Kuinka populistit kesytetään

Oikeistopopulistit voidaan tuupata ojaan, jos heidän suosionsa syyt ymmärretään ja pidetään oma pesä kunnossa (Kuva Economist)

Perussuomalaisten kannatukselta ei ole onnistuttu katkaisemaan siipiä, koska perussuomalaisia ilmiönä ei ole osattu tulkita oikein. Kun Suomen etabloituneet poliittiset puolueet - ja tämä teksti keskittyy erityisesti SDP:n toimintaan - ovat pyrkineet torppaamaan persuja, ne ovat hyökänneet omaa harhakuvaansa eivätkä todellista vastustajaa vastaan, eivätkä hyökkäykset, kuten puolueiden kannatusmittaukset kertovat, ole olleet tehokkaita.

Tammikuun alkupuolen Economistissa oli erinomaisen hyvä teksti Euroopan teekutsuliikkeistä, siis äärioikeistosta ponnistavista populistipuolueista. Teksti on syytä lukea siksi, että se auttaa ymmärtämään perussuomalaisia yhtäältä osana suurta eurooppalaista protestia tai hätähuutoa, toisaalta sitä, kuinka persut eroavat muista Euroopan oikeistopopulistista puolueista.

Perussuomalaiset eivät ole Kreikan natsistinen Kultainen aamunkoitto- puolue eivätkä edes Unkarin rähinähenkinen Jobbik-puolue. Siksi persuja vastaan ei voi taistella samalla tavalla, kuin näitä puolueita vastaan tulisi taistella. Economistin mukaan globalisaatiomyönteiset etabloituneet puolueet tapaavat leimata oikeistopopulistien maahanmuutto- ja globalisaatiokritiikin rasismiksi.

Näinhän Suomessakin on tehty, mutta huonolla menestyksellä. Näyttäisi siltä, että äänestäjäkunta ei pidä uskottavana persuihin kohdistuvia rasismisyytöksiä. Vaikka monet heidän kansanedustajienkin puheenvuorot ovat selkeästi rasistisia, vähemmistöjä sortavia ja ksenofobisia ja on syytä vakavasti kysyä, kuinka monta “yksittäistapausta” voi vielä selittää yksittäistapauksiksi, tuntuu äänestäjäkunta toistaiseksi pitävän persuja nimenomaan “maahanmuuttokriittisinä”, eikä rasistisina.

Tämä on yksi asia, joka puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä on syytä pitää mielessä. Perussuomalaisten ehdotuksien leimaaminen rasistisiksi ei riitä, vaan niihin on esitettävä tiukempaa ja jäsennellympää kritiikkiä.

Economist muistuttaa myös protestipuolueiden eliitin vastaisuudesta. Väitän, että tämä piirre on jäänyt hahmottamatta, kun SDP on pyrkinyt lyömään perussuomalaisia. Valitettavasti “perusäänestäjä” assosioi SDP:n etabloituneeksi valtapuolueeksi (Soinin retoriikassa vanhaksi puolueeksi) ja pitää helposti kaikkia poliitikkoja osana sitä kasvotonta sijoituspankkiirien, pääomakapitalistien, veronkiertäjien ja raharikkaiden eliittiä, jonka se katsoo olevan vastuussa Euroopan lamasta ja sitä kautta henkilökohtaisista taloudellisista ongelmistaan.

Vaikeat taloudelliset ajat ovat saaneet ihmiset ympäri maailman kyselemään, millä oikeudella pieni eliitti kahmii itselleen suhteettoman suuren osuuden ihmiskunnan yhteisestä varallisuudesta. Tätä aikaa kuvaa yleinen tahtotila jakaa varallisuutta oikeudenmukaisemmin: Ottaa vähän enemmän niiltä, joilla on kartanot ja huvipurret ja antaa niille, jotka ovat köyhiä, heikkoja ja sairaita.

Ajan merkkejä ei ole luettu oikein. Kun ihmiset palelevat ja ovat nälissään, ei todellakaan ole tyylikästä rehvastella golfbageilla ja design-huonekaluilla. On asetuttava tavallisten ihmisten puolelle, puolustettava sitä 99 prosenttia ihmisistä, jotka maksavat eliitin porsastelun. Erityisesti talouspoliitikon on käsitettävä, ettei hänen roolinsa ole kovistella kansalaisia suostumaan kylmäkiskoisten “talousviisaiden” kurjistavaan politiikkaan. Poliitikon tehtävä on viedä kansan syvien rivien tunnot talouseliitin kabinetteihin ja ilmoittaa, etteivät kasvavat tuloerot, heikentyvät hyvinvointipalvelut ja lisääntyvä työttömyys ole suinkaan sellaisia tuloksia, joiden vuoksi näille “talousmiehille” palkka maksetaan.

Keväällä 2012 SDP esitti yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville uutta veroluokkaa, solidaarisuusveroa. Kesäksi puolueen kannatus nousi yli 20 prosentin ja vedonlyöntitoimisto Unibet veikkasi SDP:n voittavan Kokoomuksen kunnallisvaaleissa.

Kesällä 2013 talouspolitiikan fokuksessa oli tasapainottaminen, kestävyysvaje, luottoluokitus ja sopeuttaminen. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin. Voiko äänestäjäkunta jotenkin antaa vielä vahvemman signaalin siitä, tahtooko se solidaarista ja tavallisia työntekijöitä tukevaa politiikkaa, vai elitististä, huippupalkkoja nostavien talousmiesten kurjistuspolitiikkaa?

Kansan edustaja, muistatteko? Ei luottoluokittajien kuvitteellisen tahdon edustaja.

Perussuomalaiset eivät esitä mielekkäitä talous- tai veropoliittisia puheenvuoroja. Mutta tilanteessa, jossa niitä eivät esitä mitkään muutkaan puolueet, persut saavat edun sillä, ettei heitä assosioida taloudelliseen eliittiin, jota äänestäjäkunta karsastaa. Jotta SDP voi kompensoida tämän edun, sen on tehtävä erityisen johdonmukaista työtä siinä, että valtiontaloudenhoito asetetaan vahvistamaan talouskasvua ja työllisyyttä, eikä haittamaan niitä. Samoin SDP:n on tehtävä selkeä pesäero valtavirtaisten talousmiesten “kyllä nyt pittää säästää ja nyt pittää leikata"- kuoroon.

Tulkitsisinkin persujen kannatuksen hätähuutona hyvinvointipalveluiden ja -valtion puolesta. En oikein usko, että keskiverto persujen äänestäjä tahtoo Suomesta muukalaiskammoisemman ja maailmalta sulkeutuvamman paikan. Väittäisin, että usein äänestyspäätöksessä on kyse itsensä poliittisen eliitin unohtamaksi kokevan, pienen ihmisen protestista.

Puolueaktiivit uskovat mielellään, ettei vasemmiston ja oikeiston ero ole kadonnut minnekään. Mutta riviäänestäjän kokemus on toinen. Jos Kokoomus haluaa leikata hyvinvointiyhteiskuntaa siksi, että on ahne ja SDP siksi, että on vastuullinen, on tavallisen äänestäjän vaikea nähdä niiden välillä mitään todellista eroa.

Jos Perussuomalaiset ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”, on SDP:n oltava hyvinvointipuolue ilman rasismia.

Sillä minä väitän, että hyvinvointivaltio on tavalliselle suomalaiselle palkansaajalle ja työelämän ulkopuolella olevalle niin tärkeä ja rakas, että hän on jopa valmis hyväksymään jonkin verran rasismia ja seksismiä, jos näkee sen ainoaksi tavaksi puolustaa hyvinvointivaltiota. SDP:n saavutuksia vähemmistöjen puolustajana tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta sen maine hyvinvointivaltion puolustajana on saanut lukuisia kolhuja.

Ensimmäinen ja tärkein askel oikeistopopulistien niistämiselle Suomesta onkin tarjota äänestäjälle suvaitseva ja tasa-arvoinen vaihtoehto, joka on sataprosenttisen sitoutunut hyvinvointivaltion puolustamiseen. Lupauksen siitä, että äänestäjän lapset ja lapsenlapsetkin voivat elää hyvinvointivaltiossa - ei samanlaisessa hyvinvointivaltiossa, kuin nyt, mutta hyvinvointivaltiossa - on oltava luotettava kuin peruskallion.

Samoin vaikeisiin kysymyksiin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta on osattava vastata. On osattava ja viitsittävä selittää, miksi siirtyminen teollisesta jälkiteolliseen talouteen, maahanmuutto ja liikkuvuus, sekä kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kaupankäynti lisäävät tavallisen kansalaisen hyvinvointia, eivätkä vaaranna sitä.

Ja heti perään on osattava vastata jatkokysymykseen siitä, kuinka käytännössä kuitenkin kansalaisten arvostamat hyvinvointipalvelut tuntuvat olevan koko ajan liipaisimella, vaikka Suomi on hyötynyt globalisaatiosta ja on nyt laskennallisesti vauraampi kuin koskaan. On osattava sanoa, missä on tehty virheitä, kuka on vetänyt välistä ja luvattava hakea tavallisen kansalaisen rahat takaisin kansainväliseltä finanssieliitiltä.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, kuinka oikeistopopulistien kanssa tehdään yhteistyötä niin, että se toimii heitä vastaan ja tiivistän ohjeet perussuomalaisten lyömiseksi.

Keskiluokkaisuuden harha, osa 1

Luuletko olevasi keskiluokkaa? Jos saat elantosi työtä tekemällä, kuulut työväenluokkaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan usein keskiluokkaan ja sen näkemyksiin. Keskiluokan tahdon tulkitsijat sanovat yleensä keskiluokan olevan kyllästynyt verojen maksamiseen ja haluavan vastinetta verorahoilleen. Keskiluokan sanotaan maksavan suurimman osan kootuista verotuloista ja siis elättävän julkista sektoria. Usein keskiluokan tulkitaan myös olevan tyytymättömiä siihen, että heidän työllä ja vaivalla ansaitsemiaan rahoja jaetaan hyvinvointipalvelujen kautta ei-keskiluokkaisille.

Nähdäkseni tällaisissa tulkinnoissa on melko monta ongelmaa. Maksaako keskiluokka todella enemmän veroja, kuin muut yhteiskuntaluokat? "Yleisenä totuutena" toisteltu uskomus olisi hyvä perustella jotenkin. Ja kuka tai mikä edustaa keskiluokkaa ja kertoo sen mielipiteet? Minun mielestäni "Yksi Vode tuolla huoltoasemalla sanoi, että kyllä yrittäjiä verotetaan liikaa", ei ole vielä riittävä perustelu muokata verojärjestelmää, vaikka Voden sanottaisiin kuuluvan keskiluokkaan.

Nämä kysymykset jäävät ilmaan, jollemme ensin ratkaise kysymystä siitä, mikä on keskiluokka? Keitä siihen kuuluu? Yleensä keskusteluissa termiä käytetään epämääräisesti. Keskiluokkaista voidaan käyttää keskituloisen synonyymina. Tai keskiluokkana pidetään kaikkia niitä, jotka eivät tee fyysistä työtä, kuten toimistotyöläisiä. Keskiluokkaa määritellään myös subjektiivisesti; jos joku kokee kuuluvansa keskiluokkaan, hän kuuluu keskiluokkaan.

Ovatko nämä määritelmät hyödyllisiä? Kenties ovat identiteetin rakentamisen välineenä, tai rakennusaineena postmoderneille yhteiskuntahorisijoille ja näennäisanalyyttiselle poliittiselle retoriikalle. Mutta ne eivät vie meitä minnekään, jos tahdomme tietää mitä meidän olisi tehtävä.

Jotta yksilö voisi tehdä itsensä ja oman hyvinvointinsa kannalta mielekkäitä yhteiskunnallisia päätöksiä, on hänen ratkaistava, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Omistava luokka ja työväen luokka on melko helppo määritellä. Jos yksilö saa suurimman osan tuloistaan ilman työntekoa, omistamaastaan pääomasta (kuten sijoitusasuntojen vuokratulot, yhtiöiden osakkailleen maksamat osingot, lainojen korot jne.) hän kuuluu omistavaan luokkaan. Tällöin hänen on tarkoituksenmukaista edistää sellaista politiikkaa, että taloudellisen toiminnan tuottama arvonlisäys jaetaan mahdollisimman suurissa määrin pääoman omistajille, eikä työntekijöille.

