ennalta? Ja miksi Kokoomus asettuu suuren linja-autoyhtiön, eikä tavallisten kuntalaisten asialle? Mäki-Korvelalla on epäilemättä varaa kulkea paikasta toiseen mersullaan, mutta me tavalliset lahtelaiset tarvitsemme linja-autojakin.

Jos linja-autoliikenne järjestetään tilaaja-tuottaja-mallin sijaan näennäiskilpailulla, annetaan Koiviston Autolle käytännössä monopoli vastata Lahden joukkoliikenteestä seuraavien kymmenen vuoden ajan. Tämä tarkoittaisi lahtelaisille bussimatkustajille korkeita hintoja. Koiviston Auto hoitaa liikennettä Lahden (lipun hinta 3,20 €) lisäksi esimerkiksi Kuopiossa (3,20 €) ja Jyväskylässä (3,20 €). Kaupungeissa, joissa liikennettä hoitaa kunnallinen yhtiö lippujen hinnat ovat alemmat, esimerkiksi Turussa ja Tampereella 2,50 €.

Jokainen näkee näistä luvuista jutun ytimen. Kokoomus tahtoo antaa Koiviston Autolle käytännön monopolin Lahden paikallisliikenteeseen ja rangaista bussin käyttäjiä korkeilla lipun hinnoilla. Onneksi muissa puolueissa osataan asettaa edulliset lippujen hinnat ja reittien kätevyys etusijalle.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Uusi Lahti - lehdessä 19.9.2012

Yritysmyönteinen Lahti

Lahteen tarvitaan enemmän työpaikkoja. Kaikki eivät voi olla töissä julkisella sektorilla, vaan yksityisten yritysten mahdollisuuksia työllistää on parannettava. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: Uusien yritysten perustaminen on tehtävä helpommaksi ja houkuttelevammaksi ja olemassa olevien yritysten työllistämisedellytykset on turvattava.

Yritykset tarvitsevat sekä osaavaa työvoimaa, että ostokykyisiä asiakkaita. Osaaminen täytyy ottaa huomioon kaupungin koulutustarjonnassa. Jos Lahti voi kouluttaa työvoimaa sellaisille aloille, joilla on kysyntää työvoimalle, se vetää yrityksiä alueelle. Kun Lahdessa tarjottava koulutus on työllistävää, opiskelupaikkaansa harkitsevat opiskelijat myös kokevat sen houkuttelevaksi.

Kaupunki voisi myös omalta osaltaan olla vähentämässä yrittäjien kohtaamaa byrokratiaa. Tavoitteeksi on asetettava yhden luukun periaate, jossa yrittäjä voi hoitaa kaiken viranomaisasiointinsa samassa palvelupisteessä. Sujuvalla asioinnilla myös helpotetaan vastuullisen yrittäjän lakisääteisten velvollisuuksien hoitamista.

Lahden kaupungin päätöksillä on usein suoria tai epäsuoria vaikutuksia alueen yritysten toimintaedellytyksiin. Kaikkien kaupungin päätöksentekoelinten tulisi pitää kirkkaana mielessä, että kuntalaisten palvelemiseen kuuluu alueen yritysten kannustaminen luomaan lahtelaisille työpaikkoja.

Yritysmyönteisyyttä ei pidä tulkita niin, että se tarkoittaisi hehtaarihallien kaavoittamista kaupan suuryksiköille, tai halpatyövoiman tarjoamista yrityksille. Nimenomaan suuria yrityksiä ei tule päästää tallomaan pieniä yksityis- tai yksinyrittäjiä. Isot marketit eivät lisää työpaikkoja, vaan vähentävät niitä.

Kun yritykset maksavat asiallisia palkkoja, ne varmistavat tuotteilleen ja palveluilleen myös maksukykyisen asiakaskunnan. Lahti on siinä edullisessa asemassa, että sen yritykset voivat hyödyntää myös itärajan takana asuvia, potentiaalisia asiakkaita. Tehokas elinkeinopolitiikka täydentää kotimaista kulutuskysyntää ulkomaisella, erityisesti venäläisten kuluttajien kysynnällä.

