Lapsilisät rikkaillekin

Yle uutisoi Taloustutkimuksen tekemän mielipidemittauksen valtion menojen leikkaamisesta. Kyselyn käyttöarvo politiikkasuositusten johtamiseen on kyseenalainen, sillä lähtökohtana on ilmeisesti ollut, että menoja on jollain keinolla vähennettävä. Vastaajilla ei ollut vaihtoehtoa menojen leikkaamisen sijaan kasvattaa valtion tuloja. Kyselystä voi silti saada irti jotain pohdittavaa.

Suosituin leikkauskohde kyselyssä olivat suurituloisten lapsilisät. 77 prosenttia vastanneista olisi valmis poistamaan lapsilisät perheiltä, joiden tulot ovat yli 100 000 euroa vuodessa. Tuollaisilla tuloilla elävät tuskin lapsilisien hiluja jäisivät kaipaamaan, mutta minusta lapsilisien poisto on silti huono ajatus. Lapsilisien legitiimiys perustuu niiden periaatteelliseen universaalisuuteen. Koska jokainen lapsi on samanarvoinen, kaikista maksetaan saman verran yhteiskunnan tukea. Lisäksi järjestelmä, jossa suurituloiset saavat samat tuet kuin köyhät, mutta ne verotetaan pois proggressiivisella verotuksella, on yksinkertaisempi ja luo vähemmän kannustinloukkuja, kuin tulotason mukaan vähenevät lapsilisät.

Kun katsotaan kuinka eri puolueiden kannattajat suhtautuvat tähän kysymykseen, tulokset eivät ole yllättäviä. Vasemmistoliiton kannattajista 61 prosenttia ja SDP:n kannattajista 58 prosenttia hyväksyvät lapsilisien poiston rikkailta, kun taas porvaripuolella luvut ovat keskustan kannattajien keskuudessa 43 prosenttia ja kokoomuksen 39. Tämä kertoo ainakin kaksi asiaa; postmodernit relativistit ovat väärässä. Oikeisto ja vasemmisto ovat yhä olemassa ja niillä on merkitystä politiikan teossa. Myös kokoomuksen työväenpuolueimago, johon kuuluu puhuminen pieni- ja keskituloisten hyvinvoinnista, kokee kolauksen. Kokoomus ei selvästikään ole unohtanut rikkaita.

Olen siis ylpeä poliittisen vasemmiston mielipiteistä, vaikka tässä tapauksessa itse kannattaisin erilaisia keinoja hallita tuloeroja.

Kyselyssä suosiota saaneista säästökohteista monet ovat masentavia. Leikkaaminen maahanmuuttajien tuista ja kehitysyhteistyörahoista tarkoittaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rankaisemista. Sen sijaan rohkaisevaa on, että 41 prosenttia vastanneista olisi valmis leikkaamaan maataloustukia! Näistä rahoista saataisiin merkittävää säästöä ja kerrannaisvaikutukset toisivat dynamiikkaa Suomen talouteen. Jos hinta uudistuksesta on, että maanviljelijät joutuvat vaihtamaan yhden vuosittaisista Kaakkois-Aasian tai Karibian matkoistaan Euroopan matkaan, se on minusta siedettävä.

Työn arvon ja palkan suhde

Silmiini sattui tutkimus, jossa eriteltiin kuinka paljon palkkaa tietyillä aloilla työskentelevät ihmiset saavat suhteessa siihen, kuinka paljon hyötyä heidän työstään on yhteiskunnalle. (Kiitos linkin Facebookiin laittaneille ystäville) Tutkimuksen havaintoja oli muun muassa, että pankkiirit aiheuttavat suurta tuhoa taloudelle. He saavat haittaa aikaa 7 puntaa jokaista ansaitsemaansa puntaa kohtaan. Lastenhoitajat puolestaan tuottavat kymmenen euroa hyötyä jokaista heille maksettua euroa kohti.

Tutkimus on tietysti tehty kieli poskessa, mutta sevoi auttaa avaamaan silmiä eräälle markkinatalouden sokealle pisteelle: Ihmisten tulot eivät korreloi heidän työnsä arvon kanssa. Tämä varmasti on vastoin suuren yleisön oikeudenmukaisuuskäsitystä. Suurin osa ihmisistä lienee sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisen työstä on yhteiskunnalle hyötyä, sitä suurempaa palkkaa hänelle tulee siitä maksaa.

Tämä periaate taas johtaa moniin ongelmiin. Kuinka määritellään, kuinka hyödyllistä tai tuottavaa mikäkin työ on? Mitä tehdä niille aloille, joilla työn hyöty on suurempi, kuin alan työntekijöille halutaan maksaa palkkaa? Entä jos joku ansaitsee palkkaa täysin turhasta työstä?

Oikeistolainen markkinauskoisuus kiistää koko ongelman olemassaolon. Se vetää härkäpäisesti yhtäläisyysmerkit ihmisen palkan ja työn arvon välille, sillä täytyyhän erehymättömän hintamekanismin näkymättömän käden asettaa palkat oikealle tasolle. Ajattelutapa on totta kai todellisuudelle vieras, eivätkä markkinafundamentalistit viitsi turhaan pilata hyvää teoriaa sellaisilla tosiasioilla, että esimerkiksi työntekijän neuvottelutaidot vaikuttavat hänen palkkaansa.

Onko sitten turhaa työtä olemassa ja jos on, maksaako joku siitä? Ajatellaanpa vaikka kahta puhelinoperaattoria, jotka tarjoavat samoja palveluita, puheluita ja tekstiviestejä, ja vieläpä täsmälleen samalla hinnalla. Yritykset eivät kilpaile keskenään hinnalla tai palveluilla, vaan palkkaamalla leegioittain puhelinmyyjiä call centereihinsä soittelemaan kilpailijan liitymiin. Tarjotun tuotteen hinta on aivan sama, kuin jo käytössä olevan liittymän, mutta houkuttimena on tietty määrä maksutonta puheaikaa.

Ilmeisesti monet vaihtavat liittymiään, koska puhelinmyyjien kannattaa soitella. Jos henkilö vaihtaa liittymänsä toiseen samanlaiseen ja puolen vuoden päästä takaisin, mitä hyötyä tästä transaktiosta on kellekään? Silti puhelinmyyjät saavat bonuksensa, heidän esimiehensä optionsa ja alihankintafirma palkkionsa.

Puolen vuoden sijaan liittymiä voitaisiin oikeastaan vaihtaa vaikkapa kerran viikossa. Puhelinmyyjien liksat moninkertaistuisivat ja call center- yritysten pomot voisivat pidentää huvijahtejaan ainakin 10 metrillä. Mutta kansantaloudelle ei aiheutuisi minkäänlaista hyötyä, ja kuluttajilla olisi yhä täysin samanlaiset palvelut täysin samanlaisilla hinnoilla, kuin aiemminkin.

Talouskonservatiivit voivat toki leikkiä hypoteettisilla talousmalleillaan, mutta palkkojen merkitys sekä kansantalouden tehokkalle toiminnalle, että ihmisten toimeentulolle ja hyvinvoinnille on niin suuri, ettei asiaa voi jättää markkinamekanismin armoille ja toivoa kovasti kaiken kääntyvän parhain päin. Julkishallinnon on ammattiliittojen avulla huolehdittava siitä, että yhtäältä työnsä arvoon verrattuna liian pientä palkkaa saavien työntekijöiden palkkoja nostetaan ja että toisaalta tulojakautuman yläpäässä olevia järjettömän suuria tuloja verotetaan tuntuvasti ja proggressiivisesti. Erityisen tärkeää on on muuttaa pääomatulojen verotus progressiiviseksi.

Pari sanaa kehityspolitiikasta

Kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson kertoo UP Demarissa kokemuksistaan kehitysyhteistyöprojekteista Etiopiassa. Hän esittää aivan oikein vaatimuksen siitä, että kehitysyhteistyön resurssit on käytettävä niin, että ne auttavat kehitysmaiden hätää kärsiviä ruohonjuuritasolla. Usein kehitysmaiden kanssa asioitaessa on valitettavasti oltava hyvin tarkka, että rahat todella menevät apua tarvitseville, eivätkä hallituksen jäsenten uusiin mersuihin.

Kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita olisi ajateltava myös kokonaisuutena. Jos kehitysmaita ja niiden kansoja todella tahdotaan auttaa, on pidettävä huolta, ettei muiden politiikkasektorien toiminnalla tehdä tyhjäksi sitä apua, jota kehityspolitiikan kautta kanavoidaan. Pahimmillaan teollisuusmaiden kauppapolitiikka tekee moninkertaisen vahingon kehitysmaiden taloudelle, verrattuna tukeen jota esimerkiksi mikrolainoilla annetaan. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin.

Toinen tärkeä kehityspoliittinen puheenvuoro on kansanedustaja Krista Kiurun kolumni Kepan verkkosivuilla. Tekstissä hän kertoo suoraan, kuinka paljon globaalin nälänhädän vähentäminen kiinnostaa länsimaiden johtajia: ”[Rooman kansainvälisessä] nälkäkokouksessa ei edes tavoiteltu nälän ja aliravitsemuksen poistamista vuoteen 2025 mennessä. Sen sijaan tyydyttiin jälleen kerran plaaplaa-julkilausumaan, jossa nälkä poistetaan "niin pian kuin mahdollista".