Toisaalta jos suurin osa yksilön tuloista muodostuu korvauksesta hänen tekemästään työstä (eli palkasta), hän kuuluu työväenluokkaan. Tällöin hänen on mielekästä toimia yhteiskunnallisesti sen puolesta, että yritysten tekemistä voitoista mahdollisimman suuri osa jaetaan työntekijöille ja vastaavasti pääoman omistajille jää suhteellisesti pienempi osa.

Mutta hetkinen, mihinkäs tässä mallissa keskiluokka jäi? Jos rehellisiä ollaan, en tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaisten työntekijöiden, joiden työn tuottavuus on keskimääräistä työntekijää korkeampi, laskemista keskiluokkaan. Korkeasti koulutetut ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevät voivat työnsä arvolla mitattuina olla työväen parhaimmistoa, mutta silti heitä kohtelee sama lainalaisuus, kuin muitakin työllä elantonsa ansaitsevia: Jos yritysten tuottoa jaetaan työntekijöille, he voittavat. Jos se jaetaan omistajille, he häviävät. [1]

Keskiluokka-termillä on varmasti ollut joskus arvonsa yhteiskunnallisessa analyysissa, mutta nykyään sitä käytetään suuressa sumutuksessa. Sanalla aiheutetaan hämminkiä erottamalla jotkin työntekijäryhmät toisista, mikä tekee yhteisen vaikuttamisen vaikeammaksi. Jos jotkin ammattiryhmät alkavat kuvitella, ettei heillä ole yhteisiä intressejä toisten saman yrityksen tai alan ammattiryhmien kanssa, on heidän vaikea vetää yhtä köyttä. Jos keskiluokkaisuuden harhassa elävät työntekijät kuvittelevat olevan heidän etunsa, että heille palkkaa maksavan yrityksen omistajat saavat mahdollisimman suuren osan työntekijöiden tuotoksesta ulosmitattua osinkoina, kyse ei ole pelkästä identiteettiharhasta. Se maksaa heille konkreettista rahaa ja hyvinvointia.

Yli puolet suomalaisista samaistuu jonkinlaiseen keskiluokkaan. Minä väitän, että suurimmalla osalla heistä kyse on harhasta.

Sillä taloudellinen hyvinvointi ja tuotto syntyy yhdistämällä työtä ja pääomaa. Yksi omistaa tehtaan, toinen työskentee siellä. Se osa mikä jaetaan pääoman omistajalle on poissa siitä, minkä verran voidaan jakaa työntekijöille. Tämä on rautainen laki, eikä sitä pääse yksikään työntekijä pakoon, vaikka hänellä olisi korkeakoulututkinto, omakotitalo, sijoitettuja säästöjä, ylimielinen asenne, vuosittaisia Thaimaan matkoja, elitistisiä harrastuksia tai muita keskiluokkaisuusharhan ylläpidossa käytettäviä välineitä.

Eikö ihminen sitten saisi kuvitella olevansa keskiluokkaa, vaikkei sille olekaan perusteita? Saa, saa, jokainen saa toki kuvitella, mitä huvittaa! Yksi voi kuvitella olevansa pitkä ja komea, toinen voi kuvitella osaavansa laulaa. Kolmas kuvittelee olevansa keskiluokkaa. Mutta kun äänestyskoppiin mennään, on syytä hieman mittailla itseään, katsoa peiliin ja realistisesti arvioida laulutaitoaan, ennen kuin antaa äänensä puolueelle joka ajaa vain pitkien ja komeiden laulajien asiaa.

[1] Yrityksissä syntyneen lisäarvon jakamista pääoman omistajien ja työntekijöiden kesken kutsutaan funktionaaliseksi tulonjaoksi. Tilastokeskuksen mukaan omistajien keräämä osuus on kasvanut 1980-luvun 20–25 prosentista runsaaseen 30 prosenttiin 2000-luvulla.

Kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi – miksi en allekirjoita?

Asevelvollisuuden lakkauttaminen olisi hätiköintiä,
mutta se on päivitettävä 2000-luvulle

Sukupuolten välinen tasa-arvo on terveen yhteiskunnan välttämätön piirre. Vahvin argumentti, jolla nykyisen asevelvollisuuden voi osoittaa tulleen tiensä päähän, onkin sen räikeä epätasa-arvo. Hyvässä yhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet ja velvollisuudet. Mitään sellaista lainsäädäntöä ei tule hyväksyä, joka määräisi yhdelle ihmisryhmälle tietyt oikeudet ja velvollisuudet, mutta toiselle toiset.

Joskus yhteiskunta voi kuitenkin tulla sokeaksi omien instituutioidensa eriarvoistaville vaikutuksille. Arvostan suuresti ajattelijoita, jotka pystyvät havaitsemaan tällaiset tasa-arvon sokeat pisteet ja ryhtyvät toimiin niiden poistamiseksi. Asevelvollisuuden lakkauttamista ajavan kansalaisaloitteen suurin ansio onkin tasa-arvo-ongelman tekeminen näkyväksi. Nyt kukaan ei voi enää sulkea silmiään ja väittää, ettei vain miehiä koskeva asevelvollisuus olisi yksiselitteistä epätasa-arvoa.

Nykyisen asevelvollisuuden epätasa-arvoisuus ei kuitenkaan ole riittävä perustelu koko instituution lakkauttamiseksi. Suomi, kuten kaikki muutkin maat, tarvitsee armeijan. Maanpuolustukseen käytettäviä rahamääriä ei ole haluja kasvattaa. Puolustusvoimien toimintakykyä on heikennetty jo riittävästi, pahempaan ei missään tapauksessa pidä mennä. Tähän yhtälöön palkka-armeijaan siirtyminen sopii huonosti.

Sen sijaan asevelvollisuus on korvattava yleisellä kansalaispalveluksella, joka koskee kaikkia sukupuolesta riippumatta. Aseellinen palvelus olisi vain yksi vaihtoehto, kuinka kansalaispalveluksen voisi suorittaa. Sodan rinnalla ikäluokkaa koulutettaisiin valmistautumaan myös ympäristökatastrofeihin, väestönsuojeluun, öljytuhojen torjuntaan, kyberturvallisuuteen ja niin edelleen. Sitä, kuinka suuri osuus ikäluokista koulutettaisiin mihinkin tehtäviin, voitaisiin vaihdella tilanteen mukaan.

Tällainen malli takaisi sen, että Puolustusvoimilla on riittävästi materiaalia, josta valita soveltuvimmat varusmiehiksi ja upseerikoulutukseen. Se myös mahdollistaisi varautumisen moniin muihin riskeihin, kuin sotilaallisiin. Lisäksi se vahvistaisi sukupuolten tasa-arvoa ja voitaisiin kytkeä nuorisotakuuseen niin, että kansalaispalvelus tukisi ikäluokkien kouluttautumista tai työllistymistä ja ottaisi kopin väliinputoamisriskissä olevista nuorista.

Kansalaisaloitteen kannattajat perustelevat sukupuolten välisen epätasa-arvon lisäksi aloitetta sillä, ettei valtion tulisi voida määrätä kansalaisiaan pakkotyöhön. Näkökulma on ymmärrettävä, mutta toimiva yhteiskunta joutuu asettamaan jäsenilleen velvoitteita. Kansalaispalvelus olisi velvoitteena hyvä, koska se koskisi kategorisesti kaikkia yhteiskunnan jäseniä, eivätkä sitä pääsisi pakoon ovelimmatkaan verojen välttelijät. Palvelus olisi myös mahdollista suunnitella niin, että se auttaisi kansalaista antamalla hänelle kokemusta ja lisäämällä hänen osaamistaan.

Yleinen asevelvollisuus on minusta myös hieno vastavoima luokkayhteiskunnalle. Syntyperä määrää paljon ihmisen mahdollisuuksia Suomessa. Rikkaaseen perheeseen syntyneellä lapsella on pienenä hienommat lelut ja muodikkaammat vaatteet. Opiskeluaikana rikkaaseen perheeseen syntyneelle ostetaan kämppä ja sen jälkeen pääsee töihin faijan firmaan. Asunnon osto on paljon helpompaa, kun on rikkaat takaajat. Mutta armeijassa raha ei auta eteenpäin. Jokainen saa samanlaisen rynnäkkökiväärin ja maastopuvun, olipa syntynyt köyhäksi tai rikkaaksi.

Asevelvollisuuden lakkauttaminen olisi hätiköintiä, mutta vanha instituutio täytyy päivittää nykyaikaan. Sukupuolten roolit eivät ole enää samat, kuin sotien välillä, jolloin asevelvollisuus otettiin käyttöön. Kansalaispalvelus olisi asevelvollisuuden 2000-luvun versio, joka olisi paitsi päivitys, kytkisi maanpuolustuksen ja kriiseihin varautumisen muutenkin kiinteämmin yhteiskuntaan.

Olen kirjoittanut asevelvollisuudesta aiemmin otsikolla Vihreiden asevelvollisuuskanta puutteellinen

Koulutus pelastaa meidät

Koulutus pelastaa ja auttaa omaksumaan uusia
taitoja, kun rakennemuutos mullistaa
työelämän vaatimuksia

Järkevä mies ei provosoidu, kun provosoidaan - mutta minä en koskaan ole väittänyt olevani järkevä mies. Oikeistohäirikkö Tuomas Enbusken näennäisnokkela kolumni Nyt-liitteessä tuli niin harhaisesta todellisuudesta, että sitä on lyötävä vastapalloon.

Räyhähenkisessä kirjoituksessa herra Enbuske hyökkää koulutusta, valtiota, yliopistoja ja ”järjestelmää” vastaan. Teksti perustuu kahtiajaotteluun: Siinä on käytännölliset duunarit vastaan korkeastikoulutetut teoriahorisijat. Yksityisellä sektorilla työskentelevät rahaa luovat ihmiset vastaan julkisella sektorilla työskentelevät rahaa tuhlaavat ihmiset.

Herra Enbuske katsoo, että koulutuksesta on hyötyä yksilölle, muttei laajemmin yhteiskunnalle, koska ”oikeasti tuottavaa” työtä tekevät joutuvat koulutuksen maksumiehiksi. Jos kuitenkin työttömyyttä pidetään paitsi yksilötason, myös yhteiskunnallisena ongelmana, koulutus on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, sillä se auttaa työllistymään.

Pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevista noin 40 % on töissä. Toisen asteen koulutuksen saaneista noin 70 % on töissä ja korkeakoulutetuista noin 85 %. Että sellaisia terveisiä vaan herra Enbuskelle täältä todellisuudesta. Jos yhteiskunta tahtoo tehdä jotain työttömyydelle, näyttäisi siltä että koulutus on siihen yksi avain.

Karikatyyri koulutetusta henkilöstä omissa sfääreissään filosofoivana professoriukkona voi olla hauska, mutta tällä arkkityypillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Kun talouden rakenteet ja sitä kautta työelämässä vaadittavat taidot muuttuvat, koulutus on juuri se tekijä, joka pitää työntekijän osaamisen ajan tasalla.

Herra Enbuske haikailee suo, kuokka ja Jussi – tyyppien perään. Vaan entäs sitten, kun suo on kuivattu ja pitäisi tehdä jotain muuta? Jos globaaleilla markkinoilla ei enää olekaan kysyntää kuokkaa käyttäville ihmisille, vaan pitäisi osata käyttää vaikkapa kaivinkonetta? Silloin koulutus pelastaa.

Ennen suolle töihin menoa Jussin on syytä suorittaa tutkinto, joka antaa valmiudet omaksua uusia tehtäviä ja taitoja nopeasti. Jussin työnantajan on syytä olla niin edistyksellinen ja koulutususkoinen, että kouluttaa Jussin kuokan heiluttamisen ohessa hallitsemaan myös muita työvälineitä. Jollei ole, niin Jussin ammattiliitto vähän muistuttaa.

