Keskustan ja SDP:n erot tulivat näkyviin Porissa

Keskusta piti viikonloppuna kokouksensa Porissa ja SDP Kotkassa. Kokouksissa julkistetut linjaukset paljastivat paljon siitä, kuinka nämä puolueet tahtovat Suomea johtaa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä haluaisi myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen valtion menoja. Omistukset menestyvissä yhtiöissä kuitenkin tuottavat valtiolle tuloja. Onko Sipilä tullut ajatelleeksi, että omaisuus voidaan myydä vain kerran? Keskusta voi sillä selvitä tulevasta vaalikaudesta, mutta mitäs tehdään neljän vuoden päästä?

SDP:n Antti Rinne taas ilmoitti, ettei lähtisi myymään valtion omaisuutta. Hän ei pelkää taloudellista elvyttämistä kuten Sipilä, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Yksi elvytyksen keino olisi pieni- ja keskituloisten verojen alentaminen. Talouskasvun näkökulmasta se vaikuttaa uskottavalta keinolta. Kun tavallisten ihmisten ostovoimasta pidetään huolta, se hyödyttää Suomen taloutta. Rikkaiden veroalet tapaavat karata ulkomaille.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa lähes nollakorolla. Koska korjaus- ja muita investointeja on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa tehtävä, eikö nyt ole oikea aika ne tehdä? Laitetaan maan infrastruktuuri kuntoon ja luodaan työpaikkoja tasapainottamaan taantumaa.

Porissa Sipilä kertoi myös haluavansa yksityiselle sektorille 200 000 työpaikkaa. Haluaisin kysyä Sipilältä, miten yksityinen sektori luo työpaikkoja, jos investoinnit ovat pannassa? Julkiset investoinnit ja julkinen työllistäminen rohkaisisivat yksityistä sektoria investoimaan ja työllistämään. Mutta Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

Huhtikuun 2015 eduskuntavaaleista on tulossa talousvaalit. Puolueet näyttävät asemoituvan kahteen ryhmään sen mukaan, kannattavatko ne julkisen sektorin aktiivista toimintaa ja elvytystä, vai menokuria ja vyönkiristystä. Ainakin viikonlopun Rinteen ja Sipilän puheiden perusteella vaikuttaisi siltä, että SDP johtaa elvytyspuolueiden porukkaa ja Keskusta puolestaan lisäsäästöjä ja -leikkauksia vaativien puolueiden ryhmittymää.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Satakunnan kansassa 26.11.2014.

Epävarmuus surmaa talouskasvun

Talouskasvu vaatii luottamusta tulevaisuuteen.
Kuluttajien on uskallettava kuluttaa ja yritysten investoida.

Kun ihminen ei palkkapäivänä tiedä, näkeekö vielä seuraavan palkanmaksun, hän laittaa suuren osan rahastaan säästöön. Kun työntekijä ei voi olla varma, maksetaanko hänelle tulevaisuudessa säällistä eläkettä, joutuu hän säästämään vanhuuden varaksi. Kun vanhempi on epävarma, saako hänen lapsensa tulevaisuudessa opiskella maksutta, on hänellä syy varmuuden vuoksi säästää mahdollisia lukukausimaksuja varten.

Yksittäisen ihmisen säästämisessä ei ole mitään vikaa ja monia hankintoja varten säästäminen on välttämätöntä. Mutta jos Suomen kaltaisessa pienessä kansantaloudessa kaikki alkavat säästää samaan aikaan, ei raha liiku. Se tarkoittaa sitä, ettei yrityksillä ole maksuhalukkaita asiakkaita, ne eivät voi työllistää, eikä verotuloja synny.

Kun kuluttajat eivät uskalla kuluttaa, yritykset eivät uskalla investoida, uusia työpaikkoja ei synny, eikä talouskasvu lähde käyntiin. Epävarmuus tuottaa irtisanomisia, mikä taas vahvistaa epävarmuuden kierrettä.

Yrittäjyyteen kuuluu aina riski. Mutta riskin vaikutusta yrittäjän henkilökohtaiseen hyvinvointiin voidaan vähentää parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa. Yrityksen perustamisen ja sen laajentamisen aiheuttaman epävarmuuden vähentäminen vahvistaisi yrittäjyyden kannustimia. Ei voi olla niin, että yrittäjän ainoat vaihtoehdot ovat onnistuminen ensimmäisellä yrittämällä tai elämän mittainen konkurssivelka.

Irtisanomisten ja yt-neuvotteluiden vaikuttaessa loputtomilta ovat myös vaatimukset julkisen sektorin työntekijöiden irtisanomisista omiaan lisäämään epävarmuuden kokemusta. Taloudellisesti epävakaina aikoina tarvitaan nimenomaan takeita työpaikan säilymisestä ja suojaa irtisanomisilta. Mentaliteetti ei voi olla se, että jokaisen on jouduttava pelkäämään yhtä paljon työpaikkansa menettämistä.

Kukaan ei hyödy epävarmuuden kasvusta ja laman pitkittymisestä. Yhteiskunnan on oltava sellainen, että jokainen voi luottaa tulevansa taloudellisesti toimeen ja selviävänsä menoistaan nyt ja tulevaisuudessa. Siksi julkisen vallan on nyt annettava selkeä signaali, jolla se katkaisee epävarmuuden kierteen.

Yhdessä Hanna Huumosen kanssa kirjoitettu mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 11.10.2014

Sosialidemokratia, perussuomalaisuus ja elitismi

Economistin pilapiirroksessa UKIP:in Nigel Farage
venyttelee oikeiston ja vasemmiston välillä.

“Yksi kaveri kertoi minulle, että hän on aina aiemmin äänestänyt demareita. Mutta nyt SDP on hänen mielestään mennyt liian oikealle ja niinpä hän sanoi äänestävänsä persuja. Aivan käsittämätöntä!”

Jokainen meistä on varmasti kuullut tämän tarinan tai jonkin sen muunnelman. Siksi ajattelin analysoida, mistä juttu kertoo ja voisiko siitä oppia jotakin. Ensinnäkään alkuperäinen kertoja ei selvästikään ole pahantahtoinen. Hän ei kertoisi sosialidemokraatille, miksei hän heitä äänestä, jos toivoisi puolueen menettävän kannatustaan. Päinvastoin hän kertoo opetuksen ohjatakseen porukan oikeaan suuntaan.

Myös kertojan arvot ovat kohdallaan. Hän ei pidä oikeistolaisuudesta ja siihen liittyvästä omanedun tavoittelusta, ahneudesta ja itsekkyydestä. Hän tahtoisi SDP:n olevan selkeästi vasemmalla ja on aiemmin sitä äänestänyt.

Mutta kieltämättä kuulostaa loogisesti käsittämättömältä, että äänestäjä joka tahtoisi reivata yhteiskuntaa vasemmalle, hylkää SDP:n ja äänestää oikeistopuoluetta. Ajattelutapa tulee kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun emme ajattele vain yksiulotteista janaa, jolle puolueet sijoitetaan niiden aateperinnön perusteella.

Osa oikeistolaistumiskritiikistä perustuu yksittäisten kysymysten asiasisältöihin ja niiden esille tuomiseen. Esimerkiksi työvoiman tarjonnan lisäämisen mantraan on lähdetty aivan liian kritiikittömästi mukaan ja se on vienyt pelitilaa esittää vaihtoehtoja oikeistolaiselle työvoimapolitiikalle.

Merkittävä syy siihen, miksi SDP koetaan oikeistolaisemmaksi, kuin sen aktiivit ja kannattajat tarkoittavat, johtuu nähdäkseni elitistisyydestä. Sosialidemokraatteja ei mielletä sellaisiksi kansan edustajiksi, kuin puolueen slogan lupaa. Puolueesta löytyvään asiaosaamiseen kyllä luotetaan, mutta kansanomaisuudessa olisi parantamisen varaa.

Mieleen tulee kolme pääsyytä, joista tämä voi johtua:

1. Yleinen eliitin erkaantuminen kansasta. Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtenäinen kansakunta, vaan tietty etuoikeutettujen joukko elää omassa, eristetyssä kuplassaan. Taloudelliseen eliittiin ei enää nousta pelkästään hankkimalla korkeakoulututkinto ja työskentelemällä ahkerasti, vaan tulevaisuuden rikkaat ovat nykyisten rikkaiden perijöitä. Möläytykset, jotka ovat osoittaneet vieraantuneisuutta pienituloista arjesta ovat tulleet lähinnä Kokoomuksen suunnasta, mutta monen mielessä ne jäävät leimaamaan koko poliittista eliittiä.

2. Valtionhoitajapuolueen rooli. Sosialidemokratia on kansanliike, joka on saanut vaaleissa kannatusta ja pystynyt muokkaamaan yhteiskuntaa kannattajiensa tahtomaan suuntaan. Mutta puolueen rooli valtion alistajana kansan tahtoon ei ole pysynyt kirkkaana mielessä. Pahimmillaan SDP on joutunut suojelemaan valtion intressejä kansan tahtoa vastaan ja siksi se on samaistettu virkamieseliittiin, jonka mielivallalta puolueen piti alunperin kansaa puolustaa.

3. Epäjohdonmukainen viestintä. "Politiikan ja päättäjien kieli on osin muuttunut tyhjäksi höpöhöpöpuheeksi”, kertoo Yle. Selkeän ja ymmärrettävän ilmaisun lisäksi on kansan syvistä riveistä kannatuksensa hakevan puolueen vältettävä viestinnässään elitistisiä klisheitä. Keskiluokan puhutteleminen on ymmärrettävää, koska Suomessa ns. keskiluokka hankkii tulonsa rehellisellä työnteolla. Mutta ketä esimerkiksi ruotsin kielen opetuksesta käytävässä keskustelussa lämmittää “kaksikielisyys on rikkaus"- tyyppiset fraasit? Jos pakollista ruotsin opiskelua halutaan puolustaa, se täytyy tehdä perustelemalla, kuinka nykyinen malli hyödyttää tavallisista oloista ponnistavaa koululaista ja opiskelijaa.

Mitä siis tulisi tehdä? Oleellista on pitää sekä yksilöinä että porukkana aina selkeästi mielessä, miltä omat teot, puheet ja kirjoitukset vaikuttavat tavallisten ihmisten silmissä. Poliittiset päätöksentekijät ja puolueaktivistit eivät ensisijaisesti kommunikoi toisille establishmentin edustajille, vaan normaalia arkea eläville kansalaisille. Esimerkiksi työn tarjonnan lisäämisestä hössöttäminen vaikuttaa järjettömältä työttömänä tai työttömyysuhan alla elävän ihmisen näkökulmasta.

SDP:llä on jo vuosikymmenten ajalta toimivat keskusteluyhteydet kaikille yhteiskunnan osa-alueille, mukaan lukien elinkeinoelämä ja valtiolliset instituutiot. Nämä tuovat tavallisten palkansaajien edunvalvontaan sellaista uskottavuutta, jota Perussuomalaisilla ei ole. Mutta keskustelukanavia on käytettävä kahteen suuntaan. SDP:n on oltava kanava, jonka kautta kansalaisten huoli työpaikoista, palkoista, asumiskustannuksista, julkisista palveluista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta jne. kulkevat kaikkien päätöksentekijöiden korviin.

Sen sijaan ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät EK:n seminaarissa ja ottavat sen jälkeen asiakseen edistää vientiyritysten hintakilpailukykyä palkkoja alentamalla. Ei voi olla niin, että demariedustajat käyvät Suomen Pankin tilaisuudessa ja omaksuvat kestävyysvajeeseen tulkinnan, että opiskeluaikoja täytyy lyhentää ja eläkeikää nostaa. Se vie SDP:lta uskottavuuden kansan korvina ja jättää tilaa Perussuomalaisille ja muille populisteille.