Kolumni yhdistää myös ansiokkaasti nälänhädän poistamisen ilmastonmuutokseen, jota koskeva huippukokous pidetään joulukuussa Kööpenhaminassa. Osallistuminen ilmastokokoukseen on hyvää imagopolitiikkaa poliitikoilta ja saa osallistujat varmasti näyttäytymään hyvässä valossa kotimaissaan. Jos kokousväki kuitenkin kuvittelee, että ilmastonmuutoksesta saadaan aikaan merkittävä kansainvälinen sopimus, ilman että muita globaaleja ongelmia, kuten nälänhätää, tulonjaon epätasaisuutta ja teollisuusmaiden epäreilua kauppapolitiikkaa käsitellään, tulokset jäävät luultavasti olemattoman laihoiksi.

Affordable bicycles for foreign students

University of Jyväskylä is an internationally oriented university and has hundreds of foreign students each year from many different places of the world. Though the university and the student union welcome guests from abroad with open arms, there could be some improvements considering services for foreign students.

Often exchange students stay in Jyväskylä only for a short period, like five or nine months. Understandably they don´t wish to buy things they will have to abandon upon leaving Finland. Then again a bicycle is almost a must in Jyväskylä, because public transport is horribly expensive, but distances are short enough for cycling.

Bicycle markets sometimes overheat in the fall, when new students -both foreign and Finnish- arrive to Jyväskylä and look for affordable bicycles. One way to solve this problem would be to have the student union have some bicycles for rent for foreign students. Rents would need to be moderate, the idea is to provide service, not to create profit. For me a deposit of 30 euros, of which you get 20 back on returning the bike upon leaving would sound reasonable.

The election for the board of representatives in JYY is here, and international students need someone to speak for their rights. I would suggest creating a city-bicycle service for foreign students in Kortepohja and Roninmäki. Around 20 bicycles would be just fine to begin with. This hopefully would help our valued foreign visitors to adapt to the society.

The picture: a bicycle station in Lyon

Reipas ehdotus keskustaopiskelijoilta

Keskustan opiskelijaliitto ehdotti kannanotossaan globaalia perustuloa. Kyseessä olisi tasasumma, joka jaetaan kuukausittain kaikille maailman asukkaille. Kiitos erittäin rohkeasta ehdotuksesta! On hienoa nähdä, että keskustassakin voidaan ajatella asioita tavanomaisten mallien ulkopuolelta ja osoitetaan kiinnostusta globaaliin solidaarisuuteen. Vauraassa länsimaassa voi olla joskus vaikea muistaa, millaisissa oloissa kaikkein köyhimmät maailmassa elävät.

Yksin pieni, keskustaopiskelijoiden ehdotuksessa kymmenen euroa kuussa, perustulo ei ratkaise globaalin köyhyyden ja epätasaisen tulonjaon ongelmia. Ne ihmiset, joille globaali perustulo jäisi ainoaksi toimeentulon muodoksi, olisivat yhä köyhiä ja joutuisivat turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin toimeentulonsa hankkimiseksi. Toisaalta suorat tulonsiirrot eivät auta niin kauan, kuin globaalit kauppapoliittiset rakenteet ovat vääristyneet. Rahan vieminen köyhältä on edelleen liian helppoa.

Rahoitukseksi mallilleen keskustaopiskelijat esittävät kansainvälistä hiilidioksidiveroa ja valuutansiirtoveroa. Molemmat ovat kannatettavia ehdotuksia, mutta antaisiko globaali tulonsiirto oikeutuksen myös globaalille ansiotulo- tai pääomatuloverolle?

Keskustaopiskelijat vihjaavat, että kansainvälisen asevarustelun hinnalla saisi jokaiselle maailman ihmiselle kymmenen euron kuukausittaisen perustulon. Vaikka asevarustelu onkin asia, johon ihmiskunta tuhlaa rahaa silkkaa kehittymättömyyttään, se ei ole ainoa. Maataloustuet ovat kuin asevarustelu: Kun yksi lisää tulivoimaansa, muiden on vastattava samalla tavalla. Rahaa kuluu, kukaan ei voita ja eniten kärsivät kaikkein heikoimmat. Mitä sanotte, keskustaopiskelijat, olisiko globaalia perustuloa mahdollista rahoittaa myös vähentämällä kehittyneiden maiden maataloustukia?

Karkea virhe puolustusvoimilta

Aliupseeriliito ja Päällystöliitto ovat tuominneet puolustusvoimat siitä, että se määräsi työntekijöitään tekemään ilmailulaitos Finavialle lakonalaisia töitä. Puolustusvoimat laskutti Finavialta työntekijöistään aiheutuneet kulut. Ilmeisesti muista henkilöstönvuokrausyrityksistä ei löytynyt sopivaa henkilökuntaa.

Ammattiliittojen turhautuminen on ymmärrettävää, mutta tapauksella on myös erittäin suuri periaatteellinen merkitys. Puolustusvoimat on puutttunut sisäpolitiikkaan ja toiminut työrauhariidassa toisen osapuolen edun puolesta. Vaikka asia itsessään on pieni, kyse on erittäin vakavasta ongelmasta: Kaikkien valtion kansalaisten puolustamiseen ulkoisilta uhkilta varustettu ja koulutettu armeija on katsonut toisten kansalaisten asian olevan tärkeämpi kuin toisten ja asettunut heidän puolelleen.

Maailmassa on paljon maita, joissa armeija osallistuu sisäpolitiikkaan ja näissä kaikissa demokratia on kyseenalaisessa tilassa. Suomessa puolustusvoimien puolueettomuus on ollut todella tärkeä asia ja sotilaallisen vallan alistamisessa demokraattiselle vallalle on oltu tarkkoja ja ehdottomia. Puolustusvoimien erheessä on toivottavasti kyse vain yksittäisen sotilashenkilön hetkellisestä heikosta harkinnasta, mutta se jättää silti hyvin ikävän tahran puolustusvoimien sotasopaan – erityisesti kun otetaan huomioon, kuinka hyvin puolustusvoimat on viime aikoina muuten hoitanut julkisuuskuvaansa.

Ylen uutinen aiheesta

Mitä tehdä Afganistanissa?

Hyökkäykset suomalaisia rauhanturvaajia vastaan Afganistanissa ovat herättäneet keskustelua siitä, mikä Suomen rooli on Afganistanissa. Keskustelu ei ole ollut kovin rakentavaa, vaan jäänyt lähinnä siihen, onko Suomi sodassa vai ei ja tulisiko suomalaisia joukko maassa vähentää, tai mahdollisesti vetää kokonaan kotiin.

Suomalaisia rauhanturvaajia vastaan hyökänneet joukot eivät vaikuta kovin kokeneilta. Hyökkääjät ovat avanneet tulen käsi- ja sinkoaseilla etäisyydeltä, joka on aseiden tehokkaan kantaman ulkopuolella. Tarkoitus ei ehkä ole ollutkaan aiheuttaa rauhanturvaajille tappioita, vaan saada uusille kapinallisalokkaille kullanarvoinen taistelukosketus. Taistelijat joilla on taistelukokemusta ovat huomattavasti toimintakykyisempiä, kuin tulikastetta kokemattomat.

Kapinalliset taistelevat kansainvälistä koalitiota vastaan, eivätkö voi voittaa sotilaallisesti. Tämän kapinalliset myös tietävät. He voivat kuitenkin heikentää koalitiota, jos saavat joitain maita vetämään rauhanturvajoukkonsa Afganistanista. Otollisimpia kohteita ovat sellaisten maiden joukot, joissa julkinen mielipide kääntyy helposti isolationistiseksi, jos omia sotilaita kaatuu maailmalla. Onkin oletettava, että kapinalliset seuraavat julkista keskustelua rauhanturvaoperaatioon osallistuvissa maissa.

Jos kapinallisten - pääasiassa talebanien ja heidän liittolaistensa - väkivalta lisääntyy, suomalaisten rauhanturvaajien riskit kasvavat. On varauduttava kuolonuhreihin. Samaan aikaan on pidettävä mielessä, mitä vastaan taistellaan ja minkä puolesta. Talibanit edustavat äärimmäisen synkkää maailmankuvaa, jossa ei ole sijaa yksilönvapauksille, demokratialle tai tasa-arvolle. Kansainvälisen yhteisön on tehtävä selväksi, ettei tällaiselle keskiaikaiselle hallinnolle ole ymmärrystä, eikä hyväksyntää. Ihmiskunnan on edettävä eteenpäin arkaaisista tavoista, vaikka kehityksellä on hintansa.

PS: Järjestömessuilla pyydettiin fukseja arvioimaan demariopiskelijoiden tavoitteita. Juho arvioi tuloksia blogissaan

Colaa ylioppilaskylään?

Muutaman vuoden tauon jälkeen palasin Kortepohjan ylioppilaskylän asukasneuvostoon. Ensimmäisessä palaverissa oli puhetta limonaadiautomaattien sijoittamisesta kylän talojen alakertoihin.