Työpaikalla tapahtuva koulutus olisi nähtävä eräänlaisena työsuojelukysymyksenä. Työnantaja ei voi laiminlyödä työsuojelua niin, että hänen työntekijänsä rampautuvat työkyvyttömiksi. Samoin työnantajan pitäisi huolehtia siitä, ettei työntekijän osaaminen kärsi työpaikalla niin, että palattuaan työmarkkinoille työntekijällä ei enää ole uudelleen työllistymisen vaatimaa osaamista.

Tulevaisuudessa työ ja koulutus tulevat limittymään aikaisempaa vahvemmin yhteen. Työssä on opittava paitsi nykyisen työn vaatimat taidot, myös tulevan työn. Koulutuksen antamat muodolliset tutkinnot kytkeytyvät tähän oppimista tukien.

Entäs teoriaherrat sitten? Hyödyllisiä ja tarpeellisia hekin. Sillä teoriaherraa on Jussin kiittäminen siitä, että hänellä on kuokka, eikä tarvitse kaivaa käsin. Samoin teoriaherran keksimä on se kaivinkone, joka nostaa Jussin tuottavuutta eksponentiaalisesti kuokkaan verrattuna.

Nykymaailmassa asioiden ja sitä kautta taitojen ja osaamisen kysyntä vaihtelee ja koulutus on paras tapa sopeutua näihin muutoksiin. Herra Enbusken räyhäkolumneille on nyt kysyntää, mutta entä jos Nyt-liite lopettaa ketä oikeistokirjoittajaa luin tänään – palstansa? Silloin on erittäin hyödyllistä, että takataskussa on pari muutakin osaamisaluetta.

Liitoskuntien irtisanomissuojalle on perustellut syynsä

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja
vauhdittaa kuntaliitoksia ja vähentää
taloudenepävarmuutta

Työntekijöiden aseman kurjistamistalkoissa ovat nyt joutuneet leikkaajien hampaisiin kuntien työntekijät. Kuntarakennelaki antaa viiden vuoden irtisanomissuojan liitoskuntien työntekijöille. Lain tarkoitus on antaa kunnan työntekijöille tulevaisuuden turvaa muutostilanteessa.

Irtisanomissuoja on ärsyttänyt poliittista oikeistoa niin kauan, kuin suoja on ollut olemassa. Tähän kurjistajaporvarien joukkoon liittyi myös Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini, kun hän hyökkäsi irtisanomissuojaa vastaan eduskuntapuheessaan syysistuntokauden alkaessa.

Irtisanomissuoja kuulemma estää kuntien talouden tasapainottamisen, kun liitoksen jälkeen uuden kunnan menoja ei voida sopeuttaa vähentämällä sen palveluksessa olevaa henkilökuntaa.

Herra Soini ajaa yllättävän innokkaasti porvarillista työelämäpolitiikkaa, ottaen huomioon, että hän ratsastaa tavallisten työntekijöiden äänillä.

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja on kuitenkin sekä hyödyllinen, että välttämätön. Hyödyllinen siksi, että edes lyhytaikainen takuu työpaikasta tuo varmuutta muutoin rajusta epävarmuudesta kärsivään kansantalouteen. Välttämätön irtisanomissuoja on siksi, että muuten kuntarakenteen muutos pysähtyy.

Kuluttajabarometrin mukaan kuluttajien luottamus talouteen on tällä hetkellä selvästi heikompi, kuin keskimäärin. Tämä tarkoittaa varovaisuutta ja ostopäätösten lykkäämistä tulevaisuuteen. Työpaikoistaan ja tuloistaan epävarmat ihmiset eivät uskalla ostaa tavaroita tai palveluita, mikä taas heikentää yksityisten yritysten tulovirtaa ja sitä kautta verotuloja. Epävarmuus luo epävarmuutta.

Talouden suhdanteista johtuvan kysynnän vaihtelun aiheuttaman negatiivisen kierteen katkaisemiseksi laaja julkinen sektori on tehokas lääke.  Kun epävarmuus saa yksityisen sektorin työntekijät vähentämään kulutustaan, pitää julkisen sektorin työntekijöiden kulutus huolen siitä, ettei kokonaiskulutus häviä aivan täysin, vaan yrityksille riittää asiakkaita julkisen sektorin työntekijöistä. Tämä vähentää niiden paineita irtisanoa omia työntekijöitään.

Puheet julkisen sektorin leikkaamisesta ja henkilöstön irtisanomisista kuitenkin heikentävät tätä tasapainottavaa vaikutusta, kun epävarmuus tulevaisuudesta saadaan levitettyä myös julkisen sektorin työntekijöiden joukkoon (Kotitalouksien säästämisaste kasvaa ja yritysten investointiaste laskee).Kukaan ei hyödy konkurssiaallosta, jonka samanaikainen yksityisen ja julkisen sektorin työntekijöiden epävarmuus aiheuttaa. Mutta silti sellaista linjaa herra Soini ja kumppanit ajavat.

Jos Suomen kuntarakennetta tahdotaan saada kehitettyä, eli käytännössä saada kuntia liittymään vapaaehtoisesti yhteen, on työntekijöiden irtisanomissuoja välttämätön. Mielipiteet liitoksista kunnissa vaihtelevat rajusti. Irtisanomissuoja on lupaus, jolla kuntien henkilöstölle käytännössä osoitetaan, että liitoksessa on kyse jostain muusta, kuin keinosta potkujen jakamiseksi työnsä hyvin hoitaneille työntekijöille.

Liitokset kohtaavat voimakasta vastarintaa, vaikka perustelut niille olisivat miten hyvät. Irtisanomissuojan sorkkiminen tarkoittaisi sitä, että kuntien työntekijät liittyisivät myös liitosten vastustajien rintamaan. Siinä tilanteessa kuntaliitosaikeet olisivat tuomittuja epäonnistumaan.

Myös kuntien johtajia koskeva irtisanomissuoja on välttämätön. On toki perusteltua kysyä, onko tarpeen maksaa kuntajohtajille viisinumeroista palkkaa (tai onko kellekään?), mutta realismia on pitää mielessä, että kunnallisilla johtajilla on myös paljon vaikutusvaltaa. Liitoshankkeet eivät onnistu, ellei johtoporras ole niiden takana.

Julkisessa keskustelussa näyttäisi olevan käynnissä jonkinlainen työntekijöiden kurjistamisen epäonnenpyörä, joka osuu vaatimaan milloin minkäkin työntekijäryhmän palkan, etujen, irtisanomissuojan tai kaikkien näiden heikentämistä. Onko tämä satunnaista vai ohjattua ja masinoitua? Mene ja tiedä, mutta lopputulema voi olla oikeistolaisten toivoma: Julkinen mielipide alkaa pitää työntekijöitä syynä keinottelijoiden ahneuden aiheuttamaan talouskriisiin.

Rakenneuudistuksia vai yhteiskunnan kellon kääntämistä taaksepäin?

Mihin suuntaan käy oikeiston kello? Miksi siitä suunnasta

tulee vain sellaisia rakenneuudistusehdotuksia, jotka

vievät yhteiskuntaa kohti menneisyyttä?

Rakenneuudistus on sanana kokemassa ikävän kohtalon. Myönteistä ja tulevaisuusorientoitunutta konnotaatiota kantavaa sanaa väännellään julkisessa keskustelussa niin, että sanan merkitys hämärtyy. Jokainen tarkoittaa rakenneuudistuksista puhuessaan eri asioita. Viimeistään Ylen teettämä kysely mieluisimmista rakenneuudistuksista käänsi kuitenkin sanan merkityksen lopullisesti kielteiseksi.

 

Ehdotetuiksi rakenneuudistuksiksi oli valittu ainoastaan sellaisia reformeja, jotka hidastavat yhteiskunnallista kehitystä, kasvattavat tuloeroja, vähentävät yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ja vahvistavat luokkayhteiskuntaa. Vaikka kaikki Ylen uutisoimat rakenneuudistukset toteutettaisiin, niiden vaikutus julkisen talouden tasapainottamiseen olisi kyseenalainen. Vaikutukset talouskasvuun ja työttömyyteen olisivat kielteiset.

 

Kaikkia näitä rakenneuudistusehdotuksia yhdistää se, etteivät ne tosiasiassa uudista mitään, vaan palauttavat vanhaa. On ollut aika, jolloin ei ole ollut opintorahaa tai ansiosidonnaista päivärahaa. On ollut aika, jolloin työpäivät ovat olleet pidempiä, eikä eläkkeelle ole päässyt yhtä varhain kuin nyt. On ollut aika, jolloin sairastaminen ja lasten päivähoito on hoidettu omalla kustannuksella.

 

Suurin osa yhteiskunnista elää edelleen näissä kehitysvaiheissa. Mutta mistä Suomessa kumpuaa kuvitelma siitä, että nykyhetken haasteisiin vastataan parhaiten kääntämällä yhteiskunnallisen kehityksen kelloa taaksepäin? Voidaanko yhteiskunnallisia kehitysaskeleita ja innovaatioita todella vain vetää yli asialistalta ja kuvitella, ettei niitä koskaan ollutkaan?

 

Minua jaksaa ihmetyttää poliittisen oikeiston esiintyminen uudistusmielisenä ja dynaamisena. Kokoomus puhuu innokkaasti rakenneuudistusten puolesta. Mutta jos politiikan sisältöjä pysähdytään hetkeksi analysoimaan, käy selväksi, että juuri oikeisto on palaamassa ajassa taaksepäin ja taannuttamassa yhteiskunnallista kehitystä purkamalla suurella vaivalla tehtyjä kehitysaskeleita.

 

Kuinka kauas ajassa taaksepäin halutaan mennä? Selvästikin hyvinvointivaltiota edeltävään aikaan, mutta riittääkö 50-luku? Oltaisiinko palaamassa patruunakapitalismin aikaan, feodaaliyhteiskuntaan vai peräti antiikin orjuuteen?

 

Näiden "rakenneuudistusten" - jotka eivät ole uudistuksia eivätkä vaikuta rakenteisiin - sijaan Yle olisi voinut kysyä vastaajien mielipiteitä uusista ideoista, jotka vievät yhteiskunnan kehitystä eteenpäin sekä luovat talouskasvua ja työpaikkoja. Tältä istumalta mieleen tulee seuraavat esimerkit:

 

• Työn jakaminen tasaisemmin pakollisen vuorotteluvapaan avulla (Kokemattomat pääsevät sisään työelämään ja kokeneet kehittämään itseään)
• Eläkekatto (Varakkaatkin mukaan talkoisiin)
• Asuntojen paikkakuntakohtainen vuokrakatto (Työnantajat saavat työvoimaa sinne, missä sitä tarvitsevat ja työntekijät tulevan palkallaan toimeen)
• Perustulo (Tekee työn vastaanottamisen aina kannattavaksi, takaa perustoimeentulon ja vähentää byrokratiaa)
• Universaali työtakuu (Taloudellista epävarmuutta vähentäisi tieto, että julkinen sektori työllistää ihmiset, jotka eivät työllisty yksityiselle sektorille)
• Euromääräiset palkankorotukset prosenttikorotusten sijaan (Pitäisi huolta kotimaisesta ostovoimasta, muttei nostaisi vientiteollisuuden palkkakustannuksia)
• Ansio- ja pääomatulojen verottaminen samalla, progressiivisella veroprosentilla (Estäisi verokikkailua ja lisäisi verotuloja)
• Maataloustukien asteittainen lakkauttaminen (Edistäisi elinkeinorakenteen kehittymistä, kun sekä maatalouden työvoima, että pääoma siirtyisivät tuottavammille aloille)
• Yhden palkallisen vapaapäivän myöntäminen työntekijälle, joka ei ole kuukauteen ollut sairaslomalla (Lisäisi työhyvinvointia ja tuottavuutta)
• Aktiivinen kysynnänsäätely taloudellisten suhdannevaihteluiden kompensoimiseksi (Vähentäisi taloudellista epävarmuutta, tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä, lisäisi työn tuottavuutta ja verotuloja)
• Kansainvälinen rahoitusmarkkinavero (Vähentäisi spekulaatiota ja taloudellista epävarmuutta, lisäisi verotuloja)

Kaikkien näiden ehdotusten punaisena lankana on sen osoittaminen, ettei yhteiskunta- ja talouspolitiikka ole nollasummapeliä, jossa joudutaan valitsemaan yhtäältä talouskasvun ja työpaikkojen ja toisaalta oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin väliltä. Oikeistolainen hegemonia pyrkii ajamaan epäsuosittuja linjojaan läpi esittämällä ne taloudellisina välttämättömyyksinä. Hulluinta on, että usein vyönkiristys- ja leikkauspolitiikka on paitsi epäoikeudenmukaista, myös kokonaistaloudellisesti tehotonta.