Eikö demari sitten saa käydä oopperassa tai pelata golfia? Saa tietysti. Jokainen päättää omista harrastuksistaan, eikä jokin harrastus tee ihmisestä yhtään sen elitistisempää, kuin toinenkaan. Mutta kannattaa pitää mielessä, millaisen kuvan itsestään antaa, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jos kovasti hehkutat oopperaa, golfia, katumaastureita ja 30 euron shamppanjabrunsseja, etäännytät tiettyä äänestäjäkuntaa itsestäsi ja puolueestasi.

SDP:n ja sen aktiivien on pidettävä aate ja päämäärät kirkkaana mielessä. Rooli linkkinä tavallisen kansalaisen ja valtiollisen päätöksentekokoneiston välillä on löydettävä uudelleen. Ilolla olen huomannut, että tähän suuntaan kehitys on viime aikoina kulkenutkin. Kun SDP palaa nöyrästi kansan pariin josta se on tullutkin, viedään Perussuomalaisilta yksinoikeus siihen eliitin vastaisuuteen, jota se käyttää hengitysilmanaan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut oikeistopopulistien vastaisista strategioista otsikolla Kuinka populistit kesytetään

Rinteen-Renzin linja auttaa lopettamaan laman

Pelkkä halpa raha ei saa yksistyistä
sektoria investoimaan.

Italian pääministeri Matteo Renzi ja Suomen valtiovarainministeri Antti Rinne ovat vaatineet, että Euroopan on talouskurin tiukan tulkinnan sijaan keskityttävä talouskasvuun ja työpaikkoihin.

Vaatimus on perusteltu. 2010-luvusta tulee pian Euroopan hukattu vuosikymmen, jollei tähän saakka noudatettua talouspolitiikan linjaa kyseenalaisteta ja Euroopalle etsitä uutta suuntaa.

Suuria reformeja ei tarvita, jotta Eurooppa saadaan leikkausten ja säästöjen kierteestä uudelleen talouskasvun uralle. Riittää, että julkinen sektori pystyy investoimaan, jotta myös yksityisen sektorin investoinnit saadaan liikkeelle. Toinen tärkeä tekijä on yksityisen kysynnän vahvistaminen lisäämällä talouden tulovirtoja.

Valtioiden halua ja kykyä investoida rajoittaa euromaiden vakaus- ja kasvusopimus. Ratkaisu voisi olla niinkin yksinkertainen, että investoinnit jätetään pois talouden velkaa ja alijäämää koskevien sääntöjen tulkinnasta. Tällöin valtioiden tulisi yhä pitää tulonsa ja menonsa tasapainossa, mutta niillä olisi mahdollisuus ja kannustin luoda työtä ja talouskasvua investoimalla.

Saksan sallittiin aikanaan rikkoa vakaus- ja kasvupakettia talouskasvun kiihdyttämiseksi. Nyt konservatiivi Angela Merkelin johtama Saksa on tiukimmin vaatimassa, etteivät muut euromaat saa tehdä samoin.

Euroopan keskuspankki on pitänyt korkotasoa alhaisena jo vuosia, mutta se ei ole riittänyt saamaan talouskasvua käyntiin. Pelkkä halpa raha ei saa yksityistä sektoria investoimaan, jos tuotteille ei ole riittävää kysyntää. Yksityistä kysyntää vahvistetaan parhaiten vähentämällä kuluttajien epävarmuutta työpaikkojensa säilymisestä.

Koska yksityinen sektori ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan riittävästi työpaikkoja, on julkisen sektorin kehitettävä tapoja työllistää suoraan osa työvoimasta. Näin ylläpidetään työntekijöiden osaamista, vahvistetaan tulovirtoja, lisätään kokonaiskysyntää ja vähennetään talouden epävarmuutta. Suhdanteiden kääntyessä ja yksityisen sektorin työvoiman tarpeen kasvaessa työntekijät voivat siirtyä luontevasti julkiselta yksityiselle sektorille.

Talouskuri ei ole Euroopan  talousongelmia ratkaissut ja nyt on etsittävä uusia toimintatapoja. Euroopassa konservatiivit ja Suomessa kokoomus haluavat kuitenkin pitää itsepäisesti kiinni vyönkiristyksestä. Koko Euroopan kannalta on syytä toivoa, ettei aktiivisen julkisen sektorin ideologinen vastustus enää venytä lamaa.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 15.7.2014.

Tasa-arvoinen avioliittolaki tarvitsee uuden strategian

Tasa-arvoinen avioliittolaki on kokenut kolhuja,
mutta sillä on vielä toivoa. Strategia on kuitenkin
ajateltava uudestaan.

Eduskunnan lakivaliokunta päätti äänestyksessä torjua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Harmillisesti asia sai farssinomaisia piirteitä, jotka veivät huomion itse aloitteelta. Kaksi kansanedustajaa oli poissa äänestyksestä inhimillisten syiden vuoksi. Tämä sai turhaa huomiota, kun tosiasia on se, että heistä riippumatta tyrmäyksen aloitteelle antoi valiokunnan konservatiivinen enemmistö.

Menneitä ei kannata jäädä murehtimaan, vaan politiikassa päällimmäisen kysymyksen on oltava: Mitä NYT täytyy tehdä? Kuinka aloitteen yleviä ja kannatettavia tavoitteita pystytään  tehokkaimmin ajamaan tämän harmillisen, joskin odotettavissa olleen takaiskun jälkeen?

Ensin on selvitettävä itselleen, mitkä tavoitteet todella ovat. Jokainen yhteiskunnallinen uudistus kohtaa vastarintaa. Silloin ei saa sortua vastustajien mollaamiseen, vaikka tekisi mieli korottaa omaa profiilia. Muuten itse asia jää helposti varjoon ja keskustelu lipsuu toisella tavalla ajattelevien haukkumiseksi.

Mielekkäämpää olisi pyrkiä edistämään aloitteen tavoitteita niin, että niistä tosiasiallisesti tulisi lainsäädäntöä. Tämä tavoite vaatii sen verran nöyryyttä, että on kuunneltava aloitteen kriitikoita ja pyrittävä voittamaan heidät omalle puolelleen.

Aloitetta vastustavat perustelut voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmään:

1) Adoptio-oikeutta vastustavat (esim. Kaj Turunen)
2) Huonoa valmistelua korostavat (esim. Anne Holmlund)
3) Nominalistiset, eli sanan avioliitto vain miehen ja naisen väliseksi tulkitsevat (esim. Kari Tolvanen)
4) Absurdit (esim. Pentti Oinonen)

Kahteen jälkimmäiseen tuskin kannattaa tuhlata ruutia. Sen sijaan ryhmiä 1 ja 2 olisi mahdollista yrittää saada aloitteen taakse. Tämä vaatisi kahta asiaa. Olisi tehtävä uusi aloite, joka valmistellaan paremmin. Minulle jäi epäselväksi, mikä aloitteessa on huonosti valmisteltua. Ilmeisesti huonoon valmisteluun vetoaminen on vain harhautus ja vastustus on arvopohjaista. Mutta jos kansalaisten valmistelema lainsäädäntö on poliittisen eliitin mielestä epäilyttävää, niin ottakoot aloitteesta kopin ja pankoot virallisen valtion viralliset valmisteluelimet valmistelemaan.

Toinen asia on se, että tämän uuden aloitteen tulisi olla muuten samansisältöinen, kuin nyt käsiteltävän kansalaisaloitteen, mutta siitä olisi jätettävä samaa sukupuolta olevien avioparien yhteinen adoptio pois.

Tämä voi vaikuttaa kansalaisaloitteen tavoitteiden vesittämiseltä, mitä se osittain toki onkin. Mutta se olisi välttämätön hinta siitä, että kansalaisaloitteen kaikki muut tavoitteet saadaan toteutettua pikaisesti.

Puretaanpas myös kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista palasiksi. Mistä se koostuu?

1) Rekisteröidyn parisuhteen nimityksen muuttaminen avioliitoksi
2) Avioliittoa ei tarvitsisi muuttaa rekisteröidyksi parisuhteeksi, jos toinen sen jäsenistä vaihtaa sukupuoltaan
3) Ulkomailla solmitut samaa sukupuolta olevien avioliitot voitaisiin tunnustaa Suomessa
4) Samaa sukupuolta olevat voisivat ottaa yhteisen sukunimen
5) Samaa sukupuolta olevat voisivat adoptoida yhdessä

Suurin osa kansalaisaloitteen tavoitteista siis toteutuisi, vaikka tässä viidenneksi listatusta tavoitteesta luovuttaisiin.

Jotta maailmaa saadaan muutettua, on oman kannan taakse saatava riittävän suuri enemmistö. Pelkkä oikeassa oleminen ei riitä. Laatimalla uusi aloite hajotettaisiin aloitteen vastustajien rintamaa. Kun adoptio-oikeuden vastustaminen tai huonon valmistelun moittiminen eivät enää olisi “kunniallisia” tapoja pyrkiä kaatamaan koko aloite, joutuisivat näitä perusteluja käyttäneet etsimään itselleen uudet asemat. Nyt jäljellä olisi enää huomattavan heikko “avioliitto on naisen ja miehen välinen instituutio"- perustelu tai puolen vaihtaminen ja aloitteen kannattajien joukkoon siirtyminen.

Tällä strategialla olisi mahdollista saada aloitteen taakse paitsi kansanedustajien enemmistö, myös enemmistö kansalaisista. Timo Soini kommentoi ”Olen erittäin tyytyväinen lakivaliokunnan päätökseen. Kansan syvät rivit ovat juuri tätä mieltä.” Soini saattaa olla oikeassa. Mutta suurin huolenaihe onkin käsittääkseni liittynyt juuri kysymykseen adoptiosta. Ilman sitä uskoisin kansan syvien rivien kannattavan sitä, että avioliitto on mahdollisimman samanlainen heteroilla ja homoilla.

Eduskunta säätää lait. Jos tahdot muuttaa lakia, on sinun toimittava niin, että kansanedustajien enemmistö tahtoo muuttaa lakia samalla tavalla, kuin sinä. Jotkut kansanedustajat ovat jo lyöneet kantansa lukkoon ja profiloituneet joko kansalaisaloitteen kannattajina tai vastustajina. Mutta varmaa enemmistöä ei ole vielä kummallakaan puolella. Monien kansanedustajien äänestäjissä on sekä kannattajia, että vastustajia. Olisi järjetöntä kuvitella, etteivät kansanedustajat ota tätä tosiasiaa huomioon harkitessaan omaa äänestysvalintaansa.

Hieman riisuttu versio aloitteesta helpottaisi näiden kansanedustajien tuloa uudistusmielisten joukkoon. Omille äänestäjille voisi perustella päätöstään tai päätöksensä pyörtämistä vetoamalla siihen, että adoptiokysymys poistettiin. Eikä sitä tarvitse lopullisesti haudata. Kuinka helppoa edustajan olisikaan kertoa työväentalolla tai tupaillassa, että “Nyt päätettiin tästä avioliittolaista muilta osin ja adoptiokysymys siirrettiin ratkaistavaksi seuraavalle eduskunnalle”.

Kovaääniset räyhääjät löytävät aina kuuntelijoita, mutta suurin osa ihmisistä arvostaa kykyä edistää asioita luomalla kompromisseja.

Ylipäätään olen sitä mieltä, että rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton tuomista tasavertaisiksi lähdettiin edistämään väärällä strategialla. Valittiin rynnäkkö, jolla otetaan nopeasti kaikki haltuun. Asiaa olisi kuitenkin pitänyt edistää vyöryttämällä. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliitosta olisi mennyt heittämällä läpi sekä eduskunnassa että kansan syvissä riveissä ilman adoptiota. Ensimmäiset samaa sukupuolta olevat parit olisivat jo avioliitossa ja uusi kansalaisaloite olisi käynnistänyt keskustelun näiden parien adoptio-oikeudesta.

Strategian valinnalle on toki perustelunsa, mutta siinä haukattiin liikaa kerralla. Yritettiin selätystä, kun pistevoittokin riittäisi. Hyvä shakinpelaaja ei voita peliä mahdollisimman nopeasti. Hyvä shakinpelaaja voittaa pelin.