Alustavasti suhtautuisin ajatukseen myönteisesti. Kyseessä olisi palvelu niille kylän asukkaille, jotka kokevat ajoittaista äkillistä limonadimielihalua. Myynnistä saatavat provisiot on luontevaa ohjata kylän vapaa-ajan toiminnan järjestämiseen. Voidaan tietysti kysyä, onko hyvä tarjota opiskelijoille mahdollisuus rahoittaa Coca Cola Companya, mutta saman kuluttajavalinnan hän voi tehdä lähikaupassakin.

Tahtoisinkin kuulla sinun mielipiteesi asiasta, arvoisa lukijani, sitä varten kun asia tulee virallisesti päätettäväksi. Arvostan niin kylän asukkaiden, kuin yleisten kansalaisfilosofienkin mielipiteitä.

Muutama kommentti päivänpolitiikasta

Kataiselta hyvä kommentti ruoan verotuksesta

Jyrki Katainen esitti, että ruoan arvonlisäveron laskemisen 12 prosenttiin sijaan sekä ravintolaruoan, että kaupasta kuluttajalle myytävän ruoan alv laskettaisiin 14 prosenttiin. Hänen huolensa ravintoalan työllisyydestä on aiheellinen. Ravintola-ala pystyisi huonoinakin aikoina työllistämään vähemmän koulutettua ja muuten epäkuranttia tai vaikeasti työllistyvää työvoimaa. Ruoan alv:n alennus vain ruokakaupoista myytävästä ruoasta on kuitenkin selkeä heikennys ravintola-alan toimintaedellytyksille.

Kuvio on simppeli: Ihmiset ostavat ruokansa joko ruokakaupasta tai ravintolasta. Mitä enemmän ruoastaan kuluttajat ostavat ravintolasta, sitä enemmän syntyy työpaikkoja. Taloudellisessa tilanteessa, jossa yritykset vähentävät työntekijöitään tulisi ravintola-alaa tukea, eikä sen toimintaa vaikeuttaa, kuten nyt tehdään ruoan arvonlisäveroa alentamalla.

HS:n uutinen aiheesta

*************************















Arhinmäen kansanpankki

Paavo Arhinmäki esitti valtion ylläpitämän pankin perustamista, joka ei keskittyisi voiton tavoitteluun, vaan rahan lainaamiseen kohtuullisella korolla. Esitys ei ollut kovin yksityiskohtainen, mutta yhtä kaikki siihen liittyy merkittävä ongelma: Jos pääomaa annetaan perimättä siitä hintamekanismin määrittämää hintaa, pääomaa käytetään tuhlaillen ja se johtaa taloudellisen kokonaisuuden hyvinvointitappioon.

Ehkä kysessä olikin uuden puheenjohtajan retorinen harjoitus. Taloudelliset argumentit saavat poliittisissa keskusteluissa erityisaseman suhteessa kaikkiin muihin, kuten sosiaalisiin, ympäristö- tai tasa-arvoargumentteihin (kenties juridisia argumentteja lukuun ottamatta). Siksi vasemmiston on syytä oppia puhumaan talouden kielellä ja pyrittävä tempaamaan itselleen aloite talouspoliittisissa kysymyksissä.

HS:n uutinen aiheesta

*************************



Törkeä kehitysavun vähentäminen

Hallituksen suunnitelmat leikata kehitysyhteistyömäärärahoja ovat arvovalinta, joka kertoo hallituspuolueista paljon. Tiukan paikan tullen voi ottaa heiltä, jotka ovat kaikkien kyvyttömimpiä puolustamaan itseään: maailman köyhimmiltä. Vihreät on pelattu puun ja kuoren väliin. Vihreä työministeri joutuu keräämään työllistämismäärärahoja vaikuttaakseen tehokkaalta, vaikka rahat ovat poissa globaalista solidaarisuudesta, jonka puolustajina vihreät mielellään esiintyvät.

Toisaalta puhuminen kehitysyhteistyörahojen miljoonista tai kymmenistä miljoonista tuntuu merkityksettömältä, kun samaan aikaan länsimaat käyttävät miljardeja ja kymmeniä miljardeja dumpatakseen maataloustuotantoaan maailmanmarkkinoille subventoituun hintaan. Maataloustuilla tuhotaan kehitysmaiden oma, paikallinen elintarviketuotanto.

HS:n uutinen aiheesta

Sonkin kannanotto

Terveisiä Kööpenhaminasta ja Malmöstä

Kävimme heinäkuun loppupuolella Riku-pojan kanssa vierailemassa Kööpenhaminassa ja Malmössä. Tanska tuntui varmalta valinnalta matkakohteeksi, sillä sitä ja Kööpenhaminaa erityisesti on kehuttu lapsiystävälliseksi. Matka sujuikin oikein rattoisasti.

Itäisemmissä maissa matkailuun tottuneelle hintataso Skandinaviassa on toki kallis ja rahan käytön suhteen täytyy olla suunnitelmallisempi. Myös työn kallis hinta näkyy. Aivan joka paikkaan täytyy jonottaa, koska työntekijöitä on töissä mahdollisimman vähän. Tämä oli silmiinpistävä ero verrattuna esimerkiksi Budapestiin, jossa työvoimaa käytettiin jopa tuhlaillen.

Kristianiakin vaikutti rauhalliselta alueelta, joskaan en tiedä suositellaanko sitä nähtävyydeksi lasten kanssa matkustavalle. Nopeasti sain sen vaikutelman, että alueella asuu siellä jo pitkään asuneita ja melko tavanomaista perhe-elämää viettävät perheet, ja toisaalta nuorempi polvi, joka on siellä lähinnä bilettämässä.














Malmö on mielenkiintoinen paikka, sillä se on käynyt läpi raa´an rakennemuutoksen, mutta vaikuttaisi nyt selvinneen siitä. Malmön talous perustui pitkään teollisuuteen ja erityisesti laivanrakennukseen. Kaupunki kasvoi, mutta 70-luvulla alkaneiden vaikeuksien jälkeen asukasluku aleni sulkeutuvien tehtaiden ja kasvavan työttömyyden myötä. Kun nopeasti kasvava työttömyys yhdistetään siihen, että Malmö on ilmeisesti Ruotsin maahanmuuttajarikkain kaupunki, on yhtälö tiettyihin sosiaalisiin konflikteihin valmis.

Nyttemmin Malmö on luonut nahkansa ja asukasluku on taas saavuttanut 70-luvun huipun. Uuteen menestykseen vaikuttavia tekijöitä ovat ilmeisesti ainakin Euroopan integraatio, korkeakoulutus Malmössä ja läheisessä Lundin kaupungissa, sekä Juutinrauman silta. Vajaat 10 prosenttia Malmön asukkaista työskenteleekin Kööpenhaminassa.

PS: Huomioi Esa Suomisen hyvä pohdiskelu punaviheryhteistyöstä

Sikamaiset vientituet

Eurooppalaisella maataloustuotannolla ei ole ongelmaa. Eurooppalainen maataloustuotanto on ongelma. Sen sijaan, että Eurooppaan tuotaisiin maataloustuotteita sieltä, missä niitä on helpointa kasvattaa ja kuluttajat Euroopassa maksaisivat ruoastaan käypää maailmanmarkkinahintaa, eurooppalaisten ruokalaskua pidetään väkisin keinotekoisen korkeana.

Maanviljelyn tukeminen Euroopassa maksaa kuluttajille ainakin kolmella eri tavalla:

1) Eurooppaan ei voi tuoda maataloustuotteita vapaasti, joten eurooppalaiset eivät voi ostaa ruokaansa maailmanmarkkinahintaan. Sen sijaan he joutuvat lunastamaan ruokansa huomattavasti kalliimmalla hinnalla

2) Maanviljelijöille taataan tietty tulotaso, joten heidän tuotteistaan maksetaan markkinahinnan lisäksi ylimääräisiä tukiaisia. Nämä tukiaiset rahoitetaan verovaroista, joille olisi muutakin käyttöä

3) Viljelijöitä pidetään tuottamattomassa työssä. Viljelijät voisivat tuottaa elintarvikkeita myös epäsuorasti: Jos he siirtyisivät kannattamattomasta maanviljelyksestä tehokkaampiin elinkeinoihin, voisi näiden kannattavien sektoreiden viennillä ostaa Euroopan tarvitsemat elintarvikkeet muualta. Kaupan tuoma tehokkuus jättäisi Eurooppaan hyvinvointivoittoa

Jostain syystä eurooppalaiset maanviljelijät on kuitenkin nostettu niin jumalaiseen asemaan, etteivät mitkään uhrilahjat ole riittävän suuria heidän lepyttämisekseen. Syy taitaa olla yksinkertainen: veronmaksajat ja kuluttajat ovat suuri joukko ja he maksavat ylihintoja vähitellen, osana tuotteiden hintoja. He eivät ole organisoituneet lobbaamaan poiitikkoja saadakseen tukiaisveronsa takaisin ja voidakseen ostaa ruokaa markkinoilta käypään hintaan. Maataloustuottajia ja maanomistajia sen sijaan on melko vähän ja he ansaitsevat nykyisellä järjestelmällä valtavia voittoja. Euroopan hyvinvointi kokonaisuutena saa siis kärsiä, jotta tämä pieni joukko voi pitää kiinni etuoikeutetuista tuloistaan.