 

Tahtoisin esittää haasteen innovaattoreille, VM:n virkamiehille, ekonomisteille, (itse itsensä nimenneille) talousmiehille, istuville ja wannabe-poliitikoille sekä yleisesti blogini lukijoille: Millaisilla rakenneuudistuksilla on mahdollista saavuttaa sekä taloudelliset tavoitteet (kuten talouskasvu, työllisyyden lisääntyminen, tuottavuuden kasvu), että yhteiskunnalliset tavoitteet (tuloerojen kaventuminen, toimeentulovarmuuden vahvistuminen, hyvinvoinnin lisääntyminen)? Vaikeaa? Kyllä, muttei mahdotonta. Vinkki: Aivan ensiksi kannattaa haihduttaa päästään ne rajoitukset, joita sinne ovat laittaneet ne tahot, jotka joko ideologisista syistä tai silkkaa tyhmyyttään ovat aina johdattamassa yhteiskunnan kehitystä heikompaan suuntaan.

 

Toisena asiana tahtoisin tietää, kuinka vastaajat suhtautuisivat kyselyyn rakenneuudistuksista, jotka päinvastoin kuin Ylen vaihtoehdot kehittäisivät yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi JA aidosti auttaisivat talousvaikeuksiin. Olisiko niin, että vastaajat antaisivat jostain käsittämättömästä masokistisesta vaikuttimesta johtuen palttua sellaisille uudistuksille?

 

Ja kolmantena esittäisin kysymyksen rakkaalle kokoomukselle: Olisitteko yhtä innokkaasti tarttumassa rakenneuudistuksiin, jos sanalla ei tarkoitettaisi luokkayhteiskuntaa vahvistavia ja yhteiskunnan heikko-osaisimpia rokottavia talous- ja sosiaalipolitiikkoja, vaan yhteiskuntaa eteenpäin vieviä uudistuksia, jotka tuovat eri sosiaaliluokkia lähemmäs toisiaan, sen sijaan että etäännyttävät niitä?

Olen hahmotellut uusia ideoita talouskasvun ruokkimiseksi myös kirjoituksessa Kasvun avaimet Suomelle

Puolueiden piilorahoituksesta suoraan tukeen

Kuntatasolla puolueiden rahoitus on heikkoa. Niitä tulisi
rahoittaa mieluummin suoralla tuella, kuin puolueveron kautta

Puolueiden haukkuminen ja niiden kaikenlaisen rahoituksen leikkaamisen vaatiminen ovat helppoja tapoja kerätä poliittisia irtopisteitä. Mutta kunnallisella tasolla puolueiden tehtävä on kanavoida kuntalaisten mielipiteet osaksi kunnan päätöksentekoa. Siksi puolueiden kunnallista toimintaa on tuettava jollakin tavalla.

Nykyinen järjestelmä on ongelmallinen epäsuoruuden ja avoimuuden puutteen vuoksi. Kunta maksaa kokouspalkkioita luottamushenkilöille kokouksiin osallistumisesta ja heidät nimittäneet puolueet keräävät osan palkkioista omiin kassoihinsa. Tämän ”puolueveron” suuruus vaihtelee, mutta enimmillään sitä saa kerätä 30 % bruttopalkkiosta.

Puolueveron perintä vaihtelee puolueittain ja kunnittain. On tavallista, että puolueet pyytävät luottamushenkilöiltä tarvittavat valtakirjat ennen heidän nimittämistä luottamuspaikkoihin ja kunta perii puolueveron palkkiosta samaan tapaan, kuin muutkin verot. Luottamushenkilö maksaa palkkioistaan siis paitsi sivutuloveroa verottajalle, myös puolueveroa puolueensa kunnallisjärjestölle. Tyypilliselle kokouspuurtajalle ei kokouspalkkioista suoraan sanottuna jää käteen juuri mitään.

Järjestely aiheuttaa joskus skismaa ja epäselvyyksiä puolueorganisaation ja sen jäsenten välillä. Mutta tapa on hankala myös sellaisen kuntalaisen näkökulmasta, joka tahtoisi tietää, kuinka suuri osa kunnan rahoista menee minkäkin puolueen toiminnan rahoittamiseen. Jotta tämän tiedon saisi selville, olisi laskettava kaikki puolueen asettamat luottamushenkilöt ja heidän käymiensä kokousten määrä.

Läpinäkyvämpää olisi rahoittaa puolueiden kunnallista toimintaa suoraan, eikä kierrättämällä kunnallista tukea luottamushenkilöiden puolueveron kautta. Reiluinta olisi rahoittaa kunnallisjärjestöjä sen mukaan, kuinka monta valtuutettua niillä on kunnanvaltuustossa. Suurempien kuntien ryhmiä rahoitettaisiin enemmän kuin pienten ja oma minimirahoitus olisi myös sellaisille ryhmille, jotka eivät saaneet lainkaan ehdokkaitaan valituiksi.

Kunnille tällainen rahoitusjärjestely voidaan tehdä kustannusneutraaliksi siten, että rahoitus tulee valtion kassasta. Kunnat jatkavat samojen kokouspalkkioiden maksamista kuin ennenkin, mutta luottamushenkilöt vapautetaan puolueveron maksusta.

Puolueveron poistaminen vähentäisi painetta kokouspalkkioiden korottamiseen ja kannustaisi kuntalaisia osallistumaan kunnalliseen päätöksentekoon. Samassa kokouksessa istuvat luottamushenkilöt saisivat palkkionsa samansuuruisina, riippumatta siitä, minkä puolueen mandaatilla he kokouspöydän ääressä ovat.

Yhteenvetona siis kuntien menot pysyisivät samoina, luottamushenkilöiden käteen jäävät tulot paranisivat, puolueiden kuntatason tulot pysyisivät suunnilleen samoina ja puoluerahoituksen avoimuus selkiytyisi, kun puolueverojen kautta maksettava ”piilopuoluetuki” maksettaisiin suoran tuen kautta. Minun mielestäni tähän suuntaan kannattaa mennä – silläkin uhalla, että populistit pääsevät huutelemaan yksinkertaistuksia puoluerahoituksen turmiollisuudesta.

Työn rakastamisen masokistisuus



Työtä on tehtävä, mutta kenenkään
ei tarvitse uhrata itseään työlle

 Työn tekemistä tunnutaan pitävän keskeisenä ja tärkeänä arvona kautta Suomen poliittisen kentän. Työväenliikkeelle työ on rakas asia, kahlitsevuudestaan huolimatta. Koska työläisellä ei ole ollut mitään muuta, kuin kyky työskennellä, on identiteetti ja ylpeys rakennettu sen varaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kuinka työttömyys koskettaa sen uhreiksi joutuneita niin syvästi.


Poliittinen oikeisto taas puhuu työn tekemisestä julkisuudessa arvostavaan sävyyn omien intressiensä vuoksi. Yhtäältä työtä on markkinoitava työntekijöille, jotta nämä olisivat tyytyväisempiä työoloihinsa. Toisaalta pääomatuloilla paistatteleva porvari saa rakennettua itselleen energisemmän ja dynaamisemman imagon antamalla sen kuvan, että työnteolla olisi jotain tekemistä esimerkiksi hänen perintönä saamiensa omaisuuksien kanssa.

Vihreät taas puhuvat mielellään uudesta työstä ja luovasta työstä – ilmeisesti vastakohtana ”vanhalle ja mekaaniselle” työlle. Vihreissä kuluttamiseen suhtaudutaan kriittisesti, mutta työntekoon ei. Mitäs niille työstä syntyneille tuotteille sitten tehdään, jos niitä ei saa kuluttaa?

Työstä saa myös rakennettua poliittista retoriikkaa, joka tuntuu uppoavan valtiomiesmäisellä vakavuudella yleisöön, vaikka olisi aivan sisällötöntä. ”Hyvinvointi syntyy työstä” tai ”Suomalainen yhteiskunta on kovalla työllä rakennettu” ovat toimivia fraaseja – mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja millaista politiikkaa niiden pohjalta pitäisi tehdä?

Eikö vielä vähän aikaa sitten haaveiltu työn lopusta? Teknologinen kehitys vapauttaisi ihmiset työn orjuudesta, kun kaikki tarpeellinen saataisiin tuotettua ilman ihmistyövoimaa. Nyt tällaisesta ei enää puhuta. Sen sijaan arkipuhunnassa työssä kärsimisestä puhutaan masokistisen nauttivaan sävyyn: ”Kyllä minä tykkään tehdä töitä. Lomalla tulee aika pitkäksi. Nautin stressistä ja kiireestä”.

Tämähän tietysti on roskaa, mutta ymmärrettävissä psykologisesta näkökulmasta. Ihmismieli vääntää välttämättömän kärsimyksen hyveeksi. Elämänarvoja pohtiessaan työntekoa ylikorostava ihminen tekee myös helpon arvovalinnan. Kun yksilö sallii yhteiskunnallisen meta-asenteen asettaa työn oman elämänsä keskiöön, säästyy hän vaikeilta valinnoilta, joissa erilaisia elämän aspekteja pitäisi arvottaa keskenään.

Tekemällä itsestään palkkatyön marttyyrin ja nostamalla työn muiden asioiden edelle, yksilö perustelee muiden tärkeiden elämänalueiden laiminlyömisen. Kun alistaa itsensä täydellisesti työlleen, voi kätevästi paeta lapsiaan, luistaa parisuhteen velvollisuuksista ja laiminlyödä sekä ystäviään, että läheisiään. Samoin työn epäjumalan palvominen vapauttaa velvollisuudentunnosta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Maailmanparantamisen voi aina lykätä myöhempään, koska ”minulla on nyt kiire”.

Jokainen saa totta kai valita omat elämänarvonsa ja jos joku todella tahtoo nostaa työn tekemisen kaiken muun yläpuolelle, olkoon hänellä siihen vapaus. Mutta toivoisin, että jokainen yksilö tekisi valintansa itsenäisesti, tietoisena yhteiskunnallisista vaikuttimista ja vapautuneena häneen kohdistettavista paineista.

Minä toivon myös tervettä suhtautumista työhön. Päämääränä on, että mahdollisimman vähällä työn määrällä saavutetaan mahdollisimman suuri hyvinvointi. Työstä voi nauttia, mutta siihen ei pidä suhtautua marttyyrin asenteella, itse itsensä uhraten. Koska työtä on joka tapauksessa jonkin verran tehtävä, tehtävä työ pitäisi jakaa mahdollisimman tasaisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille, heidän kykyjensä ja lahjakkuuksiensa mukaan. On yksinkertaisesti mieletöntä, että osan ihmisistä elämä köyhtyy liian työnteon vuoksi ja toiset kärsivät täydestä työttömyydestä.

Talouskonservatiivit ja oikeistolaiset vastustavat aina työelämän parannuksia vetoamalla siihen, että juuri nyt ei ole sopiva aika siihen. Kenties tällä hetkellä tilanne ei suosikaan työajan lyhentämistä. Vähän pidemmällä aikavälillä kuitenkin 35 tunnin työviikko on hyvä tavoite ja auttaisi työn jakamisessa.