Joskus mietin, miksi tuntuu siltä, että he jotka tahtovat parantaa maailmaa ja edistää hyvää ryntäävät kohti tavoitteitaan uskoen niihin niin vahvasti, ettei mitään suunnitelmaa tarvita. Miksi heillä, joilla on jaloimmat päämäärät, suurin tahto auttaa ja syvin solidaarisuudentunto, on myös heikoin käsitys poliittisesta strategiasta, yhteiskunnallisista koalitioista ja vallankäytöstä? Ja miksi maailmaa synkemmäksi maalavien suunnitelmat tuntuvat aina onnistuvan?

No, yhtä kaikki. Jos minä olisin kansanedustaja tai eduskuntaryhmä, ryhtyisin toimiin sellaisen lakialoitteen luomiseksi, joka toteuttaa adoptio-oikeutta lukuunottamatta kaikki tasa-arvoisen avioliittolain kansalaisaloitteen tavoitteet ja on riittävän hyvin valmisteltu kelvatakseen poliittiselle eliitille. Näin rikottaisiin konservatiivien koalitio ja otettaisiin heiltä ylimääräinen pelitila pois. Ja eiköhän kompromissin esittäjä muisteta seuraavissa vaaleissa.

Miksi kannatan Timo Harakkaa

Timo Harakalla on järkeä ja tahtoa lopettaa
Euroopan taantuma. Numero on 232

Ennen kuin löysin ehdokkaani, kävin huolellisesti läpi eurovaaliehdokkaiden mielipiteitä ja ajatuksia Euroopan unionista. Erityisesti kiinnitin huomiota näkemyksiin siitä, mistä Euroopan talousvaikeuksissa pohjimmiltaan on kyse, mikä kriisin hoidossa on mennyt pieleen ja kuinka Eurooppa saadaan takaisin talouskasvun uralle. En oikein arvosta sellaista "tänne meidän maakuntaan täytyy saada enemmän EU:n rahoitusta"- tyyppistä, nurkkakuntaista politiikantekoa. Europarlamentaarikot edustavat EU:n kansalaisia ja tämä kansalainen tahtoo, että hänen edustajallaan on kokonaisvaltainen näkemys Euroopan suunnasta.

Timo Harakan ajatuksissa Euroopan talouskriisin syistä ja seurauksista minua miellyttää se, ettei hän suostu purematta nielaisemaan yksinkertaistuksia "yli varojen elämisestä" tai "laiskoista eteläeurooppalaisista". Oikeistolaiset ovat täysin perusteetta yrittäneet selittää talouskriisiä hyvinvointiyhteiskunnan kriisiksi tai julkisen sektorin velkakriisiksi. Kyseessä on kapitalismin kriisi, jossa suuria riskejä ottaneiden rahoituslaitosten velat sälytettiin valtioiden maksettaviksi.

Nykyinen, oikeistojohtoinen EU-komissio on epäonnistunut talouskriisin hoidossa. Vaikka vyönkiristyspolitiikkaa on väitetty ainoaksi vaihtoehdoksi, en voi olla ajattelematta, että kyseessä on ollut ideologinen valinta. Julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen ja eläkkeiden alentaminen ja suurtyöttömyys heikentävät tavallisten, omalla työllään toimeentulevien asemaa verrattuna rikkaisiin, jotka elävät omistamallaan pääomalla.

Kuten Harakka itse toteaa: "Eurokriisissä pelastettiin pankit, mutta kansalaiset jätettiin heitteille. Talouden kiristys on ollut komission ja suurten EU-maiden ideologinen valinta, joka on aiheuttanut taloushistorian pisimmän taantuman, suurtyöttömyyden ja lisääntyvää köyhyyttä."

Myös rikkaat kärsivät, kun vyönkiristyspolitiikka tuhoaa talouskasvun. Sairainta onkin, että tällainen politiikka on kuitenkin valittu, koska se kurittaa suhteellisesti enemmän pieni- ja keskituloisia. Yhdysvallat nousi taantumasta parissa vuodessa, EU:ssa komissio on saanut taantuman pidennettyä jo viidenteen vuoteen.

En tahdo enää toista viittä vuotta taantumaa Eurooppaan. Siksi äänestän muutoksen puolesta.

Euroopan parlamentin ryhmät ovat sopineet, että suurimman ryhmän kärkiehdokas valitaan uuden komission puheenjohtajaksi. Kannatusmittausten perusteella sosialidemokraateilla on mahdollisuus saada suurimman puolueen asema, joskin kisa tulee olemaan äärimmäisen tiukka. Yksittäisen maan yksittäiset äänet voivat ratkaista sen, voittavatko sosialidemokraatit vai konservatiivit. Komission puheenjohtajan paikka on erittäin merkittävä, joten nyt eurovaaleissa äänestämisellä todella on väliä.

Vilkaisu talousuutisiin kertoo, että jokin on pielessä. Japanin talouskasvu kiihtyi 5,9 prosenttiin. Euromaiden kokonaistuotanto taas kasvoi tammi-maaliskuussa vain 0,2 prosenttia. Komissaari Olli Rehn on vuodesta 2011 lähtien luvannut kasvun käynnistyvän, mutta tuloksia ei näy.

Timo Harakka edustaa päinvastaista talousnäkemystä, kuin Olli Rehnin ja Angela Merkelin talouskuri- ja leikkauspolitiikka. Hän kannattaa leikkausten ja kurjistamisen sijaan investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, vähennetään köyhyyttä ja saadaan talouskasvu käyntiin. Vanha sääntö, että kun yksityinen sektori on vaikeuksissa ja vähentää investointejaan, julkisen sektorin ei pidä voimistaa taantumaa vähentämällä omaa kulutustaan, on unohtunut. Harakka voi viedä muistutuksen tästä säännöstä Brysselin herroille ja rouville.

Talouspolitiikan lisäksi Timo Harakalla on asialistallaan muitakin teemoja, joita pidän tärkeinä. Yhdysvallat yrittää saada Euroopan maita luopumaan varovaisuudestaan geenimanipuloitujen elintarvikkeiden suhteen. Harakka on kuitenkin sitä mieltä, ettei ruoalla pidä leikkiä. Samoin hän puolustaa EU:n ilmastotavoitteita. Onkin mielekkäämpää hyödyntää ekoteknologian ja biotalouden kaupallisia mahdollisuuksia, kuin pönkittää teollisuutta puutteellisella ympäristönsuojelulla.

Jos tahdot mukaan auttamaan kampanjatyössä,  kannattaa vilkaista Timon verkkosivut. Voit myös ottaa yhteyttä suoraan minuun. Tärkeintä, mitä jokainen meistä voi tehdä paremman Euroopan puolesta, on äänestää eurovaaleissa numeroa 232.

Antti Rinne tarvitsee Demarinaisten tukea

SDP:n työ sukupuolten välisen tasa-arvon
ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu

Toivoisin, että Demarinaiset voisi järjestönä osoittaa yksiselitteisen tukensa SDP:n uudelle puheenjohtajalle, Antti Rinteelle. Merkittävä järjestö olisi näin mukana tukemassa uutta puheenjohtajaa matkan alkaessa ja osoittamassa vääräksi puheita puolueeseen jääneestä eriseuraisuudesta.

Ennen vaalia Demarinaiset otti kantaa Jutta Urpilaisen jatkokauden puolesta. Nyt äänestys on käyty ja jokaista meistä tarvitaan yhteisessä aatteellisessa työssä. Kansanliikkeen johtajan sukupuolella tai muilla identiteettikysymyksillä ei ole merkitystä, vain sillä kuinka liike pystyy parantamaan maailmaa ja tavallisten palkansaajien asemaa siinä. Kannanotto antaisi myös eurovaalikampanjaa käyvälle, Demarinaisten puheenjohtaja Tuula Peltoselle erinomaisen tilaisuuden profiloitua.

Olin eurovaalikampanjoimassa perjantaina, kun uusi puheenjohtaja valittiin. SDP:n vaaliteltalla käyneillä oli mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta monet naiset olivat harmistuneita puheenjohtajan vaihtumisesta. Demarinaisten järjestöä ja kaikkia sen jäseniä tarvitaankin nyt osoittamaan tukeaan puheenjohtaja Rinteelle ja vakuuttamaan naisäänestäjät siitä, että puolueen työ sukupuolten välisen tasa-arvon ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu. Naisäänestäjien kato on estettävä jo ennen kuin se tapahtuu.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Demokraatissa 14.5.2014

Demarinaiset kuuli pyyntöni ja antoi Rinteelle tukensa kannanotossaan

Mikä kaatoi Urpilaisen?

Hankalan alun jälkeen Urpilainen syttyi liekkeihin eduskuntavaalien 2011 alla ja vei SDP:n hallitukseen. Vastoin odotuksia hallitusyhteistyö toimi niin hyvin, että SDP hätyytteli kannatuksessa kokoomuksen ykköspaikkaa. Valtaa pitävä koalitio oli kuitenkin liian kapea ja kaikista hyvistä saavutuksista huolimatta vastuullinen talouspolitiikka ajoi Urpilaisen miinaan.

Oppositiossa olo ei ollut helppoa SDP:lle, eikä 2008 kesällä puheenjohtajaksi valitulle Jutta Urpilaiselle. Urpilainen pärjäsi kuitenkin erinomaisesti tv-tenteissä ennen eduskuntavaaleja 2011, mitä on pidetty yhtenä syynä sille, että SDP selvisi persujen jytkystä melko pienin menetyksin. Tämä taitava väittelijä tuli uudelleen esiin Urpilaisen kohdatessa haastajansa Antti Rinteen Paasitornin keskustelutilaisuudessa.

Eduskuntavaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa moni asia saatiin SDP:n toivomaan asentoon ja hallitus muodostettiin kokoomuksen Jyrki Kataisen johdolla. Urpilainen päätti ottaa valtiovarainministerin salkun, jonka hoitaminen on kannatuksen näkökulmasta huomattavasti ulkoministerin tehtävää vaikeampaa.

Vaalien jälkeen rakennettu SDP:n valtakoalitio näytti kuitenkin laajalta ja tasapainoiselta. “Tuomiojalaiset” olivat tyytyväisiä, kun Erkki Tuomioja palasi ulkoministeriksi ja “heinäluomalaiset”, kun Eero Heinäluoma sai eduskunnan puhemiehen paikan.

Mutta muistan katsoneeni listaa, kun kaikki puolueen erityisavustajat ja valtiosihteerit oli saatu valittua. Ihmiset ovat nyttemmin vaihtuneet, mutta silloin näytti siltä, että kaikkiin tehtäviin on valittu henkilöt joko SAK:sta tai kahdesta helsinkiläisestä puolueosastosta. Kenenkään yksittäisen henkilön osaamisessa ei ole huomauttamista, enkä jäänyt asiaa silloin enempää murehtimaan, kun hallitustyö lähti vauhdilla käyntiin. Mutta mieleen jäi kysymys, kuinka laaja koalitio nyt itse asiassa pitääkään puolueessa valtaa?

Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa sujui tavanomaisen kilvoittelun merkeissä, mutta onnistunut hallitusohjelma tuotti tuloksia. Keskinäinen nahistelu esimerkiksi kuntauudistuksen suhteen käytiin aluksi kulisseissa ja kansa antoi luottamuksensa hallituspuolueille.

Kömmähdys kunnallisvaaleissa

Seuraavaa vaalimittelöä eli lokakuun 2012 kunnallisvaaleja kohti mentiin SDP:n kannalta optimistisissa tunnelmissa. Eduskuntaryhmän ryhmäkansliamalli oli päässyt käyntiin ja yhteistyön henki oli hyvä. Kesällä noustiin yli 20 prosentin kannatuksen. Parhaimmillaan SDP oli kannatuksessa vain puoli prosenttiyksikköä kokoomusta ja valtakunnan ykköspaikkaa jäljessä. Vedonlyöntiyhtiö Unibet ehti jo antaa pienemmän kertoimen SDP:n, kuin kokoomuksen kunnallisvaalivoitolle.