Jollain surkealla tavalla olisi ymmärrettävissä, että eurooppalaiset heittävät omia rahojaan kaivoon ylläpitämällä vanhanaikaista maataloustukijärjestelmäänsä. Mutta Eurooppa ei elä kuplassa. Sen tekemiset vaikuttavat muuhun maailmaan. Surullisinta on, että vastuuttomuuttaan eurooppalaiset pilaavat myös muun maailman taloudellisen kehittymisen mahdollisuudet.

Koska hintamekanismin ei anneta toimia, eurooppalaiset viljelijät tuottavat enemmän, kuin Euroopassa voidaan kuluttaa. Tämä ylituotanto viedään vientitukien avulla muiden maiden markkinoille (Hesarin uutinen aiheesta) ja eurooppalainen häviää neljnnellä tavalla maksamalla vientituet. Sikamaisinta tässä touhussa on se, että käytännössä tuotteet menevät köyhien maiden markkinoille, joilla ei ole varaa samanlaisiin vientitukiaisiin ja näin estävät niiden oman elintarviketuotannon kehittymistä.

Olen aikasemmin käsitellyt maataloustukien ongelmia ja niiden vaikutusta kehitysmaihin teksteissä:

Kaikki töihin lamaa vastaan - paitsi me
Muutama havainto ympäristöpolitiikasta
Uusia painopisteitä maaseutupolitiikalle
Tänään MTK maksoi meille 15,8 miljoonaa
Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan
ja Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

Hinta hiljaisuudelle

(Odottakoot petrodiktaattorit vielä hetken)

Eilen Helsingin Sanomissa oli pari mielenkiintoista kirjoitusta, jotka koskivat vesiskoottereita. Yrjö Rouhe ihmetteli, miksi vesiskootterit tulkitaan kulkuneuvoksi, vaikkei sillä mennä minnekään ja mikseivät viranomaiset puutu norpan pesimäalueille metelöintiin. Jarmo Tapaninen taas kyselee, miksi yksi vesiskootteroija saa metelillään häiritä satoja mökkiläisiä. Miettimisen arvoisia kysymyksiä molemmilla herroilla.

Suoraviivainen ratkaisu olisi kieltää vesiskootterit yhtä kaikki. Harvalle tulisi ikävä. Vesiskootteri aiheuttaa toki hupia kuljettajalleen, mutta vastaavasti melun muodossa haittaa kaikille lähelle sattuville. Mutta kuinka mitata, paljonko on vesiskootteriajelun huvi suhteessa sen aiheuttamaan haittaan? Periaatteessa paras tapa tähän olisi hintamekanismi. Jos vesiskootteriharrastaja on valmis maksamaan huvistaan kaikille kuuloetäisyydelle joutuville heidän vaatimansa hinnan ja silti päristelemään, ei tähän tarvinne puuttua.

Käytännössä tämä on tietysti mahdotonta. Kun hintamekanismi ei pysty toimimaan, on tilanteen korjaaminen julkisen vallan toimesta perusteltua. Yksi, ehkä helpoin, tapa tehdä tämä olisi verottaa teknisiä laitteita niiden aiheuttaman melun mukaan, esimerkiksi suhteutettuna niiden tehoon. Tämä antaisi laitevalmistajille ja kuluttajille kannustimen kehittää hiljaisempia laitteita. Vesiskoottereita kohtaan tunnettu vihamielisyys varmasti laantuisi, jos ne eivät pitäisi niin pahaa ääntä. Tämä tuskin on teknisesti mahdotonta, tai edes erityisen vaikeaa.

Vesiskootterit eivät ole ainoa esimerkki, jossa hintamekanismin pettäminen johtaa siihen, että monet kärsivät yhden pitämästä hauskasta. Myös renkailla kulkevat liikennevälineet tuntuvat pitävän sitä kovempaa ääntä, mitä pienemmälle määrälle matkustajia ne on tarkoitettu. Miten voi olla mahdollista, että koko perheen kuljettava auto on käytännössä äänetön verrattuna 40-kiloista teiniä kuljettavaan kevytmoottoripyörään, saati isomahaista ja pitkäpartaista ukkelia kuljettavaan Harley Davidsoniin?

Ilmastotietoisuuden eteneminen on johtanut siihen, että esimerkiksi autojen verottamista niiden kasvihuonekaasupäästöjen mukaan pidetään luontevana. Myös melusaaste on saastetta ja ihmisiä joukkona on suojattava vastuuttomilta yksilöiltä. Niin kauan kuin hintamekanismi ei pysty korjaamaan “melumarkkinoita” tasapainoon, on verotusta käytettävä takaamaan suurin mahdollinen hyvinvointi suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä.

Olen aikasemmin kirjoittanut hiljaisuudesta otsikoilla Hiljaisuutta, pyydän! ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille

Tärkeä viesti Sarkozylta

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on kritisoinut kasvot peittävien burkhien käyttöä ja sanonut, etteivät ne sovi Ranskaan. Hän nimittää burkhan käyttöä orjuudeksi ja alistamiseksi. Linkki Hesarin uutiseen

Sarkozy on oikeassa. Kyse ei ole uskonnonvapaudesta, vaan jokaisen kansalaisen oikeudesta –näennäisen paradoksaalisesti- päättää itse pukeutumisestaan ja oikeudesta omaan identiteettiin. Kuten Sarkozy jatkaakin: ” Emme voi hyväksyä naisen vangitsemista verkon taakse, pois sosiaalisesta elämästä ja vailla identiteettiä. Se ei ole Ranskan käsitys naisesta.” Ei pitäisi olla kenenkään muunkaan näkemys.

Sekulaariselle humanismille ajatus alakulttuurista, joka pakottaa tietyn kansanryhmän, tässä tapauksessa naiset, verhoamaan itsensä koko vartalon peittävään kaapuun, on kauhistus. Postmodernin kulttuurirelativismin ei pidä antaa näennäisen uskonnonvapauden vuoksi saada nykyaikaisia valtioita unohtamaan velvollisuuttaan suojella kansalaisiaan kaikelta sorrolta ja alistukselta. Tämä koskee myös perheen tai suvun puolelta tulevalta alistukselta ja myös tilanteita, joissa alistettu täytyy vapauttaa alistuksesta vastoin tahtoaan.

Sosialistipuolueen puheenjohtaja Martine Aubry on vastustanut burkhien kieltoa vetoamalla siihen, että joko niitä käyttävät naiset käyvät ulkona burkhan kanssa, tai eivät lainkaan. Huoli näiden naisten alkeellisista perusvapauksista on ymmärrettävä, mutta yhtä alistuksen muotoa ei voi perustella toisella. Tällainen päättely johtaa kierteeseen, joka sallii järjettömimmätkin sorron muodot.

Sarkozy huomautti, että islam on samanarvoinen uskonto, kuin muutkin. Kyse ei olekaan ongelmista islamin kanssa, vaan niiden ihmisten kanssa, jotka islamin tai minkä tahansa uskonnon verukkeella pyrkivät pitämään moderneissa ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa barbaarisia ja epäegalitaristisia tapoja. Kulttuurirelativistit voivat kuitenkin väittää, että burkhien kielto on länsimaista epäsensitiivisyyttä muita kulttuureja, ajattelutapoja ja tasa-arvokäsityksiä kohtaan.

Tällaiset väitteet ovat roskaa. Ihmisten oikeus päättää itse pukeutumisestaan ja luoda oma identiteettinsä ei ole kulttuurisidonnainen, vaan universaali oikeus. Länsimaisten burkhien vastustajien uskottavuutta lisäisi kuitenkin se, jos he pystyisivät näkemään myös ne epätasa-arvoiset, alistavat ja sortavat rakenteet, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin ja tuulettamaan näitä yhtä armottomasti, kuin muihin kulttuureihin liitettyjä traditioita.

Viekö lama diktaattorit?

Indonesiaa yksinvaltaisesti 1966-98 yksinvaltaisesti johtanut kenraali Haji Muhammed Suharto ei ollut mukava mies. Arviolta puoli miljoonaa ihmistä sai surmansa hänen vallankaappauksensa johdosta ja 200 000 kommunistiksi epäiltyä henkilöä vangittiin. Kaikkien valtion virkamiesten tuli olla hänen puolueensa Golkarin jäseniä. Kaupungeissa korttelikomiteat ja maaseudulla kyläpäälliköt huolehtivat, että ihmiset äänestävät Golkaria. Varmuuden vuoksi Suharto nimitti itse neljänneksen parlamentista.

Vuonna 1975 Indonesia miehitti Itä-Timorin ja liitti sen Indonesian maakunnaksi. Jaavalla nähtiin nälkää 1975, Itä-Timorilla 1979. Vuonna 1975 Indonesia vei ulkomaille 2,3 miljoonaa tonnia riisiä. Armeija ja Suharton perhe ottivat merkittävän roolin Indonesian taloudessa ja istuivat pankkien ja öljy-yhtiöiden johtokunnissa. Suharton omaisuudeksi on arvioitu 15-35 miljardia dollaria.