Uusiakin ideoita tarvitaan. Koska oma sukupolveni näyttäisi olevan työmarkkinoilla sellaisessa asemassa, jossa työpaikkaa vaihdetaan usein, harmittelevat monet vuosilomien puuttumista. Työkuukausien mukaan kertyvä loma on ihan hyvä järjestelmä vuosikausia samassa työpaikassa oleville. Mutta usein työpaikkaa vaihtavien kannalta se tarkoittaa, ettei heille vuosiin kerry lomapäiviä riittävästi normaalin kesäloman pitämiseksi.

Lomapäivien kerryttämisen oheen pitäisikin saada työläisten ”lomaturva”. Kahden viikon kesäloma jokaiselle. Jos lomapäiviä ei ole kertynyt tarpeeksi, kahden viikon minimiloma taataan silti. Sen päälle lomapäivät kertyisivät nykyisen käytännön mukaan niin, ettei yleisiä lomia kuitenkaan tarvitsisi pidentää. Uudistus olisi paitsi oikeudenmukainen, parantaisi myös pätkätyösukupolven työssä jaksamista.

Lasten tekeminen on myös vaikea yhteensovittaa työelämän ja uravaatimusten kanssa. Lapset olisi hyvä tehdä nuorena, mutta nuoret samaan aikaan kilpailevat keskenään työmarkkinoilla. Ratkaisu olisi viheltää kilpailu poikki vuodeksi, jonka ajan voisi käyttää perheen perustamiseen ja lastenhoitoon. Kun vapaa, kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka ”vauvantekolomaksi”, olisi pakollinen koko ikäluokalle, ei kukaan pääsisi toisten edelle perhevalintojen vuoksi.

Käytännössä vauvantekoloma voisi toimia niin, että jokaisen olisi esimerkiksi 25-35- vuotiaana pidettävä yksi vuosi, jolloin ei saa tehdä palkkatyötä. Aikaa ei tietenkään olisi pakko käyttää lisääntymiseen, mutta antaisi siihen hyvän mahdollisuuden. Kun sama pakkoloma koskisi molempia sukupuolia, se myös tasaisi lasten saamisen kustannuksia sukupuolten välillä ja edistäisi tasa-arvoa.

Työtä on tehtävä tulevaisuudessakin. Työstä on kuitenkin tehtävä mahdollisimman vähän kuormittavaa, mahdollisimman tyydyttävää ja sitä on tehtävä mahdollisimman vähän. Työstä ei pidä tehdä pyhää lehmää, vaan se on nähtävä välttämättömänä pahana.

Työstä on yhteiskunnallisten uudistusten kautta vähitellen vapauduttava. Työelämän kehittäminen vapauttaa ihmiset muihin tärkeisiin asioihin: Itsensä kehittämiseen, taiteeseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, matkusteluun, läheisten kanssa olemiseen, filosofointiin, elämästä nauttimiseen, lasten opettamiseen – tai miksei vaikka blogitekstien kirjoittamiseen.

Kaupan suuryksikkö ei tee autuaaksi



Kaupan rakenne tulee suunnitella niin,
että saamme työpaikkoja, ei parkkipaikkoja

Arto Arvonen esitti mielipidekirjoituksessaan (Kauppalehti 11.4.) kaupan suuryksikön alarajan määrittelemistä 5000 neliöön. Kirjoitus ansaitsee muutaman vasta-argumentin.

Arvonen on oikeassa siinä, että suurissa kaupoissa tuottavuus on parempi. Toisin sanoen ne työllistävät vähemmän myyjiä ja muuta työvoimaa suhteessa liikkeen myyntiin. Verokertymien kannalta tämä taas tarkoittaa juuri päinvastaista, kuin Arvonen väittää. Pienissä kaupoissa suurempi osa tuotoista maksetaan palkkoina, joita verotetaan. Vastaavasti työllisyyden paraneminen vähentää julkisen sektorin menoja.

Voi olla myös totta, että kuluttajien tottumukset ovat aiempaa yksilöllisempiä. Millä logiikalla Arvonen siis väittää, että kaikki tahtovat asioida hehtaarihalleissa? Yksilöllinen asiointikokemus syntyy pienistä, erikoistuneista liikkeistä, joissa henkilökunta on erikoistunut omalle alalleen.

Kauppojen suuryksiköt voivat pitää hintatasoa alhaisena suhteessa pienempiin kauppoihin (joskin Suomessa ruoka on eurooppalaisittain huippukallista), mutta se ei johdu kilpailusta, kuten Arvonen väittää, vaan siitä että suuret marketit voivat teettää osan kaupan töistä asiakkaillaan. Suurten yksiköiden hallitsemassa tilanteessa kilpailu on tehotonta, koska markkinoille tullakseen tarvitsee suuren pääoman. Kilpailu toimii parhaiten lukemattomien pienten liikkeiden markkinoilla, joille voi tulla pienelläkin pääomalla.

Päästöjen vähentämisen kannalta malli, jossa jokainen kuluttaja ajaa omalla autollaan markettiin, on järjetön. Ekotehokkaampaa on, että logistiikkaketju toimittaa tuotteet mahdollisimman lähelle loppukuluttajaa. Näin mahdollistetaan se, että mahdollisimman moni voi hoitaa päivittäiset ostoksensa täysin ilman autoa.

Työvoimapulaa on ennustettu niin kauan, kuin olen osannut julkista keskustelua seurata. Sen ajankohta on aina siirtynyt eteenpäin, mutta todellisuudessa Suomi kärsii massatyöttömyydestä. Työttömien määrä lähentelee kolmea sataa tuhatta. [Tänään 23.4. julkaistun työ- ja elinkeinomisteriön tiedon mukaan maaliskuun lopussa työ- ja elinkeinotoimistoissa oli yhteensä 287 000 työtöntä työnhakijaa. Se on 40 900 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.] Tällaisessa tilanteessa on mieletöntä järjestellä kaupan rakennetta niin, että kauppa työllistäisi mahdollisimman vähän ihmisiä.


Mielipidekirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä Kauppalehdessä 23.4.2013 [vaatinee sisällön käyttöoikeuden]

Olen kirjoittanut aiheesta laajemmin otsikolla Kauppojen aukioloajat ja työllisyys

Kauppojen aukioloajat ja työllisyys



Automarketit valtaavat markkinoita Suomessakin.
Suojelisiko pieniä lähikauppoja, jos vain ne saisivat
olla auki sunnuntaisin?



Valtioneuvoston selonteko suurten automarkettien sunnuntaiaukioloista ei vastaa kysymykseen siitä, onko uudistus tappanut lähikauppoja ja sitä kautta heikentänyt työllisyyttä. Vaikutukset työllisyyteen ja verokertymään ovat kuitenkin keskeisimmät tekijät, joiden pohjalta kauppojen aukioloista tulee päättää.

Eduskunta käsitteli keskiviikkona 20.2. valtioneuvoston selontekoa kauppojen aukioloaikojen laajentamisen vaikutuksista. Selonteko ohittaa mielenkiintoisimmat ja tärkeimmät kysymykset, joihin kauppojen aukioloaikoja koskevalla lainsäädännöllä voidaan vaikuttaa: Millaiseksi kaupan rakenne muodostuu ja millaiset vaikutukset työllisyyteen ja sitä kautta talouskasvuun ja verokertymään sillä on.

Jo selonteon otsikko johtaa tarkastelun fokuksen harhapoluille. Sunnuntaiaukiolojen vapautuksessa on kyse nimenomaan suurten automarkettien sunnuntaiaukiolojen vapautuksesta. Talouskasvun ja verokertymän näkökulmasta keskeinen kysymys on, onko suurten automarkettien aukiolon salliminen sunnuntaisin johtanut siihen, että sunnuntaikauppaa siirtyy pienistä lähikaupoista marketteihin ja johtaako tämä ”pikkukauppojen kuolemiin”, siis kaupan rakenteen muuttumiseen suurempien yksiköiden suuntaan.

Minä väitän, että suurten markettien aukiolojen salliminen sunnuntaisin on johtanut ja tulee jatkossakin johtamaan siihen, että pienet lähikaupat menettävät ”sunnuntain monopolin” niille tuomaa kilpailuetua. Seurauksena on, että pienten kauppojen suhteellinen lukumäärä ja niiden osuus kaupan volyymistä pienenee. Koska oletan, että pienet kaupat työllistävät enemmän suhteessa myyntiin kuin suuret marketit, väitän että suurten kauppojen sunnuntaiaukiololla on negatiivinen vaikutus työllisyyteen verrattuna tilanteeseen, jossa vain pienet lähikaupat voivat olla auki sunnuntaisin.

Lisäksi väitän, että koska suuret marketit paitsi työllistävät vähemmän suhteessa myyntiin kuin pienet kaupat, myös pystyvät teettämään sellaisia töitä kuin tuotteiden lajittelu ja kuljettaminen asiakkaillaan, palkatun ja veroja maksavan henkilökunnan sijaan, suurten kauppojen sunnuntaiaukiololla on negatiivinen vaikutus kuntien ja valtion verokertymään.

Edelleen väitän, että tämän ohella suurten markettien sunnuntaiaukiolojen salliminen johtaa myös epäterveempään kaupunkirakenteeseen, suurempiin ilmastopäästöihin ja ympäristökuormitukseen, sekä inhimillisen hyvinvoinnin vähenemiseen verrattuna tilanteeseen, jossa vain pienet lähikaupat voivat olla auki sunnuntaisin.

Suoraan näitä väitteitä ei voi vahvistaa tai kumota valtioneuvoston selonteon pohjalta. Mutta selonteosta löytyy muita, asiaa sivuavia tietoja. Esimerkiksi: ” Kaupan vuoden 2010 tilinpäätöstilaston mukaan kaupassa toimi 46 000 yritystä ja ne työllistivät 251 600 henkilöä. Yritysten määrä väheni 600, sen sijaan henkilöstön määrä kasvoi 1 600 henkilöllä edellisestä vuodesta. Pk-yrityksissä työskenteli runsas puolet eli 54 prosenttia kaupan henkilöstöstä. Henkilöstön määrä supistui Pk-yrityksissä 1900 henkilöllä edellisestä vuodesta, kun se suurilla yrityksillä kasvoi 3500 henkilöllä.” [s. 6]

Sitä ei kerrota, millaisia tai minkä kokoisia lopetetut yritykset olivat, mutta pk-yritysten henkilöstön määrä väheni ja suurten yritysten kasvoi, mistä voinee päätellä jotain. Lisäksi kaupan alalla se yksi prosentti yrityksistä, joka ei ole pk-yrityksiä, kerää 63 % alan liikevaihdosta. ”Kaupan yritykset keräsivät vuonna 2010 liikevaihtoa 115,8 miljardia euroa. Liikevaihdon 7,3 miljardin euron kasvusta 37 prosenttia tuli suurilta yrityksiltä. Vähittäiskaupan osuus liikevaihdon kasvusta oli 0,9 miljardia euroa. Kaupan toimialalla lähes 99 prosenttia yrityksistä kuuluu EU:n määritelmän mukaisiin pk-yrityksiin. Ne keräsivät 37 prosenttia kaupan liikevaihdosta.” [s. 6]

Vertailussa muihin maihin Suomen päivittäistavarakauppaa voi kuvata oligopolisesti keskittyneeksi ja suuriin automarketteihin painottuneeksi. S- ja K- ryhmien yhteenlaskettu osuus päivittäistavarakaupan markkinaosuudesta oli vuonna 2011 yli 80 %. keskimäärin. ”Ruotsissa kahdella suurimmalla kaupparyhmittymällä (ICA ja Coop) on 71 prosentin markkinaosuus. Tanskassa kahdella suurimmalla kaupparyhmittymällä on 69 prosentin markkinaosuus ja Norjassa 64 prosentin markkinaosuus.” [s. 7]

Lisäksi suurten markettien sunnuntaiaukiolojen salliminen näyttäisi vahvistavan markettien suurta valtaa markkinoilla entisestään: ”Suomen päivittäistavarakauppaa leimaa korkean keskittyneisyyden lisäksi myymäläpinta-alaltaan suurten myymälöiden vahva asema. Myyntipintaalaltaan yli 1000 m2:n myymälöiden markkinaosuus on kasvanut tasaisesti ollen vuonna 2011 jo 64,9 prosenttia.” [s. 8]





Hypermarkettien ja isojen supermarkettien markkinaosuus on yli 60 prosenttia.
Näet kuvan suurempana klikkaamalla sitä



Mitä sitten pitäisi tehdä? Sunnuntaiaukiolon salliminen vain pienille, siis myymäläpinta-alaltaan alle 400 neliömetrin kokoisille kaupoille toisi niille pientä kilpailuetua suhteessa suuriin automarketteihin. Tämä voisi olla se henkireikä, joka pelastaa pahiten hätää kärsivät lähikaupat. Sunnuntain parempi myynti tuo riittävät katteet, että kauppaa voi pitää arkisin auki hieman huonommilla myynneillä.