Lahdessa on huomattavan vähän valtion työpaikkoja verrattuna muihin kaupunkeihin, mistä Lahden työllisyys kärsii. Tämän haitan kompensoimiseksi on kaikkien kaupungin toimielinten ja valtuustoryhmien tehtävä yhdessä töitä yritysten kasvamisen ja työllistämisen edistämiseksi.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 18.9.2012

Republikaanit ovat vaarallisia

Lupaavasta nimestään Why some politicians are more dangerous than others huolimatta James Gilliganin teos ei ole oppikirja siitä, kuinka sinusta tulee vaarallinen poliitikko. Sen sijaan Gilligan vertailee Yhdysvaltojen henkirikos- ja itsemurhalukuja siihen, kumman suuren puolueen presidentti istuu Valkoisessa talossa. Korrelaatio on selkeä: Henkirikokset ja itsemurhat lisääntyvät aina republikaanipresidentin aikana ja vastaavasti laskevat, kun vallassa on demokraatti.

Kirjoittaja hämmästelee itsekin sitä, kuinka selvästi väkivaltaiset kuolemat Yhdysvalloissa lisääntyvät republikaanien ja vähenevät demokraattien aikana. Hän kertoo olevansa psykiatrian professorina kiinnostunut psykologiasta, eikä politiikasta. Uskoo ken tahtoo, kirjalla on hyvin vahva propaganda-arvo. Gilliganin todistusaineisto on joka tapauksessa vakuuttavaa. Väkivaltaisten kuolemien määrän kuvaaja on kuin vuoristoja ja laaksoja. Ja kaikki nousut sattuvat republikaanien valtakaudella, kaikki laskut demokraattien.

Talouskasvua, sekä lakia ja järjestystä painottava republikaaninen puolue näyttäisi siis käytännössä saavan aikaan vain talouslamoja, jotka aiheuttavat työttömyyttä, syrjäytymistä, väkivaltarikollisuutta ja itsemurhia. Kas kas. Luvut eivät myöskään anna uskottavuutta republikaanien ”tough on crime” – ajattelulle. Vuonna 1975 Yhdysvalloissa oli noin 100 vankia 100 000 asukasta kohden ja maassa tehtiin 8,3 murhaa 100 000 asukasta kohden. Vuoteen 1996 mennessä vankien määrä oli nelinkertaistunut ja 100 000 asukasta kohden vankeja oli yli 400. Montako murhaa tuona vuonna tapahtui 100 000 asukasta kohden? Tasan samat 8,3.

Vuodesta 1900 vuoteen 1912 Yhdysvaltoja hallitsi republikaanipresidentti ja väkivaltaisten kuolemien määrä nousi 15,6:sta 100 000 asukasta kohti lukuun 21,9. Woodrow Wilson pudotti luvun 17,4:än, kunnes republikaanit Harding, Coolidge ja Hoover saivat taas nostettua luvun ennätyksellisen korkealle 26,5:en.

Franklin Roosevelt aloitti vuonna 1933 paitsi kaksikymmentä vuotta kestäneen demokraattipresidenttien kauden, myös 36 vuotta kestäneen ajan, jolloin murhien ja itsemurhien määrä pysyi jatkuvasti alle vuosisadan keskiarvon. Vasta kun republikaanien ”etelän strategia” vuodesta 1968 käänsi 11 osavaltiota demokraattisista republikaanisiksi, pystyi Nixon nousemaan valtaan ja palauttamaan väkivaltaisten kuolemien tason Yhdysvalloissa epideemiselle tasolle.

Politiikka voi joskus vaikuttaa kilpaurheilulta, pelkiltä vaaleilta, joissa joko voitetaan tai hävitään. Gilliganin kirja muistuttaa – karmaisevallakin tavalla – että yhteiskunnallinen päätöksenteko kuitenkin vaikuttaa konkreettisella tavalla ihan oikeiden ihmisten elämään. Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka näyttäisi vahvojen tilastollisten korrelaatioiden perusteella johtavan väkivaltaiseen ja kurjistuvaan yhteiskuntaan. Suomalaisten koalitiohallitusten vaikutukset yhteiskuntaan eivät varmaankaan ole yhtä selkeitä kuin amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän presidenttien, mutta olisi mielenkiintoista nähdä tilastollista analyysia siitä, millaista tuhoa porvarihallitukset ovat tehneet suomalaisen yhteiskunnan koherenssille.

Teksti on julkaistu Debatissa 4.9.2012