Suharton autoritaarinen valta kuitenkin kesti, koska sillä oli tukenaan 6-8 % vuotuinen talouskasvu. Vaikka erilaisia protesteja Indonesian yhteiskunnassa oli ollut jo 1990-luvun alusta lähtien, vasta Aasian talouskriisi 1997 pudotti Suharton vallasta. Indonesia oli yksi kriisistä raskaiten kärsineistä maista ja maan valuutta rupia menetti kesäkuusta 1997 heinäkuuhun 1998 83 % arvostaan. IMF oli -luultavasti tahtomattaan- tuomassa Suhartoa alas pakottamalla lainan ehtoina Indonesian toteuttamaan hyvin uusliberalistista politiikkaa, joka rikasti rikkaita ja köyhdytti köyhiä entisestään. Suharto erosi toukokuussa 1998.

Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat usein valmiita myymään demokraattisia kansalaisoikeuksiaan, jos elintason nousuna saavutettava palkkio on riittävän suuri. Globaalin talouslaman pitäisi viedä diktaattoreilta välineet ostaa kansojensa hyväsyntää väärinkäytöksilleen. Kun kansa ei enää pysty nauttimaan elintasonsa voimakkaasta kasvusta, alkaako se vaatia vastineeksi edes osallistuisoikeuksia ja oikeusvaltiota?

Suurin merkitys on maailman suurimmalla diktatuurilla, Kiinalla. Kiinan kasvuluvut ovat olleet huikeita, mutta ne ovat perustuneet pitkälti kahteen tekijään: ympäristönsuojelun laiminlyömiseen ja työntekijöiden palkkojen pitämiseen keinotekoisen matalina. Kommunististen regiimien romahduksen vauhdittamat protestit pantiin Kiinassa kuriin määrätietoisesti ja linja johti Tiananmenin aukion verilöylyyn. Linjasta on pidetty kiinni, eikä demokraattisille uudistuksille ole annettu tilaa. Melko suuri osa kansasta on kuitenkin ollut tyytyväistä ja uskonut johtajiinsa: talouden vapauttamisen tuoma elintason kasvu on saanut unohtamaan puutteelliset demokraattiset oikeudet.

Venäjällä vaihtoehtoista poliittista järjestelmää kaipaavat aktivistit voivat toimia avoimemmin, mutta heidänkin toimintaansa häiritään aggressiivisesti. Toistaiseksi protestit eivät kuitenkaan ole johtaneet vallankumoukseen, vaan yleisesti ottaen venäläiset ovat suhtautuneet johtajiensa toimintaan ymmärtäväisesti. Vallan keskittäminen ja käyttäminen on nähty merkkeinä vahvasta johtajuudesta. Samaan aikaan talous on kasvanut voimakkaasti ja Venäjän rooli maailmanpolitiikassa vahvistunut.

Viikonloppuna Iranissa pidetyt vaalit päättyivät konservatiivisen linjan edustajan, Ahmadinejadin voittoon hänen saatuaan 65 % annetuista äänistä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että vaalien tuloksen julkistaminen herätti eloon Iranin kriittistä kansalaisyhteiskuntaa. Huolimatta Iranin uskonnollisen johtajan ajatollan Khomeinin kehotuksesta kunnioittaa vaalien tulosta, ovat tuhannet ihmiset lähteneet kaduilla osoittamaan mieltään ja protestoimaan epärehellisinä pitämiensä vaalien tuloksia.

Vaikka Iranin levottomuudet luultavasti taltutetaan kovaotteisesti kaikkien maan turvallisuusviranomaisten toimesta, ne voivat olla signaali siitä, etteivät diktatuurin hallitsemat kansalaiset ympäri maailman ole valmiita luovuttamaan demokraattisia oikeuksiaan – ainakaan ilmaiseksi. Jos globaali talouskriisi heikentää yksinvaltaisesten hallitsijoiden mahdollisuuksia tarjota heitä tukeville kansalaisryhmille etuisuuksia, voivat nämä ryhmät huomata demokratian olevan oman edunvalvontansa kannalta tehokkaampi keino.

Rajun kansantaloudellisen laskusuhdanteen ei voi olettaa johtavan itsekseen demokratian kehittymiseen. Tästä on hyinen esimerkki täydelliseen taloudelliseen romahdukseen ajautunut Zimbabwe, jota ei voi pitää demokratian paratiisina, vaikka opposition presidenttiehdokas Morgan Tsvangirai valittiinkin hiljattain pääministeriksi. Monet tekijät vaikuttavat siihen, kuinka diktatuurille käy taloudellisen pelivaran kadotessa.

Öljyn hinnalla ja öljyvarojen kehittymisellä näyttää olevan oleellinen merkitys autoritaarisuuden ja demokratian välisessä taistelussa, koska monet öljystä merkittäviä vientituloja saavat maat ovat autoritaarisesti hallittuja. Kirjoitan seuraavaksi öljyn merkityksestä niin sanotuilla petro-diktaattoreille.

ASEM ikkunana tulevaisuuden maailmanjärjestykseen

Maailman valtioiden välillä on suuri määrä erilaisia yhteistyöelimiä: Euroopan unioni on selkeästi pisimmälle institutionalisoitunut, mutta myös muilla on painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Joskus kansainvälistä politiikkaa seuraavien tahojen kuulee esittävän, että maailma regionalisoituu EU:n mallin mukaisesti. Lähialueiden maat muodostavat siis liittoja keskenään, ja ulkosuhteiden painopiste siirtyy valtioiden välisten asioiden hoidosta näiden liittojen suhteisiin. ASEM tuo yhteen Euroopan ja Aasian päämiehet.

Toistaiseksi suurin osa valtioiden välisistä yhteistyöelimistä on kuitenkin keskittynyt vain osallistuvien valtioiden välisen kaupan organisoimiseen ja välttänyt ottamasta muita tehtäviä. Taloudellinen integroituminen voi kuitenkin johtaa myös poliittiseen yhteistyöhön: valtioiden johtajat saattavat konsultoida toisiaan myös muissa kohtaamissaan haasteissa havaitessaan yhteistyön hyödyllisyyden taloudellisissa kysymyksissä.

ASEAN on Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöorganisaatio. Se perustettiin 1967 stabiloimaan osallistujamaiden suhteita, joita kaikkia yhdisti pelko vietnamilaisen kommunismin leviämisestä niiden omalle alueelle. Viimeistään Vietnamin liittyminen järjestöön vuonna 1995 kuitenkin sinetöi sen, että ASEAN oli tullut kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan – ja se onkin nyt kymmenen jäsenvaltion organisaatio, joka organisoi paitsi jäsentensä taloussuhteita, myös jäsenvaltioiden suhteita niin sanottuihin ASEAN+3 -maihin, Kiinaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

ASEM:in taustaa

Neuvostoliiton kommunistisen regiimin romahtaminen 1989–1991 muutti oleellisesti maailmanjärjestystä. Geopoliittinen kilpailu kapitalismin ja kommunismin välillä muuttui äkisti geotaloudelliseksi kilpailuksi kolmen kapitalismin muodon välillä. Suuressa geotaloudellisessa pelissä maailmalla oli kahden sijasta kolme napaa: Pohjois-Amerikka, Eurooppa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasia. Suurvallat omaksuivat uuden tilanteen nopeasti ja ryhtyivät soveltamaan toimintaansa muuttuneiden voimasuhteiden mukaan.

Pohjois-Amerikalla ja Euroopalla on pitkään ollut luonteva ja ystävällinen trans-atlanttinen suhde, mutta uudessa tilanteessa Euroopan oli katseltava ympärilleen uusien yhteistyökumppanien löytämiseksi. Kaakkois-Aasia vaikutti lupaavalta yhteistyön suunnalta, olihan EU:lla ja ASEAN:illa pitkä kokemus alueiden välisestä yhteistyöstä. EU piti huolta alueiden välisistä suhteista myös kylmän sodan aikana, ja sillä oli yhteistyösopimukset esimerkiksi Etelä-Amerikan Mercosurin, Persianlahden GCC:n ja eteläisen Afrikan SADC:n kanssa.

Eurooppalaisesta näkökulmasta maailman tila ei näyttänyt hyvältä 1990-luvulla. Aasian markkinat kasvoivat, mutta eurooppalaisten yritysten investoinnit kohdistuivat suurelta osin Euroopan sisään, kun yritykset valmistautuivat uuteen kilpailuasetelmaan yhtenäismarkkinoiden myötä. Yhtenäismarkkinat eivät kuitenkaan pelastaneet Euroopan taloutta ja vuonna 1995 työttömyys Euroopassa oli ennätyskorkealla, keskimäärin 10,7 prosentissa. Samaan aikaan aasialaiset ja amerikkalaiset taloudet lähenivät toisiaan APEC-organisaation kautta.

Yhdysvaltain merkitys ASEM:in synnylle

APEC:iin kuuluvat aasialaisten talouksien lisäksi Yhdysvallat, Kanada, Peru, Chile, Meksiko, Australia ja Uusi-Seelanti. Australian pääministerin Bob Hawken aloitteesta syntynyt APEC sai tuulta siipiensä alle, kun presidentti Bill Clinton kutsui 1993 osallistujamaiden valtionpäämiehet neuvotteluihin. Jo vuoden 1994 kokouksessa sovittiin, että Tyynenmeren alueen taloudet luovat vapaan kaupan ja investointien alueen teollistuneiden talouksien osalta vuoteen 2010 mennessä ja kehittyvien talouksien osalta vuoteen 2020 mennessä.