Kuluttajilla säilyisi mahdollisuus tehdä välttämättömät ostokset sunnuntaisin ja vieläpä kätevästi lähikaupassa. Jos joku välttämättä haluaa jotain niin hienoa ja eksoottista, että tuote löytyy vain suuren automarketin valikoimasta, niin tuo valikoima olisi kuitenkin saatavilla kuutena päivänä viikossa. Lähipalvelujen tukeminen sunnuntaimyynnin monopolilla myös auttaisi turvaamaan palvelujen saatavuuden myös autoilemattomille kuluttajille.

Olisiko pienten lähikauppojen tukeminen kieltämällä suurten automarkettien aukiolo sunnuntaisin sitten epäreilua kilpailun vääristämistä tai muuten vapaiden markkinoiden vastaista? Ei minusta. Tällä hetkellä marketit saavat epäreilua kilpailuetua siitä, että verokiila iskee kaupan työntekijöiden tekemään työhön, muttei kuluttajien. Kärjistäen siis; jos ostokset kuljetetaan asuinalueen lähikauppaan kahdella rekalla, näiden rekkojen kuljettajien tekemää työtä verotetaan. Jos taas ostokset kuljettaa automarketista 300 kuluttajaa omilla autoillaan, tätä kuljetustyötä ei veroteta.

Sunnuntaiaukiolojen rajoittaminen koskemaan vain pieniä lähikauppoja ei siis vääristäisi kilpailua, vaan pikemminkin kompensoisi suurten automarkettien nyt saamaa kilpailuetua. Se olisi pehmeä keino, jolla julkinen valta voisi vaikuttaa kaupan rakenteeseen epäsuorasti.

Mikäli vain pienten lähi- ja keskustakauppojen aukiolo sunnuntaisin sallittaisiin ja sillä olisi olettamani pieniä lähikauppoja tukeva vaikutus, tarkoittaisi se parhaassa tapauksessa myös terveempää kaupunkirakennetta ja pienempää ilmastokuormitusta. Suomeen ei tarvita amerikkalaistyylisiä rinkelikaupunkeja. Rinkelikaupungeissa on vain nukkumalähiöitä ja autioituneita keskustoja, joita piirittävälle markettirenkaalle kaikki palvelut ovat siirtyneet.

Ostosten kuljettaminen automarketeista tai muista vastaavista jakelukeskuksista kuluttajien koteihin tuhansilla yksityisautoilla on sekin sekä ilmaston, että logistiikan näkökulmasta älytöntä. Suuri määrä autoja teillä aiheuttaa paitsi enemmän päästöjä, myös enemmän liikenneonnettomuuksia, kuin tavaroiden kuljettaminen lähikauppoihin rekoilla. Kuluttajat taas voisivat käyttää liikenteessä ja marketeissa sompailun sijaan aikaansa harrastuksiin, itsensä kehittämiseen tai vaikkapa perheen ja ystävien kanssa hengailuun.

Eduskunnan talousvaliokunta käsittelee valtioneuvoston selontekoa kauppojen aukioloaikojen laajentamisen vaikutuksista keskiviikkona 13.3. Toivon, että valiokunta käyttää tiedonsaantioikeuksiaan mahdollisimman laajasti saadakseen vastaukset niihin kysymyksiin, joihin selonteko ei vastaa. Erityisesti toivon, että valiokunta pyrkii saamaan selville kauppojen sunnuntaiaukiolon vaikutukset kaupan rakenteisiin ja sitä kautta työllisyyteen ja verokertymään. Työllisyyden parantaminen on hallitusohjelman ytimessä ja kaikki kivet joiden alta uusia työpaikkoja voitaisiin löytää, on käännettävä.

Ihmisen arvoa ei pidä määritellä ulkonäön perusteella



Ulkonäkö ratkaisee missikisoissa.
Mutta entäs työelämässä?

Yhteiskunnallisia hierarkioita on onnistuttu purkamaan aktiivisesti, mutta ei riittävästi. Moderniin yhteiskuntaan eivät kuulu enää esimerkiksi aateliseen syntyperään, sukupuoleen tai ihonväriin perustuvat etuoikeudet.

Yhteiskunnassa vaikuttavat yhä myös epäviralliset – ja jopa arveluttavat - rakenteet, jotka määrittävät yksilön sosiaalista asemaa. Yksi näistä on ihmisten suhde ulkonäköön ja toisten ja itsensä arvottaminen sen perusteella. Ulkonäkö on yhä merkittävä tekijä muun muassa työnsaannissa, uralla etenemisessä ja parisuhteissa.

Suhtautumisessa ulkonäköön on osaltaan kysymys virallisen ja epävirallisen kasvatuksen eroista. Lapsia kasvatetaan hyväksymään toiset ihmiset sellaisinaan, mutta käytännössä kaikki yhteiskunnan jäsenet omaksuvat nopeasti kauneuskäsitysnormin, jonka mukaan kutakin yksilöä verrataan muihin ja arvotetaan fyysisten ominaisuuksien perusteella.

Ketään ei tule arvottaa sen mukaan, millaiseksi hän on syntynyt, vaan miten hän elää. Joskus kuitenkin tiedostamattomien normien sallitaan johtaa älylliseen epärehellisyyteen.

Ulkonäöllä on oma merkityksensä, mutta me yhteiskuntana päätämme, mitkä sen vaikutukset ihmisen suhtautumiseen toiseen ovat.

Toivottavasti tulevaisuudessa yhä useamman ihmisen arvo määritetään ulkokuoren sijaan ajatusten perusteella.

Yhdessä Pekka Komun kanssa kirjoitettu kannanotto on julkaistu Helsingin Sanomissa 16.2.2013

Olen kirjoittanut ulkonäkökeskeisyyden yhteiskunnallisista vaikutuksista laajemmin syyskuussa 2006 yksinkertaisesti otsikolla ulkonäkökeskeisyys

Kasvun avaimet Suomelle

Haikaillaanko Suomessa uutta Sampoa, joka
jauhaisi itsestään kansantaloudelle työpaikkoja,
kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää?
Kuva: Akseli Gallen-Kallela; Sammon taonta

Kuka on päättänyt nimittää kasvuasiantuntijoiksi elinkeinoelämän lobbarit, joiden taustavoimien intresseihin kuuluu rikastua? Ja miksi nämä kaverit, jotka saavat palkkansa vuorineuvosten agendan edistämisestä, voivat esiintyä julkisessa keskustelussa kuin puolueettomat asiantuntijat, joille isänmaan talouden pelastaminen on sydämen asia?

On ehdottoman hyvä asia, että julkisuudessa käydään keskustelua siitä, kuinka Suomen kansantalous saadaan taas kasvuun. Mutta on ymmärrettävä keskustelussa esitettyjen puheenvuorojen ideologinen luonne. Kriisit helpottavat uudistusten läpiviemistä ja poliittinen oikeisto ja elinkeinoelämä pyrkivätkin käyttämään hyväkseen katastrofimentaliteettia oman talous- ja sosiaalipolitiikkansa edistämiseksi.

Naomi Klein on kuvannut kirjassaan Tuhokapitalismin nousu lukuisia tapauksia, joissa erilaisia kriisejä on käytetty hyväksi yhteiskunnallisen omaisuuden yksityistämiseen, ammattiyhdistysliikkeen murtamiseen ja muuhun oikeistolaiseen politiikkaan. Niin äärimmäisiä ehdotuksia, kuin Klein kuvaa, ei Suomessa ole esitetty, mutta logiikka on sama: Kriisiin vedoten edistetään oikeistolaisia linjauksia.

Kilpailukyky ja tuottavuus

Perusteluna sille, miksi työntekijöiden asemaa täytyy heikentää, käytetään useimmiten Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Kilpailukykyä ei yleensä määritellä mitenkään, vaan toivotaan syntyvän löyhä assosiaatio, että korkeammat palkat, lyhyemmät työviikot ja työsuhdeturva heikentävät kilpailukykyä. Näin työntekijöiden aseman kurjistaminen saadaan vaikuttamaan jollei oikeutetulta, niin ainakin välttämättömältä.

Suomalaisessa vientiteollisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Viennin väheneminen johtuu globaalista kysyntäshokista. Kun kaikki vähentävät kulutustaan, vähenee vienti kaikissa maissa. Suomi ei ole poikkeus, eikä täkäläinen vientiteollisuus ole mitenkään erityisen tehotonta. Tuotannon tehostamista ja uusia vientivaltteja on toki aina hyvä pohtia, mutta paniikinomaisiin reformeihin ei ole tarvetta kuin ehkä sitten, jos vienti ei toivu samaa tahtia globaalin kysynnän toipumisen myötä.

Samoin suomalaisen työn tuottavuudesta ei ole syytä olla erityisen huolissaan, sillä lasku johtuu nimenomaan vientiteollisuuden erityisen tuottavien työpaikkojen menettämisestä. Kyse ei siis ole siitä, että suomalaiset työntekijät olisivat kaikilla sektoreilla päättäneet alkaa tehdä töitään laiskemmin. Ehdotukset työviikkojen pidentämisestä tai eläkeiän nostosta eivät tässä auta, koska ne eivät tuo vientiteollisuudelle yhtään lisää kysyntää.

Kysyntää tarvitaan

Koska Eurooppa on Suomen viennin ensisijaista markkinakenttää, on Suomelta kansantaloudellista itsemurhaa ajaa eurooppalaisella tasolla kysyntää rajoittavaa vyönkiristyspolitiikkaa. Suomen vientiteollisuuden ongelmat eivät ole sisäisiä, vaan ulkoisia. Kysyntää on liian vähän. Kannattaako Suomen ajaa sellaista politiikkaa, joka entisestään vähentää muiden eurooppalaisten valtioiden ja kuluttajien mahdollisuuksia ostaa suomalaisia vientituotteita?

Suomen linjan neuvotteluissa EU- ja eurokumppaneiden kanssa tulisi olla sellainen, joka korostaa kysynnän elvyttämistä. Markkinataloudessa tarjonnan taso määrittyy kysynnän mukaan. Tarjontaa, siis teollisuutta ja työpaikkoja, ei synny ilman kysyntää. Aktiivinen kysynnänsäätely auttaisi torjumaan taloussuhdanteiden synnyttämän talouskriisin.

Puolet Espanjan nuorista on työttömiä. Eivät he osta Angry Birdsejä tai uusia Lumioita, eivätkä lennä Finnairilla Aasiaan.

Suomalaisessa talouskeskustelussa on tiettyjä itse itsensä talousviisaiksi nimittäneitä henkilöitä, jotka saavat aina ajatuksilleen laajan näkyvyyden, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Näiden raimosailasten viesti on kuitenkin aina sama: ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata,  koska väestön ikääntyminen / kansallinen kilpailukyky / odottava työvoimapula / huoltosuhde / Kiina / eläkepommi / globalisaatio”.

Turhauttavaa on myös, että tällaista selkeää yhden asian lobbaamista julkisuudessa kommentoidaan yleensä ”Tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro” tai ”On se hyvä, että joku uskaltaa sanoa nämä vaikeat totuudet ääneen”. Jokainen voi tietysti itse punnita eri puheenvuorojen uskottavuutta, mutta en voi itse pitää kovin uskottavina sellaisia keskustelijoita, jotka ovat aina, täysin riippumatta kansantaloudellisesta kokonaistilanteesta, sitä mieltä, että ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata”.