Sitten tehtiin strateginen virhe.

Kunnallisvaaleihin päätettiin lähteä haastamalla kokoomus. SDP:n viisaiden keskuuteen on jäänyt elämään ajatus, että eduskuntavaalien 2003 menestys voidaan toistaa haastamalla jokin toinen puolue kaksintaisteluun. Tuolloin SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki keskustelivat vaaliväittelyissä niin tulisesti, että kokoomuksen Ville Itälä jäi aivan sivuun ja kokoomus hävisi vaalit.

Ei SDP:kaan tosin 2003 vaaleja voittanut, vaan keskusta. Toisin voisi kuvitella, kun tuota vaalistrategiaa yhä vain yritetään toistaa. Onhan ajatus ihan hyvä, joskus se toimii, toisinaan taas ei. Eduskuntavaaleissa 2007 se ei toiminut, kun SDP yritti haastaa kokoomusta. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP alkoi potkia omaa hallituskumppaniaan nilkoille ja äänestäjät rankaisivat.

Strategisia virheitä sattuu. Kuka olisi tiennyt etukäteen, ettei haastamisstrategia tule toimimaan? En minä ainakaan. Mutta oleellista olisi edes jälkikäteen myöntää, ettei valittu strategia toiminut. Silloin voisi miettiä, miksi, ja kehitellä uusia strategioita seuraaviin vaaleihin. Omaa poliittisen pelimiehen imagoaan ei saa rakastaa niin paljon, että jää vain toistelemaan “kyllä tämä toimi 2003“.

Julkisen talouden sopeuttamisessa ajettiin miinaan

Mutta ei paniikkia. Vaikka ykköspaikkaa ei kokoomukselta saatukaan kaapattua, ei hopea ole häpeä. Vaalikannatus parani kuitenkin eduskuntavaaleista. Keskusta vahvistui, mutta persut olivat 12,3 prosentin kannatuksella aivan sillassa.

Hallitustaipaleen alkupuolella talouspolitiikan asialistalla oli uusi veroluokka yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville eli solidaarisuusvero, harmaan talouden torjunta ja veroparatiisien saaminen kuriin. Selkeästi sosialidemokraattiseksi tunnistettavaa tekemistä.

Vuosi 2013 sen sijaan oli kannatuksen osalta tasaista alamäkeä. Kesälomien jälkeen Urpilainen tuli vahvasti julkisuuteen. Hän oli huolestunut. Kestävyysvajeesta saarnanneet “talousmiehet” olivat saaneet viestinsä viimein läpi. Valtiovarainministeri toi kestävyysvajeen myötä talouspolitiikan fokukseen tasapainottamisen, luottoluokituksen ja sopeuttamisen.

Lehtien pääkirjoitukset ja talouskamreerit kiittelivät, kansa ei. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin.

Kannatusluvut eivät ole kaikki kaikessa. Uskoisin, että SDP:n aktiivit antaisivat johtajalleen anteeksi heikon kannatuksen, jos politiikan sisällöt olisivat olleet sosialidemokraattisia ja tervehdyttäneet kansantaloutta. Mutta kuukaudesta toiseen kasvava työttömien määrä ja jatkuva taantuma eivät jätä selityksille tilaa.

2010-luvulla ei pärjää 90-luvun politiikalla

Ajan henki muuttuu kollektiivisten ja individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden syklissä. 50-luku oli konservatiivista aikaa, jolloin uskottiin kotiin, uskontoon ja isämaahan. 70-luvulla oli yhteisöllisyyden vuoro. Aikakauden avainsanoja olivat demokratia, tasa-arvo ja edistys. 90-luvulla taas korostettiin kilpailukykyä, tehostamista ja ulkoistamista.

Puoluekokouksessa Väinö Tannerin mitalin saanut Paavo Lipponen osasi 90-luvulla lukea ajan henkeä oikein. Hän vei kansainvälisen kolmannen tien sosialidemokratian imussa SDP:ta markkinamyönteisempään suuntaan ja hallitusyhteistyö valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa toimi. 90-luvulla SDP menestyi, vaikka aikakauden henki oli kylmä.

Jonkinlaisena suurena viisautena SDP:ssa on totuttu pitämään myös, että “vaalit voitetaan keskeltä”. Tämä on ehkä toiminut Lipposen aikana, vaikka se onkin virheellinen tulkinta. Vaalit voitetaan tulkitsemalla ajan henkeä oikein. Lipposen aikana menestys vaati siirtymää poliittiseen keskustaan. 2010-luvun iskusanat osataan tiivistää vasta aikakauden päätyttyä, mutta nyt kansa kaipaa kollektiivisia arvoja. Toisista välittämisen ja yhteisöllisyyden ajalla ihmiset vieroksuvat kylmäkiskoista talouden tasapainottamisen politiikkaa.

Entäs tästä eteenpäin?

Virheistä on opittava. Niitä ei voi sälyttää yhden toverin niskaan, sillä päätöksiä on tehty tiiminä. Kamreerimentaliteetista on päästävä eroon. Taseiden hoitamisen on palveltava ihmisten hyvinvointia, eikä päinvastoin. Kun poliittiseen keskustaan siirtyminen ei ole tuonut lisää kannatusta, oikea ratkaisu ei ole siirtyä vielä keskustampaan.

Ns. talousviisaita voi kuunnella vähemmän tarkalla korvalla ja tavallisia ihmisiä paljon tarkemmalla korvalla. Kun talousmiehet tulevat esittämään ikäviä vaihtoehtojaan, on pysyttävä lujana. On vaadittava ratkaisuja, jotka ovat sekä oikeudenmukaisia, että tehokkaita, eikä hyväksyttävä vain jompaakumpaa. Työn tarjonnan korostamisesta on siirryttävä työn kysynnän vahvistamiseen.

Kaikki sosialidemokraatit on otettava mukaan hoitamaan puolueen asioita. Tehtävät eivät saa keskittyä niin harvoille, että osa porukasta ylityöllistyy ja suurin osa kokee olevansa katsomossa. Urpilaista ja hänen esikuntaansa ei missään tapauksessa saa työntää ulkokehälle. Siinä porukassa on valtava osaaminen ja asiantuntemus, jolle on käyttöä. Jutta on yksi meistä.

Analyysi on julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa 9.5.2014

Ansiottomien tulojen verottaminen on perusteltua

Verotetaan mieluummin ilmaiseksi
saatua rahaa, kuin työllä ansaittua

Poliittinen oikeisto on ottanut perintöveron kohteekseen. Jukka Oksaharju jatkoi (SS 17.4.) tykitystä. Kuten yleensä, argumentit perustuivat lähinnä markkinaideologiaan, eivätkä yhteiskunta-analyysiin, taloustieteeseen tai oikeudenmukaisuuteen.

Yksinkertaistettuna ihmisen tulot voidaan jakaa kahteen ryhmään. Palkkatuloihin vaikuttavat esimerkiksi ihmisen kyvyt ja ominaisuudet, koulutus, sekä se kuinka paljon ja tehokkaasti hän tekee työtä.

Toisen ryhmän tulot taas eivät riipu ihmisen omista tekemisistä. Perintö on tällaista tuloa. Se määräytyy syntyperän mukaan, kuten aatelisarvot keskiaikaisissa yhteiskunnissa.

Kun tuloja täytyy verottaa, suurin osa ihmisistä kokee, että on oikeudenmukaisempaa verottaa ansiotonta kuin työllä ja vaivalla ansaittua tuloa. Jos oikeisto saa jyrättyä läpi perintöveron poiston, on sama summa kerättävä tiukentamalla palkka- ja kulutusveroja. Siis verottamalla ansaittuja tuloja kovemmin.

Korkeampi työn verotus vähentää yksilön kannustimia tehdä työtä ja kouluttautua. Yhteiskunnan tulee kannustaa työntekoon ja itsensä kehittämiseen. Perintöveron poistaminen lisää ainoastaan kannustetta syntyä paljon omistusta haalineeseen perheeseen.

Perintöverosta valittamisen sijaan tahtoisin kuulla kaikenlaisilta yritysstrategeilta rakentavia ehdotuksia, kuinka varallisuus siirretään oikeudenmukaisesti edelliseltä sukupolvelta koko seuraavalle sukupolvelle, eikä vain sen harvoille ja valituille edustajille.

Kriisin sijaan sukupolvenvaihdoksen tulisi olla yritykselle mahdollisuus kasvaa hankkimalla uusia osakkaita ja heidän mukana tulevaa osaamista ja uusia ideoita. Perheyrityksistä keskikokoisiksi laajentuvat yritykset pystyisivät työllistämään paremmin ja yrittäjyyden riski jakaantuisi tasaisemmin.

Yritysten siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on keskeinen tekijä Suomen kansantalouden jatkuvuuden varmistamiseksi. Siinä on hyödynnettävä koko seuraavan sukupolven osaaminen ja yritteliäisyys.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 23.4.2014

Kuinka populistit kesytetään

Oikeistopopulistit voidaan tuupata ojaan, jos heidän suosionsa syyt ymmärretään ja pidetään oma pesä kunnossa (Kuva Economist)

Perussuomalaisten kannatukselta ei ole onnistuttu katkaisemaan siipiä, koska perussuomalaisia ilmiönä ei ole osattu tulkita oikein. Kun Suomen etabloituneet poliittiset puolueet - ja tämä teksti keskittyy erityisesti SDP:n toimintaan - ovat pyrkineet torppaamaan persuja, ne ovat hyökänneet omaa harhakuvaansa eivätkä todellista vastustajaa vastaan, eivätkä hyökkäykset, kuten puolueiden kannatusmittaukset kertovat, ole olleet tehokkaita.

Tammikuun alkupuolen Economistissa oli erinomaisen hyvä teksti Euroopan teekutsuliikkeistä, siis äärioikeistosta ponnistavista populistipuolueista. Teksti on syytä lukea siksi, että se auttaa ymmärtämään perussuomalaisia yhtäältä osana suurta eurooppalaista protestia tai hätähuutoa, toisaalta sitä, kuinka persut eroavat muista Euroopan oikeistopopulistista puolueista.

Perussuomalaiset eivät ole Kreikan natsistinen Kultainen aamunkoitto- puolue eivätkä edes Unkarin rähinähenkinen Jobbik-puolue. Siksi persuja vastaan ei voi taistella samalla tavalla, kuin näitä puolueita vastaan tulisi taistella. Economistin mukaan globalisaatiomyönteiset etabloituneet puolueet tapaavat leimata oikeistopopulistien maahanmuutto- ja globalisaatiokritiikin rasismiksi.

Näinhän Suomessakin on tehty, mutta huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että äänestäjäkunta ei pidä uskottavana persuihin kohdistuvia rasismisyytöksiä. Vaikka monet heidän kansanedustajienkin puheenvuorot ovat selkeästi rasistisia, vähemmistöjä sortavia ja ksenofobisia ja on syytä vakavasti kysyä, kuinka monta “yksittäistapausta” voi vielä selittää yksittäistapauksiksi, tuntuu äänestäjäkunta toistaiseksi pitävän persuja nimenomaan “maahanmuuttokriittisinä”, eikä rasistisina.

Tämä on yksi asia, joka puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä on syytä pitää mielessä. Perussuomalaisten ehdotuksien leimaaminen rasistisiksi ei riitä, vaan niihin on esitettävä tiukempaa ja jäsennellympää kritiikkiä.

Economist muistuttaa myös protestipuolueiden eliitin vastaisuudesta. Väitän, että tämä piirre on jäänyt hahmottamatta, kun SDP on pyrkinyt lyömään perussuomalaisia. Valitettavasti “perusäänestäjä” assosioi SDP:n etabloituneeksi valtapuolueeksi (Soinin retoriikassa vanhaksi puolueeksi) ja pitää helposti kaikkia poliitikkoja osana sitä kasvotonta sijoituspankkiirien, pääomakapitalistien, veronkiertäjien ja raharikkaiden eliittiä, jonka se katsoo olevan vastuussa Euroopan lamasta ja sitä kautta henkilökohtaisista taloudellisista ongelmistaan.