Tavoite oli kunnianhimoinen, mutta kokouksella oli myös symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen merkittävä kansainvälinen talouspoliittinen kokous, jossa eurooppalaisilla ei ollut istuinta, ei edes tarkkailijajäsenenä. Estääkseen geotaloudellisen marginalisaation horisontissa siintävällä ”Tyynenmeren vuosisadalla” Euroopan oli vahvistettava maailmantalouden kolmion sivua, joka yhdistää Aasian ja Euroopan toisiinsa.

Huippukokouksia ja verhottua uusimperialismia?

Näkyvin ASEM:in toimintamuoto ovat kahden vuoden välein järjestettävät hallitusten päämiesten huippukokoukset. Kokoukset järjestetään vuorotellen Aasiassa ja Euroopassa, viimeksi Pekingissä 2008 ja sitä ennen Helsingissä 2006. Huippukokousten välillä järjestetään myös osallistujamaiden sektoriministerien tapaamisia, joissa ministereillä on mahdollisuus keskustella oman alansa globaalipoliittisista kysymyksistä. Tämä vähentää ulkoministeriöiden valtaa, sillä muut ministeriöt voivat hoitaa kansainvälisiä kysymyksiä omalla sektorillaan niiden ohi ASEM-tapaamisissa.

Koska ASEM:illa ei ole omaa henkilökuntaa tai budjettia, kokousten valmisteluvastuu on osallistujamailla. Euroopan puolelta tehtävää hoitaa puheenjohtajamaa ja komissio, mutta aasialaiset maat vuorottelevat koordinaattorin tehtävää. Joidenkin kriitikoiden mukaan tämä pakottaa aasialaiset osallistujat jäljittelemään EU:n mallia toiminnassaan ja vaikuttaa kaakkoisaasialaisen identiteetin rakentumiseen. Myös ASEM:in aloitteiden rahoitus, joka perustuu halukkaiden vapaaehtoiseen rahoitukseen eikä yhteiseen budjettiin, tarkoittaa, että varakkailla eurooppalaisilla mailla on enemmän vaikutusvaltaa ASEM:in asialistan muodostumiseen kuin aasialaisilla.

Näpsäkkä keskustelukerho vai tulevaisuuden regionalistisen maailmanjärjestyksen malli?

ASEM noudattaa samaa yksimielisyyden periaatetta kuin ASEAN: mitään ei päätetä, elleivät kaikki osallistujamaat hyväksy asiaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei prosessilla olisi merkitystä. Yhdenkään maan ei tarvitse jäädä pois kokouksista siksi, että sen täytyisi pelätä sanktioita, jos se ei noudata muiden maiden tahtoa. Myös pienten maiden mahdollisuus raskaan sarjan diplomatiaan kokousten avulla on arvokasta.

Talous dominoi maailmanpolitiikkaa, ja yhdessä Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja itäinen Aasia dominoivat maailman taloutta. Vuonna 2000 nämä maat tuottivat yhdessä 87 % koko maailman bruttokansantuotteesta. Näiden kolmen talousjättiläisen kokemukset yhteistyöstä vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka maailma tulevaisuudessa järjestyy. Menemmekö kohti alueellisia yhteistyöjärjestöjä, jotka valvovat etujaan yhtä itsekkäästi kuin nykyiset kansallisvaltiot, vai kohti globaalia valtiota? Johtaako pettymys kansainväliseen yhteistyöhön tarkoitettujen järjestöjen murtumiseen ja paluuseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmanjärjestykseen?

Maailman järjestäminen

Westfalenilaiseen regiimiin kuului ajatus suvereeneista valtioista, jotka käyttävät ehdotonta valtaa omalla alueellaan, mutta vastavuoroisesti pidättäytyvät ottamasta kantaa toisten valtioiden asioihin. Nykyisen maailman globaalit haasteet – kuten ilmastonmuutos, talouskriisit ja kansainvälinen terrorismi – ovat tehneet tällaisesta maailmanmallista vanhanaikaisen, sillä näihin haasteisiin vastaamiseen tarvitaan valtioiden välistä yhteistyötä, ja valtioiden on tehtävä myönnytyksiä suhteessa absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteensa.

Ilmeisesti ihmiskunta on nyt murroskohdassa, sillä maailmanjärjestyksen tulevaisuus vaikuttaa epäselvältä. Francis Fukuyama on esittänyt, että historia on päättynyt ja kaikki kansat kulkevat kohti liberaalia demokratiaa. Samuel Huntington taas aivan päinvastaista: Hänen arvionsa mukaan kylmän sodan ideologinen konflikti korvautuu kulttuurien välisellä yhteentörmäyksellä, kun islamilainen maailma haastaa muut kulttuurit.

Euroopan unioni ei ole valtio eikä kansainvälinen järjestö, vaan jotain muuta, sui generis. ASEM voidaan nähdä kyynisesti välineenä, jolla osallistujamaat ajavat kansallisia intressejään tai joka betonoi kapitalistista maailmantalousjärjestelmää. Yhtä kaikki, ASEM on uniikki kansainvälisen politiikan työkalu, sillä se tuo yhteen kaksi regionalistista poliittista entiteettiä. Näin alueellisten yhteistyöjärjestöjen ja globaalivaltion väliin syntyy yksi poliittisen toiminnan kerros lisää.

Euroopan unioni globaalina toimijana

Kun maailmanjärjestyksen tulevaisuutta ja sitä murrosta, jossa nyt elämme, pyritään hahmottamaan, kaikkein pisimmälle edenneen alueiden välisen foorumin tutkiminen voi tuottaa arvokasta tietoa. Eurooppalaisten on käsitettävä, että heidän mantereellaan on keskeinen merkitys sille, millaiseksi tulevaisuuden kansainvälinen järjestelmä muodostuu. Takaavatko alueelliset valtioiden yhteistyöjärjestöt kaupan vapauden ja maailman rauhan, vai luisutaanko uuteen kauppasotien aikakauteen, joskin valtioiden sijaan mantereiden kokoisissa yksiköissä? Vastaus riippuu oleellisesti siitä, kuinka EU ja sen jäsenvaltiot hoitavat kauppasuhteensa muuhun maailmaan.

Kriitikoiden mukaan EU käyttää ASEM-prosessin rakennetta määrätietoisesti hyväkseen muovatakseen ASEAN:ista samantapaisen institutionaalisen järjestön kuin EU. Myös Afrikan Unionin instituutiot muistuttavat eurooppalaista mallia. Euroopan unionin julkilausumaton tavoite näyttäisi siis olevan moninapainen kansainvälinen järjestys, jossa pienempien valtioiden mantereiden mukaan muodostamat yhteistyöjärjestöt tasapainottavat suurvaltojen eli Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan vaikutusvaltaa. Kyseisillä suurvalloilla on puolestaan intressi rikkoa järjestöjen yhtenäisyyttä divida et impera –taktiikalla, jotta ne voivat saavuttaa etuja globaalissa pelissä.

ASEM antaa Euroopan unionille mahdollisuuden käyttää diplomaattisia ja taloudellisia valtaresursseja vaikuttaakseen Kaakkois-Aasian kehitykseen, mutta unionin keskeisin tapa vaikuttaa kansainvälisesti on sen taloudellisen menestyksen tuoma imuvoima. Tahto liittyä Euroopan unioniin antaa unionille mahdollisuuden vaatia ehdokasmailtaan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ilman jäsenyyden muodossa tarjottavaa porkkanaa nämä vaatimukset voisivat jäädä tyypilliseksi kansainvälisten suhteiden sanahelinäksi.

Ikkuna maailmanjärjestyksen tulevaisuuteen

EU voi vaikutusvallallaan pyrkiä muovaamaan maailmanjärjestystä haluamaansa suuntaan. Jos ASEAN kehittyy samantapaisesi toimijaksi kuin EU ja jatkaa laajenemistaan, siitä voi tulla Aasian demokratiaa ja talouksia stabiloiva organisaatio. Kun EU on ottanut jäsenikseen Armenian, Georgian ja Azerbaidzhanin, ja Nepal, Bhutan ja Tadzhikistan ovat liittyneet ASEAN:iin, voivat nämä kaksi organisaatiota lyödä kättä Keski-Aasiassa. Kenties sadan vuoden kuluttua Uzbekistan ensimmäisenä valtiona liittyy molempiin.

Tämä tapahtuu tosin vain, jos Kaakkois-Aasia tahtoo yhä leikkiä Euroopan kanssa. Se voi myös kääntää katseensa kohti Intian työvoimaa, Lähi-idän energiaa ja pääomaa sekä itäisen Afrikan luonnonvaroja ja kulttuuria, ja luoda näillä tuotannontekijöillä alkavasta vuosisadasta Intian valtameren vuosisadan – joskin meri on nimettävä uudestaan diplomaattisemmin. Tässä skenaariossa Eurooppa ja Amerikka jätetään maailmankaupan marginaaliin ja niistä tehdään pelkkiä kulutustuotteiden globaalien tuotantoketjujen päätepisteitä.

Maailmanrauhan edistämisessä YK:lla on tärkeä merkitys. Paljon riippuukin siitä, millaiseksi YK:n rooli muodostuu regionalisoituvassa maailmassa. Myönteiset kokemukset kansainvälisestä yhteistyöstä voivat saada valtiot riisumaan suvereniteettinsa haarniskaa. Toisaalta vahvistuneet valtioiden alueelliset yhteenliittymät voivat myös laskelmoida, että niillä on tahtoessaan varaa ohittaa kansainvälisen yhteisön mielipide etujaan ajaessaan.