Mitä se talouskasvu on?

Pitäisi myös ymmärtää, mitä talouskasvu pohjimmiltaan on. Totta kai lisäämällä työtä ja pääomaa saadaan tuotettua enemmän. 200 000 työntekijää ja 1000 paperikonetta tuottaa enemmän paperia, kuin 20 000 paperimiestä ja 100 konetta. Mutta onko se hyvinvoinnin lisäämistä, jos yksittäinen työntekijä tekee 10 prosenttia enemmän työtä saadakseen 10 prosenttia enemmän palkkaa?

Se riippuu tietysti yksilön preferensseistä; kuka pitää enemmän vapaa-ajasta, kuka rahasta. Mutta mielenkiintoisempaa on pohtia sellaista talouskasvua, joka ei vain lisää volyymia, vaan tehostaa pääoman ja työn hyödyntämistä. Niin on mahdollista tuottaa enemmän vähemmällä työllä. Mahdotontako? Ei, vaan juuri siitä on ollut kyse hyvinvointivaltion suuressa tarinassa: Taloudellinen hyvinvointi on kasvanut sitä mukaa, kun työajat ovat lyhentyneet.

Tähän ihmeeseen pääsemiseksi on kaksi toimivaa tapaa. On keksittävä uusia tapoja käyttää työvoimaa ja pääomaa. Esimerkiksi lapiolla ojien kaivaminen on tehokkaampaa kuin paljain käsin, kaivinkoneella tehokkaampaa kuin lapiolla. Toinen tapa on organisoida työtä paremmin niin, että työn tulokset eivät mene hukkaan ja pääoma ja työvoima ovat tehokkaassa käytössä. Koneet eivät siis seiso käyttämättöminä ja työntekijät erikoistuvat tekemään sitä työtä, jonka he parhaiten osaavat ja jossa heidän tuottavuutensa on korkein.

Palaan työnjaon erikoistumiseen hieman myöhemmin.

Yritysten menestymiseen vaikuttavat monet seikat, mutta tärkein niistä on asiakas. Jos yrityksillä ei ole asiakkaita, eivät ne myy mitään eivätkä tuota voittoa, vaikka tuotteet olisivat miten innovatiivisia. Suomessa yritysten työntekijät ovat pitkälti sama ryhmä, kuin niiden asiakkaat. Jos yritykset tahtovat leikata työntekijöiden palkkoja, leikkaavat ne samalla omien asiakkaidensa ostovoimaa. Negatiivinen kierre lähtee käyntiin.

Kunnolliset palkat takaavat ostovoimaiset asiakkaat

Vuonna 1914 Henry Ford päätti nostaa autotehtaidensa työntekijöiden palkat noin kaksinkertaisiksi aiempaan verrattuna, viiteen dollariin päivässä. Näin hän sai parhaat työntekijät omalle palkkalistalleen, mutta myös pakotti muut autotehtaat nostamaan palkkojaan. Tärkeintä on kuitenkin, että korkeammat palkat varmistivat tehtaiden toiminnan jatkumisen. Nyt työntekijöillä oli varaa ostaa itse valmistamiaan autoja ja tuotteiden kysyntä oli varmistettu.

Korkeat palkat luovat julkisen hyödykkeen, ostovoimaisen kuluttajakunnan, joka hyödyttää kaikkia yrityksiä. Löytyisikö suomalaisesta elinkeinoelämästä ainaisen marmattamisen sijaan samanlaista luovuutta, innovatiivisuutta ja uskallusta ajatella asiat uusiksi, kuin Henry Fordilta?

Jotta työntekijöiden inhimillistä potentiaalia voidaan täysimääräisesti hyödyntää talouskasvun luomiseksi, täytyy ihmisten olla työssä, joka mahdollisimman hyvin vastaa heidän kykyjään. Sosiaalisen turvaverkoston on oltava kunnossa, jotta työntekijä uskaltaa vaihtaa työpaikkaa. Samoin työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi tarvitaan aivan uudenlaista asuntopolitiikkaa. Asumiskustannukset on saatava kohtuullisiksi millä keinolla hyvänsä. Asuntojen rakentamisen tarkoituksen täytyy olla, että missä vain voi asua kohtuullisin kustannuksin ja kohtuullisella etäisyydellä työpaikasta, eikä asuntosijoittajien voitontavoittelu epätäydellisiä markkinoita hyödyntämällä.

Voisiko tavoitteeksi ottaa, että työntekijällä on aina oltava mahdollisuus asua niin, että asumiskustannuksiin ja työmatkoihin menee korkeintaan neljäsosa käteen jäävästä palkasta? Jos tämä ei onnistu markkinoilla, valtio tulee apuun tarjoamalla edullisemman asunnon tai junaliput.

Uusien tuotteiden ja yritysideoiden keksiminen on ehdottoman hyvä asia ja välttämättömyys, mutta ei pidä sortua deus ex machina – ajatteluun. Joskus tuntuu, että yrityshautomoihin sun muihin innovaatiokeskittymiin suhtaudutaan kuin taikapatoihin, jotka synnyttävät tyhjästä rahaa jauhavia keksintöjä, kunhan vain tarpeeksi monta innovaattoria on tanssimassa padan ympärillä.

Ehkä tämä mentaliteetti juontuu haikailusta Kalevalan Sammon, rahaa, viljaa ja suolaa jauhavan ihmekoneen, perään. Ehkä suomalaiset kaivatessaan uutta Nokiaa kaipaavatkin tietämättään uutta Sampoa. Ja ehkä jossain uusyrityskeskuksessa sellainen keksitäänkin. Sitten perustetaan yritys, joka itsestään jauhaa työpaikkoja, kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää.

En kuitenkaan jättäisi koko suomalaisen kansantalouden tulevaisuutta näiden innovaatiomaakarien varaan.

Kohti palvelutaloutta

Kansantaloutemme kehittäminen enemmän palvelutaloudeksi loisi lisää työpaikkoja, mutta myös tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä. Periaatteen tulee olla, että jokainen työntekijä tekee vain omaa palkkatyötään, kaikki muu työ ulkoistetaan palvelusektorille. Talouskasvu syntyy työnjaon erikoistumisesta, jota palvelusektorin kehittäminen vauhdittaisi. Miksi joka kotitaloudessa täytyisi olla oma tiskikone, pyykkikone ja imuri, kun ne ovat suurimman osan ajasta käyttämättöminä? Se on pääoman vajaakäyttöä.

Työvoiman vajaakäyttöä taas on se, että ammattilainen tekee ensin kahdeksan tuntia tuottavaa työtä työpaikallaan ja sen jälkeen kaksi tai kolme tuntia kotitöitä, joissa hänen tuottavuutensa on murto-osa siitä, mitä se on hänen tehdessään sitä työtä, johon parhaiten soveltuu. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole erityistä lahjakkuutta ruoanlaittoon. Miksi jokaisen täytyy kuljettaa ostokset kaupasta kotiin, lämmittää oma uuni ja hella, kokata ja tiskata astiat? Olisi kokonaistaloudellisesti tehokkaampaa, terveellisempää, ympäristöystävällisempää ja yleisinhimillisesti mukavampaa, kun ihmiset raskaan työpäivän jälkeen kokoontuisivat miellyttäviin ravintoloihin syömään ravitsemusalan ammattilaisten valmistamaa ruokaa.

Yhdeksi Suomen menestystekijäksi, jota ehkä vielä ei laajalti sellaiseksi mielletä, voisi muodostua kyberturvallisuus. Tietoa varastetaan verkkojen kautta kasvavissa määrin. Tutkimus- ja kehitystoimintaan sijoittavat yritykset ja valtiot tahtovat sijoittaa palvelinkeskuksensa ja tietovarantonsa turvalliseen paikkaan. Jos Suomen viranomaiset ja tietoturvallisuusyhtiöt pystyvät takaamaan tänne varastoidun tiedon koskemattomuuden, olisi se merkittävä kilpailuetu.

(Jarno Limnéll ja Hiski Haukkala kirjoittavat kyberturvallisuudesta tarkemmin Helsingin Sanomien vieraskynä-kirjoituksessaan. Noteeraa myös Economistin artikkeli aiheesta)

Vielä verotuksesta

Verotusta on syytä jatkuvasti tarkkailla kriittisesti. Esimerkiksi esittämäni palvelutalouden kehittäminen ei onnistu, ellei sitä kannusteta muuttamalla palveluiden tuottamisen ja kuluttamisen verotusta. Lähtökohtana tulee olla, ettei verotuksen muutoksilla heikennetä tuloja tasaavaa funktiota, eikä kokonaisveroastetta lasketa. Kun viime aikoina suurituloiset presidenttiä myöten ovat osoittaneet haluja laskea omaa ansiotasoaan, kenties maaperä olisi kypsä lisätä solidaarisuusveroon toinen pykälä yli 200 000 vuodessa ansaitseville. Näin suurituloisten ei tarvitsisi osoittaa uhrimieltään pelkästään jeesustelemalla, vaan he voisivat käytännössäkin luopua ” jostakin niiden hyväksi, joiden ihokkaan myrskytuuli on vienyt”, puhemies Heinäluomaa lainatakseni.

Jos taas kansanedustajien palkkioihin on halua puuttua, ei tarvitse sortua populismiin ja huudella leikkaamisen perään. Solidaarisuusveron alarajaa voidaan pudottaa vaikkapa 60 000 euron vuosituloihin, jolloin se koskee paitsi kansanedustajia, myös kaikkia muita yhtä hyvin ansaitsevia, kuten Paavo Arhinmäki on esittänyt.

Jos Kokoomuksesta ja elinkeinoelämästä löytyy tahtoa lähteä rakentavasti uudistamaan kansantaloutta, eikä vain ajaa pienen omistavan piirin intressejä kriisin varjolla, voidaan mielestäni kompromissina myöntää esimerkiksi jokin alaraja, jota pienemmistä vuosittaisista pääomatuloista ei tarvitse maksaa veroa. Minua vain huolestuttaa, että jos tämä raja on vaikkapa 2000 euroa, sama summa pyöräytetään vaimon ja lasten tilien kautta ja rahaa voidaankin laittaa omaan taskuun 10 000 euroa ilman veroja.

Kokoomuksessa tunnutaan pitävän myös yritysveroja tärkeänä kansallisena menestyskysymyksenä. Jos Kokoomus on valmis joihinkin aidosti kasvua tuottaviin uudistuksiin, voidaan poliittisena kompromissina yritysveroa muuttaa siihen suuntaan, ettei voittoja veroteta, jos ne jätetään yritykseen ja käytetään uusiin investointeihin. Vastaavasti pääomatuloveroa ja omaisuuden verottamista tulee kiristää niin, ettei muuteta työn ja pääoman verottamisen suhdetta.

On myös esitetty sellaisia ajatuksia, ettei yritysten sukupolvenvaihdon yhteydessä maksettaisi perintöveroa, kuin sitten jos ja kun yritys myydään perheen ulkopuolelle. Tätä en voi hyväksyä, sillä kyse ei ole taloudellisesta, vaan oikeudenmukaisuuskysymyksestä. Jos joku saa voittoa tuottavan yrityksen lahjaksi vain sillä perusteella, että on sattunut syntymään tiettyyn perheeseen, on reilua maksaa tästä syntymälahjasta vähän veroakin. Perijä on kuitenkin hyvin onnekas yksilö verrattuna niihin ikätovereihinsa, jotka eivät ole osanneet syntyä riittävän rikkaaseen perheeseen ja joutuvat ihan itse perustamaan tai ostamaan yrityksensä.