Vaikeat taloudelliset ajat ovat saaneet ihmiset ympäri maailman kyselemään, millä oikeudella pieni eliitti kahmii itselleen suhteettoman suuren osuuden ihmiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä aikaa kuvaa yleinen tahtotila jakaa varallisuutta oikeudenmukaisemmin: Ottaa vähän enemmän niiltä, joilla on kartanot ja huvipurret ja antaa niille, jotka ovat köyhiä, heikkoja ja sairaita.

Ajan merkkejä ei ole luettu oikein. Kun ihmiset palelevat ja ovat nälissään, ei todellakaan ole tyylikästä rehvastella golfbageilla ja design-huonekaluilla. On asetuttava tavallisten ihmisten puolelle, puolustettava sitä 99 prosenttia ihmisistä, jotka maksavat eliitin porsastelun. Erityisesti talouspoliitikon on käsitettävä, ettei hänen roolinsa ole kovistella kansalaisia suostumaan kylmäkiskoisten “talousviisaiden” kurjistavaan politiikkaan. Poliitikon tehtävä on viedä kansan syvien rivien tunnot talouseliitin kabinetteihin ja ilmoittaa, etteivät kasvavat tuloerot, heikentyvät hyvinvointipalvelut ja lisääntyvä työttömyys ole suinkaan sellaisia tuloksia, joiden vuoksi näille “talousmiehille” palkka maksetaan.

Keväällä 2012 SDP esitti yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville uutta veroluokkaa, solidaarisuusveroa. Kesäksi puolueen kannatus nousi yli 20 prosentin ja vedonlyöntitoimisto Unibet veikkasi SDP:n voittavan Kokoomuksen kunnallisvaaleissa.

Kesällä 2013 talouspolitiikan fokuksessa oli tasapainottaminen, kestävyysvaje, luottoluokitus ja sopeuttaminen. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin. Voiko äänestäjäkunta jotenkin antaa vielä vahvemman signaalin siitä, tahtooko se solidaarista ja tavallisia työntekijöitä tukevaa politiikkaa, vai elitististä, huippupalkkoja nostavien talousmiesten kurjistuspolitiikkaa?

Kansan edustaja, muistatteko? Ei luottoluokittajien kuvitteellisen tahdon edustaja.

Perussuomalaiset eivät esitä mielekkäitä talous- tai veropoliittisia puheenvuoroja. Mutta tilanteessa, jossa niitä eivät esitä mitkään muutkaan puolueet, persut saavat edun sillä, ettei heitä assosioida taloudelliseen eliittiin, jota äänestäjäkunta karsastaa. Jotta SDP voi kompensoida tämän edun, sen on tehtävä erityisen johdonmukaista työtä siinä, että valtiontaloudenhoito asetetaan vahvistamaan talouskasvua ja työllisyyttä, eikä haittamaan niitä. Samoin SDP:n on tehtävä selkeä pesäero valtavirtaisten talousmiesten “kyllä nyt pittää säästää ja nyt pittää leikata"- kuoroon.

Tulkitsisinkin persujen kannatuksen hätähuutona hyvinvointipalveluiden ja -valtion puolesta. En oikein usko, että keskiverto persujen äänestäjä tahtoo Suomesta muukalaiskammoisemman ja maailmalta sulkeutuvamman paikan. Väittäisin, että usein äänestyspäätöksessä on kyse itsensä poliittisen eliitin unohtamaksi kokevan, pienen ihmisen protestista.

Puolueaktiivit uskovat mielellään, ettei vasemmiston ja oikeiston ero ole kadonnut minnekään. Mutta riviäänestäjän kokemus on toinen. Jos Kokoomus haluaa leikata hyvinvointiyhteiskuntaa siksi, että on ahne ja SDP siksi, että on vastuullinen, on tavallisen äänestäjän vaikea nähdä niiden välillä mitään todellista eroa.

Jos Perussuomalaiset ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”, on SDP:n oltava hyvinvointipuolue ilman rasismia.

Sillä minä väitän, että hyvinvointivaltio on tavalliselle suomalaiselle palkansaajalle ja työelämän ulkopuolella olevalle niin tärkeä ja rakas, että hän on jopa valmis hyväksymään jonkin verran rasismia ja seksismiä, jos näkee sen ainoaksi tavaksi puolustaa hyvinvointivaltiota. SDP:n saavutuksia vähemmistöjen puolustajana tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta sen maine hyvinvointivaltion puolustajana on saanut lukuisia kolhuja.

Ensimmäinen ja tärkein askel oikeistopopulistien niistämiselle Suomesta onkin tarjota äänestäjälle suvaitseva ja tasa-arvoinen vaihtoehto, joka on sataprosenttisen sitoutunut hyvinvointivaltion puolustamiseen. Lupauksen siitä, että äänestäjän lapset ja lapsenlapsetkin voivat elää hyvinvointivaltiossa - ei samanlaisessa hyvinvointivaltiossa, kuin nyt, mutta hyvinvointivaltiossa - on oltava luotettava kuin peruskallion.

Samoin vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta on osattava vastata. On osattava ja viitsittävä selittää, miksi siirtyminen teollisesta jälkiteolliseen talouteen, maahanmuutto ja liikkuvuus, sekä kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kaupankäynti lisäävät tavallisen kansalaisen hyvinvointia, eivätkä vaaranna sitä.

Ja heti perään on osattava vastata jatkokysymykseen siitä, kuinka käytännössä kuitenkin kansalaisten arvostamat hyvinvointipalvelut tuntuvat olevan koko ajan liipaisimella, vaikka Suomi on hyötynyt globalisaatiosta ja on nyt laskennallisesti vauraampi kuin koskaan. On osattava sanoa, missä on tehty virheitä, kuka on vetänyt välistä ja luvattava hakea tavallisen kansalaisen rahat takaisin kansainväliseltä finanssieliitiltä.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, kuinka oikeistopopulistien kanssa tehdään yhteistyötä niin, että se toimii heitä vastaan ja tiivistän ohjeet perussuomalaisten lyömiseksi.

Keskiluokkaisuuden harha, osa 1

Luuletko olevasi keskiluokkaa? Jos saat elantosi työtä tekemällä, kuulut työväenluokkaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan usein keskiluokkaan ja sen näkemyksiin. Keskiluokan tahdon tulkitsijat sanovat yleensä keskiluokan olevan kyllästynyt verojen maksamiseen ja haluavan vastinetta verorahoilleen. Keskiluokan sanotaan maksavan suurimman osan kootuista verotuloista ja siis elättävän julkista sektoria. Usein keskiluokan tulkitaan myös olevan tyytymättömiä siihen, että heidän työllä ja vaivalla ansaitsemiaan rahoja jaetaan hyvinvointipalvelujen kautta ei-keskiluokkaisille.

Nähdäkseni tällaisissa tulkinnoissa on melko monta ongelmaa. Maksaako keskiluokka todella enemmän veroja, kuin muut yhteiskuntaluokat? "Yleisenä totuutena" toisteltu uskomus olisi hyvä perustella jotenkin. Ja kuka tai mikä edustaa keskiluokkaa ja kertoo sen mielipiteet? Minun mielestäni "Yksi Vode tuolla huoltoasemalla sanoi, että kyllä yrittäjiä verotetaan liikaa", ei ole vielä riittävä perustelu muokata verojärjestelmää, vaikka Voden sanottaisiin kuuluvan keskiluokkaan.

Nämä kysymykset jäävät ilmaan, jollemme ensin ratkaise kysymystä siitä, mikä on keskiluokka? Keitä siihen kuuluu? Yleensä keskusteluissa termiä käytetään epämääräisesti. Keskiluokkaista voidaan käyttää keskituloisen synonyymina. Tai keskiluokkana pidetään kaikkia niitä, jotka eivät tee fyysistä työtä, kuten toimistotyöläisiä. Keskiluokkaa määritellään myös subjektiivisesti; jos joku kokee kuuluvansa keskiluokkaan, hän kuuluu keskiluokkaan.

Ovatko nämä määritelmät hyödyllisiä? Kenties ovat identiteetin rakentamisen välineenä, tai rakennusaineena postmoderneille yhteiskuntahorisijoille ja näennäisanalyyttiselle poliittiselle retoriikalle. Mutta ne eivät vie meitä minnekään, jos tahdomme tietää mitä meidän olisi tehtävä.

Jotta yksilö voisi tehdä itsensä ja oman hyvinvointinsa kannalta mielekkäitä yhteiskunnallisia päätöksiä, on hänen ratkaistava, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Omistava luokka ja työväen luokka on melko helppo määritellä. Jos yksilö saa suurimman osan tuloistaan ilman työntekoa, omistamaastaan pääomasta (kuten sijoitusasuntojen vuokratulot, yhtiöiden osakkailleen maksamat osingot, lainojen korot jne.) hän kuuluu omistavaan luokkaan. Tällöin hänen on tarkoituksenmukaista edistää sellaista politiikkaa, että taloudellisen toiminnan tuottama arvonlisäys jaetaan mahdollisimman suurissa määrin pääoman omistajille, eikä työntekijöille.

Toisaalta jos suurin osa yksilön tuloista muodostuu korvauksesta hänen tekemästään työstä (eli palkasta), hän kuuluu työväenluokkaan. Tällöin hänen on mielekästä toimia yhteiskunnallisesti sen puolesta, että yritysten tekemistä voitoista mahdollisimman suuri osa jaetaan työntekijöille ja vastaavasti pääoman omistajille jää suhteellisesti pienempi osa.

Mutta hetkinen, mihinkäs tässä mallissa keskiluokka jäi? Jos rehellisiä ollaan, en tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaisten työntekijöiden, joiden työn tuottavuus on keskimääräistä työntekijää korkeampi, laskemista keskiluokkaan. Korkeasti koulutetut ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevät voivat työnsä arvolla mitattuina olla työväen parhaimmistoa, mutta silti heitä kohtelee sama lainalaisuus, kuin muitakin työllä elantonsa ansaitsevia: Jos yritysten tuottoa jaetaan työntekijöille, he voittavat. Jos se jaetaan omistajille, he häviävät. [1]

Keskiluokka-termillä on varmasti ollut joskus arvonsa yhteiskunnallisessa analyysissa, mutta nykyään sitä käytetään suuressa sumutuksessa. Sanalla aiheutetaan hämminkiä erottamalla jotkin työntekijäryhmät toisista, mikä tekee yhteisen vaikuttamisen vaikeammaksi. Jos jotkin ammattiryhmät alkavat kuvitella, ettei heillä ole yhteisiä intressejä toisten saman yrityksen tai alan ammattiryhmien kanssa, on heidän vaikea vetää yhtä köyttä. Jos keskiluokkaisuuden harhassa elävät työntekijät kuvittelevat olevan heidän etunsa, että heille palkkaa maksavan yrityksen omistajat saavat mahdollisimman suuren osan työntekijöiden tuotoksesta ulosmitattua osinkoina, kyse ei ole pelkästä identiteettiharhasta. Se maksaa heille konkreettista rahaa ja hyvinvointia.

Yli puolet suomalaisista samaistuu jonkinlaiseen keskiluokkaan. Minä väitän, että suurimmalla osalla heistä kyse on harhasta.

Sillä taloudellinen hyvinvointi ja tuotto syntyy yhdistämällä työtä ja pääomaa. Yksi omistaa tehtaan, toinen työskentee siellä. Se osa mikä jaetaan pääoman omistajalle on poissa siitä, minkä verran voidaan jakaa työntekijöille. Tämä on rautainen laki, eikä sitä pääse yksikään työntekijä pakoon, vaikka hänellä olisi korkeakoulututkinto, omakotitalo, sijoitettuja säästöjä, ylimielinen asenne, vuosittaisia Thaimaan matkoja, elitistisiä harrastuksia tai muita keskiluokkaisuusharhan ylläpidossa käytettäviä välineitä.