Demokratian ja autoritarismin konflikti

Dikotomia kylmän sodan kapitalistisen ja kommunistisen leirin välillä on murtunut, mutta maailman valtioiden välillä on huomattavia eroja niiden demokraattisuuden suhteen. Demokraattisten valtioiden joukkoa johtavat Pohjois-Amerikka ja Eurooppa, autoritaarisia taas Venäjä ja Kiina. Suuri osa maailman valtioista liikkuu pitkällä aikavälillä näiden kahden leirin välillä ja niiden päätöksiin vaikuttavat monet asiat, eräänä keskeisimmistä taloudellisen menestyksen liikkeet.

Realistisen kansainvälisten suhteiden koulukunnan keskeisenä ajattelijana pidetty Robert Kagan on esittänyt olemassa olevien kansainvälisten järjestöjen rinnalle perustettavan demokraattisten valtioiden yhteisöä. Tämä yhteisö kannustaisi heikommin vakiintuneita demokratioita pysymään valitsemallaan tiellä esimerkiksi edullisin kauppasopimuksin. Yhdysvaltojen 2008 presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas John McCain ottikin idean esille, mutta keskustelu aiheesta ei jatkunut kovin pitkälle.

Euroopan on harkittava, kuinka se voi parhaiten tukea autoritaarisesti hallittujen valtioiden demokraattisia voimia. Valko-Venäjä ei ole tukenut Venäjän aggressiivisia toimia Georgiaa vastaan eikä tunnustanut itsenäisiksi Venäjän tunnustamia Abhasiaa tai Etelä-Ossetiaa. Tämä on rohkaiseva esimerkki siitä, että ilmeisesti EU:n painostustoimenpiteet ovat vaikuttaneet jotenkin Valko-Venäjään. Voidaanko tulevaisuudessa samalla tavalla auttaa esimerkiksi Kuuban demokratisoitumista?

Globalisaation tulevaisuus on vasta alkanut

ASEM-yhteistyössä eurooppalaiset pääsevät merkittävällä tavalla vaikuttamaan siihen, millaiseksi Kaakkois-Aasian maiden taloudet ja keskinäiset suhteet muodostuvat. Samalla Eurooppa on vaikuttamassa koko siihen tapaan, jolla kansainväliset suhteet ymmärretään ja maailmaa hahmotetaan.

Voidakseen toimia legitiimisti ja arvokkaasti osana globaalin kansainvälisen regiimin luomisessa Euroopan on hahmoteltava itselleen visio uudesta maailmanjärjestyksestä. Tämän vision on perustuttava siihen hyvään, mitä Euroopalla on antaa maailmalle ja ihmiskunnalle: Valistuksen arvoihin ja ihmiskunnan uskoon itseensä – siihen, että se voi nousta oman kohtalonsa herraksi.

Globalisaatio ei ole vain yksisuuntainen prosessi, jossa Eurooppa opettaa ja muu maailma kuuntelee. Eurooppalaisten on muistettava nöyryys ja ymmärrettävä maailmanyhteiskunnan tarkoittavan myös sitä, että pöydissä, joissa eurooppalaisia koskevista asioista päätetään, istuu myös haitilaisia, madagaskarilaisia ja singaporelaisia.

Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Ilmasto- ja energiakriisi kansantajuistettuna

Hot, flat and crowded on vakuuttavaa luettavaa. Teos vakuuttaa jo silkalla massiivisuudellaan –yli 400 sivua- ja kirjailija Thomas L. Friedmanin maineella globalisaation ja ympäristökysymysten asiantuntijana. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset The Lexus and the Olive Tree (Globalisaatio – uhka vai unelma?) ja The World is Flat: A Brief History Of The Twenty-first Century (Litteä maailma: 2000-luvun lyhyt historia).

Kirja keikkuu eräänlaisella perusteellisen pamfletin ja asenteellisen akateemisen kirjallisuuskatsauksen välisellä harmaalla rajavyöhykkeellä. Kirjoittajan suurta tietomäärää ja kykyä monimutkaisten kehityskulkujen yhteenkytkemiseen ei voi kyseenalaistaa, mutta Hot, flat and crowdedissa ei ole lainkaan lähdeviittauksia. Asiasanahakemisto on ammattimainen ja kattava, mutta se ei lohduta lukijaa joka tahtoisi tarkastaa kirjoittajan voimallisimpia väitteitä.

Esittäessään kunnianhimoisuudessaan jopa mielikuvituksellisia, ellei utooppisia visioitaan Friedman nojaakin usein energia- ja ympäristökysymysten asiantuntijoiden kanssa henkilökohtaisesti käymiinsä keskusteluihin CEO:iden, tutkijoiden ja poliittisten johtajien kanssa. Keskusteleva kirjoitustyyli tekee tekstistä luettavampaa ja ihmisläheisempää, mutta häiritsee akateemista uskottavuutta ja siirtää vastuuta kirjailijalta hänen lähteilleen.

Petrodiktaattoreita, kansalaisliiikkeitä ja fatalistista kapitalismia

Yleisö, jolle Friedman kirjansa suuntaa jää hieman epäselväksi. Niin sanottua tavallista kansalaista hän tuskin järkäleellään kosiskelee, mutta oppineempaa lukijaa saattavat lukuisat toistot ja yksinkertaistukset ärsyttää. Ajankohtaisten trendien mukaisesti Friedman pyrkii yhdistämään ympäristökysymykset turvallisuus- ja talousasioihin. Kun ympäristöstä ei puhuta itseisarvona vaan välinearvona talous- tai turvallisuusuhkien ehkäisemiseksi kieli on konservatiivis-materialististen arvojen näkökulmasta ymmärrettävämpää, mutta kenties samalla menettää jotain uniikkia.

Kirjan nimeen sisältyy Friedmanin näkemys globalisaation vaikutuksista. Ilmastonmuutos kuumentaa maapalloa, samaan aikaan kun väestönkasvu tekee siitä ruuhkaisan. Litteys taas viittaa siihen, kuinka totalitaaristen valtioregiimien joko romahdettua tai avattua taloutensa kaikki maailman ihmiset kilpailevat ja työskentelevät globaaleilla markkinoilla, globaalin kapitalismin hengessä, tasaisella ja litteällä alustalla.

Friedman nimeää vuoden 2000 vuodeksi 1 E.C.E., Energy-Climate Era. Uuden ajanlaskun alku tuosta vuodesta on hänen mukaansa historiallisessa perspektiivistä luontevaa, sillä Maapallon kuumeneminen, litistyminen ja ruuhkautuminen aiheuttavat viisi suurta ongelmaa: Energian ja luonnonvarojen kysynnän ja tarjonnan ristiriidan, petrodiktatuurit, ilmaston muutoksen, energian puutteen ja biodiversiteetin vähenemisen.

Friedmanin viheroikeistolainen maailma

Lukiessaan Hot, flat and crowdedia tulee lukijan olla erityisen varovainen. Kirjoittaja nostaa hyvin ansiokkaasti esille monia ympäristöongelmia ja tarjoaa niihin ratkaisuja, radikaalejakin sellaisia. Väitteensä hän perustelee ja antaa monille esityksilleen hintalapun, vaatien kuitenkin asian olevan niin tärkeä, että ihmiskunnan on se joko maksettava tai kohdattava ennennäkemätön katastrofi. Kirjailija osaa sytyttää lukijansa innostumaan yhteisistä ponnistuksista ympäristön hyväksi, mutta lukijan on syytä kiinnittää huomionsa myös ympäristön pelastamisen hintalapun pienellä painettuun tekstiin. Hinnasta ei selviä vain rahalla.

Friedmanin maailmankuvan taustalla paistaa fukuyamalainen historian loppu, jossa kaikki maailman valtiot ja kansat omaksuvat ainoan mahdollisen yhteiskuntamallin, liberaalikapitalismin. Friedman on pohjustanut ajatustaan aikaisemmissa teoksissaan ja arvioi Kiinan seuraavan Yhdysvaltoja vapaiden markkinoiden tyyssijana. Eurooppa puolestaan joutuu luopumaan lyhyistä työviikoistaan ja vanhanaikaisista hyvinvointivaltioistaan globaalin kilpailun seurauksena.

Kiinan demokratisoitumisen suhteen Friedman on optimisti. Hän uskoo, että hälyttävän heikko ympäristön tila monissa kiinalaisissa kaupungeissa pakottaa poliittiset päättäjät ryhtymään toimenpiteisiin puhtaan hengitysilman turvaamiseen kansalaisilleen. Vaatiessaan puhdasta ilmaa, kiinalaiset alkavat myös vaatia poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta ja monipuoluejärjestelmää.