Yhteenveto

Suomen kansantalouden saaminen takaisin kasvu-uralle on mahdollista, mikäli viisautta hahmottaa tilanteen kokonaiskuva löytyy. Talouskeskustelun avainsanat on saatava leikkaamisesta ja säästämisestä varmuuteen ja kasvuun. Ihmiset uskaltavat kuluttaa ja yrityksillä riittää asiakkaita, kun on varmuus oman työpaikan säilymisestä ja palkan maksamisesta. Työn tekemisen kokonaismäärää ei tarvitse lisätä, riittää kunhan työtä ja pääomaa hyödynnetään tehokkaammin ja heidät, jotka on sysätty kokonaan työelämän ulkopuolelle tuodaan mukaan lisäämällä työvoiman kysyntää.

Kommentit kunnallisvaaleista 2012

Valtakunnan taso

Kaikkia lukemiani kunnallisvaalianalyyseja tuntuu yhdistävän hämmennys siitä, että mitään radikaalia ei tapahtunut. Vaali-illasta tuli jännityksen jälkeen anti-kliimaksi. SDP ei saanut kammettua Kokoomusta suurimman puolueen paikalta, eivätkä Perussuomalaiset yltäneet eduskuntavaalien kaltaiseen invaasioon.

Monissa yksittäisissä kunnissa puolueiden voimasuhteet muuttuivat radikaalistikin, mutta valtakunnan tasolla kansalaisten voi tulkita äänestäneen status quon jatkumisen puolesta. Suurin muutos puolukentässä oli paluu kolmen suuren puolueen tilanteeseen. Perussuomalaisten vitsi ei enää jaksanut naurattaa ja puolue putosi keskikastiin.

Voinee olettaa, että Timo Soinia eläkkeelle puoluejohtajan tehtävistä tönivät pyrkyrit saivat lisää intoa vaatimuksilleen päästä kalifiksi kalifin paikalle. Olisi mielenkiintoista päästä seuraamaan kärpäsenä katossa sisältä päin, kuinka Perussuomalaiset jakavat Soinin ennakkoperintöä. Paljon rahaa, valtaa ja näkyvyyttä on jaossa, kun muu puolue pääsee päivänvaloon Soinin varjosta.

Huolestuttavaa on myös se, kuinka yhteistyökykyisiä monissa kunnissa suurissakin määrin valituiksi tulleet Perussuomalaisten valtuutetut ovat. Valtuustokausi alkaa vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta neuvottelut luottamustehtävien jakamisesta ovat jo antaneet neuvottelijoille käsityksen siitä, kuinka helppo tai vaikea kausi tulee olemaan.

Pahimmassa tapauksessa Perussuomalaiset heittäytyvät kunnissa kiukuttelemaan ja saavat kunnan päätöksenteon sakkaamaan seuraavan neljän vuoden ajaksi. Jarruttaminen ja kapuloiden heittäminen rattaisiin on aina helpompaa, kuin asioiden edistäminen ja kunnan kehittäminen paremmaksi.

Kunnissa ei ole samanlaista hallitus-oppositio-asetelmaa, kuin eduskunnassa. Pieni känkkäränkkäryhmä voidaan sulkea päätöksenteon ulkopuolelle, kuten tehtiin kaikista yhteistyötarjouksista kieltäytyneille Perussuomalaisille Jyväskylässä 2008 vaalien jälkeen. Mutta koska suurta ryhmää ei voi asettaa tällaiseen de facto - oppositioon, tulisi mielestäni harkita, voitaisiinko erityisissä ongelmatapauksissa kaupunginhallitus ja muut toimielimet valita valtuuston yksinkertaisella enemmistöllä.

SDP:n menestys ja strategia

SDP valitsi strategiakseen kunnallisvaaleissa Kokoomuksen haastamisen. Vastakkainasettelu tekee äänestäjille vaihtoehdot selkeiksi ja antaa kahdelle puolueelle mahdollisuuden keskinäisellä kisailullaan hallita julkisuuden ilmatilaa. Paras esimerkki tämän strategian soveltamisesta on eduskuntavaaleista 2003, jolloin vaalikeskusteluissa pääministeri Paavo Lipponen ja häntä haastanut keskustajohtaja Anneli Jäätteenmäki debatoivat ja Kokoomuksen Ville Itälä jäi sivustakatsojaksi. Kokoomus hävisi vaalin kirkkain luvuin.

Kokoomuksen haastaminen on myös herkkua demareiden jäsenkunnalle ja uskollisille kannattajille. Kokoomus näyttäytyy ideologisesti kaukaisena oikeistopuolueena ja hyvinvointiyhteiskunnan vihollisena, joten sen kanssa taisteleminen tuntuu aatteellisemmalta, kuin muiden puolueiden kanssa.

Mutta strategia ei tuottanut toivottua lopputulosta. Miksi?

Yksi syy on se, että muutkin puolueet kävivät Kokoomuksen kimppuun. Vaalikamppailun asetelma ei näyttäytynyt olevan SDP vs Kokoomus, vaan Kokoomus vastaan maailma. Jyrki Katainen pystyi vastaamaan haastajille hillitysti ja rauhallisesti - ja puhumaan Kokoomuksen kannattajien rakastamasta uudistamisesta, vaikka kaikki uudistukset olivatkin seisahtuneet. Kokoomus keräsi kaikkien niiden äänet, jotka Katainen vakuutti. Niiden äänet, joita Katainen ei vakuuttanut, hajaantuivat kaikille muille puolueille.

Toinen selittävä tekijä on se, että vaikka Kokoomuksen haastaminen miellyttää SDP:n peruskannattajia, ei se tunnu puhuttelevan liikkuvia äänestäjiä. Kokoomuksen haastaminen on järkevää, jos tahdotaan innostaa omia kannattajia, mutta yhdistettynä vaaliteemoihin, jotka myös olivat demarien peruskauraa ei ilmeisesti pystytty vakuuttamaan liikkuvia äänestäjiä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö Kokoomusta pitäisi haastaa tai etteivätkö "perushyvinvointiyhteiskuntateemat" olisi tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaalikampanja on eri asia, kuin puolueen aatteellinen sisältö. Kampanja on väline, jolla hankitaan ääniä, joiden avulla toteutetaan puolueen aatteellisia tavoitteita.

En voi olla miettimättä, kuinka vaalissa olisi käynyt, jos nyt valitun haastamisstrategian sijaan olisi jatkettu hyvän perusduunin tekemistä, puhuttu suhteellisen myönteisiä asioita hallituskumppaneista ja otettu vaalikampanjassa esiin jokin uusi, räväkkä ja demareille epätyypillinen teema, kuten pienyrittäjät kunnissa. Jälkiviisautta, tiedän, mutta mielestäni tarpeellista pohdintaa.

Jukan kohtalo

Omalta osaltani vaalit eivät menneet kovin hyvin. Sain 33 ääntä. (Äänet äänestysalueittain tämän kirjoituksen lopussa) Sillä ei kovin pitkälle pötkitä, mutta olen erittäin kiitollinen siitä, että kaikki nämä ihmiset ovat asiaa pohtineet, päättäneet mennä äänestyspaikalle ja antaa ainoan äänensä niille tavoitteille, joita minä edustan. Lämmin kiitos teille.

Mukava ajatus on myös se, että kaikki äänet ovat tulleet kampanjoimalla. Koska minulla ei ole sukulaisia tai juurikaan ei-poliittisia ystäviä Lahdessa, jokainen ääni piti hankkia kampanjoimalla. Ne ihmiset, jotka ovat minua päättäneet äänestää, ovat tehneet sen joko kadulla kohdatessa käytyjen keskustelujen tai saamansa vaalikirjeen pohjalta. Asioiden perusteella, joka tapauksessa.

Vaalikampanjointi oli huikeaa! Ensin ihmisten lähestyminen tuntuu vieraalta ja tungettelevalta, mutta pian siitä tulee luontevaa, mukavaa ja jopa huumaavaa. Nyt pitäisi päästä takaisin normaaliin, vaalien väliseen tilaan. Edelleen korkeita taloja nähdessä tulee mietittyä, kuinka paljon esitteitä sinne voisi jakaa ja lastenvaunuista tulee mieleen "Noille täytyy antaa ilmapallo ja esite", mutteiköhän se mene ohi.

Kampanjoidessa sain paljon hyvää palautetta, mikä auttoi ratkaisevasti jaksamaan intensiivistä vaalityötä. Moni kiitteli kahveista tai sanoi "oikea puolue". Jotkut kertovat kohdanneensa vaalikentillä hyvinkin epäasiallista ja jopa vihamielistä suhtautumista, mutta itse en sellaiseen törmännyt.

Sen sijaan olin havaitsevinani, että ennakkoäänestyksen päättymisen ja varsinaisen vaalipäivän välillä tapahtui jonkinlainen ilmapiirin muutos. Myönteistä palautetta alkoi tulla vähemmän ja kansalaiset suhtautuivat joko minuun, SDP:hen, yleisesti vaaleihin tai kaikkiin näistä aiempaa epäluuloisemmin ja varovaisemmin. Oliko kyse vaaliväsymyksestä vai tapahtuiko jotain muuta?

Muita havaintoja

Vaali-ilmapiirin äkillinen muuttuminen saattoi johtua Keskustan tekemästä välikysymyksestä, johon hallitus päätti vastata keskiviikkona 24.10., eli ennakkoäänestyksen päättymisen jälkeen, mutta ennen varsinaista äänestyspäivää. Tekemällä välikysymyksen paljon puhutusta sote-uudistuksesta Keskusta halusi saada hallituspuolueet vaikuttamaan aikaansaamattomilta riitelijöiltä, jotka eivät pysty toteuttamaan suunnittelemiaan uudistuksia.

Ilmeisesti suunnitelma ainakin jossain määrin onnistui. Keskusta pystyi kylvämään epävarmuutta äänestäjien joukkoon ja monet jättivät kokonaan äänestämättä varsinaisena vaalipäivänä. Keskusta tapaa saada suhteellisesti enemmän ääniä ennakkoäänestyksessä, kuin muut puolueet. Siksi Keskusta pystyi hyvin ajoitetulla välikysymyksellään nousemaan takaisin suurten puolueiden kastiin. En voi muuta, kuin onnitella.

Mielenkiintoinen tapaus on myös toveri Riitta Mäkisen menestys Jyväskylässä. Riitta sai vaaleissa uskomattomat 1870 ääntä ja jätti taaksensa esimerkiksi ministeri Henna Virkkusen ja keskustakonkari Mauri Pekkarisen. Riitta on toiminut Jyväskylän perusturvalautakunnan puheenjohtajana ja tässä tehtävässään johdonmukaisesti puolustanut perusturvaa leikkauksilta. Hän on näyttäytynyt hyviksenä, pienten puolustajana joka uskaltaa asettua vastustamaan leikkausintoilijoita.

Riitan menestyksessä on tärkeä opetus. Heikkojen puolella oleminen ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen toimii ja äänestäjät palkitsevat sen vaaleissa. Sen sijaan "Kyllähän minä haluaisin puolustaa heikkoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta kun piilokokoomuslainen asiantuntija näytti sellaiset ja tällaiset madonluvut, niin nyt pitääkin leikata" ei toimi.

Ensi vuosi on pitkästä aikaa vaaliton vuosi. Puolueet pääsevät mittelemään voimiaan ja äänestäjät vertailemaan ideologioita kesällä 2014 Euroopan parlamentin vaaleissa. Silloin SDP:llä on erittäin hyvä tilaisuus palauttaa demarimeppien määrä takaisin kolmeen.


Myös Esa Suominen on kirjottanut hyvän ja minua kriittisemmän vaalianalyysin.


Saamani äänet alueittain:

012 Ahtiala 3
014 Asemantausta 2
017 Hennala 0
024 Jalkaranta 1
011 Karisto 1
003 Kartano 2
016 Kerinkallio 0
001 Keski-Lahti 8
002 Keskusta 2
008 Kilpiäinen 0
005 Kiveriö 3
009 Kivimaa 1
013 Kunnas 2
021 Kärpänen 0
018 Laune 0
015 Liipola 1
023 Metsäkangas 0
007 Mukkula 0
010 Möysä 1
006 Niemi 1
019 Nikkilä 0
004 Paavola 3
022 Pirttiharju 0
020 Renkomäki 2