Eikö ihminen sitten saisi kuvitella olevansa keskiluokkaa, vaikkei sille olekaan perusteita? Saa, saa, jokainen saa toki kuvitella, mitä huvittaa! Yksi voi kuvitella olevansa pitkä ja komea, toinen voi kuvitella osaavansa laulaa. Kolmas kuvittelee olevansa keskiluokkaa. Mutta kun äänestyskoppiin mennään, on syytä hieman mittailla itseään, katsoa peiliin ja realistisesti arvioida laulutaitoaan, ennen kuin antaa äänensä puolueelle joka ajaa vain pitkien ja komeiden laulajien asiaa.

[1] Yrityksissä syntyneen lisäarvon jakamista pääoman omistajien ja työntekijöiden kesken kutsutaan funktionaaliseksi tulonjaoksi. Tilastokeskuksen mukaan omistajien keräämä osuus on kasvanut 1980-luvun 20–25 prosentista runsaaseen 30 prosenttiin 2000-luvulla.

Kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi – miksi en allekirjoita?

Asevelvollisuuden lakkauttaminen olisi hätiköintiä,
mutta se on päivitettävä 2000-luvulle

Sukupuolten välinen tasa-arvo on terveen yhteiskunnan välttämätön piirre. Vahvin argumentti, jolla nykyisen asevelvollisuuden voi osoittaa tulleen tiensä päähän, onkin sen räikeä epätasa-arvo. Hyvässä yhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet ja velvollisuudet. Mitään sellaista lainsäädäntöä ei tule hyväksyä, joka määräisi yhdelle ihmisryhmälle tietyt oikeudet ja velvollisuudet, mutta toiselle toiset.

Joskus yhteiskunta voi kuitenkin tulla sokeaksi omien instituutioidensa eriarvoistaville vaikutuksille. Arvostan suuresti ajattelijoita, jotka pystyvät havaitsemaan tällaiset tasa-arvon sokeat pisteet ja ryhtyvät toimiin niiden poistamiseksi. Asevelvollisuuden lakkauttamista ajavan kansalaisaloitteen suurin ansio onkin tasa-arvo-ongelman tekeminen näkyväksi. Nyt kukaan ei voi enää sulkea silmiään ja väittää, ettei vain miehiä koskeva asevelvollisuus olisi yksiselitteistä epätasa-arvoa.

Nykyisen asevelvollisuuden epätasa-arvoisuus ei kuitenkaan ole riittävä perustelu koko instituution lakkauttamiseksi. Suomi, kuten kaikki muutkin maat, tarvitsee armeijan. Maanpuolustukseen käytettäviä rahamääriä ei ole haluja kasvattaa. Puolustusvoimien toimintakykyä on heikennetty jo riittävästi, pahempaan ei missään tapauksessa pidä mennä. Tähän yhtälöön palkka-armeijaan siirtyminen sopii huonosti.

Sen sijaan asevelvollisuus on korvattava yleisellä kansalaispalveluksella, joka koskee kaikkia sukupuolesta riippumatta. Aseellinen palvelus olisi vain yksi vaihtoehto, kuinka kansalaispalveluksen voisi suorittaa. Sodan rinnalla ikäluokkaa koulutettaisiin valmistautumaan myös ympäristökatastrofeihin, väestönsuojeluun, öljytuhojen torjuntaan, kyberturvallisuuteen ja niin edelleen. Sitä, kuinka suuri osuus ikäluokista koulutettaisiin mihinkin tehtäviin, voitaisiin vaihdella tilanteen mukaan.

Tällainen malli takaisi sen, että Puolustusvoimilla on riittävästi materiaalia, josta valita soveltuvimmat varusmiehiksi ja upseerikoulutukseen. Se myös mahdollistaisi varautumisen moniin muihin riskeihin, kuin sotilaallisiin. Lisäksi se vahvistaisi sukupuolten tasa-arvoa ja voitaisiin kytkeä nuorisotakuuseen niin, että kansalaispalvelus tukisi ikäluokkien kouluttautumista tai työllistymistä ja ottaisi kopin väliinputoamisriskissä olevista nuorista.

Kansalaisaloitteen kannattajat perustelevat sukupuolten välisen epätasa-arvon lisäksi aloitetta sillä, ettei valtion tulisi voida määrätä kansalaisiaan pakkotyöhön. Näkökulma on ymmärrettävä, mutta toimiva yhteiskunta joutuu asettamaan jäsenilleen velvoitteita. Kansalaispalvelus olisi velvoitteena hyvä, koska se koskisi kategorisesti kaikkia yhteiskunnan jäseniä, eivätkä sitä pääsisi pakoon ovelimmatkaan verojen välttelijät. Palvelus olisi myös mahdollista suunnitella niin, että se auttaisi kansalaista antamalla hänelle kokemusta ja lisäämällä hänen osaamistaan.

Yleinen asevelvollisuus on minusta myös hieno vastavoima luokkayhteiskunnalle. Syntyperä määrää paljon ihmisen mahdollisuuksia Suomessa. Rikkaaseen perheeseen syntyneellä lapsella on pienenä hienommat lelut ja muodikkaammat vaatteet. Opiskeluaikana rikkaaseen perheeseen syntyneelle ostetaan kämppä ja sen jälkeen pääsee töihin faijan firmaan. Asunnon osto on paljon helpompaa, kun on rikkaat takaajat. Mutta armeijassa raha ei auta eteenpäin. Jokainen saa samanlaisen rynnäkkökiväärin ja maastopuvun, olipa syntynyt köyhäksi tai rikkaaksi.

Asevelvollisuuden lakkauttaminen olisi hätiköintiä, mutta vanha instituutio täytyy päivittää nykyaikaan. Sukupuolten roolit eivät ole enää samat, kuin sotien välillä, jolloin asevelvollisuus otettiin käyttöön. Kansalaispalvelus olisi asevelvollisuuden 2000-luvun versio, joka olisi paitsi päivitys, kytkisi maanpuolustuksen ja kriiseihin varautumisen muutenkin kiinteämmin yhteiskuntaan.

Olen kirjoittanut asevelvollisuudesta aiemmin otsikolla Vihreiden asevelvollisuuskanta puutteellinen

Koulutus pelastaa meidät

Koulutus pelastaa ja auttaa omaksumaan uusia
taitoja, kun rakennemuutos mullistaa
työelämän vaatimuksia

Järkevä mies ei provosoidu, kun provosoidaan - mutta minä en koskaan ole väittänyt olevani järkevä mies. Oikeistohäirikkö Tuomas Enbusken näennäisnokkela kolumni Nyt-liitteessä tuli niin harhaisesta todellisuudesta, että sitä on lyötävä vastapalloon.

Räyhähenkisessä kirjoituksessa herra Enbuske hyökkää koulutusta, valtiota, yliopistoja ja ”järjestelmää” vastaan. Teksti perustuu kahtiajaotteluun: Siinä on käytännölliset duunarit vastaan korkeastikoulutetut teoriahorisijat. Yksityisellä sektorilla työskentelevät rahaa luovat ihmiset vastaan julkisella sektorilla työskentelevät rahaa tuhlaavat ihmiset.

Herra Enbuske katsoo, että koulutuksesta on hyötyä yksilölle, muttei laajemmin yhteiskunnalle, koska ”oikeasti tuottavaa” työtä tekevät joutuvat koulutuksen maksumiehiksi. Jos kuitenkin työttömyyttä pidetään paitsi yksilötason, myös yhteiskunnallisena ongelmana, koulutus on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, sillä se auttaa työllistymään.

Pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevista noin 40 % on töissä. Toisen asteen koulutuksen saaneista noin 70 % on töissä ja korkeakoulutetuista noin 85 %. Että sellaisia terveisiä vaan herra Enbuskelle täältä todellisuudesta. Jos yhteiskunta tahtoo tehdä jotain työttömyydelle, näyttäisi siltä että koulutus on siihen yksi avain.

Karikatyyri koulutetusta henkilöstä omissa sfääreissään filosofoivana professoriukkona voi olla hauska, mutta tällä arkkityypillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Kun talouden rakenteet ja sitä kautta työelämässä vaadittavat taidot muuttuvat, koulutus on juuri se tekijä, joka pitää työntekijän osaamisen ajan tasalla.

Herra Enbuske haikailee suo, kuokka ja Jussi – tyyppien perään. Vaan entäs sitten, kun suo on kuivattu ja pitäisi tehdä jotain muuta? Jos globaaleilla markkinoilla ei enää olekaan kysyntää kuokkaa käyttäville ihmisille, vaan pitäisi osata käyttää vaikkapa kaivinkonetta? Silloin koulutus pelastaa.

Ennen suolle töihin menoa Jussin on syytä suorittaa tutkinto, joka antaa valmiudet omaksua uusia tehtäviä ja taitoja nopeasti. Jussin työnantajan on syytä olla niin edistyksellinen ja koulutususkoinen, että kouluttaa Jussin kuokan heiluttamisen ohessa hallitsemaan myös muita työvälineitä. Jollei ole, niin Jussin ammattiliitto vähän muistuttaa.

Työpaikalla tapahtuva koulutus olisi nähtävä eräänlaisena työsuojelukysymyksenä. Työnantaja ei voi laiminlyödä työsuojelua niin, että hänen työntekijänsä rampautuvat työkyvyttömiksi. Samoin työnantajan pitäisi huolehtia siitä, ettei työntekijän osaaminen kärsi työpaikalla niin, että palattuaan työmarkkinoille työntekijällä ei enää ole uudelleen työllistymisen vaatimaa osaamista.

Tulevaisuudessa työ ja koulutus tulevat limittymään aikaisempaa vahvemmin yhteen. Työssä on opittava paitsi nykyisen työn vaatimat taidot, myös tulevan työn. Koulutuksen antamat muodolliset tutkinnot kytkeytyvät tähän oppimista tukien.

Entäs teoriaherrat sitten? Hyödyllisiä ja tarpeellisia hekin. Sillä teoriaherraa on Jussin kiittäminen siitä, että hänellä on kuokka, eikä tarvitse kaivaa käsin. Samoin teoriaherran keksimä on se kaivinkone, joka nostaa Jussin tuottavuutta eksponentiaalisesti kuokkaan verrattuna.

Nykymaailmassa asioiden ja sitä kautta taitojen ja osaamisen kysyntä vaihtelee ja koulutus on paras tapa sopeutua näihin muutoksiin. Herra Enbusken räyhäkolumneille on nyt kysyntää, mutta entä jos Nyt-liite lopettaa ketä oikeistokirjoittajaa luin tänään – palstansa? Silloin on erittäin hyödyllistä, että takataskussa on pari muutakin osaamisaluetta.

Liitoskuntien irtisanomissuojalle on perustellut syynsä

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja
vauhdittaa kuntaliitoksia ja vähentää
taloudenepävarmuutta

Työntekijöiden aseman kurjistamistalkoissa ovat nyt joutuneet leikkaajien hampaisiin kuntien työntekijät. Kuntarakennelaki antaa viiden vuoden irtisanomissuojan liitoskuntien työntekijöille. Lain tarkoitus on antaa kunnan työntekijöille tulevaisuuden turvaa muutostilanteessa.

Irtisanomissuoja on ärsyttänyt poliittista oikeistoa niin kauan, kuin suoja on ollut olemassa. Tähän kurjistajaporvarien joukkoon liittyi myös Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini, kun hän hyökkäsi irtisanomissuojaa vastaan eduskuntapuheessaan syysistuntokauden alkaessa.

Irtisanomissuoja kuulemma estää kuntien talouden tasapainottamisen, kun liitoksen jälkeen uuden kunnan menoja ei voida sopeuttaa vähentämällä sen palveluksessa olevaa henkilökuntaa.

Herra Soini ajaa yllättävän innokkaasti porvarillista työelämäpolitiikkaa, ottaen huomioon, että hän ratsastaa tavallisten työntekijöiden äänillä.