Ekologisen ideologian häivyttäminen liberaalikapitalismin alalajiksi

Jokainen voi olla tämän arvion uskottavuudesta mitä mieltä tahtoo, mutta merkillepantavaa on kirjoittajan käsitys siitä, millaista demokratiaa kohti Kiina tulisi kulkemaan. Hänen visioonsa kuuluvat porvarilliset, liberaalit oikeudet kuten mielipiteenvapaus ja äänioikeus, mutta näiden täydentämisestä taloudellisilla oikeuksilla kuten minimipalkoilla tai perusturvalla Friedman ei sano sanaakaan. Ylipäätään Kiinaa käsitellessään Friedman paljastaa viheroikeistolaisen agendansa. Kiinan talouskasvu on johtunut pienien palkkojen luomasta halvasta työvoimasta ja ympäristön suojelun laiminlyönnistä. Friedman antaa ohjeita vain jälkimmäisen ongelman korjaamiseen.

Muutenkin kirjoittajan demokratiakäsitys näyttäytyy omituisessa valossa. Hänestä Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on ilman muuta kiinalaista parempi, mutta hän toivoisi silti, että Yhdysvalloissa olisi mahdollista toimeenpanna ympäristönsuojelulainsäädäntöä samanlaisilla mahtikäskyillä, kuin Kiinassa. Friedmanin mukaan intressiryhmien lobbarit ja politiikka (!) estävät järkevän poliittisen päätöksenteon.

Hot, flat and crowded on ovela yritys tehdä ekologisesta liikkeestä yksi kapitalismin muoto. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin, omaisuuden ja tulonjakoon ynnä muihin vaikeisiin asioihin ei tarvitse ottaa kantaa, jos nykyjärjestelmää vain muokataan ympäristöystävällisempään suuntaan. Jos vihreä ideologia muuttuu tyhjäksi oikeistolaisen maailmankuvan muodoksi, menettää se arvonsa yhteiskuntaa uudistavana voimana. Siksi on huolestuttavaa, että esimerkiksi Vihreä lanka on kehunut Hot, flat and crowdedia.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden ainejärjestölehdessä, Puolueohjelmassa 22.5.2009

Ajankohtainen prostituutiokeskustelu

Anna Kontula julkaisi pamfletin Tästä äiti varoitti, jossa hän käsittelee prostituutiota. Aiheen käsittely takaa yleensä melko laajan näkyvyden ajankohtaiskeskustelussa. Itse kirjan järjellisyydestä en ole pystynyt muodostamaan kuvaa, mutta kirjan ilmestymisen myötä HS-raati käsitteli prostituutioon liittyviä kysymyksiä. Yleensä prostituutiokeskustelu on kovin epärakentavaa ja perustuu keskustelustelijoiden intuitioon ja subjektiiviseen näkökulmaan (en minä haluaisi että minun mies käy maksullisissa/ paras varmistaa varasuunnitelma jos vaimo alkaa pihdata). Vaikka osa raatilaisten mielipiteistä on näiden perusteluiden muunnelmia, mukaan mahtui myös harkitumpia näkemyksiä.

Fatalistiset mielipiteet ovat masentavia, ja vaikka ne esitetään realismina, eivät ne minusta ole uskottavia. Kirjailija Juha Vakkuri tai professori Kari Enqvist eivät usko, että prostituutiosta voidaan päästä eroon. Vaikka prostituutiolla on erittäin pitkä historia, löytyy ihmiskunnan historiasta myös esimerkkejä instituutioista, joita on joskus pidetty aivan hyväksyttävinä ja legitiimeinä, mutta joista on päästy valistuksellisen ajattelun ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä eroon, kuten orjuus tai kolonialismi.

Kutsukaa naiiviksi, mutta minä unelmoin maailmasta, jossa ei ole prostituutiota. Onko sellainen maailma mahdollinen vai pelkkää utopiaa selviää vasta sitten, kun prostituutiosta on toden teolla pyritty pääsemään eroon. Lainsäädännölliset rajoitukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tuloksia voidaan saada aikaan vain purkamalla kaikki ne tekijät, jotka vieraannuttavat ihmisen luontaisesta seksuaalisuudestaan ja jotka pyrkivät kahlitsemaan ihmisen seksuaalisuutta pakottamalla hänet johonkin muottiin.

Kun ihminen ei voi toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti esimerkiksi parisuhteessa tulee kaupallisilla seksuaalipalveluilla olemaan kysyntää. Tarjontaa taas lisäävät tuloerot. Kun maailmassa on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta ansaintakeinoa kuin itsensä myyminen, tulee kaupallista seksiä aina olemaan tarjolla. Kaksi keskeistä rintamaa prostituution vastaisessa taistelussa ovatkin kaikkien parisuhteita rapauttavien tekijöiden ja kaikkien tuloeroja kasvattavien tekijöiden purkaminen. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin otsikolla Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.

Prostituution yleisyydellä on käänteinen korrelaatio yhteiskunnan seksuaalisen vapauden kanssa. Eikö tämä yhtälö tarkoita, että seksuaalisesti täysin vapautuneessa yhteiskunnassa prostituution määrä on nolla? Jos ihmiskunta on tosissaan prostituution lopettamisen ja seksuaalisen emansipaation kanssa, sen on lähdettävä liikkeelle ruohonjuuritasolta ja vapauduttava kaikista niistä kulttuurisista tekijöistä, jotka ylläpitävät seksuaalista repressiota. Jos ihmiskunta ei ole riittävän kypsä juurimaan keskuudestaan cosmopolitaneja ja sinkkuelämiä, se ei myöskään ole kypsä elämään kaupallisesta seksistä vapautunutta aikaa.

Voir Paris et vivre

Mistä aloittaa? Pariisi teki hyvän vahvan vaikutuksen, vaikka lähdin matkaan hyvin skeptisin tuntein. En yksinkertaisesti uskonut, että mikään kaupunki voisi olla niin ihmeellinen, kuin olen kuullut Pariisista kerrottavan. Olin väärässä. Pariisi on juuri sitä, mitä siitä kerrotaan: kaunis, dynaaminen, tunnelmallinen, eloisa, kulturelli. Aivan toista, kuin unelias Strasbourg

Kaupungissa hämmästytti myös sen kompaktius. Kaikki on oikeastaan kävelymatkan päässä, jos vain jaksaa kävellä. Metro on totta kai kätevä, mutta yllättävän hidas ja asemat ovat lähellä toisiaan. Kauemmas ydinkeskustasta on rakennettu myös kehämäisiä raitiovaunulinjoja, joilla pääsee kulkemaan lähiöitä pitkin.

Ehkä mieluisinta Pariisissa oli hengailla lukuisissa kaupungin puistoissa. Puistoja on kahta kastia. Ensimmäisissä nurmikko kestää kävellä ja niissä on hyvä pitää piknikkiä. Hyvänä esimerkkinä täytyy mainita satumainen Buttes Chaumontin puisto. Toiset taas ovat puutarhamaisia, tarkkaan hoidettuja eikä niissä ole asiaa astua nurmikoille. Itse en ole oppinut arvostamaan ranskalaisten puutarhojen kontrolloitua estetiiikkaa.

Pariisi on hyvin kallis kaupunki. Oikeastaan kaikki muu on kallista, paitsi viinin juonti. Ranskassa EU-kansalainen saakin hyvin vastinetta verovaroilleen ostaessaan raskaasti subventoitua ranskalaista viiniä. Hintataso näkyy myös katsoessa kaupunkia sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Kerjäläisiä on joka paikassa, kuten myös asemilla sun muissa paikoissa makaavia herrasmiehiä.

Huhut tylyistä ja kielitaidottomisa pariisilaisista ovat elleivät perättömiä, ainakin liioiteltuja. Yleisesti ottaen ihmiset olivat kohteliaita ja ystävällisiä. Kaikki ainakin yrittivät puhua englantia ja nuoremmalla polvella kielitaidossa ei ollut ongelmia. Pariisissa on myös eräänlaista suurkaupungin kulttuuria. Ihmiset ovat käyttäytyä esimerkiksi metrossa ja muussa liikenteessä sujuvasti.

Eiffel-tornikin oli yllättävän mielenkiintoinen tuijoteltava. Siinä tiivistyy teollisen ajan yhteiskunnan kehitysoptimismi. Ajatus siitä, että modernisoituminen tuo ihmiskunnalle kehittää elinolosuhteitaan aina vain paremmiksi, kuten korkea torni hyvin symboloi, oli tyypillinen tornin rakentamisen aikaan. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin sama moderni toi eurooppalaisten niskaan kaksi maailmansotaa.

Muutama sana Budapestista

Budapest on hieno kaupunki. Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä nähtävyyksiä on enemmän kuin ihminen pystyy käsittämään, hienoja aukioita ja toreja kaupungista tuntuu löytyvan loputtomiin.

Vaikka Unkari on vauras maa, vauraus ei ole tavoittanut kaikkia. Kaupungilla on paljon esitteiden jakajia ja muita halpatyöläisiä. Kerjäläisiä on melko paljon, mutta enemmän on ihmisia, jotka eivät edes kerjää. He vain makaavat asemilla ja siltojen alla epämääräisillä patjoilla ja makuupusseissa. Prostituutiota on, mutta se ei pistä silmään yhta aggressiivisesti, kuin monissa muissa kaupungeissa.

Budapestin julkista liikennetta voi vain kehua. Metrolla, johdinautoilla, raitiovaunuilla, junilla ja busseilla paasee joka paikkaan nopeasti, tehokkasti, siististi ja edullisesti.

Noyrin palvelijanne jatkaa Pariisiin.