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja on kuitenkin sekä hyödyllinen, että välttämätön. Hyödyllinen siksi, että edes lyhytaikainen takuu työpaikasta tuo varmuutta muutoin rajusta epävarmuudesta kärsivään kansantalouteen. Välttämätön irtisanomissuoja on siksi, että muuten kuntarakenteen muutos pysähtyy.

Kuluttajabarometrin mukaan kuluttajien luottamus talouteen on tällä hetkellä selvästi heikompi, kuin keskimäärin. Tämä tarkoittaa varovaisuutta ja ostopäätösten lykkäämistä tulevaisuuteen. Työpaikoistaan ja tuloistaan epävarmat ihmiset eivät uskalla ostaa tavaroita tai palveluita, mikä taas heikentää yksityisten yritysten tulovirtaa ja sitä kautta verotuloja. Epävarmuus luo epävarmuutta.

Talouden suhdanteista johtuvan kysynnän vaihtelun aiheuttaman negatiivisen kierteen katkaisemiseksi laaja julkinen sektori on tehokas lääke.  Kun epävarmuus saa yksityisen sektorin työntekijät vähentämään kulutustaan, pitää julkisen sektorin työntekijöiden kulutus huolen siitä, ettei kokonaiskulutus häviä aivan täysin, vaan yrityksille riittää asiakkaita julkisen sektorin työntekijöistä. Tämä vähentää niiden paineita irtisanoa omia työntekijöitään.

Puheet julkisen sektorin leikkaamisesta ja henkilöstön irtisanomisista kuitenkin heikentävät tätä tasapainottavaa vaikutusta, kun epävarmuus tulevaisuudesta saadaan levitettyä myös julkisen sektorin työntekijöiden joukkoon (Kotitalouksien säästämisaste kasvaa ja yritysten investointiaste laskee).Kukaan ei hyödy konkurssiaallosta, jonka samanaikainen yksityisen ja julkisen sektorin työntekijöiden epävarmuus aiheuttaa. Mutta silti sellaista linjaa herra Soini ja kumppanit ajavat.

Jos Suomen kuntarakennetta tahdotaan saada kehitettyä, eli käytännössä saada kuntia liittymään vapaaehtoisesti yhteen, on työntekijöiden irtisanomissuoja välttämätön. Mielipiteet liitoksista kunnissa vaihtelevat rajusti. Irtisanomissuoja on lupaus, jolla kuntien henkilöstölle käytännössä osoitetaan, että liitoksessa on kyse jostain muusta, kuin keinosta potkujen jakamiseksi työnsä hyvin hoitaneille työntekijöille.

Liitokset kohtaavat voimakasta vastarintaa, vaikka perustelut niille olisivat miten hyvät. Irtisanomissuojan sorkkiminen tarkoittaisi sitä, että kuntien työntekijät liittyisivät myös liitosten vastustajien rintamaan. Siinä tilanteessa kuntaliitosaikeet olisivat tuomittuja epäonnistumaan.

Myös kuntien johtajia koskeva irtisanomissuoja on välttämätön. On toki perusteltua kysyä, onko tarpeen maksaa kuntajohtajille viisinumeroista palkkaa (tai onko kellekään?), mutta realismia on pitää mielessä, että kunnallisilla johtajilla on myös paljon vaikutusvaltaa. Liitoshankkeet eivät onnistu, ellei johtoporras ole niiden takana.

Julkisessa keskustelussa näyttäisi olevan käynnissä jonkinlainen työntekijöiden kurjistamisen epäonnenpyörä, joka osuu vaatimaan milloin minkäkin työntekijäryhmän palkan, etujen, irtisanomissuojan tai kaikkien näiden heikentämistä. Onko tämä satunnaista vai ohjattua ja masinoitua? Mene ja tiedä, mutta lopputulema voi olla oikeistolaisten toivoma: Julkinen mielipide alkaa pitää työntekijöitä syynä keinottelijoiden ahneuden aiheuttamaan talouskriisiin.

Rakenneuudistuksia vai yhteiskunnan kellon kääntämistä taaksepäin?

Mihin suuntaan käy oikeiston kello? Miksi siitä suunnasta

tulee vain sellaisia rakenneuudistusehdotuksia, jotka

vievät yhteiskuntaa kohti menneisyyttä?

Rakenneuudistus on sanana kokemassa ikävän kohtalon. Myönteistä ja tulevaisuusorientoitunutta konnotaatiota kantavaa sanaa väännellään julkisessa keskustelussa niin, että sanan merkitys hämärtyy. Jokainen tarkoittaa rakenneuudistuksista puhuessaan eri asioita. Viimeistään Ylen teettämä kysely mieluisimmista rakenneuudistuksista käänsi kuitenkin sanan merkityksen lopullisesti kielteiseksi.

 

Ehdotetuiksi rakenneuudistuksiksi oli valittu ainoastaan sellaisia reformeja, jotka hidastavat yhteiskunnallista kehitystä, kasvattavat tuloeroja, vähentävät yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja vahvistavat luokkayhteiskuntaa. Vaikka kaikki Ylen uutisoimat rakenneuudistukset toteutettaisiin, niiden vaikutus julkisen talouden tasapainottamiseen olisi kyseenalainen. Vaikutukset talouskasvuun ja työttömyyteen olisivat kielteiset.

 

Kaikkia näitä rakenneuudistusehdotuksia yhdistää se, etteivät ne tosiasiassa uudista mitään, vaan palauttavat vanhaa. On ollut aika, jolloin ei ole ollut opintorahaa tai ansiosidonnaista päivärahaa. On ollut aika, jolloin työpäivät ovat olleet pidempiä, eikä eläkkeelle ole päässyt yhtä varhain kuin nyt. On ollut aika, jolloin sairastaminen ja lasten päivähoito on hoidettu omalla kustannuksella.

 

Suurin osa yhteiskunnista elää edelleen näissä kehitysvaiheissa. Mutta mistä Suomessa kumpuaa kuvitelma siitä, että nykyhetken haasteisiin vastataan parhaiten kääntämällä yhteiskunnallisen kehityksen kelloa taaksepäin? Voidaanko yhteiskunnallisia kehitysaskeleita ja innovaatioita todella vain vetää yli asialistalta ja kuvitella, ettei niitä koskaan ollutkaan?

 

Minua jaksaa ihmetyttää poliittisen oikeiston esiintyminen uudistusmielisenä ja dynaamisena. Kokoomus puhuu innokkaasti rakenneuudistusten puolesta. Mutta jos politiikan sisältöjä pysähdytään hetkeksi analysoimaan, käy selväksi, että juuri oikeisto on palaamassa ajassa taaksepäin ja taannuttamassa yhteiskunnallista kehitystä purkamalla suurella vaivalla tehtyjä kehitysaskeleita.

 

Kuinka kauas ajassa taaksepäin halutaan mennä? Selvästikin hyvinvointivaltiota edeltävään aikaan, mutta riittääkö 50-luku? Oltaisiinko palaamassa patruunakapitalismin aikaan, feodaaliyhteiskuntaan vai peräti antiikin orjuuteen?

 

Näiden "rakenneuudistusten" - jotka eivät ole uudistuksia eivätkä vaikuta rakenteisiin - sijaan Yle olisi voinut kysyä vastaajien mielipiteitä uusista ideoista, jotka vievät yhteiskunnan kehitystä eteenpäin sekä luovat talouskasvua ja työpaikkoja. Tältä istumalta mieleen tulee seuraavat esimerkit:

 

• Työn jakaminen tasaisemmin pakollisen vuorotteluvapaan avulla (Kokemattomat pääsevät sisään työelämään ja kokeneet kehittämään itseään)
• Eläkekatto (Varakkaatkin mukaan talkoisiin)
• Asuntojen paikkakuntakohtainen vuokrakatto (Työnantajat saavat työvoimaa sinne, missä sitä tarvitsevat ja työntekijät tulevan palkallaan toimeen)
• Perustulo (Tekee työn vastaanottamisen aina kannattavaksi, takaa perustoimeentulon ja vähentää byrokratiaa)
• Universaali työtakuu (Taloudellista epävarmuutta vähentäisi tieto, että julkinen sektori työllistää ihmiset, jotka eivät työllisty yksityiselle sektorille)
• Euromääräiset palkankorotukset prosenttikorotusten sijaan (Pitäisi huolta kotimaisesta ostovoimasta, muttei nostaisi vientiteollisuuden palkkakustannuksia)
• Ansio- ja pääomatulojen verottaminen samalla, progressiivisella veroprosentilla (Estäisi verokikkailua ja lisäisi verotuloja)
• Maataloustukien asteittainen lakkauttaminen (Edistäisi elinkeinorakenteen kehittymistä, kun sekä maatalouden työvoima, että pääoma siirtyisivät tuottavammille aloille)
• Yhden palkallisen vapaapäivän myöntäminen työntekijälle, joka ei ole kuukauteen ollut sairaslomalla (Lisäisi työhyvinvointia ja tuottavuutta)
• Aktiivinen kysynnänsäätely taloudellisten suhdannevaihteluiden kompensoimiseksi (Vähentäisi taloudellista epävarmuutta, tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä, lisäisi työn tuottavuutta ja verotuloja)
• Kansainvälinen rahoitusmarkkinavero (Vähentäisi spekulaatiota ja taloudellista epävarmuutta, lisäisi verotuloja)

Kaikkien näiden ehdotusten punaisena lankana on sen osoittaminen, ettei yhteiskunta- ja talouspolitiikka ole nollasummapeliä, jossa joudutaan valitsemaan yhtäältä talouskasvun ja työpaikkojen ja toisaalta oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin väliltä. Oikeistolainen hegemonia pyrkii ajamaan epäsuosittuja linjojaan läpi esittämällä ne taloudellisina välttämättömyyksinä. Hulluinta on, että usein vyönkiristys- ja leikkauspolitiikka on paitsi epäoikeudenmukaista, myös kokonaistaloudellisesti tehotonta.

 

Tahtoisin esittää haasteen innovaattoreille, VM:n virkamiehille, ekonomisteille, (itse itsensä nimenneille) talousmiehille, istuville ja wannabe-poliitikoille sekä yleisesti blogini lukijoille: Millaisilla rakenneuudistuksilla on mahdollista saavuttaa sekä taloudelliset tavoitteet (kuten talouskasvu, työllisyyden lisääntyminen, tuottavuuden kasvu), että yhteiskunnalliset tavoitteet (tuloerojen kaventuminen, toimeentulovarmuuden vahvistuminen, hyvinvoinnin lisääntyminen)? Vaikeaa? Kyllä, muttei mahdotonta. Vinkki: Aivan ensiksi kannattaa haihduttaa päästään ne rajoitukset, joita sinne ovat laittaneet ne tahot, jotka joko ideologisista syistä tai silkkaa tyhmyyttään ovat aina johdattamassa yhteiskunnan kehitystä heikompaan suuntaan.

 

Toisena asiana tahtoisin tietää, kuinka vastaajat suhtautuisivat kyselyyn rakenneuudistuksista, jotka päinvastoin kuin Ylen vaihtoehdot kehittäisivät yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi JA aidosti auttaisivat talousvaikeuksiin. Olisiko niin, että vastaajat antaisivat jostain käsittämättömästä masokistisesta vaikuttimesta johtuen palttua sellaisille uudistuksille?

 

Ja kolmantena esittäisin kysymyksen rakkaalle kokoomukselle: Olisitteko yhtä innokkaasti tarttumassa rakenneuudistuksiin, jos sanalla ei tarkoitettaisi luokkayhteiskuntaa vahvistavia ja yhteiskunnan heikko-osaisimpia rokottavia talous- ja sosiaalipolitiikkoja, vaan yhteiskuntaa eteenpäin vieviä uudistuksia, jotka tuovat eri sosiaaliluokkia lähemmäs toisiaan, sen sijaan että etäännyttävät niitä?

Olen hahmotellut uusia ideoita talouskasvun ruokkimiseksi myös kirjoituksessa Kasvun avaimet Suomelle

Puolueiden piilorahoituksesta suoraan tukeen

Kuntatasolla puolueiden rahoitus on heikkoa. Niitä tulisi
rahoittaa mieluummin suoralla tuella, kuin puolueveron kautta

Puolueiden haukkuminen ja niiden kaikenlaisen rahoituksen leikkaamisen vaatiminen ovat helppoja tapoja kerätä poliittisia irtopisteitä. Mutta kunnallisella tasolla puolueiden tehtävä on kanavoida kuntalaisten mielipiteet osaksi kunnan päätöksentekoa. Siksi puolueiden kunnallista toimintaa on tuettava jollakin tavalla.

Nykyinen järjestelmä on ongelmallinen epäsuoruuden ja avoimuuden puutteen vuoksi. Kunta maksaa kokouspalkkioita luottamushenkilöille kokouksiin osallistumisesta ja heidät nimittäneet puolueet keräävät osan palkkioista omiin kassoihinsa. Tämän ”puolueveron” suuruus vaihtelee, mutta enimmillään sitä saa kerätä 30 % bruttopalkkiosta.

Puolueveron perintä vaihtelee puolueittain ja kunnittain. On tavallista, että puolueet pyytävät luottamushenkilöiltä tarvittavat valtakirjat ennen heidän nimittämistä luottamuspaikkoihin ja kunta perii puolueveron palkkiosta samaan tapaan, kuin muutkin verot. Luottamushenkilö maksaa palkkioistaan siis paitsi sivutuloveroa verottajalle, myös puolueveroa puolueensa kunnallisjärjestölle. Tyypilliselle kokouspuurtajalle ei kokouspalkkioista suoraan sanottuna jää käteen juuri mitään.

Järjestely aiheuttaa joskus skismaa ja epäselvyyksiä puolueorganisaation ja sen jäsenten välillä. Mutta tapa on hankala myös sellaisen kuntalaisen näkökulmasta, joka tahtoisi tietää, kuinka suuri osa kunnan rahoista menee minkäkin puolueen toiminnan rahoittamiseen. Jotta tämän tiedon saisi selville, olisi laskettava kaikki puolueen asettamat luottamushenkilöt ja heidän käymiensä kokousten määrä.

Läpinäkyvämpää olisi rahoittaa puolueiden kunnallista toimintaa suoraan, eikä kierrättämällä kunnallista tukea luottamushenkilöiden puolueveron kautta. Reiluinta olisi rahoittaa kunnallisjärjestöjä sen mukaan, kuinka monta valtuutettua niillä on kunnanvaltuustossa. Suurempien kuntien ryhmiä rahoitettaisiin enemmän kuin pienten ja oma minimirahoitus olisi myös sellaisille ryhmille, jotka eivät saaneet lainkaan ehdokkaitaan valituiksi.

Kunnille tällainen rahoitusjärjestely voidaan tehdä kustannusneutraaliksi siten, että rahoitus tulee valtion kassasta. Kunnat jatkavat samojen kokouspalkkioiden maksamista kuin ennenkin, mutta luottamushenkilöt vapautetaan puolueveron maksusta.

Puolueveron poistaminen vähentäisi painetta kokouspalkkioiden korottamiseen ja kannustaisi kuntalaisia osallistumaan kunnalliseen päätöksentekoon. Samassa kokouksessa istuvat luottamushenkilöt saisivat palkkionsa samansuuruisina, riippumatta siitä, minkä puolueen mandaatilla he kokouspöydän ääressä ovat.

Yhteenvetona siis kuntien menot pysyisivät samoina, luottamushenkilöiden käteen jäävät tulot paranisivat, puolueiden kuntatason tulot pysyisivät suunnilleen samoina ja puoluerahoituksen avoimuus selkiytyisi, kun puolueverojen kautta maksettava ”piilopuoluetuki” maksettaisiin suoran tuen kautta. Minun mielestäni tähän suuntaan kannattaa mennä – silläkin uhalla, että populistit pääsevät huutelemaan yksinkertaistuksia puoluerahoituksen turmiollisuudesta.

Työn rakastamisen masokistisuus



Työtä on tehtävä, mutta kenenkään
ei tarvitse uhrata itseään työlle

 Työn tekemistä tunnutaan pitävän keskeisenä ja tärkeänä arvona kautta Suomen poliittisen kentän. Työväenliikkeelle työ on rakas asia, kahlitsevuudestaan huolimatta. Koska työläisellä ei ole ollut mitään muuta, kuin kyky työskennellä, on identiteetti ja ylpeys rakennettu sen varaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kuinka työttömyys koskettaa sen uhreiksi joutuneita niin syvästi.


Poliittinen oikeisto taas puhuu työn tekemisestä julkisuudessa arvostavaan sävyyn omien intressiensä vuoksi. Yhtäältä työtä on markkinoitava työntekijöille, jotta nämä olisivat tyytyväisempiä työoloihinsa. Toisaalta pääomatuloilla paistatteleva porvari saa rakennettua itselleen energisemmän ja dynaamisemman imagon antamalla sen kuvan, että työnteolla olisi jotain tekemistä esimerkiksi hänen perintönä saamiensa omaisuuksien kanssa.

Vihreät taas puhuvat mielellään uudesta työstä ja luovasta työstä – ilmeisesti vastakohtana ”vanhalle ja mekaaniselle” työlle. Vihreissä kuluttamiseen suhtaudutaan kriittisesti, mutta työntekoon ei. Mitäs niille työstä syntyneille tuotteille sitten tehdään, jos niitä ei saa kuluttaa?

Työstä saa myös rakennettua poliittista retoriikkaa, joka tuntuu uppoavan valtiomiesmäisellä vakavuudella yleisöön, vaikka olisi aivan sisällötöntä. ”Hyvinvointi syntyy työstä” tai ”Suomalainen yhteiskunta on kovalla työllä rakennettu” ovat toimivia fraaseja – mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja millaista politiikkaa niiden pohjalta pitäisi tehdä?

Eikö vielä vähän aikaa sitten haaveiltu työn lopusta? Teknologinen kehitys vapauttaisi ihmiset työn orjuudesta, kun kaikki tarpeellinen saataisiin tuotettua ilman ihmistyövoimaa. Nyt tällaisesta ei enää puhuta. Sen sijaan arkipuhunnassa työssä kärsimisestä puhutaan masokistisen nauttivaan sävyyn: ”Kyllä minä tykkään tehdä töitä. Lomalla tulee aika pitkäksi. Nautin stressistä ja kiireestä”.

Tämähän tietysti on roskaa, mutta ymmärrettävissä psykologisesta näkökulmasta. Ihmismieli vääntää välttämättömän kärsimyksen hyveeksi. Elämänarvoja pohtiessaan työntekoa ylikorostava ihminen tekee myös helpon arvovalinnan. Kun yksilö sallii yhteiskunnallisen meta-asenteen asettaa työn oman elämänsä keskiöön, säästyy hän vaikeilta valinnoilta, joissa erilaisia elämän aspekteja pitäisi arvottaa keskenään.

Tekemällä itsestään palkkatyön marttyyrin ja nostamalla työn muiden asioiden edelle, yksilö perustelee muiden tärkeiden elämänalueiden laiminlyömisen. Kun alistaa itsensä täydellisesti työlleen, voi kätevästi paeta lapsiaan, luistaa parisuhteen velvollisuuksista ja laiminlyödä sekä ystäviään, että läheisiään. Samoin työn epäjumalan palvominen vapauttaa velvollisuudentunnosta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Maailmanparantamisen voi aina lykätä myöhempään, koska ”minulla on nyt kiire”.

Jokainen saa totta kai valita omat elämänarvonsa ja jos joku todella tahtoo nostaa työn tekemisen kaiken muun yläpuolelle, olkoon hänellä siihen vapaus. Mutta toivoisin, että jokainen yksilö tekisi valintansa itsenäisesti, tietoisena yhteiskunnallisista vaikuttimista ja vapautuneena häneen kohdistettavista paineista.

Minä toivon myös tervettä suhtautumista työhön. Päämääränä on, että mahdollisimman vähällä työn määrällä saavutetaan mahdollisimman suuri hyvinvointi. Työstä voi nauttia, mutta siihen ei pidä suhtautua marttyyrin asenteella, itse itsensä uhraten. Koska työtä on joka tapauksessa jonkin verran tehtävä, tehtävä työ pitäisi jakaa mahdollisimman tasaisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille, heidän kykyjensä ja lahjakkuuksiensa mukaan. On yksinkertaisesti mieletöntä, että osan ihmisistä elämä köyhtyy liian työnteon vuoksi ja toiset kärsivät täydestä työttömyydestä.

Talouskonservatiivit ja oikeistolaiset vastustavat aina työelämän parannuksia vetoamalla siihen, että juuri nyt ei ole sopiva aika siihen. Kenties tällä hetkellä tilanne ei suosikaan työajan lyhentämistä. Vähän pidemmällä aikavälillä kuitenkin 35 tunnin työviikko on hyvä tavoite ja auttaisi työn jakamisessa.

Uusiakin ideoita tarvitaan. Koska oma sukupolveni näyttäisi olevan työmarkkinoilla sellaisessa asemassa, jossa työpaikkaa vaihdetaan usein, harmittelevat monet vuosilomien puuttumista. Työkuukausien mukaan kertyvä loma on ihan hyvä järjestelmä vuosikausia samassa työpaikassa oleville. Mutta usein työpaikkaa vaihtavien kannalta se tarkoittaa, ettei heille vuosiin kerry lomapäiviä riittävästi normaalin kesäloman pitämiseksi.

Lomapäivien kerryttämisen oheen pitäisikin saada työläisten ”lomaturva”. Kahden viikon kesäloma jokaiselle. Jos lomapäiviä ei ole kertynyt tarpeeksi, kahden viikon minimiloma taataan silti. Sen päälle lomapäivät kertyisivät nykyisen käytännön mukaan niin, ettei yleisiä lomia kuitenkaan tarvitsisi pidentää. Uudistus olisi paitsi oikeudenmukainen, parantaisi myös pätkätyösukupolven työssä jaksamista.

Lasten tekeminen on myös vaikea yhteensovittaa työelämän ja uravaatimusten kanssa. Lapset olisi hyvä tehdä nuorena, mutta nuoret samaan aikaan kilpailevat keskenään työmarkkinoilla. Ratkaisu olisi viheltää kilpailu poikki vuodeksi, jonka ajan voisi käyttää perheen perustamiseen ja lastenhoitoon. Kun vapaa, kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka ”vauvantekolomaksi”, olisi pakollinen koko ikäluokalle, ei kukaan pääsisi toisten edelle perhevalintojen vuoksi.

Käytännössä vauvantekoloma voisi toimia niin, että jokaisen olisi esimerkiksi 25-35- vuotiaana pidettävä yksi vuosi, jolloin ei saa tehdä palkkatyötä. Aikaa ei tietenkään olisi pakko käyttää lisääntymiseen, mutta antaisi siihen hyvän mahdollisuuden. Kun sama pakkoloma koskisi molempia sukupuolia, se myös tasaisi lasten saamisen kustannuksia sukupuolten välillä ja edistäisi tasa-arvoa.

Työtä on tehtävä tulevaisuudessakin. Työstä on kuitenkin tehtävä mahdollisimman vähän kuormittavaa, mahdollisimman tyydyttävää ja sitä on tehtävä mahdollisimman vähän. Työstä ei pidä tehdä pyhää lehmää, vaan se on nähtävä välttämättömänä pahana.

Työstä on yhteiskunnallisten uudistusten kautta vähitellen vapauduttava. Työelämän kehittäminen vapauttaa ihmiset muihin tärkeisiin asioihin: Itsensä kehittämiseen, taiteeseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, matkusteluun, läheisten kanssa olemiseen, filosofointiin, elämästä nauttimiseen, lasten opettamiseen – tai miksei vaikka blogitekstien kirjoittamiseen.